Lahjahevosen suuhun on katsomista

Joulun lähestyessä on hyvä vaipua lapsuuteen ja ennen kaikkea lahjoihin. Vaikka en lahjamainoksia erityisemmin lue, niin väkisin niistä jotain mieleen jää.

Uusin villitys on tämä rockstar pleikkaripeli. Tai niin ainakin luulen. Näinä päivinä lienee muotia, että  leikitään olevan muuta kuin oikeasti ollaan. No, kyllähän leikissä näin aina tietenkin tehdään. Vanhan kunnon ilmakitaroinnin aika taitaa olla auttamattomasti ohi. Hyvä idea valmistajalta, kun saa myytyä samalla oheistuotteita lelukitaroista lähtien, vaikka saman voisi tehdä kättä huitomalla ja unelmoimalla. Onneksi unelmilla vain rahastetaan, niitä ei voi oikeasti tehdä.

Lelutehtaiden kohderyhmä on kiitollisin. Senkun pistää mainokseen vaan vauhtia ja nopeita kuvia, niin johan lapset innostuvat. Tai siis pojat. Ääntä täytyy myös lähteä, mitä hirveämpi ääni vekottimessa on, sitä todennäköisemmin myy. Kännykän soittoäänet ovat beethovenia verratuna leluautoihin ja -pyssyihin. Toisaalta, mikä voisi olla iseille suurempi kauhun paikka, kun jos poika pyytää jouluaatoksi nukkea. Lahjoissa halutaan yhtä vähän vapaita sukupuolirooleja kuin Ruotsissa poikaa Lucia-neidoksi.

Tytöille syötetään vanhaa tuttua prinsessalelua. Mihinkäs siitä päästäisiin. Vieläköhän vauvanuket tekevät tytöille kauppansa, vain myydänkö parishiltoneja hoivattavaksi? Ei kai se paris niin kaukana barbiesta ole? Olen aika kaukana trendeistä, rehellisesti en osaa sanoa, mitä lapset haluavat. Minä elän yhä aikaa, jolloin KITT-autot olivat halutuin joululahja poikien keskuudessa. Sellaista en tietenkään saanut, mutta en ollut kateellinen, kun en osaa mistään muustakaan olla.

Olen ihmetellyt, että missä vaiheessa olemme joutuneet siihen, että lapset kertovat etukäteen, mitä haluavat lahjaksi. Tai missä vaiheessa he ainakin saavat. Joululahjat ovat lapsen ensimmäinen statussymboli ja luokkajaon kohde, jossa määritellään varallisuus ja suosituimmuus vertaistensa keskuudessa.

Joulupukki on aikaa sitten kuopattu satuna ja lapset keksineet, että lahjat tulevat isin ja äidin kukkarosta farmarin takaluukusta. Lapset ovat lahjatietoisia ja lahjahevosen suuhun takuuvarmasti katsotaan. Kiitollisuutta tunnetaan vain, kuin saadaan mitä halutaan. Elämän vaatimustasoon petytään jo pienestä. Ainakin pahimmassa skenarioissa.

En ole itsekään leikkinyt käpylehmillä, joten en tässä vanhojen aikojen paluuta haikaile. Sen muistan, että yksikään saamani lelu ei tahtonut kestää. Suurin pettymys oli yleensä jo jouluaattona, koska leluissa ei useimmiten ollut edes pattereita. Ennen uutta vuotta lelut olivatkin sitten jo historiaa. En muista olleeni koskaan innostunut leikkimisestä. Se lisättäköön elämäni tragediaan. Mikään vehje ei yleensä jaksa innostaa minua kauaa. Kirjat osoittautuivatkin vanhemmassa iässä ja yhä pidetyksi lahjaksi, samoin kuin levyt ja elokuvat.

Lahjoja on silti kiva ostaa. Harvasta asiasta saa yhtä hyvää mieltä. Varsinkin kuin ne, jotka minulta lahjoja saavat, tietävät, ettei se minulle yksinkertaisinta ole. Se on kauppaan sisälle, lyhyt pohdinta ja osto. Lähes aina näinkin on pärjätty.

PS. Lauantaina tein taas täsmäiskun ostoshelvetteihin. Tällä kertaa Itäkeskukseen. Kestin urhollisesti lähes kolme tuntia. Onko muuten näin, että jos on liian ystävällismielinen, saa viimeiseksi palvelua ravintolassa. Näin uskon, sillä ravintolassa kauan jälkeemme tulleetkin saivat ateriansa päätökseen meitä ennen. Sitten vasta kun vaatii, niin ateria ilmestyy. Itselleni ostin joululahjaksi navigaattorin. Josko nyt löytäisin edes autolla määränpäähäni, kun muuten se on elämässä vähän niin ja näin.