Pariisissa palaa - puolustakaa hyvinvointivaltiota

Jos jotain tämän vuoden aikana olen oppinut, niin sen, että hyvinvointivaltio on puolustamisen arvoinen asia. Jossain vaiheessa kadotin sen arvon, mutta kyllä se kummasti löytyi, kun tilille ei enää tullutkaan kuukausipalkkaa. Kantapään kautta tässä elämässä on valitettavasti asiat opittava.

Se, että meillä ei tarvitse kuolla nälkään tai kerjätä kadulla, on suuri voitto. Hyvinvointivaltiomme on rapautunut, mutta yhä toimiva. Toivon, että se on sitä jatkossa. Mikään ei kitke katkeruutta ja vihaa yhtä paljon, kun vaikeuksissa olevien inhimillinen kohtelu.

Joulun aikoihin katselin Kalle Päätalon elämästä kertovaa elokuvaa, jossa "kunnan jauhoista" oli tapeltava ja kerjättävä 1930-luvun ankarina vuosina. Tänä päivänä sosiaalihuolto on armeliaampi ja inhimillisempi, vaikka kaikkea inhimillistä hätää ei ole voitu kitkeä.

Pariisin keltaliivien mielenosoitukset herättivät minussa ajatuksia, vaikkakin heidän tavoitteensa ovat jääneet osittain minulle epäselviksi. Ranskan sosiaali- ja terveyspalvelut ovat kattavampia kuin Suomessa, vaikka palkat toki surkeampia kuin Suomessa.

Ranskalaiset myös puolustavat ärhäkästi järjestelmäänsä. Me suomalaiset olemme siinä suhteessa kainompia. Eikä esimerkiksi liikkeiden ryöstely ja paikkojen rikkominen ole minusta kansalaisvaikuttamista. Meillä mielenosoittaminen on jäänyt paljolti ammattijärjestöjen varaan, eikä yhteistä kansalaisliikettä ole syntynyt puolustamaan kansalaisyhteiskuntaa.

Politiikkaan pystyy vaikuttamaan, kun ei jää kotiin. En itsekään oikein näe itseäni heittelemässä kiviä mielenosoituksissa, mutta kansan täytyisi herätä puolustamaan hyvinvointivaltiotamme. Ei tällaisia maita ole monia kuin Suomi. On selvä, että jollain hyvinvointivaltio on rahoitettava, mutta politiikka on valintoja täynnä.

Itse aloitan vuoden vaihteessa erään ammattijärjestön lehden toimittajana. Kyseessä on sijaisuus, mutta mielestäni on mukavaa tehdä töitä yhteisen hyvän eteen, eikä vain osakkeenomistajien.

Traagisen runoilijan traaginen loppu

Siinä missä nykyään potkitaan porukalla päähän maassa jo makaavaa, joskus ennen kuviteltuja tai oikeita erimielisyyksiä ratkottiin kaksintaisteluissa. Tällaisessa menehtyi runoilija Aleksandr Puškin 1830-luvulla.

Lopputuloksen tietenkin arvasi, jos runoilija heittäytyy kaksintaisteluun ammattiupseerin kanssa. Joskin sai hän haavoitettua kuviteltua vaimonsa rakastajaa, joka oli kuitenkin naimisissa hänen vaimonsa siskon kanssa.

Venäläistä runoutta tai edes ehkä sen tunnetuinta edustajaa Puškinia ei ole suomennettu paljon. Niinpä tartuin mielenkiinnolla Olli Hyvärisen suomentamaan Moskovasta Kaukasukselle, Valitut runot 1815-1836 -kokoelmaan.

Mielenkiintoinen ratkaisu kirjassa on ollut laittaa vierekkäin suomennettu runo että alkuperäistekstiksi venäjäksi. Jonkun verran venäjää osaan, mutta suomennettujen runojen varassa osaltani lukiessa mentiin.

