Stanislawskilaisia mietelmiä

Ystäväni Mirja antoi minulle joululahjaksi Stanislaw Jerzy Lecin kirjaan Vastakarvaan - siistimättömiä mietelmiä. Yhä enemmän pidän mietelmistä. Ytimekkäistä pikku oikoteistä korkeampaan ymmärrykseen. Laitanpa niitä tähän muutaman kun lähdekin on mainittu. Keksisipä sitä itsekin mietelmiä, mutta taidan olla liian monisanainen tai en ole vielä valaistunut.

"Rivistä nollia saa helposti ketjun"
"Ihmissieluista saadaan kukaties vielä kansantaloudellista hyötyä"
"Älä sahaa poikki oksaa jolla istut ellei sinua aioita hirttää siihen"
"Me käsitämme kaiken ja sen vuoksi emme pysty käsittämään mitään"
"Alussa oli sana - lopussa fraasi"
"Kun huhut vanhenevat niistä tulee myyttejä"
"Tuulet kääntelevät tienviittoja"
"Vapauden laulua ei soiteta vallan instrumenteilla"
"Kun pelko kalpenee se tarvitsee verta"
"Varo ettet satu joutumaan jonkun toisen onnenpyörän alle"
"Älä liikoja uskoudu itsellesi"
"Piru on helvetissä positiivinen hahmo"
"Täytyy olla kärsivällinen että oppii kärsivälliseksi"
"Kaikki on ihmisen kädessä.Senpä takia sitä pitäisi pestä usein"
"Maailman voi peittää näkyvistä sanomalehdellä"
"Moni luonne on taipumaton mutta venyy"
"Mistä tuuli tietää mihin suuntaan puhaltaa?"
"Elämästä on ihmiselle sangen paljon ajanhukkaa"
"Aatteitten taistelussa kaatuu ihmisiä"
"Jolla ei ole omaatuntoa täytyy korvata se sen puutteella"
"Totuus on alaston vaikka kuinka puettaisiin viimeisen muodin mukaan"
"Vääryyden käyttö on aina oikeissa käsissä"
"Kaadettuun metsään eksyy helpoimmin"
"Vain nerot ja idiootit ovat henkisesti itseriittoisia"
"Kuolemattomuuden ensimmäinen ehto on kuolema"
"Vauhtia!Vauhtia!Elämän voi elää yhdessä päivässä. Mutta mitä teet lopun aikaa?"
"Ulos pääsee useimmiten siitä mistä meni sisään"
"Älä kulje tallattua polkua. Liukastut"

Siinä vain muutama näitä erinomaisia mietelmiä. Eivätkö kuvaakin elämää hyvin?

Toivon, että edessä olisi rauhallinen ja kaunis viikonloppu. Toivottavasti teilläkin.

Keitä pitäisi arvostaa?

Oma isäni on parhaillaan toipumassa sydämen ohitusleikkauksesta. Tänään soitin hänelle ja on vaikea käsittää omaa isänsä heikkona, kun muistaa lapsuuden terveen ja voimakkaamman ihmisen. Leikkaus meni hyvin, mutta toipuminen kauemmin. Toivon enemmän kuin paljon, että kaikki menee jatkossakin hyvin.

Isäni on tehnyt ikänsä töitä rakennuksilla, elättänyt perheensä, tehnyt virheitä siinä missä me muutkin. Hän on vanhan ajan kasvatuksen saanut ihminen, joka ei hoe i love youta, mutta varmasti rakastaa perhettään. On minullakin omat ongelmani hänen kanssaan ollut, mutta mitä vanhemmaksi tulee, sitä tärkeämmäksi vanhempansa kokee. Toivottavasti pian pääsisin maalle auttamaan.

Siitä olen tyytyväinen, että isä on nyt eläkkeellä ja saa asua lapsuutensa tilalla. Toivottavasti vielä kauan. John Lennonilla oli biisi Working Class Hero. Koen, että oma isäni on sellainen. Samoin kuin kaikki ne isät, jotka lapsilaumansa ovat elättäneet. Tekemällä sen vieläpä raskaalla fyysisellä työllä.

