Hra 47

Muistattekos vielä Hra 47:n? Tässä pätkässä ukko on hakemassa kirjastosta "luontokirjallisuutta".

Mitä jäi mieleen vuodesta 2010?

Vuosi 2010 lähenee loppuaan. On vuoden tilinpäätöksen aika. Mitkä uutiset sykähdyttivät ja mitkä eivät?

Mitä oikeastaan muistan vuoden uutisista? Apua, heti ensiksi tuli mieleen, etten mitään. Uutisia tulee niin tasaiseen tahtiin, että armollinen mieli ei muista kuin eilisen uutiset. Mutta jotain sentään.

Alkuvuodesta jäi mieleen Tony Halmeen poismeno ja tämän Hazardin kuolleenpilkkauskolumni, joka mediakritiikiksi naamioitiin. Mutta nopeastipa on Tonynkin lähtö sittemmin unohtunut. Otsikot laantuivat jo muutamassa viikossa.

Alkuvuonna oli myös tämä sikainfluenssarokotus-sekoilu, joka ei näemmä ole vieläkään saanut päätöstään. Nyt jankataan narkolepsiasta, kun ensiksi peloteltiin ihmiset (eritoten lapset) ottamaan rokotus. Koko massiivinen rokotuskampanja tehtiin median mieliksi, joka tietenkin sittemmin moitti rokotusukaasin antajia lasten narkolepsiasta.

Tänä vuonna ei ole lentoliikenne sujunut. On lakkoiltu lentokentällä, en edes muista kuinka monta kertaa, sitten on ollut tuhkapilveä Islannin pojilta ja lopuksi iski lumi. Ihme kyllä ei Suomeen, vaikka kaikki muu liikenne Suomessa lumesta lamaantuukin. VR:n talviliikenneongelmat alkavat olla jo kansanperinnettä. Mutta oli kesäkin oli helvetillisen kuuma ja talvet muistuttavat Suomessa tätä nykyä ydintalvea.

Mutta Venäjällä sentään menee vieläkin huonommin. Kesällä palavat metsät ja talvella sataa jäävettä. Luonto on tullut hulluksi, kun sitä on riittävän kauan ärsytetty.

Kesä menikin kuumuudessa kärsiessä ja homokohua seuratessa, joka vasta loppuvuonna osoitti laantumisen merkkejä leviten sitä ennen jo kirkolliseksikin kriisiksi Päivi Räsäsen suosiollisella avustuksella. Homot kävivät barrikadeille ja toiset viskoivat heitä savupatruunoilla. Niinpä ei ollut yllätys, että linnanjuhlissa homot tanssivatkin jo avoimesti, mikä on Suomen kaltaisessa demokraattisessa maassa jo yltiöuskaliasta.

Tänä vuonna Matti Vanhanenkin sai tarpeekseen ja jätti pääministerin hommat. Seuraajaksi asetettiin keskustan kohuriitelyiden ja työpaikkakiusaamisten jälkeen Mari Kiviniemi ja onkin vetänyt niin matalaa profiilia, etten ole vieläkään saanut selville, johtaako Suomea Kiviniemi vai valtiovarainministeri Katainen. Ainakin median ja kansanedustajakollegoiden mielestä ja palstamillimetreistä riippuen se on Katainen. Kiviniemi onkin keskittynyt kauniiden sääriensä vilautteluun. Matti Vanhanen sen sijaan syöksyi uusiin naisseikkailuihin heti uudessa työpaikassaan. Kaiken tämän jälkeen ei olekaan ihme, että kansa lähti Persujen kelkkaan.

Mikä teille jäi mieleen tämän vuoden uutisista ja kohuista? Oliko vuoden kohu prinsessa Madden törkykullan tempaukset vai Viivi Pumpasen Petskun ihailtava sinnittely otsikoissa? Vai  hurmasiko prinsessa Viktoria aina yhtä vaivaantuneen näköisen Danielinsa kanssa? Säväyttikö Riikka Pulkkinen, vai kyllästyitkö jo Sofi Oksasen vihaan suomalaisia miehiä kohtaan?

Elämä on painajaista?

Eilen tuli telkusta dokkari sotaveteraanien postraumaattisesta stressireaktiosta eli helvetillisestä sielun elämästä sodan jälkeen. Melkein jokainen ilmoitti kärsivänsä melkein jokaöisistä painajaisunista. Itse en ole sodassa ollut, mutta jo useamman vuoden ajan olen nähnyt painajaisia melkein jokayö. Onko minullakin postraumaattinen stressireaktio? Oliko kasvaminen Vantaan lähiöissä minulle sittenkin liikaa?

Olen kyllä menettänyt äkillisesti läheisiäni tai kokenut väkivaltaa tai sen uhkaa, kuten nettitietosanakirja tietää stressioireyhtymän syistä kertoa. Minun persoonaani jäydettiin lähes päivittäin muiden lasten toimesta koulussa, koska persoonani ja habitukseni olivat joillekin liikaa. Nämä asiat eivät kuitenkaan ole vaivanneet minua heti tapahtuneen jälkeen sen enempää kuin luonnollista on.