Puškin on kovin ristiriitainen. Siinä missä hän kirjoittaa runsaasti runoja vapaudesta ja diktaattorien ikeestä vapautumisesta, hän kuitenkin vanhemmiten ryhtyi Venäjän keisarin Nikolai I:sen "suojelun kohteeksi" joko pakotettuna tai vapaaehtoisesti. Ehkä karkoitus sai runoilijan mielen muuttumaan valtaapitävistä ainakin julkisesti.

Puškinin runot muuttuvat yhä synkemmäksi, mitä lähemmäksi hänen kuolinvuottaan mennään. Mieleen juolahtaa, että oliko kaksintaistelu jonkinlainen järjestetty itsemurha, miehellä kun riitti velkoja ja ongelmia, kuten runoilijoilla usein on.

Runoissaan hän on aika puhdasverinen romantiikan ajan runoilija. Joskus vaatimattomattomistakin lähtökohdista tulee aikaiseksi paatosta. Ei kuitenkaan imelällä ja aikansa eläneellä tavalla. Romantiikan ajan runoja kun vaivaa tietynlainen naiivisuus, jos niitä lukee väärässä mielentilassa.

Minulle Puškinissa on jotain sympaattista. Hänen runoistaan on vaikea olla pitämättä. Varsinkin lyhyissä runoissa on maltettu pysyä oivalluksen äärellä ja joistain tulee mieleen, että ne ovat hurjasti aikaa edellä. Toki Hyvärisen 2000-luvun suomennos on aikaamme sopivampi kuin suomennos, joka olisi tehty vaikka 70 vuotta sitten.

Puškinista on sanottu, että hänen runojaan ei voi kunnolla ymmärtää kuin venäläinen. Itse en kyllä nähnyt ymmärtämisessä ongelmaa paitsi ehkä muutamassa runossa, joiden historiallinen alkulähde on myöhemmin kadonnut historian hämärään.

Niille, jotka eivät Puškinin taustaa tunne paremmin, niin hän ei ollut syntyperältään aivan tavallinen venäläinen. Hänen äidinpuoleinen isoisoisänsä oli nimittäin tuotu orjana Afrikasta 1700-luvulla Venäjälle, joten hänessä virtasi myös afrikkalaista verta. Suvun kantaisä kohosi orjasta merkittävään asemaan Venäjällä. Meille tutun Tallinnan kuvernööriksi.

Esplanadilla anteeksipyyntö (runo)

Esplanadilla anteeksipyyntö 

Taas kerran kuljen Esplanadia pitkin.
Pyytämään anteeksi, tietenkin.
Loukkasin sinua, varmaankin.
Sinä et tehnyt mitään, sen tiesinkin.
Liljat auttavat hätään.
Parempi kun en olisi kirjoittanut tätäkään.
Milloin menen, milloin tulen.
Esplanadin harvinaisilla joulun lumilla kuljen.
Sinua ilman en voi elää,
en koskaan sano, ei enää.

Vuodet kulkevat toistensa ohi

Vuosilla on tapana kadota historian hämärään halusi sitä tai ei. Niin tämäkin vuosi 2018. Tämä ei ollut historiallinen vuosi maailman tapahtuminen suhteen. Muistaako sitä kukaan 100 vuoden päästä, sitä emme tiedä.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että historiallisesti merkityksetön vuosi ei voisi olla ihmiselle merkityksellinen.

Viime aikoina olen ajatellut, että jokainen vuosi, jonka saa elää on merkityksellinen. Vaikka asiat menisivät päin vittua tai muuten masentaisi taistelu, niin tämä on ainoa elämä. Kuulostaa kuluneelta, mutta näin se on.

Itse olen kiitollinen tästä vuodesta. Se on ollut elämäni vaikeimpia, mutta opettanut paljon. Varsinkin kiitollisuutta niitä ihmisiä kohtaan, jotka välittävät. Olen vieläkin huono ystävä. Huono pitämään yhteyttä ainakin. Arvostan enemmän ystäviä.

Mutta kiitos kaikille. Myös kaikille lukijoilleni.