En tiedä, minkälainen isä joskus ehkä tulen olemaan. Duunari en itse ole, mutta minulle on tärkeää huolehtia perheestäni, vaikka en itsekään olisi aina täydellinen. En tiedä, johtuuko duunaritaustasta se, mutta mielessä käy, onko oma työ oikein kunnon työtä, kun siinä tullut hiki on lähinnä kylmää hikeä. Sen tiedän jo nyt, etten halua yksinkään olla.

Ja kun olisi vain aikaa enemmän. Joskus tuntuu, että elämä on pelkkää töihin menoa ja sieltä tuloa. Mutta sitä kai on se arki, jota täytyisi oppia rakastamaan.

Mieleen tuli, että miten tässä maailmassa arvostetaan vääriä ihmisiä ja vääriä asioita. Kaiken maailman dosentit ja pokerin pelaajat ovat niitä, jotka huomion tässä maailmassa saavat. Ei ne, jotka sen ansaitsisivat kuten oman isäni. Miksi maailman laki on, että ikänsä raataneet pääsevät vain terveytensä menettäneenä leikkausjonoon odottamaan leikkausta kun ne eläkepäivät vihdoin koittavat?

Suuri numero tehdään siitä, kuinka joku on onnistunut laihduttamaan kuinka monta kymmentä kiloa tai kuinka joku elää nyt vain sitten itselleen. Missä on niiden arvostus, jotka elävät muille? En sano, että kenenkään pitäisi elää täysin muiden kautta, mutta ylikorostettu itsekkyys ja yksilöllisyys ärsyttää.

Tavallista duunaria ei kyllä arvosteta. Viisikymppisenä äijillä on vähintää polvet ja muut paikat vaihtokunnossa. Terveysintoilijoiden aikakautena sitten syyllistetään elämäntapavalinnoista. Kuka kysyi elämäntapavalintojen perään silloin, kun asbestiakin purettiin seinistä ilman mitään suojavarusteita? Tai kuka voi arvostella toisen valintoja, kun ei tiedä, mitä valintojen takana on?

Menisivät itseensä. Heidän palkkansa maksaa se duunari.

En tiedä, olenko tulossa vanhaksi, tai todennäköisesti kiukkuisemmaksi, mutta kaikki tuntuu turhanpäiväiseltä. Sanat ja päivät toisensa perään, joissa pyöritellään samoja yhdentekeviä asioita tärkeiden asioiden kustannuksella. Ei omassa elämässäni, mutta yhteiskunnassa ylipäätään. Onko millään sellaista merkitystä läheskään aina, millä on merkitystä?

Yhä vahvemmin tunnen, että merkitystä on rakkaudella, perheellä ja ystävillä. Kaikki muu tuntuu sellaiselta, missä ei ole järkeä tai siitä on viety järki. No, ehkä kirjoitan analysointia taas vaihteeksi väärässä mielentilassa. Tuli vain pakottava tarve kirjoittaa.

Tappajan syvin olemus

Tällä kertaa otsikkoni ei anna sitä, mitä luvataan. Uusimmassa Journalisti-lehdissä oli hyvin poimittu uutisointia viime viikoilta iltapäivälehdistä. Jutuissa kun alkaa olla mitä yksityiskohtaisempia kuvauksia tapoista ja murhista.

Alibikaan ei pysy kohta perässä. Tosin Alibin päätoimittaja kävi oikein vankilassa pieksettävänä. Tuntuu ihmeelliseltä, että murhasta tuomittu ihminen saa olla vapaasti ilman vartijoita tekemässä haastattelua.

Tappajan syvintä olemusta sitä vastoin ei löydetä kovinkaan hyvin mediassa. Siihen, mikä saa ihmisen riistämään elämän toiselta ihmiseltä. Enemmän keskitytään omaisten surulla herkutteluun. Tosin tappajat itsekin kuvailevat vain jonkin naksahtaneen päässä. On siinä pieni syy jonkun poistamiseen maan päältä. Ja sitten ei kun hupparit silmille ja oikeuteen.