Moni ajattelee, että minun täytyisi olla hermoraunio mielenterveyspotilas. Sitä en ole, itse asiassa olen toimeliaampi kuin elämässäni koskaan, vaikka yöni ovat kuin Danten helvetistä. Olen myös saanut aikaan viime vuosina enemmän kuin koskaan. Herään aamuisi virkeänä ja kykenen suoriutumaan tehtävästä kuin tehtävästä. Vain kaikkein vaikeimpien öiden jälkeen on vaikeaa.

Ihminen on siitä kummallinen olento, että se onnistuu sopeutumaan vaikka minkälaiseen sairauteen tai elämäntilanteeseen. Piinattuun yön sielunelämään jää koukkuunkin, erottaahan se sinut monesta muusta tavallisesta kuolevaisesta.

Painajaisuneni vaihtelevat, mutta perussetti on samanlainen. Olen useimmiten eksyksissä. Jotkin tietyt tapahtumat, ei välttämättä tapahtuessaan traumaattiset, myös hyökkäävät unissa silmilleni. Yöt jolloin en näe lainkaan unia, ovat minulle vapahdus. En edes muista koska olisin nähnyt viimeksi jonkin kauniin unen.

Painajaiset ryöpsähtivät hallitsemattomaksi pari vuotta sitten, jolloin söin vähän aikaan mielialalääkkeitä. Se oli elämäni pahimpia erehdyksiä. Ko. lääkkeistä tuli vain turraksi ja menetti kaiken intohimon elämään, kaikkein voimakkaimmatkin vietit laantuivat. Lihosin ja vasta viime aikoina olen onnistunut pudottamaan painoani. Lopetin niiden syönnin, koska en halunnut elää loppuelämääni ilman tunne-elämää. Painajaiset eivät vain kadonneet.

Mielialalääkkeillä ei tunne mitään ja siksi pelästyinkin kun kuulin erään tutkimuksen mukaan jopa 700 000:n suomalaisen syövän mielialalääkkeitä. Meillä on siis saman verran tunne-elämän zombieita liikenteessä. En väitä, etteivätkö mielialalääkkeet joitain myös auttaisi, mutta itse en niihin enää tule koskemaan.

Moni ajattelee, että onpas kaveri hullu kun itsestään nyt tällaisia kirjoittelee. Niinpä, kaikista ongelmistahan pitäisi vaieta, että antaisi itsestään mahdollisimman edullisemman kuvan ja lähteä lääkärille hakemaan lisää lääkkeitä, vaikka niitä on mahdotonta saada edes keskustelemaan kanssaan kymmenen minuuttia. Niin ja, saattaahan joku tulevaisuuden työnantaja googlailla jo sinua ja heikkouksiasi kuin etsitään sitä täydellistä ihmistä.

Mutta en kirjoitakaan tätä itselleni tai oman kuvani kiillottamiseen, sellaiseen minulla ei ole tarvetta, vaan niille 700 000 suomalaiselle, joille lääkärit syöttävät mielialalääkkeitä ja saattavat joutua saman helvetin uhriksi.

Sitten julistuksiin. Minkä stressin ja jännitystilan täytyy täyttää tätä maata, kuin ihmiset eivät selviä arjestaan enää ilman kemiallista apua? Onko tällaisessa elämässä ja yhteiskunnassa enää järkeä, jos ihmiset ovat niin ahdistuneita, ettei siitä normaalilla levolla, saunalla tai kännillä selviä? Pitäisikö jo peruuttaa hieman taaksepäin ja löytää kadonnut ilo sieltä jostain, jossa suorittaminen oli vasta tulevaisuutta, ja ihmisellä oli oikeus olla myös sielultaan heikko, vaikkakin elämä olikin puitteiltaan ja turvaltaan kovempaa kuin tänä päivänä?

Päivitys väkivaltaan: Kellopeliappelsiini

Anthony Burgessin Kellopeliappelsiini on kirja, joka olisi pitänyt lukea jo kauan sitten, mutta vasta nyt 33,5-vuotiaana tuon teon tein.

Itse kirjaa tunnetumpi taitaa kuitenkin olla kirjasta Stanley Kubrickin ohjaama saman niminen elokuva. Ja täytyy myöntää, että kirjaa lukiessa elokuva välkkyikin silmissä, sen verran vakuuttavaa jälkeä Kubrick teki.

Kirja on äärimmäinen tarina äärimmäisestä väkivallasta, jota harjoittavat sekä kansalaiset että yhteiskunta, tuo muodoton möykky, jota on helppo syyttää. Teini-ikäinen Alex kiertää jengeineen ympäri "uutta Lontoota" hakaten ja raiskaten ja ryöstäen tielleen osuvia. Nämä jannut eivät kunnioita tai arvosta ketään, heille kaikki on rumaa ja hävittämisen arvoista.

Kirja on hämmentävä kokemus, mikä on taatusti ollut kirjoittajan tarkoituskin. Toisaalta päähenkilö tuntuu tyypilliseltä teiniltä, joka halveksii kaikkea, mutta toisaalta poika on myös älykäskin. Älykkyys ei tosielämässä sovi monen väkivallan harjoittajan omakuvaan, muuta kuin henkisen rääkkäämisen osalta. 

Kirja hämmentää myös tarkkanäköisyydellään väkivallasta tulevaisuuden maailmassa, vaikka on kirjoitettu aivan 1960-luvun alussa. Väkivalta on saanut yhä kieroutuneimpia ja mutkikkaampia muotoja. On hirviö-isä Josef Fritzliä ja sarjamurhaajia ja vaikka mitä. Ennen väkivalta oli paljon brutaalimpaa ja äkkinäisempää, sellaisena se on Suomessa pääosin säilynytkin.