Autathan minuakin, hän sanoi (runo)

Autathan minuakin, Jumala, hän sanoi.
Auttakoon hän, jolla on voima.
Varjelkoon ja suojelkoon minuakin, hän sanoi.
Rakastakoon minuakin, hän sanoi.
Kun olen poissa, puhun taivaasta käsin, hän sanoi.
Syvällä sisälläni on kipua, jota en hyväksy, hän sanoi.
Jossain vaiheessa taakka katoaa, miten voisin enää vaieta? hän sanoi.

Alikersantti Lahti

Ensiksi ajattelin kirjoittaa toksisesta maskuliinisuudesta ja toksisesta feminiinisyydestä, mutta luovuin ajatuksesta. Ei siitä kai saa muuta kuin riitaa aikaiseksi ja en tarvitse tässä elämänvaiheessa mitään ylimääräistä riitaa ja vielä vähemmän minuun kohdistuvaa negatiivisuutta.

Mieleen jää elämästä aika sattumanvaraisia asioita. Yhtenä iltana mietin, että miten julmia kohtaloita elämässä on.  Jotkut syntyvät pakotettuina, kuten armeijassa on tapana tapahtua.

Muistin erään tapauksen armeijan ajoilta. Komppaniassamme oli eräs alikersantti. Kutsuttakoon häntä vaikka Lahdeksi. Muistan kyllä edelleen hänen oikean nimensä, kenenkään muun en taida enää muistaa.

En vieläkään ymmärrä miten hän oli alikersantiksi päätynyt. Mies oli pullukka, lyhyt, nörtinoloinen silmälasipää, joka leireilläkin söi vain kotoaan tuomia keksejä. Ei ihan vakuuttavin auktoriteetti armeijassa, jossa kovuus ja fyysisyys takaa parhaiten kunnioituksen.

Sen lisäksi hänellä oli kimeä ääni, mikä armeijan olosuhteissa on lähes kohtalokas virhe ihmisessä. Siellä kun pitää huutaa. Varsinkin jos on alikersantti.

Häntä ei kunnioittanut oikein kukaan. Hän oli täysin eristetty, vaikka ei ainoa eristetty komppaniassa.  Hänen alikersanttikaverinsa kiusasivat häntä jopa alokkaiden edessä ja alokkaatkin nauroivat päin naamaa, kun hän kimeällä äänellään yritti komentaa. Silloin tällöin kapiaiset kuulivat sekasorron ja keskeyttivät hänen marssittamisyrityksensä.

Täydellistä nöyryyttämistä jopa armeijan mittakaavassa ja nöyryyttämistä siellä sai osakseen jokainen siitä toksisesta maskuliinisuudesta poikkeava. Itse myös, mutta koskaan kunniaani ei onnistuttu viemään. Häpäisemään kyllä ja häpeän tunne ei sekään tee koskaan hyvää miehelle.

Mietin, että miten tuollaisesta täydellisestä kunnioituksen puuttumisesta voi selvitä. Tämä kaveri näytti ulospäin, ettei hän sitä huomaa, mutta täytyihän hänen sen huomata.

Miten täydellisestä 12 kuukauden kiusaamis- ja nöyryytysrääkistä voi selvitä hengissä? Olisi mielenkiintoista tietää, mitä tuolle alikersantille kuuluu nyt. Ei armeija tainnut hänestä miestä tehdä. Taisi viedä sen orastavat riippeetkin.

Rakastunut Bukowski

Olen lukenut lukemattomia Charles Bukowskin kirjoittamia kirjoja, mutta vasta nyt ensimmäisen, joka on kirjoitettu Bukowskista itsestään. Kyseessä on hänen entisen tyttöystävänsä Pamela Woodin kirjoittama Bukowskin punapää.

Niin ja, kyllähän Bukowski itsekin kirjoitti lukemattomia kirjoja itsestään. Eihän sitä voi olla unohtamatta.