Murhauutisointi alkaa olla sen verran kovasti kilpailtua, että tavalliset pultsareiden ryyppyjuhlissa sätkäpaperista tehdyt tapot eivät enää ylitä uutiskynnystä. Joko murhaajassa tai murhatussa täytyy olla jotain erikoista. Sama koskee tietenkin muutakin rikosuutisointia, joka sekin täyttää hyvän osan jo paikallislehtienkin uutisoinnista. Niiden kiinnostavin anti on monesti se, että kuinka monen promillen humalassa ihminen kykenee ajamaan vielä autoa. Ilman ajokorttia tietenkin.

Parhaimmat jutut tunnutaan murhien osalta saavan, jos murhattu on kaunis, nuori tyttö ja murhaaja mitä kovapintaisimman näköinen linnakundi. Ainakin murhan täytyy olla mahdollisimman raalla tavalla tehty.

Jotenkin herää kysymys tämän viimeisimmän murhatun tytön kohdalla, että mikä ihme voi saada seurustelemaan miehen kanssa, joka on tappanut jo äitinsä ja tyttöystävänsä. Kyllä siinä tosiaan saa rakkautta olla.

Julistan täten tässä, että en aio lukea enää yhtään murhajuttua iltapäivälehdistä tai muistakaan rikoksista, ellei juttujen takana ole edes jotain yhteiskunnallista näkökulmaa. Mutta se on turha toivo verellä herkuttelun takana.

Tappamista Suomessa harrastettiin laajemminkin 90 vuotta sitten. Tänään tuli dokumentti telkkarista, missä sodan vielä kokeneet kertoivat sisällissodasta. On jotenkin vaikea käsittää nykysuomessa niitä ruumisröykkiöitä Tampereen kadulla. Dokumentin jälkeen taitaa tuli hieman omituinen fiilis. Itsekin olen noilla kaduilla kävellyt, jossa tuolloin nuo ruumisröykkiöt makasivat. Yksi punakaartilainen taitaa muuten vieläkin olla elossa. Tietääköhän moni muuten, että Suomen sisällissota oli suhteessa yhtä verinen kuin Espanjan sisällissota.

Mutta mikä kaikkein huolestuttavinta on, niin moni ei enää edes tiedä, koska/miksi/milloin sisällissota käytiin. Olen aika huolestunut, jos peruskoulun historiasta pääsee läpi tuota asiaa tietämättä. Ei sillä, että menneillä pitäisi loputtomiin hehkuttaa. Mutta ei voi elää tulevaisuutta, jos ei tiedä menneisyydestä. Niinhän se vain menee.

PS. Tänään alkoi telkkarista muuten uusintana todellisuuspaon ykkössarja. Pieni talo Preerialla on niin naaivi, viaton ja hyväntuulinen sarja, että sellaista ei tappamisen täyttämässä maailmassa oikein enää uskoisi. Joskus tulee sellainen olo, että olisipa elämä oikeasti sellaista kuin PTP:ssa. Rehtia ja ennen kaikkea ongelmat ratkaisivat aina lopuksi. TV-maailman kriitikko sanoi hyvin, että jos kyynisinkin ihminen ei silmästään roskaa etsi, niin on ihme. Ainakin äitini on sarjan intohimoinen seuraaja.

PS. PS. Eduskunnassa ei kädet tai suu pysy näemmä kurissa, kun kansanedustajat ahdistelevat talonnaisia. Ainakin rivoissa jutuissa taitaa olla vaikea vetää rajaa, mikä on soveliasta. Joskus omatkin vitsit saattaa olla sitä heikkoa tasoa, että jos olisin kansanedustaja, niin kuva olisi varmasti ollut "tuomittujen listalla". Joku saattaa pitää jotain hauskana juttuna ja toinen taas ahdisteluna. Kähmintä nyt joka tapauksessa ahdistelua. Ja tietenkin jos valtaa tai asemaansa käyttää väärin, ei se ole koskaan oikein.

Paluu 90-luvulle (Movetron tekee paluun)

Olen siinä mielessä 90-luvun nuori, että taisin olla silloin vaikutteille alttiimillani. Nykyisin tietty epäilevyys ja kyynisyys estää hiukan nauttimasta ilmiöistä ja musiikista, kun mieleen tulee, että kenen masinoimaa tämäkin nyt on.