Yksi kirjan vaikuttavimpia osioita on Alexin "parantaminen" jossain vankilalaitoksen syövereissä pakkosyöttämällä Alexille väkivaltaa nonstoppina. Mieleeni juolahti, että on ihme, jos moista ei jossain FBI:n tai CIA:n salaisissa laitoksissa ole kokeiltukin. Vankilat lienevät jo itsessään niin väkivaltaisia paikkoja, ettei niistä kukaan väkivallattomana tule takaisin. Parempaakaan keinoa rikkomuksista yhteiskuntaa vastaan ei ole keksitty.

Valtiot toki muokkaavat kansalaisiaan mieleisekseen muuallakin kuin vankiloissa, kärjistettynä muokkaus alkaa jo koulujärjestelmästä, vaikka se toki avaa kansalaisille myös mahdollisuudetkin.

Samalla tavalla koulut myös tutustuttavat väkivaltaan pumpulissa kasvaneetkin ja niissä tehdään Suomessa näyttävimmät joukkusurmatkin. Ei tarvitse kuin kurkata peruskoulujen pihoihin, niin aina siellä joku turpaansa saa ja jotain rääkätään samaan yhteiskunnan ja kunnon kansalaisen muottiin niin kauan, että tämä päättää tappaa kymmenkunta mukanaan.

Kirja saa jokatapauksessa pohtimaan, miksi yhteiskunnat ovat niin väkivaltaisia kuin ovat ja miksi ihmisissä on niin paljon vihaa. Vihaa niissä, jotka hirmutekoja tekevät, mutta myös vihaa ihmisissä, jotka ovat yhteiskunnan hyväksymiä osasia tai peräti he, joiden pitäisi suojella meitä väkivallalta.

Iso kiitos kirjasta menee muuten ehdottomasti loistavalle Moog Konttisen suomennokselle. Kirjaa ei ole helppo kääntää, sillä Alex puhuu aivan omaa kieltään, joka on eräänlainen venäjän ja englannin sekasikiökieli. Helvetin toimiva sellainen.

Kulunein joululaulu

Lyhyestä virsi kaunis.

Iskekää pöytään kulunein joululaulu.

Yksi kuluneimmista on Sydämeeni joulun teen. Se on kyllä onnekseen yksi parhaimmista.

Entäs Petteri Punakuono tai Varpunen jouluaamuna?

Joululaulut ovat jokavuotinen piina, kyynistyneen ja kyllästyneen ihmisen onneksi joululaulukausi on lyhyt.

Leikolan Ismollakin on sanansa sanottavana joululauluista.

Mikä joulu?

Mikä siinä on, että joulu tulee joka vuosi nopeammin? Lapsena joulun odotus alkoi marraskuussa ja jouluaattoon mennessä jännitys oli jo sietämätön.

Ja mikä siinä on, että vuosi vuodelta osaa huonommin ostaa lahjoja? En enää muista, mistä asioista ihmiset pitävät.

Ja mikä siinä on, että vuosi vuodelta joulu tuntuu teennäisemmältä? Joulu tuntuu itse asiassa vain yhdeltä päivältä muiden joukossa.

Ja mikä siinä on, että vuosi vuodelta muistan vähemmän joululauluja? Hyvä kun muistan Petteri Punakuonon.

Joten mikä joulu on?

Löytyisiköhän jostain joulun uudelleenkoulutusleirejä?

Voi iloton maailma.

Voi neo-uusavuttomuus sentään!

Vaikka suomalaisten saavuttavat maailman parhaita oppimistuloksia, selviytymistä arkipäivän elämässä he eivät taida.

Pientä listausta:

Lumi ja pakkanen ovat suomalaisille vieraita elementtejä. Sään mukaan ei osata pukeutua, junat eivät liiku ja autotkin jäävät jumiin, hiihtotaidosta puhumattakaan. Jopa Hesarin toimittajat kaivavat autoa esiin boolikulholla ja kertovat ylpeillen moisen tapahtuneen tunnin sisään. Miten olisi lapio?

Suomalaiset eivät osaa laittaa ruokaa, eivätkä taida yksinkertaisinta taloudenpitoa velkaantumatta, vaikka olisivatkin palkkatyössä.

Suomessa äitien tekemäksi ruoaksi mainostetaankin valmisruokaa. Suomalaisäidit vaativatkin koululaiselleen koulussa mitä monimutkaisinta erityisruokaa, vaikkeivat itse osaisi keittää edes perunoita.

Suomessa varmistetaan rahojen riittävyys taulutelevisioon ennen ruokaa ja vuokraa.

Suomalaisvanhemmat uupuvat jo ensimmäisen lapsen jälkeen, siinä missä ennen vanhaan lapsia pykäistiin kymmenkunta mitä köyhimpään pirtinloukkoon uupumatta.

Suomalaislapset ovat maailman parhaimpia oppimistuloksiltaan, mutta kengännauhojen sitominen on haastavaa.

Suomalaislapset ajetaan kouluikäisenä jo muutaman kilometrin päästä takseilla kouluun ja ovatkin lihavuustilastojen kärjessä maailmanlaajuisesti.