Pamela "Cupcakes" Wood oli hetken aikaa Bukowskin tyttöystävänä 1970-luvun puolivälissä. Bukowski oli tuolloin jo päälle viisikymmentävuotias ja Bukowskin punapäänäkin tunnettu Wood vasta hädin tuskin kaksikymppinen.

Heidän romanssistaan ei taida saada toista Rakastunut Shakespeare-elokuvaa, mutta aitoakin rakkautta oli ilmeisesti. Elämän runtelema Bukowski kirjoitti ihastukselleen jopa ainoan rakkausrunokirjansa.

Woodin mukaan Bukowski mourusi hänen ovellaan ajoittain kuin rakastunut pikkupoika. Osteli lahjoja ja kirjoitti söpöjä viestejä. Ja kukapa uskoisi, että Bukowskin kaltainen mörrimöykky vieläpä tykkäsi suukottelusta. No, nyt me tiedämme senkin.

Vastapuolena Wood kertoo Bukowskin saaneen yhtäkkisiä raivokkaita mustasukkaisuuskohtauksia. Ihmekö tuo, jos viisikymppinen ukonrähjä seurustelee nätin nuoren naisen kanssa. Jossain vaiheessa voi käydä mielessä, kuinka aitoa rakkaus on.

Wood antaakin ymmärtää, että Bukowski rakasti häntä enemmän kuin hän Bukowskia. Vaikea tietysti ulkopuolisen arvioida, rakastiko Bukowskikin enemmän Woodin nuoruutta ja rakastumisen tunnetta. Bukowski kun Woodin arvion mukaan itsekin arvioi itsensä kykenettömäksi normaaliin rakkauteen ja elämään hirviömäisen isänsä takia.

Pariskunta vietti aikaansa paljolti ryypiskellen ja yhteisiä maailmaa syleileviä keskustelunaiheita tuskin oli. Wood ei ollut edes lukenut yhtään Bukowskin kirjaa ja Bukowski tiesi tuskin mitään 20-vuotiaan naisen kiinnostuksenkohteista. Ehkäpä Wood kiinnosti Bukowskia siksi, ettei tämä kuulunut hänen oveaan kolkuttaneisiin ihailijoihin, joita Bukowski vielä pääsääntöisesti inhosi.

Bukowski tarvitsi naisia kirjoihinsa ja Wood antoi käyttökelpoista materiaalia. Eihän Bukowskia naisten kuvaajana pidetä, mutta varsinkin onnettomien naiskohtaloiden kuvaajana hän on miltei empaattinen. Seurusteluaikoina ongelmainen Wood täytti varmasti tuon tehtävän.

Minulle jäi kuva, että Wood taas kaipasi jonkinlaista kaitsijaa tai huoltajaa. Sitä tehtävää Bukowskin kaltainen hahmo ei oikein pysty täyttämään pidemmän päälle.

Uhraisitko elämäsi toiselle?

Katselin dokumentin Leon Vitalista. Moni ei häntä edes taida muistaa ja hän elääkin tätä nykyä niukasti vanhana miehenä. Hänellä oli aikanaan kohtuullisen menestynyt näyttelijänura.

Hän uransa  hyllylle, koska päätti omistaa elämänsä ohjaajanero Stanley Kubrickin palvelukseen tämän ympärivuorokautisena avustajana, lähes palvelijana ja orjana. Vapaaehtoisesti.

Nykypäivän maailmassa, jossa lojaalius alkaa olla katoamaan päin moinen käytös on omalla tavalla kunnioitettavaa, mutta väkisin tuli mieleen, että miten ihmeessä kukaan jaksaa toteuttaa kenenkään oikkuja päivästä toiseen. Oli palvelun kohde sitten kuka tahansa.

Uhrautuvaisuus on tietyn ihmistyypin ongelma. Jotkut uhrautuvat ja toiset ottavat. Ei kai tämä ihmisen elo pysyisi muuten tasapainossa. Hullua kyllä, niiden eteen, joiden eteen jotkut uhrautuvat, eivät ole edes kiitollisia tästä uhrauksesta. Jossain vaiheessa he pitävät lojaaliutta ja uhrautumista itsestäänselvyytenä.

