NE muut ja minä

Olmi kommentoi jokin aika sitten blogiani ja mainitsi hyvän termin NE -ihmiset. Ihminen on siitä jännä olento, että pahaa tekevät aina ne muut ihmiset tai että ikävät asiat johtuvat niistä muista. Tai että, niinhän ne muut ajattelevat, mutta en minä. Minähän olen jotenkin laumasta poikkeava.

Toki tällaisia ihmisiä onkin, mutta kaikissa ihmisissä asuu ainakin syvällä sisimmässä ennakkoluuloja ja ei niin hyvää karmaa muita ihmisiä kohtaan. Ne vaativat vain enemmän tullakseen esiin toisin kuin ne-ihmisillä.

NE-ilmiö johtuu siitä, että ihmisen on vaikea mennä itseensä, verrata itseään suhteessa muihin. Ihminen taitaa nähdä itsensä muita parempana ja jalompana olentona. Eikä yhtenä virheellisistä. Toinen vaihtoehto on, että ihminen ei näe itsessään mitään hyvää ja muita huonompana olentona.

Toisaalta kyllä ihmisellä täytyykin olla sellainen tietoisuus itsestään, että poikkeaa muista jollain tavalla. Harva pitää itseään tavallisena ihmisenä, kenessä ei ole mitään erikoista tai poikkeavaa. Jos näin ajattelee, ei taida olla tyytyväinen itseensä. Mitä mieltä elämässä olisi, jos ei kokisi millään tavalla omaavansa muuta tarkoitusta kuin elää päivästä toiseen. Itse kokisin aika turhauttavaksi elämän pelkän elämän takia.

Jos rehellisiä ollaan, NE -ihmisiä lienee silti olemassa. Kapeakatseisia, ahdasmielisiä ihmisiä, jotka ovat muuttuneet sellaiseksi kasvatuksen, elämänkokemusten tai sitten yksinkertaisesti olevat vain tyhmiä ja sivistymättömiä, jotka näkevät maailman valmiiksipureskeltuna vaivautumatta itse sitä tutkimaan. Sillä tavalla, että näin on aina ollut ja näin tulee olla vastakin. Joillekin ihmisille riittää oma pieni maailmansa ja kaikki heidän maailmankuvastaan poikkeava on uhka, joka torjutaan Tali-Ihantala-hengellä.

Ihmisissä asuu pieni laumasielun henki, joka aiemmin oli toki tarpeen. Oli mahdotonta selviytyä ilman yhteisön tukea ja siitä ulkopuolelle jääneet luonnollisesti tuhoutuivat samalla tavalla ikään kuin susilauman ulkopuolellekin jääneet. Tuo laumasielu on kai ihmisen geeneissä, joka nyt ilmenee NE-ilmiönä. Se, mikä on aina ollut, harvoin muuttuu ihmiskunnan/kansakunnan sisällä kovinkaan nopeasti, vaikka ulospäin näytetään kuinka suvaitsevaiselta ja hienolta ihmiseltä. Tämä ilmiöhän pulpahtelee pintaan ajoittain, kuten Natsi-Saksassa ja entisessä Jugoslaviassa.

Jos ajattelee asiaa oikein tarkkaan, niin pahimpia ihmisiähän ovat ne, jotka esittävät jotain muuta, kuin mitä oikeasti ajattelevat. Vain sen takia, etteivät antaisi itsestään huonoa kuvaa tai mitä nyt sitten haluavatkaan esittää. Eli valehdellaan itselleen ja muille vain sen takia, että hyödytään siitä. Pelataan siis omaa vakaumusta ja maailmankuvaa vastaan, että elämä olisi helpompaa. Se on mielestäni tämän ajan ilmiö. Ollaan niin suvaitsevaista ja hienoa ihmistä, mutta oikeasti ajatellaan ihan samoin tavoin kuin 50 vuotta sitten.

Itsekin olen viime aikoina alkanut pohtimaan itseäni ihmisenä. Eräs henkilö on auttanut minua miettimään, olenko sitä, mitä olen aina kuvitellut olevani. Itse itsestään luomaa on vaikea muuttaa. Toiset ihmiset näkevät miutkin toki eri tavalla, mutta aika helvetin vaikeaa on muuttaa itse itsestään luomia luonteenpiirteitä ja oletuksia. Mikähän siinä on, että oma kuva itsestään ei voi olla samanlainen kuin muiden kuva minusta. Tai olisiko sekin pelottavaa, jos näin olisi.

PS. Toissapäivänä käytiin katsomassa Goyan Sodan Kauhut -näyttely. Tuli mieleen, että teokset oli nimetty aivan loistavasti. Olisi mielenkiintoista, jos tauluihin olisi luotu myös runoteksti teoksen viereen, mutta en tiedä, olisiko Goyassa ollut kynämiehen vikaa. Aika rankkoja kuvia ajalta, jolloin sota esitettiin yleensä vain kuninkaana ratsun selässä taistelun melskeessä.

Uuden vuoden lupauksia en ole miettinyt. Mutta kai sitä voisi hieman paremmaksi ihmiseksi yrittää muuttua. Ai niin, kävin hakemassa apteekista nyt tupakanvieroituslääkkeet. Ainakin ensimmäinen askel on nyt otettu. Kokemuksesta tiedän, että se on se vaikein.

Ja sitten tästä vuodesta muisteltavaksi

Vuoden lähetessä loppuaan on ollut tapana kerrata vuoden tapahtumia ja ilmiöitä ja pohtia niitä, vaikka yleensä vasta ajan kanssa asiat saavat oikeat perspektiivit. Lehdistä jokainen voi lukea tarkat muistelot, oma lähimuistini on tätä nykyä onneksi vain enää muutaman viikon mittainen, joten kirjoittelen niistä asioista, jotka minulle jäivät mieleen.

Heikentynyt talous oli koko vuoden ykkösaiheena. Kukaan ei oikein kunnolla tiedä, mitä tapahtui, mutta jossain kirjoitettiin hyvin, että tämän talouskriisin aiheutti ahneus, eikä mikään välttämätön suurempi turma. Irtisanomiset jatkuivat entistä kiivaampana, nyt kun niille saatiin vielä maailmantaloudesta oikeutus. Lamaa ei vielä ole, mutta ensi vuonna sitten sekin kurjuus on sitten edessä. Sen on jopa tunnustanut jo hallituskin.

Niinistö yritti peräänkuuluuttaa yhteistä taisteluhenkeäkin vaikeiden aikojen edessä, mutta tuota viestiä harva uskoo, solidaarisuus kun lähtee aidosta välittämisestä. Tuntuu, että kaikki uutisointi on enemmän tai vähemmän talouteen liittyvää. Lähtökohtaisesti yleinen arvokeskustelu on aika heikkoa. Taloudellinen oikeutus asioille on ainoa oikeutus, kun päätöksiä todellisuudessa tehdään.

Julkkiksista riitti myös kahvipöytäkeskustelun aihetta koko vuodeksi. Vuoden superjulkkis lienee tänä vuonna Johanna Tukiainen, jos edellisenä vuonna se oli toinen poliitikon kohtalokas nainen Susan Ruusunen. Yhtä turhana silti. Kukahan poliitikko tänä vuonna saa Femme Fetalen uraansa torpedoimaan? Vai olisiko jo vihdoin naispoliitikkojen miesseikkailujen aika? BB-julkkikset pyörivät tuttuun tapaan otsikoissa, samoin kuin Maajussit. Olisiko yhtään asiajulkkiksen läpimurtoa tapahtunut?

Mutta jäikö tästä vuodesta yhtäkään varsinaista ilmiöitä, mikä muistettaisiin salihousujen ja muiden aikansa hirvitysten rinnalla tulevaisuudessa? Nyt täytyy ihan miettiä, mutta mitään ei silti tule mieleen vuodesta 2008 jälkipolville kauhisteltavaksi. Päällimmäisenä jäi ikävä kyllä mieleen tappaminen. Jo toinen massakoulusurma ja lukuisat perheen tapot sekä järjetön katuväkivalta. Olisiko ensi vuonna hyvien tapahtumien aika? Mikä siinä on, että ikävät asiat muistaa aina paremmin, kuin hyvät asiat.

Omista suunnitelmista tälle vuodelle valtaosa jäi taas tekemättä tai toteutumatta. Toisaalta olo on sellainen, että sen tein, mihin pystyin, niin kuin urheilija sanoisi. Vähän tuntuu, että vuosiin on menettänyt hallinnan. Ne vain menevät ja itse kulkee mukana. Ja siinä välillä yrittää tehdä jotain kaunistakin jalanjälkeä. Niinpä ensi vuodeksi en lupaa yhtään mitään. Muuta kuin yrittää olla parempi ihminen kaikinpuolin. Ja että voimia ja kärsivällisyyttä riittäisi. Siitäkään en luo itselleni pakkopaitaa.

PS. Joulu meni ihan mukavasti oikein perinteisesti sukulaisissa kiertämässä. Lahjaksi sain jo kauan kaipaamani kylpytakin. Nyt minun ei tarvitse enää vapaapäivänä edes pukeutua kokopäivänä vaan voin tepastella kuin Hugh Hefner konsanaan valtakunnassani. Melkein tämän päivän ajan minua viihdyttänyt myös Seinfeldin viimeinen tuotantokausi. Seinfeld on siitä mielenkiintoinen sarja, että periaatteessa siinä ei tapahdu mitään, mutta sellaista arkimystistä huumoria siinä on, mikä ei häviä ajan myötä. Pelottavalla tavalla helposti kiukustuva Georgekin alkaa muistuttaa itseäni. Charlie Wilsonin sota -elokuva odottaa vielä myös katsomistaan.

Sen kyllä huomasi, kun enemmän tien päällä oli, että suomalaiset ovat ristiriitaista kansaa. Jos bussissa viereen istuminen yritetään estää vaikka minkälaisilla laukkuviritelmillä niin autolla ajaessa ajetaan mielellään toisen perässä kärkkyen mahdollisuutta ohitukseen. Hyötynä jonossa ohituksesta yleensä noin kymmenen metriä. Ensimmäistä kertaa elämässäni joudun odottelemaan myös metsästyskoiran poistumista tieltä. Sen verran kovasti koira oli jänispaistia jahtaamassa, ettei mitään ympäriltään huomannut.

Hyvää tehdä hyvää

Joulun aikana tehdään hyviä tekoja tai pitäisi tehdä niin. Työpaikallakin ennen lomille jäämistä paikalliset hyväntekijäjärjestöt olivat keränneet joululahjoja lastensuojeluperheille ja muille köyhille perheille. Niitä sitten sieltä haettiin lastenkoteihin yms. paikkoihin. Ihme kyllä vanhoja lahjoja ei saanut tarkoitukseen lahjoittaa. Mihin on hävinnyt ajatus siitä, että käytettykin voi olla hyvää. Televisiossakin pyörii vaikka mitä keräystä köyhille lapsiperheille. Enkä minä hyväntekeväisyyttä vastusta. Mutta köyhiä on muissakin kuin lapsiperheissä, eivät hekään hyvyyttä pahakseen pistäisi.

Jotkut (joskus itsekin) ajattelevat, että hyväntekeväisyydellä halutaan rauhoittaa omaa omatuntoa omasta vauraudestaan. Varmaan näin joidenkin kohdalla onkin. En tiedä, onko mitään tutkimuksia tehty, ketkä lahjoittavat hyväntekeväisyyteen eniten. Epäilisin kuitenkin, että ne, jotka eivät itsekään järin varakkaita ole. Jos on oikein rikas, tuntee velvollisuudekseen myös auttaa. Jos ihminen on tarpeeksi vauras (muttei riittävän), se helposti ajattelee, että köyhyys on ihmisen oma vika.  Osittain se sitä onkin. Köyhyydestä on vain vaikea päästä eroon, sillä köyhyys on ympyrä, jossa toinen asia ruokkii toista. Itsekin olen siinä ympyrässä ollut, mutta päässyt pois.

Mieleen muistuu yksi televisio-ohjelma, jossa Ben Zyskowicz kampanjoi maahanmuuttajaehdokkaan kanssa. Nainen kysyi Beniltä, mitä mieltä ollaan leipäjonoista. Ben totesi, että ottajia on, jos leipä on ilmaista, me kannustamme töihin. Niinpä. Mutta entä jos on niin sairas, ettei töihin pysty.

Lähtökohtaisesti hyväntekeväisyysjärjestöt ovat olemassa valtion puuttuvaa tai vaillinaista tukiverkkoa varten. Joidenkin maiden sosiaalihuolto ja terveydenhuoltokin jopa perustuu hyväntekeväisyyteen. Usassa hoidetaan köyhien hampaita ja sairauksia lääkäreiden toimesta ilmaiseksi, kun muuten köyhillä ei ole itsensä hoitoon mahdollisuutta. Epäilenpä, että Suomen hammaslääkärit ja lääkärit eivät ilmaiseksi suostuisi ainakaan suomalaisia köyhiä hoitamaan. Sen verran bisnekseksi tuntuu Suomessa terveydenhuolto mennyt osinkopalkkoineen etc. Mutta jos julkisten palveluiden annetaan rapautua, elämme mekin hyväntekeväisyysyhteiskunnassa ennemmin tai myöhemmin.

Herää myös kysymys, pelastaako hyväntekeväisyys ketään tai edes auttaako se lopullisesti. Vai ruokkiiko se köyhyyttä, koska pysyy jotenkuten kasassa, ilman mahdollisuutta tai halua muutokseen. Mikä se muutos sitten onkaan. Ja saadaanko hyväntekeväisyydellä sen kohteet pidettyä omissa elämissään, ilman että he tunkeutuvat omaan elämään? Hyväntekeväisyyden kohteet pidettäisiin mielellään kaukana, tietäen, että olen nyt auttanut Afrikan kurjia ja sairaita. Paljon jyrkemmin suhtaudutaan oman maan köyhiin, syrjäytettyihin ja syrjäytyneisiin. Heidät tuomitaan helpommin, tuskin nälkää näkevälle Afrikassa näin tehdään.

Joka tapauksessa, on hyvä tehdä hyvää. Jos sen kokee oikeaksi. Sydän ja asenne ratkaisevat, niinkuin musiikkikilpailuissa sanotaan.

En ole koskaan uskonut kieltoihin yhteiskunnan ongelmat parantavana vaihtoehtona. Tupakkavastaisuus tai oikeastaan hysteria alkaa mennä jo vähemmän demokraattisen maan toimintatapoihin. Jos lasten lakupiiput kielletään, ollaan jo aika kaukana todellisuudesta. Tuntuu, että rkpläisetkin suhtautuvat ensimmäistä kertaa intohimolla johonkin, kun nuuskaa uhkaa entistä suuremmat rajoitukset. Heillä on siis muitakin tavoitteita kuin ruotsin kielen tai oikeastaan sen aseman säilyttäminen.

Ensi vuoden ensimmäinen konserttini varmistui. Toukokuussa mennään katsomaan Lynyrd Skynyrdiä.

Huomenna lähden viikoksi kiertämään Suomea jouluksi ja olen tietoyhteiskunnan ulottumattomissa. Palaan sitten ensi viikolla. Hyvää joulua kaikille. Rauhaa ja rakkauttakin.