Suomalaislapset ovat aktiivisia liikunnanharrastajia, mutta vanhemmat ajavat heidät autoilla harrastuspaikoille.

Suomalaislapset ovat päiväkodissa, vaikka toinen vanhemmista tai peräti molemmat olisivat kotona. Siitä huolimatta isovanhemmat ovat hoitamassa lapsia jokaviikko.

Suomalaiset huolehtivat sorsien ruokkimisesta, mutta naapurin mummo saa nääntyä nälkään.

Tuhansien järvien maassa auttavakin uimataito on harvojen herkkua.

Suomalaisista sairaanhoitajista vain harva taitaa elvytyksen.

Suomea kehutaan metsien maaksi, mutta kovin harva osaa kulkea metsässä eksymättä.

Kenraalit kehuvat Suomen armeijaa iskukykyiseksi, mutta aina harvempi jaksaa kuusi kuukautta olla muiden komenneltavana.

Suomalaisia kehutaan innovatiivisiksi, mutta en muista yhtään suomalaista keksintöä viimeisen vuosikymmenen ajalta.

Suomalaistaiteilijat juovat vähemmän kuin koskaan ja saavat myös vähemmän yllättävää aikaan kuin koskaan, vaikka opiskelevat alaansa enemmän kuin koskaan.

Suomalaiset taitavat kännykän räpläämisen, mutta eivät kaunokirjoitusta.

Suomalaisia sanotaan tehokkaaksi ja tunnollisiksi, mutta julkinen sektori velkaantuu vuosi vuodelta enemmän. Köyhiä ja sairaita on enemmän kuin vuosikymmeniin, eikä kukaan tunnu saavan tarvitsemaansa hoitoa, vaikka hoitotekniikka on parempaa kuin koskaan.

Suomessa kallista hoitoa saavien asuinkunnan vaihtaminen on tehty liki mahdottomaksi, mutta suurin perusoikeusongelma tuntuu olevan saako homoja vihkiä kirkossa.

Suomalaisjulkkikset eivät halua kertoa seurustelustaan, mutta ovat valmiita avaamaan vaatekaappinsa, kertomaan erostaan ja ennen kaikkea ystäviensä kuolemasta.

Suomessa on mahdollisuus opiskella enemmän kuin valtaosassa muuta maailmaa. Niinpä suomalaisopiskelijat valmistuvat hitaammin kuin missään muualla.

"Suomalaisnuoret" miettivät lähes neljäkymppisenä, mitä haluavat elämältään ja ovatko valmiita sitoutumaan.

Suomessa kauhistellaan virkamiesten parin oluttölkin siemaisua Romaniassa, mutta kotimaassa humalaiset ovat kadulla arkipäivää.

Suomessa tupakkaa ei saa kohta polttaa ulkonakaan, mutta mitä rasvaisimpia ruokia saa myydä, mainostaa ja ostaa rajoituksetta.

Suomalaiset ihailevat sotaveteraaneja, mutta heillä ei ole aavistustakaan, koska talvisota käytiin ja vieläpä miksi.

Suomalaiset matkustavat keskelle Intian valtamerta, mutta eivät tiedä, missä on Mikkeli.

Etäinen kosketus

Luettua: Deborah Curtis Etäinen kosketus. Kirja kertoo Joy Division-yhtyeen laulajasta Ian Curtiksesta. Deborah oli hänen vaimonsa. Kirjaan pohjautui myös Anton Corbijnin elokuva Control.

Huonompiakin kirjoja on tullut luettua. Tämän kirjan ansiot taitavat olla erään sairauskertomuksen tulkinnassa. Curtis kärsi masennuksesta (kai) koko elämänsä ja hirtti lopulta itsensä 24-vuotiaana.

Tiettyä katkeruutta rouvan tekstistä pystyy helposti kaivamaan, mutta kirjan luettua katkeruudenkin ymmärtää. Monien taiteilijoiden tavoin Curtiskin oli egomaanikko, joskin monien taiteilijoiden tavoin äärimmäisen epävarma ja hoivaamista rakastava. Curtis kärsi myös epilepsiasta, jota ei 70-luvun lääkkeillä vielä pidetty kurissa. Vaimo hoiti käytännön asiat miehen puolesta ja kiitokseksi Curtis hengaili loppuaikoinaan bändärin kanssa.

Ah, miten kadehdinkaan taiteilijoita, jotka onnistuvat löytämään ihmisiä, jotka hoitavat ikävät käytännön asiat heidän puolestaan. Onnistuisipa minultakin.

Joy Division on musadiggareille tuttu bändi, muttei muille. Joten pieni kertaus lienee tarpeen. Joy Division ponnisti Manchesterin ankeista maisemista Britanniasta. En tiedä, kuinka ankeita Manchesterin maisemat sitten ovat, kun en ole koskaan siellä käynyt. Bändin ura oli joka tapauksessa lyhyt, mutta intensiivinen, ja bändin taru loppui Curtisin itsemurhaan 1980.

Joy Division kuuluu niihin bändeihin, joiden äänimaailma on omanlaisensa. Kuten arvata saattaa, mitään joululauluja bändin biisit eivät ole. Biisit ovat jylhiä synkkyydessään, mutta niissä ei ole mitään teennäistä, niin kuin kovin usein angstibändeillä tuppaa käymään.