Muistatteko vielä 90-luvun tanssipopin? Voiko ne biisit nyt enää naaivimmalta kuulostaa. Tosin siltä ne kuulostivat silloinkin. Aikakone ja Movetron taisi olla niitä kotimaisia "kovia nimiä". Movetronhan on tekemässä paluutakin niin uskomattomalta ne kuulostaakin. Movetronilla oli ehdottomasti yksi mauttomimmista sanoituksista, joka on jäänyt mieleeni siinä Romeo ja Julia-biisissä. Jossa ekaksi puhutaan siitä, että ollaan toistemme Romeo ja Julia ja yhtäkkiä puhutaan Alfa Romeosta, kun ei ole keksitty mikä muu rimmaa.

Aikakoneella oli sentään joitakin aikaa kestäneitä poppis-melodioita. Sanin ja Samuli Edelmanin duetosta "Tuhat yötä" tykkään jopa vieläkin. Aika takahikiämeininkiä nämä aikansa lapset kuitenkin näinä päivinä katsottuna olivat. Tosin en ulkomaisia vastineita 2 Unlimitedia tai Haddawaytakaan Rock and Roll Hall on Fameen olisi laskemassa.

Suomi-räppi 90-luvun alussa on nyt kuunneltuna suorastaan hellyyttävää. Uusilla tekijöillä on aivan uusi meininki. Homma kuulostaa parempien tuottajien ansiosta uskottavammalta. Esimerkiksi Mariskasta tykkään. Raptori ei taitaisi enää hittilistoja valloittaa, mutta Raptorin kunniaksi on sanottava, että tekivät sentään yhteiskunnallisiakin sanoituksia.

Suomi-rockista ei ole 90-luvulta mieleen kuin Neljä Ruusua oikeastaan paremmin. Ja eritoten se epäonnistunut englanninkielinen levy. Jokainen voi olla tönkköenglannistaan ylpeä kun kuuntelee Ilkka Alangon ääntämystä. 70-luvun suomirock-suuruudet elivät heikkoa aikaansa 90-luvunsa, eikä heistäkään hirveästi iloa ollut.

Ulkomaisissa rock-bändeissä taas löytyy 90-luvulla hyviä bändejä. Hiipuneet tai hajonneet ovat, mutta parhaimmillaan grunge ja brittirock-aalto vetoaa vieläkin. Varsinkin brittirock. Ja kyllä pieteetissään oli 90-luvun synkkyys sellaista, joille nykypojilla ja tytöillä on vaikea vetää vertoja.

90-luvusta jäi mieleen myös tämä X-sukupolvi höpinä. Mihinhän se on kadonnut. Mitä meille maailmasta vieraantuneille X-sukupolvilaisille on käynyt? Kävikö meille niin kuin hipeille. Tuli asuntolainat ja työpaikat. Flanellipaita ja farkut vaihtuivat liian tiukkoihin lantiofarkkuihin, joista maha pullottaa liian kireän trendi t-paidan alta. Ahdistus sentään säilyy vuosikymmenestä toiseen.

Televisiosta on jäänyt mieleen nämä visailuohjelmat. Siinä missä nykyisin ei tule muuta kuin tosi-tv:tä, niin 90-luvulla tuli visailuja joka lähtöön. Onneksi vuosikymmeneltä jäi televisioklassikkoja kuten NYPD blue.

Niin ja, karaokehan on tietenkin ysärijuttu. Suomen kansa oppi laulamaan. Ainakin tukevassa humalatilassa. Muistatteko myös tämän tissibaari-villityksen. Joka lähikapakassakin tarjoiltiin melkein yläosattomissa. Miteköhän terveystarkastajat siihen nyt sanoisivat? Tallinnan ovet aukesivat ja sieltä kannettiinkin viinaa ja samalla kadotettiin vanhojen lestin heittäjien elanto.

Koskahan ysäri tulee takaisin taas? Tahtoo edes yhden Nylon Beatin comebackin nähdä....

PS. Ja sitten taas valitusta. Ketä kiinnostaa missiehdokkaiden seksitanssit, kun ei kiinnosta edes missikisatkaan. En taida edes muistaa edellisen vuoden Miss Suomen nimeäkään. Sitäpaitsi tytöthän kiertävät esittelemässä alusvaatteita ja uimapukuja muutenkin missikiertueella. Onko se sitten seksikävelyä vai miksi sitä olisi kutsuttava?