Mitaleit ja prenikoit

Tällä viikolla pompahti uutisiin Timo T.A.Mikkosen rähjääminen sotaharjoituksissa, jonne hän lehtitietojen mukaan pullahti pyytämättä ja yllätyksenä vaatimaan herroittelua. Yhteiskunnassa joillekin tittelit ja asema sekä tietty rooli ovatkin elintärkeitä asioita. Minulle ei, siksi en kai monen muun syyn kanssa herraksi ole elämässäni päässytkään.

Jossain lehdessä oli juttua siitä, että Suomessa ongelmien pelastajaksi odotetaan aina johtajaa, jota samaa aikaan voidaan syyttää ongelmista, mutta joka samalla korjaa tilanteen.
Ehkä Timo T.A.:kin ajatteli, että häntä tarvitaan pelastamaan tilanne. Pahaksi onneksi mediakeskus on paha paikka äkseeraamiseen. Ihmisillä itsellään ei välttämättä tähän oma-aloitteisuutta ole.

Ihminen lienee syntynytkin johdettavaksi. Ja seuraamaan johtajia, joissakin ihmisissä se johtajien liehakoiminen oikein korostuu. Ja useimmiten samat ihmiset käyttäytyvät aivan eri lailla "arvossaan alempia" kohtaan. Tätä korostetaan monesti koulutuksella ja muilla yhteiskunnalta saaduissa tutkinnoista ja tunnustuksilla. En haluaisi kuulostaa epätasa-arvoiselta, mutta monesti olen huomannut tällaisten henkilöiden olevan naisia. Ehkä miehet kyseenalaistavat enemmän johtajuutta ja käskytystä, vaikka armeijaan pakotetaankin. Joskus oikein suututtaa, kun ihmiset eivät kyseenalaista mitään, vaan alistuvat nykyiseen, ikäänkuin se pitäisi ikuisesti näin olla.

Mutta tittelin kaipuisia jotkut ovat. Armeija on hierarkisista yhteisöistä hierarkisin. Siksi se tuntuikin epäluonnolliselta paikalta alusta lähtien. Hierarkia kun ei rakennu edes luonnolliseen johtajuuteen vaan johtajana saattaa olla hyvinkin heikkoja johtajia. Sotilasarvo kuvastaakin hyvin järjestelmää, arvokkain ja sitten vähemmän arvokas uhrattavaksi. Armeijassa tosin herää monelle luontainen kielteinen vaisto kaikkea arvoihin ja asemaan perustuvia asioita kohtaan ,vaikka sen alkuperäinen idea lienee niiden vahvistamisessa. Minusta suora käskytys ja epäkunnioittava suhtautuminen herättää aina vähintään pinnan alla olevan vastarinnan.

Ihmisellä on luontainen tarve rakentaa yhteisöään arvojärjestykseen ja jakaa ihmisiä tärkeisiin ja vähemmän tärkeisiin ihmisiin. Demokratiassa järjestys elelee piilevänä, mutta kyllä se siellä on. Ihmisten puheista ja asenteista maailmankuva kyllä selviää. Sellaista ideaaliyhteisöä tuskin löytyy, missä kaikki olisivat tasa-arvoisia. Kykeneekö ihmisyhteisö edes elämään vailla minkäänlaista johtoa ja organisointia rauhanomaisesti. Epäilenpä ettei. Anarkiassa elävä Somalia ei ainakaan tunnu rauhalliselta paikalta elää.

Elämän pieniä ja hassuja asioita ovat myös arvomerkit ja valtion myöntämät mitalit. Ne tuntuvat olevan kovin tärkeitä, kun ne luettelot saajista lehdissä julkaistaan. Valtiohan palkitsee tietenkin ne, jotka se katsoo itseensä kannalta olleen tuottavia "kunnon kansalaisia". Vaikea kuvitella, että kyseenalaistajia ja siten uudistajia palkittaisiin mitaleilla. Paitsi sitten kun ovat rauhoittuneet valtavirraksi. Mitali tulee pitkästä palveluksesta yhteiskunnan eteen. Nykyisin voisi palkita jo siitä, että ylipäätään pääsee siihen kunnialla mukaan.

Mutta entä ne ihmiset, jotka elävät palkinto- ja mitaliyhteiskunnan ulkopuolella. Itse en ole mitaleita tai palkintoja saanut. Enkä niitä kaipaa. Tunnustusta kaipaa jokainen, mutta minulle tunnustus tulee muualta. Se kumpuaa loppujen lopuksi omasta itsestä. Itsensä arvostaminen on vaikeaa, siksi palkitsemisjärjestelmät ovat yhteiskunnassa kehittyneet. Mutta kaipaisiko ns. elämässään epäonnistunutkin tunnustusta? Tai edes ymmärrystä osaansa kohtaan, vaikka ei yhteiskunnalle näyttäydykään palkitsemisen arvoisena.

Palkitsemista käytetään porkkananakin. Siihenhän tulospalkkiot yms. perustuvat. Summa on monesti nimellinen, mutta ihmiset pitävät siitä, että saavat julkisesti tunnustusta hyvästä työstä. Ja siinä sivussa työnantaja pienellä summalla suureentuneen työpanoksen. Kätevää. Ja eikö eläinten koulutus ja lasten kasvatus ole eräänlaista palkitsemisen tematiikkaa, miksi se ei toimisi muuallakin? Jokaisella yhteisöllä on arvonsa ja strategiansa, mutta vaikeiden aikojen koittaessa niiden todellisuus punnitaan. Tulospalkkio vai ulospalkkio?

Julkinen oikeus arvostella

Tänään töissä virastoon pääsi hipsimään vartioinnin ohi oikein vanhan kansan kylähullu. Äijällä oli pokkaa tulla kauppaamaan karpaloita, vaikka jokapuolella lukee, että kaupustelu kielletty. Mies ohjattiin pois, mutta sympaattinen näky se oli toppapuvussaan. Mikä röyhkeys, riittäisipä itselläänkin vastaava pokka. Jotkut eivät välitä kielloista ja siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei. Sellaisia eivät kunnan työntekijät ole.

Omassa työssä ehkä vaikeinta on, kun pitäisi ymmärtää sellaisiakin, jotka ovat töykeitä ja suorastaan hyökkäävän aggressiivisia ja jopa sellaisia jotka vainoavat sähköpostilla viikosta toiseen. Osa sitä on sairauttaan, mutta sitten on sellaisia, jotka mielestään saavat kohdella kaikkia palveluammateissa olevia ihmisiä miten haluavat. Näitä löytyy ihan ns. tavallisista ihmisistä. Toki he myös tietävät miten asiat pitäisi kunnassa hoitaa. Sitähän työntekijät eivät voi itse tietenkään tietää.  Se on todella kuluttavaa. Olla syyllinen johonkin, mihin ei ole syyllinen. Kunnan työntekijöillä ei saisi olla edes tunteita avioeron ja kuolemantapauksenkaan takia työaikana. Siitäkin on minulle valitettu, että kaupungin työntekijä jopa on tunteva ihminen.

Kunnan työntekijöitä koskevat samat tehokkuusvaatimukset kuin yksityistä puolta. Varmasti tehostamisen varaa on, mutta jos ajattelee sosiaali- ja terveysalan töitä varsinkin, jossain vaiheessa tulee raja kyllä vastaan. Kyse ei ole teistä ja silloista vaan ihan elävistä ihmisistä, jotka ovat lukujen ja tilastojen takana ihan kyllä ihmisiä. Sosiaali- ja terveysalan ihmiset on ainakin koulutettu huomioimaan ihminen ja useimmat siinä onnistuvatkin. Tietysti rahaa ei ole tuhlattavaksi sen ymmärtää jokainen.

Epäilenpä vain, että kunnissa on sama vasta edessä, siinä missä valtion työntekijöitä heitellään jo kuin märkää rättiä. Koomisinta on, että yhdessä vaiheessa meinattiin laittaa jo työvoimatoimiston työntekijät kilometritehtaalle. Tilanteessa jossa maa vaipuu pikkuhiljaa lamaan. Vaikea kuvitella, että kuntia yhdistettäessä kaikki saisivat loputtomiin pitää työpaikkansa. Järjettömintä on yhdistää Vantaan ja Helsingin kaltaisia isoja kaupunkeja. Iso ei ole aina tehokkaampaa.

HUS:in työntekijät saivat tarpeekseen pompottelustaan. Tosin silloinkin ensimmäisenä saivat tarpeekseen lääkärit, joiden vaatimuksiin kyllä suostutaan. HUS oli esimerkki siitä, että jossain vaiheessa jopa julkisen puolen henkilökunta vaatii kuulemistaan. Yksityisellä puolellahan silloin annetaan kenkää, mutta julkisella puolella se ei vielä toistaiseksi onnistu. Savustaahan ulos tietenkin voi. Mutta jos julkisen puolen työntekijöitä aletaan irtisanoa, niin kuka tässä maassa on enää töissä. Sen verran irtisanomisuutisia tulee jokapuolelta. Ja enemmän kirjoitetaan uusia lakeja ja sitä kautta lisää palveluja, vaikka edellisiinkään ei todellisuudessa ole julkisella puolella varaa. Eduskunnassa eletään omassa todellisuudessa, joka ei vastaa arkitodellisuutta kentällä.

Vanha väite on, että julkisen puolen työntekijät ovat laiskoja. Sellaisiakin toki löytyy, mutta kuinka moni yksityisen puolen työntekijä jaksaisi sellaisen lainsäädännön viidakossa, missä julkisella puolella joutuu töitä tekemään. Ja sitten pitäisi aina hymyillä ja kääntää toinenkin poski. Ja olla televisiossa syytettynä turhista huostaanotoista, vaikka todellisuudessa ne tehdään liian myöhään.

Tosin ajoittain tuntuu, että tässä maassa hyvää palvelua saa vain silloin, kun olet tekemässä isompaa hankintaa. Julkisella puolella asiakkaista tarvitsee harvemmin kamppailla ja se vaikuttaa epäystävällisenä asiakaspalveluna. Monesti metsä vastaa niinkuin sinne huutaa.

Yksi asia mihin on näinä vuosina kyllästynyt on raha, raha ja raha. Motivaatiota ei hirveästi kehitä se, että enemmän täytyy aina tehdä halvemmin. Sama koskee tietysti yksityistä puolta. Jatkuva rahan niistäminen ei paranna työntekijän tulosta ja se lienee tavoitteena. Syyllistäminen rassaa ihmisiä, et ole tehnyt tarpeeksi paljon ja tarpeeksi halvalla, et ole antanut tarpeeksi ja sinun pitäisi vielä yrittää olla luova ja idearikas.

Jos jatkuva kasvu on tavoitteena, niin se kyllä toteutuu julkisten palveluiden menossa. Joskus ihmettelen, että mistä se kasvu aina tulee. Valtiolla ja kunnissa palveluita ja ennenkaikkea palvelutasoa karsitaan ja silti menot kasvavat. Maassa kun voidaan huonosti ja kun kukaan ei halua selvittää ja hoitaa pahanolon alkulähdettä ei menot kyllä vähene.

PS. Viime lauantaina tuli telkusta Alfred Hitchcock-dokumentti. Yksi kohta jäi mieleen aivan erityisesti. Hitchiä nimittäin moitettiin turhalla väkivallalla mässäilystä. Hitch totesi, että todellisuus on vielä julmempaa, jonka tulevaisuus vielä näyttää. Lausahduksesta tuli vähän kylmäväreet selkäpiihin, sillä toinen toistaan julmempia veritekoja tehdään ympäri maailmaa melkein koko ajan. Omalla tavallaan Hitchin elokuvat ovat liiankin lähellä todellisuutta.

Monet Hitchin elokuvat perustuivat pelkoon ja syyttömän taka-ajoon. Ja jokaisella oli jotain salattavaa. Henkilöhahmot olivat enemmän tai vähemmän rikkinäisiä, vaikka ulkokuori saattoi olla kaunis ja komea. Tätä sarjaahan edustivat Hitchin elokuvasta tutut blondit. Niillä ei todellakaan ollut hauskaa sen hokeman mukaan.

Mutta hei, jotta kaikki ei olisi liian synkkää, niin joululoma alkaa osaltani perjantaina. Yes!

Uutinen ei ole uutinen, vaikka voissa paistaisi

Eilen kun katselin tapani mukaan Ykkösen aamu-tv:ta kerrottiin uutiskatsauksen lopuksi hieman häpeillen, että kerrottakoon vielä, että Idolsin voitti Koop Arponen. Se vaikutti vähän hassulta. Ei ollut ilmeisesti helppo asiakanavaksi tituuleratun alistua kertomaan viihdehömpästä, mutta kun ihmiset hittosoikoon ovat siitä kiinnostuneita, niin se on sitten pakko. Niinpä uutiseen joutuu alistumaan, vaikka ei siihen vakavasti otettavana ohjelmana halua. Uutinen kun on uutinen, vaikka niin ei haluaisi, kun pitää kilpailla.

Turhaan häpeiltiin Idolsia, sillä tämä Idols-kausi oli varsin hyvä. Vaikka sen Ibi Loven, vai mikä sen nimi olikaan, kohuttu sisääntulo lopussa oli kyllä selvästi järjestetty. Samoin kuin äänestystuloksetkin ilmeisesti paikoittain. Mutta mitä siitä, laulu pysyy samana. Viimeinen jakso meni tuomareilta jo turhankin ylistyksen puolelle.

Omassa työssään törmää usein tilanteeseen, että mikä on uutinen ja mikä ei. Paljon on kiinni siitä, mihin uutista ollaan tekemässä. Henkilöstölehdessä loppumattomat eläköitymisjuhlat ovat uutinen, mutta mediaa ei kiinnosta avoimet ovet, vaikka tarkoitus onkin hyvä. Media haluaa uutista ja useammin "ikävää" sellaista.

Useasti olen kirjoittanut siitä, että jaksa lukea (luen kuitenkin) loppumattomista onnettomuuksista ja väkivallanteoista lehdistä. Peli on mennyt vain sen verran rajuksi, että rattijuopolla täytyy olla yli kolme promillea tai katutappelussa verta oikein kunnolla, ennen kuin sillä lehteen päästään.

Ihmisillä, niin tavallisilla kuin julkkiksillakin, on omalaatuinen suhde mediaan. He kokevat median oman etunsa ajajana, mitä se ei tietenkään ole. On luonnollista, että ihminen haluaa nähdä itsensä ja asiansa hyvässä valossa. Media elää uutisista, mutta se itse määrittää, mikä on uutinen. Sen verran kauan olen seurannut mediaa ja ollut sen kanssa tekemisissä, että heti ensiarviolta osaan sanoa, että mistä tulee uutinen. Vaikeampi sitä on selittää muille, mistä olen useasti verkkopäiväkirjassani avautunut.

Mutta ei päivittäismediakaan vain ikävien uutisen perässä ole. Uutisessa täytyisi vain olla jotain arkipäivästä poikkeavaa tai yllättävää. Tai haastateltava mielenkiintoinen. Osa tuntemistani toimittajista tuskailee uutisten kirjoittamisen kanssa. Mielestäni se on turhaa, sillä harva uutinen on kauaa uutinen. Ehkä muutaman kerran vuosikymmenessä voi onnistua tekemään sellaisen uutisen, joka elää pidempään.