Deborah Curtisin mukaan Ian Curtis ihaili nuorena kuolleita rokkareita pienestä pitäen ja valitsi itse tiensä. Curtis oli ongelmanuori, joka halusi tulla kuuluisaksi. Mutta niin usein tähän tarinaan liittyy se viimeinen osio, jossa julkisuudesta tulee taakka, ellei suorastaan kauhun aihe. Tosin varsinaista läpimurtoa Joy Division ei ehtinyt koskaan tehdä, vaan on nauttinut vankkaa kulttimainetta.

Mielenkiintoinen yksityiskohta muuten on, että Ian Curtis tienasi jonkin aikaa leipänsä työvoimatoimiston virkailijana. Eli mennyt virkamiesurani ei estä minuakaan tulemasta kohtalokkaaksi legendaksi. No joo.

Kirjasta tuli mieleen, että onni ei olekaan kuolemattomuudessa, joskaan sellaiseen en usko, sillä jossain vaiheessa maailma räjähtää, eikä kenenkään hengentuotteita jää jäljelle. Valitettavasti. Siksi kannattaa katsoa kortit aina loppuun asti.

Mietin myös, että ihmisen halut ja toiveet harvoin vastaavat todellisuutta. Ihmiset odottavat toisiltaan sellaisia asioita, mitä toinen ei pysty tarjoamaan. Varsinkin avioliitoissa. Mietin myös, että ihmiset ovat pakkomielteidensä vankeja. Jokin joskus päähän pinttynyt ajatus ei katoa rakkaudella tai vihallakaan, kuten Curtisin tapauksessa halu kuolla.

Itse tutustuin Joy Divisioniin teini-iässä. Silloin bändi ei tehnyt minuun vielä vaikutusta. Lopullisesti bändin musiikki valloitti minut vasta viime aikoina. Tässä bändin tunnetuin biisi Love will tear us apart.

Paluu 70-luvulle

Olen välillä ilmaissut tyytymättömyyteni 2000-lukuun ja ilmaissut kaipuuni 70-luvulle. Nyt toiveesta on tullut valitettavalla tavalla totta. Suomessa on nimittäin yhtä paljon köyhiä kuin 70-luvulla. Katsokaa vaikka itse. 

Sinänsä tämä THL:n tekemä suomalaisten hyvinvointitutkimus kuuluu jälleen kerran sarjaan itsestäänselvyydet. Kaikki nämä tutkimuksen tulokset olisin pystynyt itsekin päättelemään. Niin kuin myös valtaosa kansasta.

Eipä tämä kansan kahtiajako ole ollut salaisuus enää kenellekään. Kuten juttu kertoo, niin 70 prosentilla kansasta pyyhkii hyvin, mutta 30 prosenttia on kyllä ikävän näkyvä köyhälistö parempiosaisille, muttei vielä riittävä määrä, että yhteiskuntaelämä kääntyisi levottomaksi. Vähemmistö on vieläpä pysynyt varsin hiljaisena ja nöyränä. Muutoksia parempaan suuntaan on tuskin siis odotettavissa.

Aina vedotaan myös siihen, että kansainvälisesti katsoen tuloerot ovat Suomessa pienet. Pitäisikö vai sitten pyrkiä kansainvälisyyteen tässäkin suhteessa. Suomella on kyllä varaa tukea Irlantia ja Portugalia, mutta ei omia köyhiä. Tämä ei kyllä köyhän kansan tajuntaan millään mene.

Vaikka lapsiköyhyys on jutussa nostettu esiin, veikkaan, että lapsia enemmän köyhyydestä kärsivät aikuiset. Köyhyydessä kasvanut lapsi kun tietää paremmasta vasta mentyään kouluun ja kohdatessaan siellä muiden ivan köyhyydestään. Lapsen vanhempi sen sijaan muistaa joka hetki, ettei voi tarjota lapselleen taloudellisesti parempaa. Tämän kohtalon olisi suonut jääneen 70-luvulle.

Vihreälle saarelle?

Olen pohtinut (jälleen kerran), minne suuntaisin ulkomaanmatkani seuraavaksi. Ajankohtaa en vielä tiedä, sillä en tiedä, koska minulla on rahaa.

Nappasin yhtenä iltana kirjastosta Heinrich Böllin Päiväkirjan vihreältä saarelta. Suosikki saksalaiskirjailijani oli piipahtanut Irlannissa 50-luvun puolivälissä. Erinomaisena kirjailijana Böll sai Irlannin kuulostamaan kiehtovalta paikalta. Ei minulla tosin harhaluuloja ole, etteikö Irlannissa olisi kaikenmoista kehitystä (parempaan ja huonompaan) tapahtunut lähes 60 vuodessa.

Böll herkuttelee Irlanti-kliseillä, mitkä hänen reissunsa aikana olivat varmasti tottakin. Lapsia vilkkuu joka nurkassa, pappeja ja nunnia riittää. Viskiä kitataan valomerkin tullessa ja vain tappelut taisivat kirjasta puuttua.

Välillä Irlanti oli Euroopan taloustiikereitä, mutta nyt matka taitaa viedä vanhaan köyhyyteen takaisin. Pomminheittäjät ovat tyystin kadonneet, mitä muutama sitkeä nyt taitaa Pohjois-Irlannissa vielä terrorismia perinnetietoisena jatkaa.