Tulosvastuuta elämästä

Tänään kävin tekemässä juttua erään yksikön tulospalkkiojärjestelmästä. Älkää pelästykö, en kirjoita esitelmää tulospalkkioista. Ko. palkkiot ovat päivän sana. Ja ei kai tulospalkkioissa mitään ikävää ole, jos ne kannustavat parempaan työhön.

Eri asia on, millä hinnalla ne tehdään. Julkisella puolella se ei nyt ainakaan tarkoita, että joku saa lähteä tai että viimeiset mehut imetään. Jotenkin tulospalkkioista tulee mieleen aasille ojennettava porkkana, jos samalla ei ole ideana parantaa toimintaa kokonaisuudessaan.

Olen monta kertaa kirjoittanut siitä, että kaikessa pitää tehdä näinä päivinä tulosta. Mieleen tuli tässä kotosalla, että mistä kaikesta sitä tulosta pitäisi tehdä. Miten pitkälle kaikki voidaan tehdä paremmin, tai miten kauan asioita tehostaa. Eikö jossain vaiheessa tule raja vastaan? Eihän taloudellinen tulos voi loputtomiin parantua. Pitääkö edes? Jossain vaiheessa voitaisiin sanoa, että näin on hyvä, ei enää.

Toisaalta jotkut asiat saavat säilyä rempallaan, ilman, että niihin halutaan puuttua. Silloin ovat kyseessä vähemmän tulosvastuullisuutta edustavat ihmiset.

Miten paljon ihmiseltäkin voidaan vaatia kehitystä? Eikö jossain vaiheessa voisi olla tyytyväinen vain siihen mitä jo on? No, en tiedä, olenko oikea ihminen hehkuttamaan, kun en itse ole kai koskaan tyytyväinen, kaikkein vähiten itseeni. Joskus pelottaa, että Suomessakin mennään samaan kuin Japanissa ja Kiinassa, että nuoret tekevät itsemurhia, kun eivät pääse johonkin kouluun, joka avaa tien menestykseen.

Eikö ainainen kehittymisvaade ja tulosten hakeminen tuo tyhjyyttä? Aina ei pääse siihen mihin haluaa. Vaikka kuinka haluaisi.

Tulosvastuun mittareilla jokainen elämä on epäonnistunut, sillä elämä päättyy kuolemaan kaikista ponnisteluista ja botox-kuureista huolimatta. Eivätkä kaikki ihmiset saa lapsiakaan, jos sitä ainakin joissakin kulttuureissa pidetään elämän mittana. Ihmissuhteisiinkin tulosvastuu on ajautunut, ihmisistä ja tunteista odotetaan liian nopeasti ja liian paljon, ilman että annetaan aikaa ja mahdollisuuksia kanssaihmiselle.

Mistä ihminen voi saada onnistumisen ja "tuloksen" tunteen, jos ei ulkonaisesti ole menestynyt. Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka ovat osanneet heittäytyä tutkimaan itseään oikeasti ja löytäneet tehtävän ja mission itselleen. Eivätkä ole antaneet epäuskon ja vihankaan tuhota itseään. Itse en ulkoista menestystä kaipaa. Tunnustusta ja hyväksyntää kai enemmän.

Joskus olen pohtinut, että miten ihmeessä sitä on ennen pärjätty ilman taloudellisia vastuita, tulospalkkioita ja tulos- ja kehityskeskusteluita. Miten yhteiskunta saattoi pyöriä, kun töissä oli ihmisiä, jotka eivät olleet "taloudellisesti kannattavia". Tai pohdittu tehostamisia ja säästöjä.

Koskaan yritykset ja yhteisöt eivät ole kuulostaneet yhtä epäkannattavilta kuin nyt, vaikka tulosta tehdään paremmin kuin koskaan. Tulee mieleen se pankin työmyyrä Rankka päivä -elokuvasta, joka ei omasta pankistaan saanut lainaa, koska ei ollut "taloudellisesti luotettava". Mihin sitä voi luottaa, jos ei ihmiseen? Sekään ei kai kannata. Joissain tapauksissa näin onkin.