Harva ns. paljastusuutinen jaksaa sävähdyttää tavallista lukijaa pidempään. Jos katsoo lehtien keskustelupalstoja, eniten ja myöskin kiivaimmin keskustellaan kotieläimiin liittyvistä asioista. Vaikkapa kissan ampujista ja vapaana liikkuvista koirista. Virkamiesten vääryydet kiinnostavat hetken ja poliitikkojen väärinkäytöksistä edes tätä nykyä harvemmin kirjoitetaan. Syyllinen on usein ainoastaan virkamies. Poliittista vastuuta saa etsiä ja hakea. Yksityiselämään liittyvät törttöilyt ovat tietysti eri asia. Niistä rokotetaan antaumuksella. Mutta se on uutinen, sillä ihmisiä kiinnostavat ne asiat, jotka ovat helposti ymmärrettävissä.

Minkälainen uutinen on sitten hyvä uutinen mielestäni. Ainakin sen täytyy herättää tunteita ja siinä täytyy olla tarina. Siihen on vaikea pyrkiä, koska tällaisen uutisen tekeminen vaatii aikaa ja sitähän harvemmin on enää tarjolla. Perehtyäkin pitäisi ja jos yleistietämystä ei ole hyvistä koulutodistuksista huolimatta, ollaan pulassa. Tarina ja tunne tulee vain tulevaisuudessa silti korostumaan, sillä ihmiset lukevat vähemmän ja nopeammin ja erottua täytyisi. Siksi kai eläinuutisetkin ovat ihmisten suosikkeja, jos tekee jutun ihmisen kurjuudesta, niin siihen ihmiset ovat turtuneet. Eläimiin ei koskaan. Ihmiset eivät herätä niin paljon tunteita kuin eläimet. Ehkä valitettavastikin.

Sari Sarkomaan lähtö ministerintyöstä on hyvä esimerkki tunteita herättävästä uutisesta. Sarkomaa luopui tehtävästään perheen takia. Mutta uutiseksi nostettiin se, miksi nainen luopuu ja miehet eivät koskaan. Miksi miehet eivät luovu tehtävistään perheen takia? Eikö tärkein asia ole se, että Sarkomaa teki mielestään oikean ratkaisun ja hänen perheensä näkee äitiään useammin. Olen jotenkin lopen kyllästynyt riitelyyn ja ristiriitoihin. Elämä on muutenkin riittävän väsyttävää ja hankalaa.

PS. Sitten yksi sivuhuomio. Miksi kiirettä pidetään jonain ulkopuolisena mastodonttina, johon ei voi vaikuttaa? Siihen voisi vaikuttaa työnantaja että ihminen itse. Kyse on osaltaan halusta ja elämänasenteesta. Niin kauan kun kysymme toisiltamme ensimmäiseksi "onko sulla kiire?", kiire pysyy tavoiteltavana asiana.

Ja sähköisestä äänestyksestä. Mikä uusi asia tai ohjelma on heti toiminut? Miksi lyödä hanskat tiskiin heti ensimmäisten vastoinkäymisten tullessa? Tosin itselläni on kokemusta kyseisen järjestelmän toimittaneesta yhtiöstä, etten yhtään ihmettele, että ongelmia tuli.

Kengätkin ovat jälleen päivänpolitiikan päivänpaastessa sitten Hrutsevin kengän tahdittaman YK-puheen aikoja sitten. Bush sai jäähyväisikseen kengästä Bagdadissa. Ei vain osunut.

Lahjahevosen suuhun on katsomista

Joulun lähestyessä on hyvä vaipua lapsuuteen ja ennen kaikkea lahjoihin. Vaikka en lahjamainoksia erityisemmin lue, niin väkisin niistä jotain mieleen jää.

Uusin villitys on tämä rockstar pleikkaripeli. Tai niin ainakin luulen. Näinä päivinä lienee muotia, että  leikitään olevan muuta kuin oikeasti ollaan. No, kyllähän leikissä näin aina tietenkin tehdään. Vanhan kunnon ilmakitaroinnin aika taitaa olla auttamattomasti ohi. Hyvä idea valmistajalta, kun saa myytyä samalla oheistuotteita lelukitaroista lähtien, vaikka saman voisi tehdä kättä huitomalla ja unelmoimalla. Onneksi unelmilla vain rahastetaan, niitä ei voi oikeasti tehdä.

Lelutehtaiden kohderyhmä on kiitollisin. Senkun pistää mainokseen vaan vauhtia ja nopeita kuvia, niin johan lapset innostuvat. Tai siis pojat. Ääntä täytyy myös lähteä, mitä hirveämpi ääni vekottimessa on, sitä todennäköisemmin myy. Kännykän soittoäänet ovat beethovenia verratuna leluautoihin ja -pyssyihin. Toisaalta, mikä voisi olla iseille suurempi kauhun paikka, kun jos poika pyytää jouluaatoksi nukkea. Lahjoissa halutaan yhtä vähän vapaita sukupuolirooleja kuin Ruotsissa poikaa Lucia-neidoksi.

Tytöille syötetään vanhaa tuttua prinsessalelua. Mihinkäs siitä päästäisiin. Vieläköhän vauvanuket tekevät tytöille kauppansa, vain myydänkö parishiltoneja hoivattavaksi? Ei kai se paris niin kaukana barbiesta ole? Olen aika kaukana trendeistä, rehellisesti en osaa sanoa, mitä lapset haluavat. Minä elän yhä aikaa, jolloin KITT-autot olivat halutuin joululahja poikien keskuudessa. Sellaista en tietenkään saanut, mutta en ollut kateellinen, kun en osaa mistään muustakaan olla.

Olen ihmetellyt, että missä vaiheessa olemme joutuneet siihen, että lapset kertovat etukäteen, mitä haluavat lahjaksi. Tai missä vaiheessa he ainakin saavat. Joululahjat ovat lapsen ensimmäinen statussymboli ja luokkajaon kohde, jossa määritellään varallisuus ja suosituimmuus vertaistensa keskuudessa.

Joulupukki on aikaa sitten kuopattu satuna ja lapset keksineet, että lahjat tulevat isin ja äidin kukkarosta farmarin takaluukusta. Lapset ovat lahjatietoisia ja lahjahevosen suuhun takuuvarmasti katsotaan. Kiitollisuutta tunnetaan vain, kuin saadaan mitä halutaan. Elämän vaatimustasoon petytään jo pienestä. Ainakin pahimmassa skenarioissa.

En ole itsekään leikkinyt käpylehmillä, joten en tässä vanhojen aikojen paluuta haikaile. Sen muistan, että yksikään saamani lelu ei tahtonut kestää. Suurin pettymys oli yleensä jo jouluaattona, koska leluissa ei useimmiten ollut edes pattereita. Ennen uutta vuotta lelut olivatkin sitten jo historiaa. En muista olleeni koskaan innostunut leikkimisestä. Se lisättäköön elämäni tragediaan. Mikään vehje ei yleensä jaksa innostaa minua kauaa. Kirjat osoittautuivatkin vanhemmassa iässä ja yhä pidetyksi lahjaksi, samoin kuin levyt ja elokuvat.

Lahjoja on silti kiva ostaa. Harvasta asiasta saa yhtä hyvää mieltä. Varsinkin kuin ne, jotka minulta lahjoja saavat, tietävät, ettei se minulle yksinkertaisinta ole. Se on kauppaan sisälle, lyhyt pohdinta ja osto. Lähes aina näinkin on pärjätty.

PS. Lauantaina tein taas täsmäiskun ostoshelvetteihin. Tällä kertaa Itäkeskukseen. Kestin urhollisesti lähes kolme tuntia. Onko muuten näin, että jos on liian ystävällismielinen, saa viimeiseksi palvelua ravintolassa. Näin uskon, sillä ravintolassa kauan jälkeemme tulleetkin saivat ateriansa päätökseen meitä ennen. Sitten vasta kun vaatii, niin ateria ilmestyy. Itselleni ostin joululahjaksi navigaattorin. Josko nyt löytäisin edes autolla määränpäähäni, kun muuten se on elämässä vähän niin ja näin.

Ahtisaaresta, rauhasta ja yhteiskunnasta

Martti Ahtisaari sai vihdoinkin ansaitun Rauhannobelinsa. Sen jälkeen tietenkin kateelliset vähättelivät Ahtisaaren ansioita. Mutta kuinka monella muulla on laittaa tiskiin samanlaista ansiolistaa? Namibia, Aceh, Kosovo yms. Namibia on malliesimerkki siitä, miten täyteen sotatilaan luisuva maa saatiin pelastettua rauhalle. Tätä nykyä Namibia on Afrikan vakaimpia maita. Kelpaa siellä ristiä vauvoja Marteiksi. Acehissa ja Kosovossa rauha taitaa olla vähän niin ja näin, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. Mikään rauha ei sunnu hetkessä ja vielä vähemmän arvet katoavat hetkessä. Rauha on yhtä kuin suuri kärsivällisyys ja anteeksianto. Niin ja kaiken parantava arki.

Ahtisaari kiinnitti kiitospuheessaan huomiota YK:n tulevaisuuteen. Se huolestuttaa minuakin. YK:n päätöksiä kun on muovattu suurvalloille sopiviksi ja eikä YK:ta kunnioiteta vaan rauhanturvaajia ammutaan kuin minkäkin miehittäjävallan sotilaita. Onko YK:lla itseasiassa tulevaisuutta? Jos sen turvallisuusneuvoston vakituinen jäsenyys perustuu toisen maailmansodan voittajavaltioihin? Olisiko aika uudistua? Saksa ja Japani heti mukaan turvallisuusneuvostoon. Jos YK ajaa rauhaa, miksi se ei anna anteeksi 60 vuoden jälkeen sodasta. Samoin Intian tulisi kuulua neuvostoon ja esimerkiksi väkirikas Nigeria Afrikasta. Ja miksei Brasiliakin.

Ja mihin YK:n pitäisi tarttua? Sodat eivät ole ainoita maailmantuskia. Mikä on YK:n rooli ilmastonmuutoksen torjunnassa? Aidsin vastainen taistelukin on jäänyt sivuun ja ihmisiltä unohtuu, kuinka monta ihmistä aidskin on tappanut. YK toki tekee töitä näiden asioiden parissa, mutta julkisuudessa YK:sta näkyy lähes ainoastaan rauhanturvaamisen puoli.

Ahtisaari on myös malliesimerkki takinkäännöstä. Lakeerikenkä- ja laastaripilkasta on siirrytty toiseen äärilaitaan. Koko kansan Ahtisaareen, jota Ahtisaari ei ole. Mies on asunut valtaosan elämästään ulkomailla. Evakkopojalle se on ollut luonnollistakin. Siksi Ahtisaari omien sanojensa mukaan ymmärtää konfliktien uhreja, koska on ollut sellainen.

Torilla emme taida Ahtisaarta tavata, vaikka saavutus on isompi kuin jääkiekon maailmanmestaruus kestävässä mielessä. Rauha on jotenkin etäinen käsite maassa, jossa sotaa ei ole koettu yli 60 vuoteen. Ja Ahtisaari itse ei taitaisi nauttia torijuhlista, kun arvostaa yksityisyyttä.

Rauhanobelista puheen ollen. Olisi hyvä idea, jos perustettaisiin kotimainen vastinen Nobelille. Palkittaisiin ihminen, joka on vuoden aikana tuonut eniten yhteiskuntarauhaa. Ollut sovittelija ja auttanut vähäosaisia. Tuonut epäkohtia esille, mutta esittänyt myös ratkaisuja. Kenelle sellaisen voisi myöntää?

Ahtisaaren nobelhuuman aikana meni pari merkittävää uutista ohi. Kelan tutkimusten mukaan vuosituhannen alusta lähtien on alle 30-vuotiaista siirtynyt kaksinkertainen määrä työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveysongelmien takia. Se on aika pelottava luku, koska nuorten pitäisi maksaa tulevaisuudessa hyvinvointivaltion kustannukset, eikä olla sen asiakkaina.

Kuluvan syksyn aikana on puhuttu paljon nuorten mielenterveysongelmista ja jotain perustavanlaatuista tässä maassa on vialla, ettei ihmisten mielenterveys kestä edes parhaimpiin työvuosiin asti. Jotain muutoksia täytyisi tehdä. Ja siihen ei ole lääkkeenä pelkästään lisää porukkaa kouluterveydenhuoltoon ja mielenterveystyöhön. Se on vain tapahtuneen korjausta. Ongelma on jossain niin syvällä, että sitä ei haluta tai osata nähdä. Se on kadonnut ihmisyys, erilliset ihmiset.

Toinen uutinen oli, että viina tappaa eniten työikäisiä miehiä. Syyt alkoholismiin ja mielenterveysongelmiin ovat tiedossa, mutta ei mitään muutosta tapahdu, ellei yhteiskunta muutu. Ja miten yhteiskunta muuttuu, jos ihmiset eivät tunne kuuluvansa siihen tai eivät kestä sen mukana. Stressi ja jännitys murtaa vahvemmankin ihmisen, puhumattakaan sitten jo valmiiksi vähemmän kovista ihmisistä.

PS. Silloin tällöin löytyy netistä hyviä blogeja. Lukaiskaahan hätäkeskuspäivystäjän arjesta. Nyt ymmärrän, miksi siellä on pulaa työntekijöistä.

Viikonloppuna odottaakin maailman ja yhteiskunnan huolista huolimatta jouluostokset.

Tahtoo lisää keksintöjä

Olen jäänyt uuteen telkkarisarjaan koukkuun. Kyseessä on sarja Amerikan keksijä vai mikä American inventor se oikeasti on. Minua on aina kiehtonut keksimisen filosofia ja keksinnöt yleensä, vaikka omat taidot riittävät lähinnä ongelmien ja härdellien kehittämiseen.

Tv-sarjan perusteella vaikuttaa entistä enemmän, että kaikki keksimisen arvoinen on jo keksitty. "Keksijät" kun esittelevät jo keksittyjä asioita tai sitten tuodaan söpöjä lapsia katsojia hellyyttämään. Mutta viihdettähän sarja on.

Harva keksintö taitaa syntyä enää Pelle Pelottomien myssystä, vaan pikemminkin vuosikausien raivokkaan tutkimus- ja kehitystyön tuloksena teollisuuden laboratorioissa pohtien jo etukäteen onko tälle tilausta. Keksijä on silti ikuinen lapsi, joka uskoo pystyvänsä kehittämään uutta, koskapa on yksinkertaisesti ennakkoluuloton, eikä välitä todennäköisyyksistä. Lienee samanlainen pakko ja intohimo kuin taiteen tekeminen. Hörhöjähän keksijätkin ihmisten mielestä ovat.

Mutta silloin joskus ennen kuin markkinoilla oli tilaa, eikä markkinoida tarvinnut niille, joilla on jo kaikkea mahdollista, keksinnöt toimivat. Niille oli jopa tilausta. Perinteiseen keksijätaruunhan kuulu nöyryytys ja epäusko muiden taholta. Mutta sitkeitä oltiin. Varsinkin tiedemiehet vaaransivat oman ja perheensä (useimmiten vaimon) hengen keksiäkseen jonkin lääkkeen ihmiskunnan tuskia lievittämään.

Eipä meillä olisi penillisiiniä, ei polkupyörää, ei oikeastaan mitään, ellei joidenkin ihmisten päissä kasvaisi ajatuksia, joilla helpottaa elämää. Turhakkeista ei voinut puhua. Nyt taas on kiva katsoa lehdistä, mitä kaikkea turhaa konetta ja värkkiä ollaan taas kehitetty. Tuiki tarpeellisia keksintöjäkin puuttuu. Vaikkapa lääke aidsiin ja syöpään.