Irlanti on sikiävänä kansana täyttänyt puoli Pohjois-Amerikkaa ja Australiaa, mutta viime aikoina virta on vienyt Irlantiinkin. Saa nähdä lähtevätkö Itä-Euroopan asukkaat takaisin kotimaihinsa talouskriisin riivaamasta Irlannista.

Jostain syystä Irlanti kiehtoo monia suomalaisia. Joitain yhtäläisyyksiä kansojemme kohtaloista löytyy.

Olemme molemmat pieniä kansoja ja hiukan syrjässä ja juoppouteen taipuvaisia. Meilläkin on ollut naapurimaata herrana historian sivu ja kohtelukin vaihdellut sen mukaan. Näihin päiviin asti lapsista ei köyhissä korpikopperoissa ole ollut puutetta ja perunalla sitä suomalainenkin korpikansa ennen vanhaan sinnitteli. Uskonto ei liene vain koskaan Suomessa ollut samassa asemassa kuin Irlannissa.

Mutta on sitä kirjailijaa ja muuta taiteilijaakin Irlannissa laukannut. Esim. kukas muu kuin Pentti Saarikoski. Neumann haki Irlannista myös innoitusta. Miksen siis minäkin?

Mitä ihmiset googlasivat 2010?

Tällä viikolla uutisoitiin Suomen eniten googletettuja julkkiksia.

Suosituin oli Petri Nygård ja heti perään vanha tuttu Johanna Tukiainen ja kolmosena kukas muukaan kuin Jenni Vartiainen. Aika yllättävä tuo ykkönen. Tuksun suosio puolestaan ei näytä laantuvan. Jenni Vartiaista taas on hehkutettu niin paljon, ettei ole ihme, että Jenni kärkikolmikkoon pusersi. Montaa miestä ei top 10:ssä ole, joten naiskauneutta netistä etsitään.

Vahvimmassa kasvussa julkisuuden henkilöistä on Sofia Ruusila, ilmeisesti BB:n voittaneen Nikon morsian. Kotimaisista julkkiksista listalle pongahti myös Pumpasen Viivi. Molemmat kaunottaret tietty vasta tänä vuonna julkisuuteen tulivatkin.

Ulkomaisista julkimoista googletettiin eniten Lady Gagaa, eikä ihme, ei ole päivää, ettei ko. neidistä jotain kirjoitettaisi. Seuraavana oli Justin Bieber, kuka hän nyt sitten ikinä onkaan.

Jos tv-ohjelmien suosiota mitataan hakutuloksilla ehdoton ykkönen oli BB, sitten Salkkarit ja kas kummaa Pikku Kakkonen. Suomalaisten kirjoitustaidoissa lienee haasteita, sillä kutonen oli "maajusille morsian".

Suosituin hakusana ylipäätään oli facebook, seuraavaksi youtube ja kummatkin iltapäivälehdet. Nämä ovat niin käytettyjä sivuja, että osoitteet luulisi muistavan ilman hakuakin.

Koko listaus tästä.

Lukutaito häviää Suomesta?

Nämä paljon puhutut Pisa-tutkimukset hämmästyttävät kerta toisensa jälkeen. Suomalaiset oppilaat tuntuvat aina olevan maailman parhaimmistossa, vaikka perusasioiden osaamisessakin on puutteita. Yksi totuus sentään löytyi tämänkertaisesta tutkimuksesta.

Suomalaisnuoret eivät nimittäin ole häävejä lukijoita. Suomalaispojista puolet ilmoitti, ettei lue lainkaan tai kovin vähän. Tytöt sentään kunnostautuivat parempina lukijoina. Tämä on tietysti aina ollut vinha totuus, että tytöt viihtyvät paremmin kirjojen ääressä, mutta ilmeisesti heidänkin lukuintonsa on hiipumaan päin.

Asian voisi sivuuttaa, että mitäs sitten. Toiset eivät vain ole lukuihmisiä. Varmasti totta, mutta samaan aikaan Suomesta ovat taantuneet kädentaidotkin ja ruoanlaittokin on jo voimainponnistus. Lukevan ihmisen etuna on se, että hänen maailmankuvansa on automaattisesti avarampi kuin lukemattoman ihmisen. Hän osaa arvioida ja suhteuttaa lukemaansa. Hän ei jää huhujen tai puolitotuuksien vangiksi, kun taitaa muutakin kuin googlaamisen.

Jos lukuinto jatkuu yhtä heikkona, enpä ihmettele kustantamojen talousongelmia. Kun kypsistä ikäluokista aika jättää, kaunokirjallisuutta taitavat lukea vain muutamat asialle vihkiytyneet, mitä todennäköisemmin naiset. En tiedä, pitäisikö lukemisestakin tehdä elämysopetusta kouluissa, kun koululaiset eivät muuten enää mitään opi. Vai onko nuorten mielikuvitus heikentynyt jo niin paljon, etteivät osaa käyttää mielikuvitustaan apuna lukiessaan. Kaikki pitäisi ilmeisesti olla valmiina kuvina, jotka on helppo nielaista kerralla.