Samaa juttua tehdessäni tuli puheeksi, että lukiotkin kilpailevat oppilaista. Kaikki haluavat vain parhaimmat oppilaat. On aika kovaa, jos jo heti peruskoulun jälkeen ihmiset luokitellaan kehityskelpoisiin ja pudotettaviin. En haluaisi kuulostaa kyyniseltä, mutta se on ihmisluonteen henki, ihmisestä otetaan irti se mitä hyödytään ja jos ei hyödytä, niin saa mennä.

Eilen kärähdin pienestä salailusta Neiti A:lle. En viitsi tässä kirjoittaa tarkemmin mistä, eikä se nyt ole oleellistakaan. Tänään olen hieman tutkiskellut itseäni. Olen pitänyt itseäni avoimena ihmisenä, mutta en kai sitä täysin ole. Vaikka jostain ihmisestä tykkää, niin silti tekee joskus hölmöjä päätöksiä. Tai siis vääriä päätöksiä. En tiedä, suojeleeko ihminen itseään salailemalla jotain, tai pelkääkö enemmän jotain. Pelkääkö ihminen kuitenkin paljastaa sisintään, omaa itseään virheineen, vaikka niin väittää muutenkin tekevänsä.

Tupakkalakkoni rakoilee. On hieman pettynyt olo itseensä...Onko aine silti vahvempi henkeä, vaikka aina muuta väitetään?

Katsele kuolemaa kasvoihin

Viikon tv-uutinen taisi olla Ylen suunnittelema sarja kuolevista ihmisistä. Olen käsittänyt, että kiinnostuneita jo onkin jakamaan oman kuolemansa. Mitä yleisönosastokirjoittelua on seurannut, niin yleisön mielipiteet ovat puolesta ja vastaan.

Osa on käsittänyt ohjelman tosi-tv-sarjaksi. Tai ainakin on halunnut käsittää. Kyseessä taitaa olla kuitenkin dokumentaarinen sarja. Jos ohjelma nyt toteutuu, niin hyvää asiassa on se, että sarjan tekee Yle, eikä joku kaupallisista kanavista. Ei ole sitä vaaraa, että aihetta lähdettäisiin kaupallistamaan. Rohkea veto Yleltä kyllä. Jokatapauksessa ohjelma perustuu hollantilaiseen formaattiin. Hollannistahan se BB:kin taisi lähteä.

Oma mielipiteeni on, että ei sarja kuolevista ihmisistä välttämättä huono asia ole. Jos se tuo kuoleman vähän lähemmäksi ihmisiä. En nyt tarkoita sitä, että kuoleman pitäisi olla jokapäiväinen osa elämäämme. Vaikka se kyllä sitäkin on. Kuolema kuuluu elämään siinä missä eläminenkin. Kuolema on pelottava asia, ainakin sitä ennen kun sen on joutunut kohtaamaan.

Mutta lähtisinkö itse tekemään omasta kuolemastani jonkin tason "viihdettä" televisioon edes dokumentaarisessa mielessä. Enpä taitaisi, itse haluaisin kuolla jos se suinkin mahdollista on niiden ihmisten keskellä, jotka ovat minulle tärkeitä. Itse haluaisin kokea kuoleman intiiminä tapahtumana, jossa siirrytään toiseen todellisuuteen. Mikä se sitten onkaan, jos onkaan.

Kuolemassa on vaikeinta sen kohtaaminen. Oli kyse omasta kuolemasta tai jonkun muun. Herkimmät ihmiset tuskin katsovat televisiosta kenenkään kuoleman tekoa.

Oma suhtautumiseni kuolemaan on muuttunut työn puolesta. Työn kautta kun tulee käytyä vanhainkodissa, joissa näkee, että kuolema kuuluu elämään ja on itse asiassa helpotuskin. Vanhat ihmiset harvoin edes pelkäävät kuolemaa. Muistan kun kerran haastattelin erästä 100-vuotiasta. Hän sanoi eläneensä hyvän elämän ja olevansa jo valmis lähtemään. Ehkä kuolemaa pelkäävät enemmän nuoret ihmiset, joille kuolema on vielä kaukainen asia.