Kehitystyö ja keksinnöt pulpahtavat uuteen todellisuuteen kun koittaa sotimisen aika. Meillä ei olisi avaruusraketteja, ei suihkukoneita, ellei ihmisen vimma tappaa toisiaan saisi ihmistä kiivaasti kehittämään uusia välineitä tappamisen edesauttamiseksi. Nyt olemmekin eläneet hiljaiseloa sitten toisen maailmansodan aivan ennennäkemättömien keksintöjen suhteen. Ei ole edes kylmää sotaa, joten satelliitit saavat pyöriä radallaan rauhassa, kun niille ei ole keksitty korvaajia.

Mikähän seuraava suuri keksintö on? Sellainen yhtä elämää muuttava asia kuin vaikka matkapuhelin tai netti. Hiljaahan nekin löivät tosin itsensä läpi ja nyt niitä ilman on vaikea elää. Mikä keksintö olisi saanut taas jäädä keksimättä? Minä odotan innoissani sitä Star Trekin siirtäjäkonetta. Se vapauttaisi matkailun uudelle tasolle. Voisi viettää iltapäivän Veronassa ja illan Katmandussa. Ja jos seura ja paikka ei miellytä, voisi liueta liukkaasti. Beam me up, Scotty...

Keksimättä olisi saanut jäädä moni asia. Monet keksinnöt suorastaan tuhoavat maailmaa ympäriltämme. Mutta jos keksintöjä ei olisi tehty, eikä edes tulta keksitty, palelisimme yhä luolissa. Olisiko sekään nyt sitten kivaa? Ja olisimme hemmetin paljon sairaampia, jos ei olisi lääketiedettä ja lääkkeitä. Vai olisimmeko? Eläisimme vain noin 50 vuotta vähemmän.

PS. Mielenkiintoinen tutkimus julkaistiin jälleen. Erään tutkimuksen mukaan pääkaupunkiseudun asukkaat ovat onnellisempia eurooppalaisten kaupunkien asukkeihin verrattuna. Missäköhän kaupungeissa ovat vierailleet? Timisoarassa vai Volgogradissa. Vai peräti Manchesterissa? Mutta ehkä sitä ei näe ympäristönsä onnellisia ihmisiä. Reppanat sitäkin paremmin. Onnellisuus kun säteilee vain onnellisille ihmisille.

Telkkarissa pyörii myös terapiaistunnoista kertova sarja. Itsekin olen tässä muutaman kerran käynyt psykologin vastaanotolla viime viikkoina sieluni solmuja availemassa. Siitä on oikeasti hyötyä, kun joku ihminen kuuntelee ja kyseenalaistaa omia liian syvälle urautuneita ajatuksia. Ja että jonkun mielestä on oikeus olla rikkinäinenkin ja että vähemmälläkin surulla olisi voinut elämässään selvitä. Vähän ehkä tuli alussa sellainen sellainen tv-sarjamainen olo, kun istahti mukavalle tuolille. Tony Sopranojako tässä nyt sitten ollaan....

Mun kirja on parempi kun sun kirja

Nyt sitä on sitten taas yksi itsenäisyyspäivä ohitse. Linnanjuhlia en katsellut. Eikä ole tarvettakaan. Huomisen lehdet ovat täynnä taas juttua Linnan kuningattaresta ja kenellä oli hienoin puku. Ja kuka pääsi parhaaseen jatkopaikkaan. Kuka kohautti ja kuka sanoi ne vanhat kliseet haastatteluissa. Nähty ja kuultu liian monta kertaa. Lisäksi kärsivällisyyteni ei riitä seuraamaan kahta tuntia kättelyä. Pelkään muutenkin patsastelua ja kaikkea virallista vapaa-ajallani ja miksei töissäkin. Sen verran väsy tuli jo alkuillasta, että perinteinen Tuntematon sotilaskin jäi valtaosin näkemättä.

Itsenäisyyspäivänä jaettiin prenikoita, mutta sitä ennen jaettiin Finlandia-palkinto. On mielenkiintoista, kun kaikesta pitää tehdä paremmuuskisa, mutta Finlandia-palkintoakaan harvemmin jaetaan ilman porua. Ainahan sen pitäisi kuulua sille, joka ei pääse edes ehdokkaaksi. Tällä kertaa Jari Tervon. Miksi pitää järjestää taiteen paremmuuskisoja, kun tiedetään, ettei se oikea koskaan voita. Kaikkien mielestä.

Rastan mitalla voittajaksi pääsi kuitenkin Sofie Oksanen. Itse en ole lukenut Tervoa enkä Oksasta yhtään kirjaa, joten en ala heitä vertailemaan. Finlandia-palkinnon merkitys on hämärä. Välillä se tunnutaan antavan elämäntyöstä ja sitten taas yksittäisestä teoksesta. Hädin tuskin kolmekymppistä Oksasta ei taidettu nyt elämäntyöstä vielä palkita, olisiko pikemminkin tasaisesta kohun aiheuttamisesta.

Miksi myös yksi ihminen päättää palkinnosta. Sehän on aika epädemokraattista, enemmänkin makuasia. Yhtä hyvin kirjailijat voitaisiin laittaa kilpailemaan tyyliin Meidän isä on parempi kuin teidän isä. Nimi voisi olla Mun kirja on parempi kuin sun kirja. Kirjailijat juoksisivat palkinnon antajalta toiselle voittoa anellen.

On siinäkin muuten ohjelma se Meidän isä on parempi kuin teidän isä. Mitä mieltä lapsille on opettaa kilpailuviettiä heti pienestä pitäen. Isät vielä taistelemaan keskenään ja kakarat huutamassa kurkku suoran luuseri-isälleen, joka ei pärjään odotuksista huolimatta oikein missään. Jos itseni laitettaisiin vastaavaan hommaan, ei siitä taitaisi tulla mitään. Eikö niiltä isiltä vaadita mukavaa yhdessä oloa, eikä kilpailua muuten isien kanssa. Sama asenteellinen homma on niissä Saarioisten mikroruokamainoksissa. Lapset leikkivät kotia ja kuulemma äiti päättää, mitä ruokaa laitetaan. Asenteellista, asenteellista. Enkä näe mitä kodin hengetärtä on siinä, että laittaa valmisruokaa mikroon.

Mihin muuten on kadonnut se ETYJ-kokous tai huippukokousten into Suomessa? Ennen oltiin aina ylpeitä, kun niitä järjestettiin Suomessa. Itse en päässyt missään vaiheessa kärryille, mistä siellä kokouksessa päätettiin. Eniten taidettiin kirjoittaa ETYJin aiheuttamista ruuhkista. Jotain julkilausumaa siellä kai hierottiin, mutta kertokaa minulle mitä. Suuret politiikan tähdet puuttuivat, eikä kakkosketju riittänyt innostamaan ketään. Stubb on niin henkilöitynyt ulkopolitiikan keulakuvaksi, että mieleen on jäänyt miehen lausunnoista Condin sääret ja maratonit, eikä asiakysymykset.

Tanskalaiset ovat mielenkiintoista kansaa. Siellä kuulemma aletaan jakaa ilmaista heroiinia niille addikteille, joilla ei ole toivoa kuntoutumisesta. Sinänsä ehkä viksuakin, sillä rahat huumeisiin hommattaisiin jokatapauksessa rikoksilla, joka aiheuttaa kärsimystä vieläkin suuremmalle joukolle. Mutta mihin vetää raja. Tuskin rappioalkoholisteille tarjottaisiin Suomessa Kelan toimesta ilmaisia viinapulloja. Ja missä vaiheessa kenenkään tila on toivoton? Kuka määrittelee, että olet lost case.

Hesarin kuukausiliitteessä oli hyvä juttu niistä tyypeistä, jotka ovat menestyneet elämässään ilman suurempaa koulumenestystä. Se on vähän kaksipiippuinen juttu. Ilman kouluja menestyy loppujen lopuksi harva. Toisaalta se antaa toivoa, että elämässäkin voi pärjätä, jos osaa edes yhden jutun erinomaisesti sopeutumiskyvyttömänäkin haluttuun muottiin.

Huh, autoa ostamassa

Tällä viikolla en ole ehtinyt juuri blogiinkaan kirjoittaa. Koko viikko on nimittäin mennyt auton ostossa tai vähintään auton ajattelussa. Tiedän, se on ekologisesti kestämätöntä. Mutta vastakkaisen sukupuolen lisäksi harva asia voi vallata mielen niin täydellisesti kuin auto. En koskaan luullut tulevani tälläiseksi "äijäksi", mutta vihdoinkin kai olen päässyt mukaan myös "miesten maailmaan". Ja kun opin autoista, tiedän vielä, mitä tavismiestenkin kanssa puhua. Mutta en tunne syyllisyyttä auton ostosta, ensimmäistä kertaa elämässäni on jokin minun omaa. Minun tuurillani tosin auto tietenkin kohta varastetaan.

Eilen ilmestyi tien varteen Volkswagen Polo (kuvaa ei valitettavasti vielä ole). Mutta ei se auton osto helppoa ollut. Ja vielä vaikeampaa, jos ei ystäväni J olisi ollut apuna. Välillä tuntui jo, että hän oli itse innostuneempi auton ostosta kuin minä. Itse lähinnä ajattelin, että miten ihmeessä pärjään liikenteessä, kuin kaikki ovat siellä kuulemma niin kiukkuisia ja armottomia. Entä jos sammutan auton tai kolaroin. Yritä siinä sitten nauttia autoilusta.

Monta mallia katseltiin, mutta kun näin Polon ja kyseisen yksilön, tiesin heti, että tämä on sitten minun auto. Joku siinä henkii minua. Pieni, mutta pippurinen, eikä kukkakeppi. Minun piti ostaa ranskalainen tai italialainen, mutta saksalaiseen päädyin. Voi se saksalainenkin olla persoonallinen.

Autoa hankkiessa ilmeni, että harvasta asiasta on niin monia mielipiteitä kuin autosta. Jokaisella oli oma mielipiteensä ja aina kuuli, että älä hyvä ihminen, nyt sitä merkkiä ainakaan osta. Eihän ne toimi. Ja muista sitten hankkia sitä ja tätä. Autot ovat niillä ajaville todellakin sydämenasia. Ilmankos Ruotsissakin valtiota patistetaan ostamaan klassikkomerkki Saab, jota uhkaa tappotuomio.

Yleensä tiedän monista asioista paljon, mutta ensimmäistä kertaa elämässä olin heikoilla jäillä. Miehen itsetuntoon käy, kun ei ymmärrä, mistä puhutaan. Puhutaan vähän kuin ohi. Ja itse yrittää kamppailla, että ymmärtää, mistä puhutaan. Tiedän vaihdelaatikon ja muutaman muun välineen autossa. Yritä siinä sitten pohtia vielä, mikä on hyvä vaihtoehto, kun ei autot halpojakaan ole.

Mutta kun sitten vielä pitäisi osata kysyä myyjältä jotain, joka paljastaisi, ettei minua kannata huijata. Lopulta siis päädyin ulkoistamaan auton oston J:lle, enkä ainakaan vielä ole katunut. Ja ostin merkkiliikkeestä, tosin käytetyn auton, että edes liikkeen kunnia olisi pelissä, ettei minua vedätettäisi. Harvoin minua on missään liikkeessä niin kunnioituksella kohdeltu kuin autokaupassa. Ja hurja tunne oli pyyhältää pimeässä ja sateessa liikkeestä liikenteeseen. Mieleen hiipi silti se yläasteen autonostodokumentti, jossa myyjä hoki vain että miehen sanaan voi luottaa ja kuitenkin siltä ostajalta ruuvattiin heti kilvet irti.

Olen tietenkin iloinen uudesta autosta, mutta tässä vaiheessa huolet vielä vaivaavat. En tunne lainkaan varmaksi oloani liikenteessä. Mieskuljettajien oletetaan olevan niitä parhaimpia ja itsevarmimpia, mutta en vielä taida olla. Autoilukulttuuri on lähtökohtaisesti syrjivä. Naiset, vanhat ja heikot väistykööt keski-ikäisten tai keski-ikää lähestyvien miesten tieltä.

No, pelkään sukupuolestani huolimatta sammuttavani auton risteykseen tai muuta vastaavan kauheaa. Mutta harvasta asioista on saanut yhtä hyviä kicksejä, kun siitä, kun ekan kerran kurvaa yksin liikenteen sekaan. Ymmärrän nyt autoihmisiä. On suuri vapaudentunne, kun ei ole riippuvainen aikatauluista tai kuskaajista. Odotan kyllä sitä hetkeä, kun voi kurvata tielle niin, että on vapaa ja varma olo ratissa. Sitä odotellessa.

PS. Muuten viikko on kulunut siinä ohessa. Yhden haastattelun tein. Perhepäivähoitajat ovat nimittäin katoamassa tästä maasta. Muistelen, että 80-luvulla heitä oli joka pihassa. Mutta ehkä kertoo nykypäivän hengestä se, ettei kukaan halua enää vieraan lapsia omaan kotiinsa. Ihmiset puhuvat, että haluavat pehmeämpiä arvoja, mutta eivät ne tunnu myyvän.

Suojellaan elikoitamme

Suomessa ei tunnuta koskaan arvostavan omia itsejämme. Hengimme heikkoa itsetuntoa ja hyökkäämme toistemme virheiden kimppuun. Siinä yksi tehokkaimmasta on Lenita Airisto, en muista koska sillä olisi ollut hyvää sanottavaa omasta kansastaan. Niin harvalla muullakaan "maailmalla" menestyneellä. No, itse arvostankin kotimaassa menestyneitä ja veronsa tänne maksavia.

Ja siinä sivussa kun emme arvosta edes toisiamme, emme tajua omien kansallisten suojelukohteiden arvoa. Suomessa suojellaan mielummin rakennuksia, kuin elollisia olentoja. Ei ainakaan kotoisia kotieläimiämme. Paraikaa Helsingin kaupunki on karkoittamassa Miina Äkkijyrkkää suomenkarjoineen ja saman kohtalon ovat kokemassa vankiloissa kasvatettava suomenkarja. Miinä Äkkijyrkän tapauksessa kismittää tietenkin kaupunkia myös persoona, sillä Suomessahan ei saa olla erikoinen. Puhumattakaan jos ei alistu kohtaloonsa mukisematta.

Suomenkarjan lisäksi muutkin kotoiset maatiasrotumme ovat henkitoreissaan. Tuottavuutta korostavassa yhteiskunnassa niiden suojelu on jäänyt muutaman asialle omistautuneen vastuulle. Onneksi heitäkin sentään on.

Ehkä maatiasrodut muistuttavat liikaa ajasta, jolloin suomalainenkin oli vielä sopeutunut ympäristöönsä. Nythän suomalaiset yllättää jo se, että lumimyrskyjä tulee. Kukaan kun ei osaa sitä ennakoida, ilmeisesti ilmastonmuutospuheet ovat saaneet sen meidät unohtamaan. Kenellekään ei tule mieleen ajaa hiljempaa lumisateessa tai varautua siihen, ettei kadut lakaistu nanosekunnissa.