Jokaisen ihmisen kannattaisi mielestäni silti rakentaa elämänsä omiin unelmiin. Toisen unelmia on tietysti helpompi auttaa ja palvoa, mutta jossain vaiheesssa uhrautujaan on pakko iskeä tyhjyys. Oliko uhrautuminen kaiken sen arvoista?

En tiedä, onko koskaan kiittämisen arvoista, että kadottaa oman itsensä ja elää jonkun toisen kautta. Siihen on helppo ajautua, mutta irtipääseminen on aina vaikeampaa. Ja vaikka uhrautumisen kohde ei olisi enää tässä maailmassakaan, voi olla vaikea päästä irti. Uhrautuminen on omanlaisensa pakkomielle, josta saa katkeransuloista tyydytystä.

Kuvista kadonneet

Ennen vanhaan Neuvostoliitossa johtajat katosivat virallisesti valokuvistakin, kun joutuivat vielä isomman johtajan epäsuosioon. Ikään kuin heitä ei olisi epäsuosioon joutumisen jälkeen olemassakaan.

Ystäväni kanssa juteltiin, että vähän samoin käy, kun menettää työpaikkansa ilman, että toinen työpaikka on odottamassa. Ironista kyllä, vaikka yrityksen pahimman kilpailijan leipiin sirtyvälle järjestetään ikimuistoiset läksiäiset, niistä harvoista puhumattakaan, jotka vielä pääsevät kunnialla eläkkeelle.

Sitten jos kenkää tulee niistä tuotannollis-taloudellisistä syistä, niin irtisanotut saavat kerätä kimpsunsa ja kampsunsa toimistosta kaikessa hiljaisuudessa samaan aikaan kun kulkukorttia jo hingutaan pois otettavaksi.

Rohkeimmat kollegat toivottavat käytävällä hyvää jatkoa, osa kai taas pelkää, että irtisanominen tarttuu ja välttelee irtisanottua. Useimmat vain piiloutuvat työpisteensä taakse ja odottavat, että musta pilvi katoaa.

Työkaverit myös katoavat elämästäsi sillä hetkellä, kun laitat työpaikan oven viimeisen kerran kiinni.  Et kuulu enää joukkoon. Useimmiten työttömyys (sen pitkittyessä) merkitsee myös taloudellisia ongelmia. Laskuja jää maksamatta ja ongelmat kasaantuvat. Valitettavasti mikään muu ei pelasta kuin uusi työ.

Ystäväni kanssa pohdittiin myös, että miksi joukkoirtisanomisen kohdatessa irtisanotuille ei voi järjestää säällisiä läksiäisiä. Kiittää hyvästä työstä ja taputtaa edes selkään, että olemme pahoillamme, että näin kävi. Ystäviä ei tarvitse olla, mutta kohteliaita ja kiitollisia. 

Mitä opimme tästä? Täytä yksityiselämäsi hyvillä asioilla. Jos työ on koko elämäsi, niin toivo, ettet koskaan jää työttömäksi.

Elämä on loistava (runo)

Olin eksyksissä
pimeällä kujalla
keskellä karua Bulgarian vuoristoa.
Olin nuori ja pelokas,
odottaen ihmeitä.

Myöhemmin kuulin,
että ahneus on kaiken takana.
Elokuvassa sanottiin,
että täytyy tulla kuolemattomaksi,
ja kuolla sitten.
Se on oikeutesi.
Niin siinä käy.

Ja myöhemmin
harhailen Venäjän aroilla.
Pakenen painajaisia
rakkautta anellen,
miettien kirjaa,
jossa en pääse alkuun.

Väärässä valokeilassa olen,
sen olen itse luonut ympärilleni.
Se on sammutettava.
Pehmeästi ja kivuttomasti.
Ja olen vapaa.

Hauras kuolema.
Vielä hauraampi rakkaus.
Kauneus poissa kaikesta.

Elämä on loistava.