Mutta mitä lukevatkaan ne, jotka lukevat. Onko sekin sitten sarjakuvaa ja dekkaria tai rakkausromaania? Ketään tuskin voi pakottaa klassikoiden ääreen, mutta eivät klassikot turhaan ole klassikoita. Jos nuoret ihmiset lukisivat edes ajankohtaista kaunokirjallisuutta, sekin olisi askel parempaan. Muuten ajaudutaan siihen tilanteeseen, että kirjailijat kirjoittavat kirjoja kirjailijoille.

Ja abc:tä monimutkaisempi lukutaito häviää.

Esa historiakirjassa

Olen tehnyt uuden aluevaltauksen. Kirjoitin uusimpaan Helsingin pitäjän historia -vuosikirjaan lapsuudestani ja nuoruudestani 80- ja 90-lukujen Korsossa.

En tiedä, kuinka ikimuistoiseen lopputulokseen pääsin, sillä en omaa taruani pitäisi tyypillisimpänä korsolaisen nuoren tarinana. Suhtautumiseni Korsoon ylipäätään on ristiriitainen.

Olen ihan ylpeä taustastani, mutta en välttämättä ole Korson ylin ystävä. Johtuen yksinkertaisesti siitä, etten tuntenut koskaan oloani mitenkään onnelliseksi tai edes tyytyväiseksi Korsossa varhaisinta lapsuuttani lukuun ottamatta. Ylä-aste oli varsinainen kouluhelvetti.

Mutta ehkä tällaisellakin tarinalla on paikkansa. Yleensähän ihmiset muistelevat asioita liian kultaisesti tai pyrkivät inhorealismiin. Itse pyrin todellisuuteen, eli jotain näiden kahden ääripään välillä. Todellisuus on omani ja jokaisella on omansa.

Helsingin pitäjä on muuten siis yhtä kuin Vantaa. Alunperin Vantaan aluetta kutsuttiin Helsingin pitäjäksi.

Sinänsä hienoa, että sain kirjaan kirjoittaa lähivuosikymmenien historiasta. Lähihistoria katoaa liian pian kun asioista tulee jo liian kaukaisia. Sen jälkeen parasta jälkeä saavat aikaan vain historiantutkijat.

Lisätietoja kirjasta löytyy Vantaa-Seuran nettisivuilta.

PS. Olen pariltakin kustantamolta pyytänyt tarjousta uuteen runokirjaani. Aika samoissa hinnoissa tuntuvat olevan. Tosin siinä on taas eroja, mitä samalla rahalla saa. En tiedä, jonain päivänä toivoisin, että kirjoista maksettaisiin minulle.

Sitä ennen olisi kai ensimmäisenä vaihdettava proosaan ja keksittävä jotain myyvää ja ainutlaatuista ohittaakseen "kerberokset" kustantamoissa.

Ehkä sellaista saattaa olla luvassakin. Haluaisin vain joskus saada keskittyä kirjoittamiseen, enkä kirjoittaa vain muille, vaikka se leivässä pitääkin.

Ai niin. Runojeni venäjännös-projekti edistyy. Olen saanut kymmenisen runoa käännätetyksi. Katsotaan, miten homma edistyy.

PS.PS. Olen miettinyt ensimmäistä kertaa tosissani blogin vaihtoa. Vuodatus.net tuntuu jääneen muiden jalkoihin. Ennen Googlen kautta tuli päivittäin kymmeniä kävijöitä, mutta nyt hyvä jos yksi tai kaksi. Tai sitten minun olisi aika vain lopettaa bloggaaminen, mikä tietysti sekin neljän vuoden jälkeen voisi olla järkevä ratkaisu.

Hyvää itsenäisyyspäivää (sitten joskus)

Itsenäisyyspäivät tuntuvat muuttuvan vuosi vuodelta väkinäisemmiksi. Itse kunnioitan maamme itsenäisyyttä, vaikkakaan en tämän päivän valtaapitävien käsissä.

Yhä edelleen tuntuu itsenäisyyspäivän julkinen tarjonta siltä, että itsenäisyys on yhtä kuin sota. Totta on, että ilman sotia Suomi olisi täysin erilainen paikka, mitä se nyt on. Kukaan ei vähättele veteraanien antaman uhrin merkitystä, mutta kohta 70 vuoden jälkeen kaipaisi itsenäisyydelle muitakin määreitä kuin sota.

Mutta silloin yleensä käännytään historiaan, kun ei iljetä katsoa "rakentajasukupolven" tekemien uhrausten vesittämistä. Harmi vain, että se tehdään puisevan väkinäisesti ja epäaidosti.

Toinen mikä julkisuudessa merkitsee itsenäisyyttä ovat linnanjuhlat. Mikä on todella huolestuttavaa. Juhlissakin pääasia tuntuu olevan, että kuka mihinkin kolttuun on pukeutunut ja kuka on saanut yllätyskutsun ja kuka ei. Adolf Ehnroothin poistuttua muonavahvuudesta, on koko juhlasalista vaikea löytää uskottavaa kansakunnan yhteishengen ja itsenäisyyden puolestapuhujaa. Minua ei yksikään vakuuta.

Saska Saarikoski kirjoitti itsenäisyyspäivän Hesarissa erinomaisesti mitalien eriarvoistavasta vaikutuksesta. Prenikoita ja arvonimiä kun jaetaan niille, joilla jo tunnustusta ja rahaa on muutenkin. Kansalle kerrotaan, mikä on arvokasta työtä kansakunnan eteen ja mikä ei. Mitali- ja ylennyslistat ovat onneksi sentään hävinneet lehdistä.