Maatiasrotuja pitäisi suojella valtiovallan taholta paljon enemmän kuin nyt tehdään. Ne ovat kuin suomalaiset itse. Sitkeitä ja vähään tyytyväisiä. Tai mitä ainakin joskus oltiin. Nykyisin tuntuu, että ihmiset luovuttavat kovin helpolla. Mutta ehkä itse kitukasvuisena, sitkeänä ja liian vähän tuottavana pystyn samaistumaan maatiaseläimiimme.

Mutta kuinka paljon tämä maatalouskulttuurin suojelu on meidän kaupunkilaisten puuhastelua? Isännät itse taitavat pitää vähän tuottavien eläinten hyysäämistä turhanpäiväisenä hömpötyksenä. Ja markkinoidaanko maatiaiseläimiä riittävästi esim. maatilamatkailun tarpeisiin? Tuottaahan voi maataloudessakin muuta kuin lihana tai maitona.

Koiramaailmassa on mennyt paremmin. Suomenpystykorva on valittu kerta toisensa jälkeen suosituimmaksi koiraroduksi. Mutta koirathan ovatkin olleet aina ihmisten suosikkeja. Maatiaskissojakin hiipinee hupenevissa navetoissa vielä runsaasti. Suomenhevoset keksittiin muuntaa ravikoneiksi. Mutta montahan aitoa työhevosta on jäljellä? Nehän säilyivät jopa sodasta.

PS. Suomella on maailmantähtiin sairastuttava vaikutus. Kesällä sairastui Björk ja nyt Elton John. No, asummehan muiden mielestä jääkarhujen maassa, vaikka itse emme selviä ensimmäisestäkään lumimyrskystä.

Tein muuten sopimuksen sähköntoimittajani kanssa tuulisähköstä. En tosin tiedä, pelastanko nyt maailmaa. Sähkönkulutukseni on kuitenkin ollut vuosi vuodelta laskeva. Omasta mielestäni en tosin mitään erikoista sen eteen ole tehnyt, kun en muutenkaan lamppuja ja laitteita turhan takia päällä pidä.

Nyt on sitten myös Muumipeikkokin tutkimusten mukaan homo. Ja kuulemma onnettomasti rakastunut Nuuskamuikkuseen. Sääliksi käy Niiskuneitiä. Jotenkin tuntuu, että mikä satuhahmo- tai sarjakuvahahmo ei kohta olisi homo. Sain muuten pikkujouluissa lahjaksi Pekka-kortit. Siis entiset Musta-Pekka kortit. Ihmettelen, miksi se nimi on muutettu, kun se kuvahan se on rasistinen, eikä nimi.

Yksityisiä työnantajia muuten aina moititaan, mutta kyllä sitä julkisellakin osataan. Valtio siirtelee työntekijöitään kuin missäkin entisen itänaapurin operaatiossa. Tuottavuusohjelmaa, kuulostaa tutulta.

On ontto olo kun BB loppui. Pitäisi kai hankkia elämä.

Jäähyväiset aseille?

Beatles-yhtye kirjoitti aikanaan laulun Happiness is a warm gun. Samaa kiihkoa esiintyy keskustelussa aseista. Ihmiset ovat joko niiden puolesta tai vastaan, osaa ei sekään kiinnosta, niinkuin eivät muutkaan asiat.

Kouluampumisten jälkeen Suomessakin on herätty keskustelemaan oikein kunnolla käsiaseiden ja muidenkin aseiden tarpeellisuudesta. Itse en ymmärrä, mihin siviili voi ampuma-asettaan tarvita kotonaan. Jos harrastaa ammuntaa, eikö niitä aseita voi säilyttää ampumaradalla. Omat kokemukseni aseista tulevat lähinnä armeijasta. Edes siellä en ampumisesta innostunut.

Britanniassahan käsiaseet kiellettiin kouluampumisen jälkeen kokonaan ja käsiaseilla tehdyt murhat ja tapot vähenenivät. Kuinka monta kouluampumista Suomessakin täytyy vielä tapahtua, ennen lainsäädäntö muuttuu. Lainsäätäjät puolustelevat hitauttaan sillä, ettei lakeja voi säätää yksittäisen tapahtumien perusteella ja lyhyeksi ajaksi. Eikö kaksi kouluampumista jo todista jotain. Jos väkivaltaa sairastavaa kansakuntaa ei muuten pystytä auttamaan, kiellettäköön edes joukkosurmat mahdollistavat aseet.

Suomessa on kauhisteltu Usan asekulttuuria, mutta kouluampumisten jälkeen kävi ilmi, että Suomessakin on varsin helppoa saada aseita. Sitä ennenhän luultiin, että Suomessa on vaikeaa saada aseita. Täytyy myös muistaa, että pimeitä aseita liikkuu aina.

Valtiovalta ei kansalaisille esimerkkiä näytä. Suomi on harvoja läntisiä sivistysvaltioita, joka kieltäytyy rypäleaseita ja jalkaväkimiinoja koskevista rajoituksista. Suomen armeijalla löytyy toden tottatulivoimaa kuin pienestä armeijasta. Ei Suomessa ole mitään aitoa aseiden vastustusta.

Aseiden puolesta puhujat puolestaan vetoavat siihen, etteivät aseet yksinään ketään vahingoita. Se pitää tietenkin paikkaansa, mutta jos aseita löytyy nurkista, kyllä ne edesauttavat niiden väärinkäyttöä. Tämä syksy on ollut harvinaisen synkkä.

Varsinkin nuoret miehet saavat aseista itsetunnon kohotusta. Asehan tuo sellaisen vallantunteen, mitä muuten on vaikea saada. Ase herättää kunnioitusta niissäkin, jotka eivät aiemmin ole kunnioittaneet aseen omaavaa. Varsinkin jos sillä uhkaa. Jotain vallantunnetta kouluampujatkin lienevät hakeneet. Ratkaisuvaltaa päättää muiden elämistä.

Aseet ovat mielestäni vain väkivallan huippu Suomessa. Minusta tuntuu, että Suomi on rakentunut aivan väärällä tavalla voimankäytölle ja väkivallalle. Jotenkin kaupungeissa tuntuu, että väkivallan kohteeksi voi melkein koska tahansa joutua. Vain kävelemällä väärässä paikassa väärään aikaan. En tiedä, mistä tämä kansakunta on sairastunut väkivaltaan. Väkivaltaa käyttävät jopa koulutytöt pienempiinsä. Missä vaiheessa tässä maassa on ajauduttu siihen, että kanssaihmisiä voi kohdata ja hallita väkivallalla ja pelolla.

PS. Sitten kevyempiin asioihin. Tänään päättyy BB-kausi. En oikein osaa sanoa, kenen pitäisi voittaa. Itse olisin halunnut Cherylin voittavan, vaikka en siitä aluksi pitänytkään. Jälleen kerran kävi niin, etteivät persoonat voittaneet. Epäilenpä, että kävelevä sydän Anniina voittaa. Idolsissakaan ei selkeää suosikkia ole. Epäilen silti, että se eteerisen näköinen Anna voittaa.

Oletteko myös huomanneet, kuinka riitaisaa hiekkalaatikoilla on. Helsingissä puistotädit yrittävät estää muiden äitien pääsyn puistoihin ja kesällä kielletään äitejä laittamasta liian näyttäviä bikinejä leikkipuistoon.

Vielä yksi mielenkiintoinen uni. Näin unessa, että nuori Bob Dylan opetti minua kirjoittamaan lauluja. Harmi, ettei tullut uneen kynää ja paperia mukaan tuolle reissulle.

Marraskuun runoja (vielä kun ehtii)

Mies se voi itkeä ja nauraa yhtäaikaa
tyhjässä junanvaunussa.
Odotin Kristoffersonin keikkaa
kun mies tokaisi:
vittu tästä mitään tule.
Siirryin tunnelmasta tunnelmaan.
Mies itki.
Toinen tajuaa eletyn
toinen odottaa matkan jo päättyvän.
-----------------------------------------

Armoton on rakkaus.
Antelias useimmille.
Jotkut saavat kaiken, toiset eivät mitään.
Ja se, mikä on kaunista, muuttuu hiljalleen yhdentekeväksi.
Se, mikä on ymmärtämätöntä, on rakkautta.

------------------------------------------------------------

Olen väsynyt.
Luin Bellmania.
Laulua viinasta ja naisista, turhista tunteista.
Peläten vain huomista.
----------------------------------------------------------

Ne leikkasivat sen sydämen.
Sen kuuluisan laulajan.
Virsiä laulavan.
Siellä se makasi pöydällä ja sitä sattui.
Me laskemme kämmenemme kärsivän päälle.
Toivomme paranevamme.

-----------------------------------------------------

Sinä sanot minua leijonansydämeksi.
Minä taas hiiren.
Siellä leijonien maassa sinulla on aikaa minulle.
Siinä missä muille tämä leijona on vain haluttu saalis.
Olet ollut minulle hyvä.
Kesyä petoakin voi rakastaa.

---------------------------------------------------

Saranaton ovi vinkuu siitä kohtaa, josta ihmiset haluavat ulos.
Aikaa ei voi pysäyttää.
Ainakin totuutta voi jarruttaa.
------------------------------------------------------------------

Sinä olet uneton.
Minä myös.
Yöllä kysyt: ollaanko oikeasti täällä?
---------------------------------------------------------------------

Tänään kuoli mies.
Se oli jäänyt junan alle.
Se oli odottanut kuolemaa.
Se kuoli.
Mitä se ajatteli?
Miettikö mennyttä, miettikö tulevaa?
Toivoiko se, että se heräisi vielä?
Vailla kipua, ehkä onnellisena.
--------------------------------------------------------------------

Sire.
Voinhan luottaa teihin ja päätöksiinne?
Pitäähän sopimuksemme?
Olette kovin vaativainen mies.
Halujanne on vaikea tyydyttää.
Olette päättämätön ja johdateltavissa.
En voi teitä auttaa.
Olette avuton.
Majesteetti.

-------------------------------------------------

Siinä taulussa oli teippiä joka kulmassa.
Pitivät koossa mokomaa tekelettä.
Taiteilija luuli luovansa mestariteoksen.
Se jäi nimettömäksi yritykseksi.
Sillä oli silmät,
mutta se ei näe
kuinka kestämätön
aamunkoitto on valmiiksi maalattuna.
Siksi se jaksaa päivät.
-----------------------------------------------------

Kiiltävän kaunis nainen sanoi
9000 ihmisen saavan lähteä.
Minua suututtaa kun ihminen rakastaa
sen täytyy olla uskollinen
mutta sille ei olla uskollisia.
Että se on hyödyke.
Että silläkin on viimeinen käyttöpäivä.
Sanottu ja nähty.

-----------------------------------------------------------

Internet killed (or saved) videostar?

Muistatteko sen biisin Video killed radiostar? Nyt on videotähdenkin loppu luvassa. Hesarin uutisessa uumoiltiin musiikkikanavien loppua ja niiden siirtymistä pikkuhiljaa nettiin. Syynä ystävämme internet. Tarkemmin sanottuna Youtube. Ihmiset yksinkertaisesti lataavat videot mielummin netistä, kun katsovat musiikkivideoita netistä. Eikä ihme, youtubesta saat ne videot, mitkä haluat nähdä. Siellähän ne kaikki ovat, laillisesti tai useimmiten laittomasti vietynä.

Mutta musiikkikanavat voisivat mennä itseensä. Varsinkin MTV:sta videoita saa suorastaan etsiä tai ne ovat niin huonoja, ettei niitä viitsi katsoa. Kohderyhmä on kadoksissa tai se on 30-vuotiaalle väärä. Sen sijaan siellä pyörii huonoja reality-ohjelmia uusinnan uusintana. Jackass ja Beavis and Butthead olivat alkuaikoinaan uutta, mutta ei niitäkään jaksa loputtomiin katsoa. En tosin ole katsonut MTV:tä aikoihin, joten en tiedä, mitä sieltä edes tulee enää.

Muistan kun 90-luvun alussa pääsin ekaa kertaa taivaskanavien ja MTV:n pariin. Silloin oli toista. Laadukkaita videoita tuli paljon, ikimuistoisiakin kuten Nirvanan useat videot. Tosin oli laadukkaita bändejäkin, eikä levy-yhtiöiden tuotteita. Ja perusrockia jopa soitettiin. Rapkin omasi ajatusta, eikä hiphop-patsastelua kultaketjuissa. Iso uutinen oli, kun nykyinen demaripoliitikkomme Maria Guzenina näkyi ekaa kertaa eetteerissä koko Euroopalle. No, aika kultaa muistoja, mutta silti. Voice-tv:ltä tulee sentään katsottavaa ohjelmaa siinä määrin, että sitä voi pitää taustamusiikkina. .

Musiikkikanavien ongelma on, että ne luulevat kaikkien katsojien olevan nuoria. Kyllä vanhemmatkin katsoisivat ilmaiseksi näkyviä musiikkikanavia, mikäli niiltä tulisi jotain muutakin kuin "nuorten" bändejä.

Musiikkivideo taiteenlajina junnaa pahasti paikallaan. Tuntuu, että sielläkin, kuten tämän hetken uudessa musiikissakin on ideat käytetty. Tai saman kaavan luullaan olevan se myyvin. Kun näkee esim. Nirvanan Heart shaped box-videon, näkee, että ilmaisua on mietitty. En tiedä, mihin levy-yhtiöt tätä nykyä satsaavat, mutta video se ei ole. Ei radiosoitto, puhumattakaan albumi. Olisiko tekokohu uudesta ilmiöstä ja hömppäjulkisuus?  Vaikea kuvitella, että joku bändi nousisi tätä nykyä ilmiöksi ainakaan vallankumouksellisen videon avulla, kuten Michael Jackson. Musiikkivideo on rapistunut Jacksonin tahdissa. 

PS. Voiko muuten olla kauempana siitä alkuperäisestä Vanhan valtauksesta kun nämä uusiovaltaajat tämän viikon alussa. Ne olivat hommanneet sinne järjestysmiehen, ettei rettelöidä. Ja jopa siivonneet Vanhan ylioppilastalon lähtiessään. Varsinaista opiskelijaradikalismia 60-luvun malliin. Eki Tuomioja on yhä kapinallisempi kuin yksikään nykypartaradikaali, kun on oppositiossa jopa omassa puoluessaan. Ja ikävä kyllä ajatuksiltaankin vallankumouksellisemmalta.

Töissäkin olen tällä viikolla joutunut sähköpostihäiriköinnin kohteeksi. Sinänsä ihme, ettei ole tapahtunut aiemmin, kun sentään ison joukon kanssa ihmisiä olen tekemisissä, julkisessa palvelussa töissä ja kaikkia on mahdotonta koskaan miellyttää. En ole myöskään nukkunut kunnolla koko viikkoon. Jos helvetti on olemassa, yksi sen muodoista täytyy olla unihäiriöt.

Mutta hei, Mikki Hiirikin on täyttänyt 80 vuotta. Mikillä ei ole asiantuntijoiden mukaan vain Suomessa suurta kannattajakuntaa. Ei ihme, se on nokkela ja hyväntuulinen. Aku Ankka taas ärtyisä ainainen epäonnistuja. Kuka siis ei Akuun pystyisi samaistumaan?

24/7 vai ei?

Viime viikkoina ihmisiä tai ainakin poliitikkoja on puhuttanut kauppojen vapaa sunnuntai-aukiolo. Kai muukin vapaa aukiolo. En ole niin tarkkaan seurannut. Kristilliset haluaisivat pyhittää sunnuntait lepoon ja muilla ei hommaa vastaan suuremmalti kai ole, mikäli kaupan työntekijät itse suostuvat. Itse en ymmärrä, mikä ongelma asiassa on.

Jos jotkut haluavat olla töissä koska tahansa, niin mikä siinä. Toisaalta en ymmärrä, miksi kauppojen pitäisi olla auki öisin. En näe mitään syytä, miksi minun täytyisi yöllä mennä kauppaan. Sitäpaitsi, silloinhan niistä todennäköisemmin haettaisiin vain kaljaa ja sitähän ei öisin saa kuin baareista.

Kristilliset väittävät olevan väärin, että perheet viettävät sunnuntainsa kauppakeskuksissa. Mutta en näe siinä mitään väärää, jos koko perhe shoppailusta nauttii, niin shoppailkoot. Itse shoppailisin mielelläni sunnuntaisin ympäri vuoden. Muina päivinä on siihen aivan liian väsynyt. Sunnuntai kun tuntuu olevan ainoa päivä viikosta kun on virkeä, jokainen minuutti on käytettävä silloin hyväksi.

Laajemmin asian voi nähdä 24/7 -yhteiskunnan laajentamisena. Unohdettu on, että osa kansasta elää moisessa yhteiskunnassa nyt jo. Osa ei saa edes kunnolla unta öisin ja osalta lienee hyvinkin paljon normaali vuorokausirytmi hukassa. Lisäksi ei kaikki ole klo 8-16 töissä. Osalle olisi helpompi hoitaa asioitaan öisin, jos kerran muutenkin hereillä on vuorotyön takia. Netin avulla tämä tietysti on osin jo mahdollistakin.

Itse epäilen, että suurin into ympärivuorokautisiin aukioloihin hiipuisi pian. Jos asiakkaita ei ole, tuskin kauppiaat kauaa kauppojaan tyhjinä auki pitäisivät. Ja eikö ne huoltsikat ole jo ympärivuorokauden auki? Nehän ovat itsessään jo monipuolisempia valikoimaltaan kun pienet kaupat.

En tiedä, leviääkö 24/7-buumi yritysmaailman ulkopuolellekin. Miltä kuulostaisi ympäri vuorokauden auki oleva terveysasema tai sossu? Tosin päivystyksethän ovatkin auki ympäri vuorokauden. Ja voisivathan kirkotkin olla avoinna ympäri vuorokauden. Yöllähän ahdistus kasaantuu ja tarvitsee hengellistäkin tukea.

Yöaikaan työskentelevien turvallisuus olisi joka tapauksessa turvattava. Epäilenpä, että kaljaa yritettäisiin kovastikin pölliä öisin ja arvokkaampaa kamaa, jos vain yksi myyjätyttö on kassalla.

PS. Palveluista puheen ollen. Oletteko huomanneet, että apteekeista on nykyisin mahdotonta hakea edes asperiinia? Henkilökunta on niin innokasta ja palveluorientoitunutta, että useampi myyjä kysyy, miten voin palvella. Samaan ongelmaan ei onneksi koskaan törmää kännykkä, kodinkone tai rautakaupassa.

Voitteko myös kuvitella, miten paljon vahvasti eri vahvuuksien silmien silmälasien linssit voivat tulla maksamaan kun ne ovat naarmuuntuneet. Niitä ei voi kuulemma hioa kuntoon, vaan on hommattava uudet linssit. Minulla 400 euroa, kun en halua pullonpohjalinssejä. Olisi melkein kannattanut ostaa uudet sangat jo, mutta en halua luopua vanhoista.

Viime aikoina on alkanut mietityttämään, miksi aina vetäydytään sen taakse, että päättäjät näin päättävät. Mihin on hävinnyt kansalaisaktivismi? Silloin kun kansa on lähtenyt jonkin asian puolestaan sitkeästi kampanjoimaan, niin yleensä on jotain saavutettu. Ehkä päättäjät tekevätkin sellaisia päätöksiä kuin tekevät, koska huomaavat, ettei kansa nurise kuin hetken ja tyytyy sitten kohtaloonsa.

Ja mikä on yksittäisen päättäjän mahdollisuus edes vaikuttaa ryhmänsä keskellä niin kunnissa kuin eduskunnassakin? Ja kuinka hyvin tulee niiden "erilaisten" päättäjien ääni kuuluviin? Heille ei useinkaan anneta palstatilaa, eikä heille soiteta, kun kysytään päättäjien mielipiteitä.  Onko oikein leimata heitä ikävistä päätöksistä, vaikka he ovat parhaansa yrittäneet. He eivät vain ole saaneet työlleen näkyvyyttä. Ns. kuuluvan päätöksenteon takana kun ei ole montaa miestä ja naista.

Lisäksi on alkanut mietityttämään kuinka vähän ihmiset ottavat asioista selvää nykyisin. Todellisuudesta ei haluta tietää tai ainakaan nähdä asioita eri näkökulmista. Esim. yhden lehtijutun perusteella uskotaan kaikki mitä siinä lukee sokeasti. Tämä koskee jopa asioista päättäviäkin tahoja. Kuinka moni ottaa asioista enää itse selvää? Ja lukee yhteiskuntaa ympärillään, ei vain yksittäisiä tapauksia siinä.

Joulun henkeä ensimmäisen lumimyrskyn keskeltä

Tällä viikolla tein töissä pari mieleen painuvaa juttua. Joulusta lastenkodissa ja sosiaali- ja kriisipäivystyksessä. Eihän se sinänsä mitään uutta ole, että joulun lähestyessä kirjoitetaan, ettei se kaikkien joulu niin onnellinen ole. Mutta paremmin vähemmät rauhalliset joulut tajuaa, kun juttelee ammattiauttajien kanssa.

Monen perheen joulua värittää viikonkin ryppyputki ja perheriidat. Lapselle joulu on silloin vähemmän rauhallinen ja turvallinen tapahtuma, mikä sen pitäisi olla. En tiedä, olen mikä olen, mutta lasten kaltoinkohtelu saa minut aina vihaiseksi ja surulliseksi. Kaikki lastenkotilapset eivät ole koskaan saaneet selvää joulua, eikä esimerkiksi joululahjoja. Puhumattakaan joulun yhteisistä valmisteluista. Ennemminkin lapset joutuvat vain olemaan alituiseen varuillaan. Lastensuojelua moititaan, mutta monelle lapselle joulu lastenkodissa on ensimmäinen kunnon joulu. Jotenkin harmittaa ne etuoikeutetut joululahjoistaan kitisevät lapset, kun kuunteli, millaista joidenkin lasten joulu voi olla.

Kriisipäivystykseen soittelevat puolestaan yksinäiset ihmiset. Hekään tuskin useimmiten selvinpäin. Juhlapyhät saavat ihmisten mieleen sen ajan, kun kaikki oli vielä hyvin. Ja kuinka kurjasti nyt menee. Moni kaihoaa kuolleita läheisiään joiden muisto tulee mieleen juhlapyhien aikaan. Jostain syystä juhlapyhinä myös tapahtuu paljon onnettomuuksia, joissa kuolee ihmisiä. Suruviestien viemistä riittää kriisityöntekijöillä. Nykyisinhän jouluna ovat kapakatkin auki, mutta oikeasti yksinäiset ihmisethän eivät niihin mene, koska eivät uskalla tai halua. Tosin tuskin kapakasta suruun ja pahaan oloon hirveästi lohtua saa. Jos on huono olla, niissä tulee vielä huonompi mieli.

Hienoa on myös se, etteivät jouluna töissä olevat ammattiauttajat edes tule töihin pakotettuna. Pikemminkin päinvastoin. Ja mikä voisi ollakaan lähempänä joulun aitoa henkeä, kuin että tuodaan joulua niille, jolla sitä ei ollut tai jotka eivät joulusta yksin selviä.

PS. Sitten viikon kuulumisia muuten. Huomasin yhtenä päivänä bussissa, kun sinne tuli päiväkotiryhmiä toisensa perään, että haalarikansalla on Salkkari-nimiä. Bongasin puheensorinasta ainakin Aamun ja Danielin.

Sain tällä viikolla ajokortin. Oli tietysti hieman hämmentävääkin suorittaa se 18-vuotiaiden kanssa, mutta ainakin olo tuli hieman nuorekkaammaksi. Vaikka minähän olen tietenkin ikuisesti 29-vuotias. Jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden ei tarvitse nyt pelästyä siirtymistäni ratin taakse. Sain kiitettävän inssissä kevyen liikenteen huomioinnista. Sen verran kauan sitä on itse seissyt suojatien edessä vuoroaan odotellen. Parkkipaikoilla kannattaisi sitä vastoin olla huolissaan, inssi suorastaan suutahti, kun en meinannut saada autoa parkkiin kunnolla. Luulin jo, että hyvästi kortti, mutta ilmeisesti muuten ajo luonnistui. Ajo-opettaja R oli puolestaan tosi upea tyyppi, joka osasi tsempata varttuneempaa ja epävarmaa elämän kolhimaakin tyyppiä.

Tosin ei minulla vielä autoakaan ole. Edes parkkipaikkaa ei tunnu taloyhtiöstä löytyvän, pitää parkkeerata sitten mielenosoituksellisesti keskelle pihaa. Mutta jos joku tietää, mistä saa hyviä vaihtoautoja, otan vinkkejä mielelläni vastaan. Ja mielummin persoonallista. Olisi kiva ostaa vaikka italialainen tai ranskalainen auto, mutta mitenköhän kestävät lumituiskuissa. Niitä pyöreälamppuisia Ladojakaan ei enää taideta tehdä.

Sisko oli hommannut uuden digitaalivaa`an. En osaa sitä kirjoittaa oikein, anteeksi, blogillani ei ole kielenhuoltajaa sen paremmin kuin lehdilläkään kuulemma. No, minun piti tietenkin punnita itseni. Viime kerrasta olikin jo aikaa. Painoa oli tullut kuusi kiloa lisää. Apua, miten sitä voikaan elää valheessa ja luulla itseään hoikemmaksi mitä on. Ihminen tosiaan ei suostu näkemään, mitä pitäisi nähdä. Pitäisi ottaa itsestään niskasta kiinni taas. Mutta ensiksi täytyy odottaa, että lumisade loppuu.  Tekosyitä kun löytyy.

Siskolta sain dvd:tä lainaksi. Vihdoinkin näen Sopranosin vikan kauden kokonaan. Mukaan tarttui myös Tudors ja Carnivale-sarjat. Onneksi kiirettä ei ole palauttamisella. CCR:n levyjäkin sain kaverilta. CCR uppoaa aina.

Elokuvaa ei ilman ääntä

Jossain uutisessa kerrottiin elokuvasäveltäjien riemuitsevan siitä, että heitä nyt arvostetaan. Höh, kyllä elokuvasäveltäjiä ovat leffafanit arvostaneet. Ennemminkin on kyse työnantajien arvostuksesta, mutta ketäpä työntekijää työnantajat näinä päivänä arvostaisivat.

Elokuvasävelmät kulkevat sen verran käsi kädessä elokuvien kanssa, että yleensä muuten laadukkaassa elokuvassa on myös laadukas musiikki. Ikimuistoiseksi on yltänyt loppujen lopuksi harva. Mutta kukapa ei tietäisi Kummisedän tai Tähtien Sodan tunnuria. Ja muutama alan mestari tulee mieleen kuten Ennio Morricone. Toisaalta ihan hölmöjen leffojen tunnari jää mieleen, niin kuin Beverly Hillsin kyttä. Jotkut ohjaajat ovat myös mestarillisia käyttämään leffoissaan hullunkin tuntuista musiikkia, niin kuin esimerkkinä Stanley Kubrick.

Mutta kyllä elokuvamusiikilla on suuri merkitys itselleni. Usein sitä huomaa hyräilevänsä jotain melodiaa jostain elokuvasta. Usein jopa miettii, että olisiko se elokuva niin hyvä, jos siinä ei olisi ollut juuri sellainen musiikki kun oli. Niin kyllä muillekin merkitsee leffamusiikki, aika usein kännyköiden tunnarina pirahtaa jokin tuttu melodia elokuvista.

Tietysti on olemassa musikaalit, jotka perustuvat musiikille, mutta niistä en ole koskaan innostunut. Olen kai perustylsä ihminen, mutta minun on vaikea imeytyä elokuvaan, jos siinä lauletaan vuorosanat. Eihän oikeassakaan elämässä usein lauleta kun suunnitellaan seuraavaa askelta. Tosin se voisi kyllä olla ihan hauskaa. Mutta yleensähän musikaaleissa on kyseessä suuret tunteet, eikä tilintarkastustoimiston vuosikokous. Olen toki Cherbourgin sateenvarjon nähnyt, joka oli pateettisuudessaan jo koskettava. Ja ranskan kieli on yksi maailman kauneimmista kielistä laulettuna.

Mykässä filmissä musiikilla oli vielä hallitsevampi rooli, kun puhetta ei ollut hommaa sotkemassa. Niitä harvoja kertoja, kun elokuvat ovat saaneet minut kyyneliin, tapahtui katsellessani tai oikeastaan kuunnellessani Chaplin ja poika -elokuvaa.

PS. Mielenkiintoinen ilmiö tämä merirosvous. Puujaloilla riehuvat merikarhut ovat mennyttä aikaa, mutta jopa merirosvous elää aikansa mukana. Tuntuu vain siltä, että asiasta huolestuttiin vasta nyt, kun kaapattiin iso öljytankkeri. Johan länsimaiden laivastot siinä vaiheessa seilaavat kilpaa paikalle.

Toinen viikon uutisaihe on ollut ne väärennetyt linnakutsut. En ymmärrä, miksi niitä kutsuja ylipäätään halutaan järjestää vuodesta toiseen. Jos halutaan muistaa merkittäviä tekoja tehneitä, eikö niitä voi erikseen kutsua presidenttiä tapaamaan.

Samantyyppisiä pienelle porukalle järjestettyjä vastaanottoja tosin järjestetäänkin eri nimillä kunnissakin, vaikka talous olisi sitten mitä ja säästetään kaikesta mahdollisesta. Niistä taas ei kirjoiteta tai ainakaan kyseenalaisteta samalla tavalla kuin linnanjuhlia.

Mun pitäis...