Tosin rahvas harvemmin on edes prenikoiden perään. Ne taitaisivat lentää ojan pieleen, kuten Tuntemattoman sotilaan jermut viskoivat heille annetut mitalit.  Kuka haluaisi tunnustusta sellaiselta yhteiskunnalta, jonka arvokas jäsen ei ole koskaan tuntenut olevansa. En minä ainakaan.

Joka itsenäisyyspäivä olen muistanut juhlintaa Irwinin Juhlavalssilla. Niin tänäkin vuonnakin.

Peltsi

Olen suuri elämäkertojen ystävä. Kulutan niitä suhteellisen tasaiseen tahtiin. Viimeksi luin Lauri Timosen Lähikuvassa Matti Pellonpää -kirjan.

Elämäkertana kirja on sellaista vahvaa keskitasoa. Paljon kirja pohjautui lehtihaastattelujen siteeraamiseen ja muutaman Peltsin luottoystävän haastatteluihin. Se tuntuu olevan päivän trendi. Itse olisin kaivannut enemmän Peltsin elämän syväluotausta, mutta hyvä näinkin.

Pellonpää eli Peltsi on hahmo, jonka kaikki kolmestakympistä ylöspäin tuntevat. Tutuimmaksi hän tuli Aki ja Mika Kaurismäen elokuvissa. Vähintään sivuosanäyttelijänä, mutta Kaurismäkien elokuvia paremmin tuntevat muistanevat ainakin Peltsin Varjoja paratiisissa ja Boheemielämää -elokuvista.

Peltsiä on pidetty boheemina ja kapakoiden suurkuluttajana, mutta kirjan perusteella näkemys on väärä. Peltsi kuulemma viihtyi vain kapakoissa ja haki sieltä hahmoja rooleihinsa. No, niitä kapakoista taatusti löytyy. Viinaa Peltsillä toki meni, loppua kohden vähemmän.

Synnynnäinen sydänvika teki Peltsistä harvinaisen vapautuneen ja iloisen hahmon suomalaiseksi. Mies tiesi elävänsä jatkoajalla, joten miksi hän ei olisi nauttinut elämästä. Elämästä hän nauttikin, tarinan mukaan Peltsi vietti kerran kuukauden Juicen keikkabussissa kiertäen mukana ympäri Suomea.

Pellonpäästä välittyy hänen elokuvissaan tietty aitous, jossa ei ole mitään väkinäistä. Jos Peltsi ei ulkoiselta habitukseltaan vaikuttanut rivikansalaiselta, sai hän omasta hahmostaan väännettyä ujon ja itsestään epävarman suomalaisen miehen ylistyksiä. Kuten suuret näyttelijät yleensä, Pellonpää ei varsinaisesti näytellyt, vaan oli. Kati Outinen parinaan hän oli lyömätön. He olivat oikeastaan viimeinen kunnon "valkokangaspari".

Vaikea olisi kuvitella Peltsiä enää päärooleihin näinä pinnallisempina aikoina. Tai sitten kyllä. Peltsin hahmo itsessään oli jo kapinaa juppien 80-luvulla. Miksei sitten myös harvinaisen yllätyksettömällä ja laskelmoidulla 2010-luvullakin. Kapakan nurkkapöytien miehet eivät vain ole tänä päivänä suosikkihahmoja kotimaisissa elokuvissa.

Peltsi oli ainutlaatuinen, eikä vastaavanlaisia ole ilmaantunut. Imagoaan mustasukkaisesti varjelevilla nykynäyttelijöillä ei tosin riittäisi Peltsinä olemiseen eväitäkään. Pellonpää kuuluu niihin harvoihin julkkiksiin ja ihmisiin, joista ei kenelläkään ole ollut pahaa sanomista. Hyvä ihminen oli hän.

Rokkareiden kanssa kaveerannut Peltsi kunnostautui myös laulajana.

Suomalaista, joo, niin varmaan

Mikään ei ole yhtä varmaa VR:n talviongelmien lisäksi kuin että joko Finnairilla tai lentokentällä  lakkoillaan. Myötätuntoa lakkolaisille riittää sitä vähemmän, mitä hankalammaksi Finnairin lennoilla matkustaminen muuttuu. Tänä päivänä myötätunto on harvinainen rikkaus.

Silti särähti korvaan, kun Finnairin toimitusjohtaja uhkaili epäsuorasti hommaavansa kohta työntekijät ulkomailta. Niin, sinivalkoiset siivethän ne sitten lentäisivätkin.

Minä olen jo kauan sitten tipahtanut kärryiltä, kuka omistaa mitäkin, mutta moniko suomalaisuudella itseään mainostava oikeasti on suomalaista. Vähintään mainostetaan suomalaisille suomalaisilta, vaikka edes työntekijät eivät olisi suomalaisia.

Suomesta ja suomalaisilta on viety vaikka mitä, mutta suomalaisuuden gloria, laatu ja muu mukava halutaan pitää völjyssä.

Yrittäkääpäs muuten etsiä isojen firmojen sivuilta nettisivuilta omistussuhteita. Harvemmilta sivuilta onnistuu helposti. Se on vähintään yhtä vaikeaa kuin löytää puhelinnumero, johon voisi soittaa ilman paina kaksi, paina kolme -rumbaa.