Oletteko koskaan ajatellut, kuinka paljon ihminen tuhlaa turhaan energiaa siihen, että se ajattelee, mitä kaikkea pitäis tehdä. Listaus on loputon, aikaa vähän (ainakin ihminen luulee niin) ja tehtävää paljon (ainakin ihminen luulee niin). Ja reunaehtoja riittää. Tässä omaa listaustani reunaehtoineen:

Mun pitäis:
Käydä kaupassa (en tarvitsisi kuin maitoa)
Ostaa talvitakki (on vain yksi, toisesta hajosi vetoketju, enkä saa sitä korjautettua)
Ideoida töissä jutun aiheita (en oikein keksi mitään uutta läheskään aina)
Siivota (ei ole riittävän pölyistä)
Miettiä ammatillista tulevaisuutta (tulevaisuus on epävarmaa)
Rentoutua (liikaa ajateltavaa)
Ei huolehtia koko ajan (liikaa huolehdittavaa)
Kirjoittaa jotain luovaa (en koskaan saa niitä julki)
Pitää yhteyttä kavereihin ja sukulaisiin (ehdin kai vielä huomenna)
Kestää muuttumatonta maailmaa (en pysty muuttamaan maailmaa)
Löytää iloa pienistä asioista ja kannustaa muita (heti aamulla kastuu sateessa)
Käyttää jokainen päivä eteenpäin menemiseen (viihdemössö telkussa helpompaa)
Ymmärtää (ymmärretäänkö muitakin ja kaikkea)
Olla peloton (elämässä on liikaa järjettömyyttä)
Hyväksyä asioita (kaikkea ei jaksa hyväksyä)
Löytää kunnon kengät (kaikki kengät vuotaa vettä)
Olla järkevä (tunteet ovat helpompia)
Näyttää tunteita enemmän (järki on vielä ristiriitaisempaa)
Lomapäivänäkin joutuu kuuntelemaan Voittopotin juontajaa (en jaksa sulkea telkkua)
Laihduttaa viisi kiloa (housut mahtuvat vielä pääosin päälle)
Elää terveellisemmin (aukeaako uusi iloinen elämä?)
Vaahdota ja ärsyyntyä vähemmän (kuka jaksaa harmaata tietä?)
Löytää eksoottisia harrastuksia (ajattelukin riittää)
Elää sellainen elämä, josta voi ylpeä (kaikkea ei voi suunnitella)
Keksiä sellainen idea, jota ei ole keksitty (onko sellaista?)
Olla parempi ihminen (vaikeaa)
Miksi kaiken pitää olla vaikeaa (koska kaikki on oikeasti helppoa)
Uskoa itseeni enemmän (aina)
Ajatella vähemmän (nyt riittää)

Eli tässähän näitä.

PS. George W. Bushia käy jollain tapaa sääliksi, vaikka miestä ei pitäisi kaiken järjen mukaan sääliä. Mikään ei ole surullisempaa kuin valtansa menettänyt johtaja. Bushilla on aikaa katsella Valkoisen talon ikkunoista ulos samaan aikaan kun Obaman verhokankaita kannetaan sisään. Hävinneellä tai valtansa menettäneellä ei ole ystäviä ja jonkun ajan päästä ei edes enää pilkata.

Katoavaista ovat myös presidentin päätökset, joka Bushin tapauksessa on hyvä asia. Mutta koskaan en ole pitänyt siitä, että yhtä ihmistä ruoskitaan loppuun asti, oli mies sitten vaikka Bush. Tulee sellainen olo, että alkaisiko jo riittää. Toivotaan, että mies ei retkahda ryyppäämään, kun historiaa alalta löytyy menneisyydessä ja usko Jumalaan pitää. Kansa ei jakanut Bushin jumalaa, mutta ehkä se riittää hänelle itselleen.

On muuten varmaan kovaa olla 60-vuotiaana vielä prinssi. Näinhän prinssi Charlesille on käynyt. Charlesista taitaa tulla kuningas samanikäisenä kuin paaviksi pääsee tai puoluesihteeriksi vanhassa Neuvostoliitossa.  Ainakin Charlesin julkisuuskuva on parempi kun Dianan kuoleman jälkeen on päässyt pois varjosta ja ainoana syyllisenä avioeroon. Sinänsähän monarkiat ovat hölmöjä, mutta eihän niillä enää mitään valtaa ole ja turhempiakin julkkiksia löytyy. Ainakaan brittien ei tarvitse etsiä uutta maata itselleen kuin niiden malediivilaisten kun maa uppoaa veden alle. Diasporaan ei enää tarvitse lähteä vainojen vaan ilmaston takia.

Pilkka sattuu vuosikymmenestä toiseen

Tv-ykköseltä alkoi tällä viikolla tv-elokuva Hannu Salaman jumalanpilkka-oikeudenkäynnistä. Se käytiin vuonna 1965, kun Salama haastettiin oikeuteen Juhannustanssit-kirjassa olevien Jumalaa ja kirkkoa halventavien kohtien vuoksi. Lopulta Kekkonen armahti ehdollisen tuomion saaneen Salaman.

Itse olen kirjan lukenut, eikä se tietenkään tämän päivän ihmisen mittapuulla tuntunut kovinkaan kohauttavalta. Itse asiassa olen lukenut paljon parempiakin kirjoja Salamalta. Hullua kyllä, sensuroitua versiota painettiin vielä vuosikymmeniä. Mutta niihän sitä tehtiin Väinö Linnan Tuntemattoman Sotilaankin kohdalla. Eiköhän oikeudenkäynnin takana ollut jonkinlaiset poliittiset syyt, jos siitä kerran eduskunnassakin äänestettiin. Tai sitten haluttiin näyttää nuorille radikaaleille, ettei sodanjälkeisessä Suomessa ihan mitä tahansa saa tehdä.

Mutta on täytynyt kirjallisuudella olla merkitystä vielä 60-luvulla, jos tuollainen sensaatio-oikeudenkäynti on ylipäätään ollut mahdollinen. Sensuuria harrastettiin noihin aikoihin kovalla kädellä ja Salama tai hänen kustantaja ei kai ymmärtänyt hiljaisia sääntöjä. Sensuurin historia on pitkä ja synkkä. Vielä ajoittain nykyisinkin saa kohun aikaiseksi vanhoilla tutuilla Salaman synneilläkin. Tosin joskus tuntuu, että laskelmoidun kaupallisesti. Kohuhan tunnetusti myy, vaikka sattuisikin sisimpään.

Seksi kohahduttaa vieläkin kirjallisuudessa, vaikka sitä on kaikki paikat pullollaan. Jumalaa tai itse asiassa kirkkoa Juhannustansseissa arvosteltiin. Nyt kirkkoa arvostellaan koko ajan ja on vaikea edes löytää syytäkään, kun kirkko on monella tapaa ymmärtäväisempi ja suvaitsevampi tiettyjä asioita lukuunottamatta kuin ympäröivä yhteiskunta, vaikka muuta väitetäänkin. Otsikoita herättää kirkko silti, kuten tämän transseksuaalikirkkoherran tapaus osoittaa.

Kaikki totutusta poikkeava tuntuu olevan jo kohua. Minua tuo sana jo ärsyttää, kun sen voima vähenee vuodesta vuoteen inflaation takia. Kohumissi, kohuliikemies, kohusitä ja kohutätä. Ei kohu voi jatkua loputtomiin, ellei sitten sillä elä jo kohuhenkilö itse soittamalla juorulehteen, että nyt sitten olen jälleen tehnyt kohahduttavaa.

Käydäänkö tulevaisuuden suurimmat Salama-oikeudenkäynnit netissä kirjoitetun vuoksi. Kirjallisuudesta on vaikea enää uskoa oikeustalon ovien avaajaksi. Tässä vaiheessa netinkäyttäjistä oikeudessa ovat vierailleet Susan Ruususen herjaajat, mutta miksei kaunokirjallisten ansioidenkin vuoksi vielä joskus. Netissä ei toistaiseksi ole suuremmalti muuta sensuuria kuin itsesensuuri. Vaikka sensuureista se lienee pahin.

Ai niin, paitsi se plagiointioikeudenkäyntihän oli, missä ne kaksi vanhaa tätiä rahdattiin oikeuteen. En oikein ymmärtänyt miksi, eikö lukijat tykänneet ja olivat sopineet yhteisesti hommasta. Kyllähän kustannustoimittajatkin ovat kirjoittaneet useamman kuin yhden julkkiksen kirjan todellisuudessa.

Mutta kohun kai saa aikaiseksi vanhoilla resepteilläkin aina, oli ilmaisumuoto mikä tahansa. Yritystä vaaditaan vain Salamaa enemmän. Ja suhteita.

PS. Tuntuu siltä, että taloudellisesta taantumasta ollaan yrityksissä intouduttu. Nyt voi vapaasti miettiä irtisanomisia vailla paheksuntaa. Sen verran irtisanomisuutisia virtaa koko ajan metsäteollisuuden ulkopuoleltakin. Jos koskaan niin nyt kannattaisi ostaa kotimaista. Se säilyttää oikeasti minun ja sinun työpaikat.

Oletteko muuten kuulleet, että olutpulloihinkin on tulossa kalorimerkinnät. Kuinkahan monesta kädestä pullo tipahtaa kauhusta. Kalorimerkintä on sinänsä turha, koska kalorit näkyvät jo mahassa.

Joulumainonta tuntuu alkavan vuosivuodelta aiemmin. Nyt niitä virtaa jo postiluukusta.

Haloo, eihän vielä ole edes pikkujoulukausi kunnolla käynnissä.

Taistellaan kun ei muuta voida (toivottavasti ei)

Sveitsiläistutkimuksen mukaan ihmiskuntaa pitää koossa kostonhalu. Ja ihminen haluaa luonnostaan rangaista väärin tehnyttä. Se tulee mieleen myös huoltajuuskiistoista, jotka pyörivät otsikoissa juuri nyt ja itse asiassa melkeinpä koko ajan. Puhumattakaan kuinka monta ihmistä ne koskettavat Suomessa käytännön tasolla.

Parisuhteen loppuminen (lyhyenkin) on aina kova paikka. Siihen liittyy vihaa ja koston himoakin varsinkin "hävinneen" osapuolen puolelta. Sillä useimmiten jompikumpi häviää (tulee jätetyksi). Ja jos näin käy, tuntuu, että vahvin ase kostoon ovat lapset. Tapaamisoikeuksilla voi tehdä halutessaan loputtomiin kiusaa toiselle ja raadella henkisesti vereslihalle, niin että tuntuu. Koska minulla ei ole lapsia, en tietenkään edes voi tietää millaisia tunteita ihmisillä velloo, kun lapsista taistellaan. Toivottavasti en siihen tilanteeseen edes koskaan joudu.

En tiedä, välillä tuntuu, kun huoltajuusriitoja seuraa, että pitäisi avioliittoa tai avoliittoa solmiessa tehdä jo diili, että lupaamme sopia lasten tapaamisista kuin aikuiset ihmiset eron tapahtuessa. Ero kun tuntuu olevan edessä kovin usein. Harva kun muuten pystyy ajattelemaan järkevästi asiaa lasten kannalta. Ja miksei lasten tekoa harkita kunnolla. Jos vähänkin tuntuu, että mitä tästä parisuhteesta tulee lasten syntyessä, niin kannattaako silloin oikeasti tehdä lapsia ennen kuin tuntee olonsa varmaksi. Tosin lapset syntyvät pyytämättäkin, eikä aina kutsuttuna.

Ei ole mikään uutinen, että miehet yleensä häviävät huoltajuustaistelut. Paitsi ehkä silloin jos äidistä näkee jo päältäpäin, ettei hänestä ole lasten kasvattajaksi. Kinkkisempää on vielä se, että miehiä syyllistetään lastensa hylkäämisestä, tosin moni sen eron jälkeen tietysti tekeekin joko tuskan tai ymmärtämättömyyden takia. On vaikeaa olla isä tiettyinä päivinä viikossa. Ainakin itselleni kokisin sen aika vaikeaksi. Tai mennä kotiin, jossa omat lapset kutsuvat jo toista miestä isäksi. Näin tietysti voi käydä naisillekin siinä missä miehillekin.

Sosiaalityöntekijät ovat yleensä naisia ja heitä syyllistetään äitien puolella olemisesta. En usko, etteikö naisen olisikin helpompi ajatella asiaa naisen kannalta ja päinvastoin. Sinänsä koko tilanne on jo sellainen, ettei ketään miellyttävää päätöstä pysty tekemään. Aina joku pettyy. On syytäkin. Lapsi on ainutkertainen asia ihmisen elämässä ja on suurimpia vääryyksiä viedä toiselta vanhemmalta oikeus vanhemmuuteen. Entistä katkerampaa on se, että jotkut ihmiset eivät edes halua tavata lapsiaan. Ikäänkuin kaikki olisi loppunut lapsen tekoon, joka on vasta alku elämänpituiselle taipaleelle.

Onko mitenkään mahdollista ihmisten sopia, että kuunneltaisiin lapsia, kumman luona he haluavat olla ja koska. Olen jotenkin lopen kyllästynyt, että lapsen mielipiteillä ja tunteilla ei tunnu olevan mitään merkitystä. Lapsi aistii tunteita ja ymmärtää asioita paremmin kuin yksikään aikuinen. Yleensä mikään oikeudenpäätös ei paranna tapahtunutta, eikä edes ratkaise tapahtunutta, vaan sen parantaa sovittelu. Että vastakkaiset osapuolet tulevat kuulluksi. Ei ihme, että Suomessa on paljon pahoinvoivia lapsia, kun katkerat erot synnyttävät katkeria lapsia.

Kaikkein ongelmallisin tilanne lienee, jos isä (useimmiten) on toisesta kulttuurista. Varsinkin islamilaisesta kulttuurista. Silloin isän oikeuksia on vielä vähemmän, mikä omalla tavallaan on ymmärrettävääkin jollain tasolla, mikäli seuraa lasten kaappauksia maihin, joista ei lapsista sittemmin enää mitään kuulu. Islamilainen kulttuuri lienee sosiaalityöntekijöillekin aika vieras, joka sekin vaikeuttaa tilanteen arviointia.

PS. Rolling Stone-lehdessä on äänestetty kautta aikain parhaimmasta rock-laulajasta musiikkiammattilaisten voimin. Voittajaksi selviytyi Aretha Franklin, toiseksi Ray Charles ja kolmanneksi Elvis Presley. Kärkiviisikkoon pääsivät myös Sam Cooke ja John Lennon. Itse nostaisin ykköseksi kyllä Elviksen ja lisäisin siihen Otis Reddingin, mutta muuten kuulostaa lista pirun hyvältä.

Käytiin tällä viikolla tosiaan Ryhmäteatterissa näytelmä Matkalla Afrikkaan. Se tuntui aluksi sekavalta, mutta seuraavana aamuna kun sen oivalsi, se muuttui erinomaiseksi kuvaukseksi ihmisten eksyksissä olemisesta. Varsinkin Taneli Mäkelä oli loistava.

Teatterista lähdettyä saikin sitten vapista ratikassa tai itseasiassa jo pysäkillä, kun yksi tyyppi riehui siellä hakaten katosta ja uhkaillen ihmisiä ratikassa. Jotenkin tuntuu, että kun silloin tällöin julkisilla kulkee, niin aina siellä joku pitää ihmisiä pelon vallassa. Miksi mainostaa julkista liikennettä maailman pelastajana, jos siellä ei tunne oloaan edes turvalliseksi? Ainakaan sermin taakse linnottautunut ratikkakuski ei kenellekään turvallisuudentunnetta tuo. Pitääkö julkisiin liikennevälineisiin rakentaa ihmisille omat kopit, että saa rauhassa matkustaa pääkaupunkiseudulla. Kuinkahan moni YTV:n ja liikenneyhtiöiden päättäjistä itse matkustaa julkisilla? Suosittelen. Itse pohdin aina vain enemmän maaseudulle tai pikkukaupunkiin muuttoa.

Yksi päivä tässä aikana kuluksi tarkistin odotaessani junaa, mitä Pasilan aseman välipala-automaatista saa. Suklaata, sipsejä ja Sultan-kondomeja. Mitäpä sitä muuta junamatkustaja tarvitsisi?

My name is Bond, James Bond

Ajattelin pitkästä aikaa kirjoittaa vähän kevyemmästä aiheesta. Useasti on pitänyt kirjoittaa James Bond-elokuvista, mutta se on jäänyt. Tai mistä minä tiedän, kuinka vakavasti ihmiset James Bond-elokuvat ottavat. Toivottavasti eivät.

James Bond-elokuvat kuuluvat niihin yhteiskunnan peruspilareihin, jotka pysyvät, vaikka hieman muuttuvat. Niitä tulee vuodesta toiseen uusia, vaikka maailma muuttuisi. Uusia katsojiakin tulee aina. Jotain niissä täytyy olla, koskapa uusi Bond-elokuva Quantom of Solace teki ensi-iltaviikonlopullaan ennätyslukemia katsojamäärissä ja tuotossa Suomessa.

Jos aivan rehellinen olen, viimeiset näkemäni Bondit ajoittuvat Timothy Daltonin näyttelemiin Bond-elokuviin. Shakespeare-näyttelijä Dalton oli jäykähkömmästä päästä. Tästä pääsemmekin Bond-trivian ikuisuusväittelyyn: kuka on se aito oikea Bond? Useimmat vannovat Sean Conneryn miehekkään machoon olemuksen nimeen ja osa pitää Roger Mooren veijarimaisesta Bondista. Pierce Brosnan jäi minulle vieraammaksi ja sen George Lazenbyn mainitsevat useimmat usein huonoimpana Bondina. Päädyn itse kuitenkin Mooreen parhaimpana, se on jotenkin kotoisampi. No jaa, eipä Bondin ole koskaan tarvinnutkaan revetä kohtuuttomiin roolisuorituksiin. Daniel Craigia on kyllä kehuttu Bondina, itse en osaa siitä sanoa.

Bond-elokuvien suosio piilee siinä, että niistä löytyvät aina ne samat asiat, mutta aina jotain vähän uutta. Bond-tytöt tekevät Bond-elokuvasta Bond-elokuvan. Heistäkin on äänestetty lukemattomia kertoja, kuka on se paras. Itse en edes muista kuin Ursula Andressin ja tietenkin iki-ihanan Halle Berryn ja Jane Seymourin. Suurin osa on vaipunut yksinkertaisesti unholaan. Sitten on tietysti ne Bond-vekottimet. Uivat autot ja mielikuvitukselliset aseet. Ja aina eksoottinen ympäristö missä temmeltää ja se iänikuinen vodkamartini. Ai niin ja Bond-konnat ovat oma taiteenlajinsa. Joskus itseasiassa parempia kuin Bondin näyttelijä itse. Aina niiden on valloitettava maailma. Ja hölmönä kertovat suunnitelman Bondille, joka tietysti torpedoi suunnitelmat.

Mutta on se Bondkin joutunut antamaan periksi muuttuville ajoille. Esimiehenä on nainen ja vitsejä vääntävästä Bondista on tullut aikansa mukaan kylmän turhautunut tulosvastuullinen virkamiestappaja. Sinänsähän Bondin pitäisi olla työterveyshuollon suurkuluttaja. Hänellä on peli- sekä alkoholiongelma ja mies on ilmeisen seksiriippuvainen. Elämän ainoa rakkauskin tapettiin heti häiden jälkeen käsiin. Lisäksi työ on erittäin stressaavaa, ellei jopa hengenvaarallista. Bondin elokuvaura hyytyi kylmän sodan loputtua jostain syystä, mutta sitten 90-luvun lopulla saatiin taas uutta intoa.

Kuinkahan moni Bondin katsoja enää edes tietää, että Bond perustuu alunperin Ian Flemingin kirjoihin. Itse ne aikanaan luin ja aika kauas niistä on elokuvissa eksytty. Kirjanakaan Bond ei ole lainkaan hassumpi. Ja kuinka moni tajuaa, että Bond on puolustamassa jo kauan sitten romahtanutta Britannian imperiumia, eikä vain omillaan seikkailemassa.

Jokatapauksessa Bond on selviytyjä vertaansa vailla siinä missä muut elokuvasarjat ovat jättäneet jäähyväiset.

PS. Eilen oli saamani Facebook-tiedon mukaan Pelonvastainen päivä. Vaikka öistä kulkemista ei välttelisikään, niin ajatuksia heräsi. Kuinka paljon sitä pelon takia jättääkään asioita tekemättä. Varsinkin jos kyse on tulevaisuudesta. En tiedä, missä vaiheessa meidät pelotellaan. Varsinkin epäonnistumista pelkäävät lähes kaikki samoin kuin esiintymistä. Jotain mätää täytyy tässä kaikessa olla. Pelolle siis kyytiä.

Viime viikolla uutisoitiin BB-kilpailijoiden heikosta yleistiedosta. Mieleen kyllä tuli, että Suomen oppimistulokset vai mitä Pisa-tutkimuksia ovatkaan taitavat olla jostain muusta kuin todellisuudesta. Edes yliopistoa käyvä Tuuli ei tiennyt, koska talvisota käytiin. Kisaajat eivät myöskään osaa kunnolla englantia tai muitakaan kieliä ja tiedustelupalvelut tarkoittavat heille numeropalveluita.

Monet opettajat valittavat, että peruskoulusta päässeet eivät osaa varsinkaan matemaattisia aineita. En itsekään osannut, kun menin lukioon. Enkä kunnolla edes sen jälkeenkään. Ja työnantajat taas valittavat, että he joutuvat opettamaan itse ammattikoululaiset uudestaan. Hmmm... minkälaista sen täytyy sitten muualla maailmassa olla.

Sitten vielä. Kaverini Harri haastoi minut blogissaan kertomaan viisi omituista tapaani. Se onkin vaikeaa, koska olen kaikinpuolin omituinen mutta yritetään. Mykkään tyynyni ylösalaisin ennen nukkumista, bussimatkalle lähtiessäni minun on aina ostettava mukaan kolmioleipä, minun on pakko katsoa ykkösen aamu-tv:tä kolmosen aamut-tv:een sijasta, kirjoittaessani runoja minun täytyy olla surumielisellä tuulella, minun on pakko istua uloimmalla paikalla jos mahdollista. No, en tiedä, kuinka omituista tämä nyt sitten on, mutta muutkin saavat kertoa.

Pyhiä ja vähemmän pyhiä

Viime lauantaina minulle valkeni Pyhäinpäivän merkitys. Hämärästi se oli tiedossani aiemmin ollut, mutta sittemmin unohtunut pyhäpäiväksi muiden joukkoon. Pyhäinpäivänä tulisi muistella pyhiä miehiä ja uskovaisia vainajia. Sittemmin se on vääntynyt vain kaikkien vainajien muistamisen päiväksi. Samoin on aikanaan juhlittu kekriä, sadonkorjuun päättymisen juhlaa. Eli elämänkiertokulku samoihin aikoihin.

Keskuudestamme poistuneet vaikuttavat jokapäiväiseen elämään enemmän kuin uskomme. Kuolleista merkkihenkilöistä kirjoitetaan lähes päivittäin ja heistä puhutaan ikäänkuin he olisivat vielä keskuudessamme. Tavallaan ovatkin, mikäli kuolemasta ei ole vielä vuosisatoja aikaa. Tietyt ihmiset ovat vaikuttaneet elämiimme niin paljon, että heidän rinnallaan elävät kalpenevat. Se onkin helppoa, sillä he eivät enää ole erehtyväisiä niin kuin elävät. Ihmiselämä ainutlaatuisuudessaan on kiehtova. On vain omanlaisensa ihminen ja hänen kuoltuaan ainutlaatuisuus on poissa.

Eikä kuolleiden merkitys poistu kuoleman jälkeen. Pikemminkin päinvastoin. Kuolleiden teot saavat elävänä uuden merkityksen. Olisiko Martin Luther King arvostettu kansalaisoikeustaistelija, jos hän ei olisi joutunut kuolemaan ajatustensa vuoksi. Lenin jopa toimitettiin mausoleumiin, ettei hänen muistonsa katoaisi ja hän muistuttaisi kuolleenakin perustamastaan valtiosta. Kuolleet eivät voi enää epäonnistua, heidän aikaansaamaansa pysyy  useimmiten tahrattomana. Vaikka tuntuu, että tutkimusten tarkoituksena on löytää kuolleiden henkilöiden teoista mahdollisimman paljon pahaa.

Ei tarvitse olla merkkihenkilö, etteikö kuollut säilyisi elävänä elävien mielissä. Tapahtumat ja sanat jäävät mieliin niin, että joskus elävä saattaa nähdä kuolleen jopa elävänä. Tai ei elävä ei usko, että kuollut on kuollut. Kun tarpeeksi rakastaa kuollutta, voi itse alkaa kuolla sisältään. Kuollut voi piinata elävän ajatuksia, mikäli asioita jäi käsittelemättä, mutta kuollut voi olla myös lämmin tunne sisällä. Ikäänkuin hän kulkisi mukana fyysisen katoamisensa jälkeenkin.

Elämme omalla tavallamme syyllisyydestä ja syyllisyydentunteita kuolleita kohtaan liittyy enemmän kuin eläviä kohtaan. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Mitä olisin voinut sanoa toisin? Tapahtunutta ei voi peruuttamattomasti korjata, ei pyytää anteeksi tai sanoa rakastavansa.

Toisaalta kuolleita vihataankin. On kuolleita, jotka eivät elämässään eläneet niin kuin on opetettu. Joskus jopa sanotaan, että tarpeeksi pahaksi luultu ansaitsikin kuolla. Ja toisaalta kuollut voi nousta elävän silmissä pyhimykseksi, mitä hän ei elämässään välttämättä ollut. Teot pyhitti poistuminen todellisuudestamme. On myös kuolleita, joita ei kukaan muista. Ikäänkuin heitä ei olisi olemassa ollutkaan. Herää kysymys, onko elämä ollut silloin turha. Toivoisi, että jokaiselta jäisi jokin jälki maahan.

Sinänsähän kuolema on pahimmassa tapauksessa brutaali repäisy pois elämästä. Parhaimmassa tapauksessa vapautus kärsimyksestä. Osa haluaakin kuolla ja elää sen mukaan.

Kehitys näkyy kuolleiden muistamisessakin. Netissä on kuulemma sivusto, jossa voi sytyttää kynttilöitä kuolleille. Eikä siinä minusta varsinaisesti mitään pahaa ole. Kuolleita voi muistaa vaikka joka hetki mielessään ilman hautaakaan. Onhan kadonneita, jotka ovat muutenkin läsnä vain muistavien sielussa.

Päivä herrana (ketä kiinnostaa verotiedot?)

Tällä viikolla julkaistiin lehdessä kuin lehdessä vuoden turhimmat uutiset: rikkaiden ja julkkisten verotustiedot. Edelleenkään en ymmärrä miksi kenenkään tarvitsee tietää kenenkään muun tuloja. Ja edelleenkään en ymmärrä, miksi se on edes kiinnostavaa. Enemmän minua kiinnostaisi, että mitä hyvää he ovat tehneet hyvän aikana. Tai millaisena he näkevät elämän.

Minua ei voisi vähempää kiinnostaa, paljonko valtuutettuni tienaa puhumattakaan BB-julkkisten tienesteistä. Edes ökyrikkaiden tienestit eivät kiinnosta. En tunne mitään katkeruutta tai vihaa, jos joku tienaa minua enemmän. Vain siitä tunnen katkeruutta, jos se tehdään häikäilemättä toisten kustannuksella. Minua ei kiinnosta heidän avioeronsa tai uudet rakkaansa sen enempää.

Ihmisten (ainakin joidenkin) suurimpia toiveita on rikastuminen, vielä enemmän äkkirikastuminen. Muuten kukaan ei lottoaisi tai harrastaisi mitään muitakaan rahapelejä ennen addiktoitumistaan kyseisiin harrastuksiin.  Ökyrikkaat eivät ole kansan rakastetuimpia henkilöitä. Pikemminkin päinvastoin. Silti heistä kirjoitetaan, ainakin puhutaan etäisesti ihastellen. Niinpä ajattelin, että minkälaista sitä olisi ponnahtaa valkokaulustyöläisestä oikein herraksi ja ökyrikkaaksi.

Enpä taitaisi ensimmäisenä syöksyä ostamaan ferrareita tai ökyjahteja, joita sopisi tuhota itselleen sopivaan tahtiin. Olisin aika hölmistynyt ensimmäiset viikot. Että mitä ihmettä tämä nyt on, kun rahaa on kuin roskaa. En kyllä kieltäisi, että jossain vaiheessa visa vinkuisi oikein olan takaa. Sen taas tiedän, että rahasta en tulisi sen onnellisemmaksi, kun se muutenkin on osoittautunut hankalaksi. Todennäköisesti ostaisin enemmän perheelleni ja muille tärkeille ihmisille. En itselleni. Tukisin sellaisia asioita, joilla on merkitystä.

On mielenkiintoista, että samaan aikaan kun ökyjulkkisten kaikki rikkeet ja muut liikkeet uutisoidaan negatiiviseen sävyyn, äkkirikastuneita tavallaan myös ihaillaan. Äkkirikastuminen on yhtä hyvä syy julkisuuteen pääsyyn, kun klassikkokirjan kirjoittaminen. Äkkirikastumisesta varmasti jotkut kokevat kateutta. Miksi tuo, ei se sen hääppöisempi tyyppi ole kuin minäkään. Minähän tuon onnenpotkun olisi ansainnut. Niin paljon kuin olen elämässäni kärsinyt.

Oikeudenmukaisuudesta rikastumisesta harvemmin on kyse. Silkalla raadannalla pääsee korkeintaan varakkaiden joukkoon. Ja sekin sillä hinnalla, että on omistanut elämänsä ahertamiselle. Hedelmät menevät sitten perijöille. Paljonhan puhutaan tyhjästä aloittaneista, jotka omistavat nyt sitten maailmanlaajuisen yrityksen. Kuten esim. Ikean omistaja. Tuohon pääsee prosentin kymmenys. Ja se vaatii jo ainutlaatuista finanssilahjakkuutta.

Mikä sitten tekee joistakin rikkaita, toisista tavallisia ja toisista köyhiä. Koulutuksesta on hurjasti apua, mutta ei aina. Jotkut ovat luontaisesti innovatiivisia ja etenevät voitosta voittoon. Toiset taas tappiosta tappioon. Ei ole mikään uutinen, että kaikki eivät voi voittaa.

PS. Sata-komitean sosiaaliturvauudistus ei avoimuudellaan komeile. Lähteestä riippuen joko sosiaaliturvaa huononnetaan tai parannetaan. Muistuukohan valmistelijoille mieleen, että kyseessä on oikeasti joillekin päivittäisestä taistelusta.

Tämän viikon ehdottomasti koskettavimmasta uutismateriaalista vastasi 45 minuuttia-ohjelman Pekka-Eric Auvisen vanhempien haastattelu. On vaikea kuvitella tilannetta, kun oman lapsen kuolemaa ei voi edes surra. Ja tilannetta, kun miettii, että mitä olisi voinut tehdä. Jossittelu jatkuu elämän loppuun asti. Ja pistää vihaksi se, että koulukiusaamiselle ei tehdä mitään. Pitääkö koulukiusatuilla olla vartijat, että saa rauhassa edes koulua käydä? Mikä oikeus toisilla on pilata toisten elämä. Auvisen tapauksessa myös muiden elämä lopullisesti.

Ensi viikolla menen ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen teatteriin. Olen kyllä lukenut näytelmiä, mutta siihen se on jäänytkin. Olen silloin Matkalla Afrikkaan.