Ja toisaalta jos ajattelee ei oman kuoleman myymisessä sinänsä uutta ole. Sitähän jotkut julkkiksetkin ovat tehneet. Tosin kai enemmän tai vähemmän omasta tahdostaan. Niin ja, jos nyt oikein ajattelee, niin onhan kuolevista ihmisistä aiemminkin tehty dokumentaarisia ohjelmia, jos ei nyt ihan sentään sarjaa.

Ai niin, sitten "kuolemanvakavista" aiheista vähemmän vakaviin. Ensimmäistä kertaa koin olevani turistinähtävyys haastattelua tehdessäni perjantaina, kun italialaiset opiskelijat tapittivat minua samaan aikaan kun yritin tönkköenglannilla tehdä haastattelua.

Parhaillaan kuuntelen Harry Nilssonin kokoelmaa. Harry Nilsson kuuluu niihin hyviin ja valitettavasti unohdettuihin 70-luvun lauluntekijöihin. Tietääkö moni, että Without you-biisi on hänen tekemänsä. Eipä taida.

Itkeviä miehiä

Vaikka Hesarin Nyt-liitettä moitiskelinkin, niin nähtävästi kirjoitan sen jutuista aktiivisesti. Mieleeni jäi nimittäin tämä miesten itkemisestä kertova juttu. Sinänsähän aihe on niitä kolutuimpia, että suomalainen mies ei itke. Mistähän sekin väite on lähtenyt. Kyllä mieskin itkee, ellei aina nyt vuolaasti. Juttu oli jotenkin niin kauniisti kirjoitettu, kun miehet kertoivat itkemisestään. Niistä yksinäisistä hetkistä, kun padot murtuvat.

Itsekin itken liian harvoin. En välttämättä edes joka vuosi, jos edes vuosiin kunnolla. Haluaisin kyllä itkeä, mutta en pysty. Jokin estää. Joskus olen oikein yrittänyt katsoessani jotain koskettavaa elokuvaa tai kuunnelessa surullista musiikkia. Onko se sitten tämä paljon puhuttu suomalaisen miehen sulkeutuneisuus, kun se ei niin helppoa ole. Vaikka muuten en kyllä tunne-elämältäni kovin sulkeutunut ole.

Epäilisin, että suomalaisen miehen itkua estää ainakin parisuhteissa se, että naiset eivät pidä itkevistä miehistä, vaikka muuta väittävätkin. Itkevä mies on kaikista puheista huolimatta heikko, vaikka muuta väitetäänkin. Minusta itku on rohkeutta oli itkijänä mies tai nainen. Mutta jos tietysti joka päivä itkee, niin se saattaa käydä rankaksi jo kyynelkanaville. Ja kyllähän mies kasvatetaan "itkemättömäksi" sillä kansan hiljaisella hyväksynnällä.

Miesten "itkukulttuuri" alkaa jo pienestä pitäen. Koulussa itkeskelevä poika on itkupilli, jolle nauretaan, ja joka menettää uskottavuutensa. Naisille voi miehenä olla kateellinen sallitusta itkusta. Itkevää naista pidetään puolestaan naisellisena ja herkkänä sieluna.

Mutta kyllä miehetkin itkevät. Ihan niin kuin jutussa sanottiin, yksikseen kaikessa hiljaisuudessa. Toisaalta voiko mikään olla surullisempaa, kun itkeä kasvot kämmeniin haudattuna, ilman että kukaan lohduttaisi. Kyllähän itkevä lohtua kaipaa. Mutta jos yksikseen itkeskely helpottaa, niin ei kai siinäkään mitään pahaa ole.

Yleensä ihmetyttää, miksi miesten itkusta on tehty niin suuri numero. Ei kai itkeminen sen luonnottomampaa ole kuin nauraminenkaan. Sehän on ihan luonnollista. Luonnottomampaa on tunteiden peittely, oli itkijänä sitten mies tai nainen. Kun mieheltä kerran vaaditaan kaikkea muutakin muutosta empaattisempaan suuntaan, niin miksi ihmeessä ei sitten saa itkeä. Ainakin mies urheilijoille sentään sallitaan itku epäonnistuneen suorituksen jälkeen. Samanlaisia epäonnistumisia sitä elämässäkin tulee, joten ei muuta itkemään.

Sitten muita huomioita.

Minua on alkanut kyllästyttää oikein kunnolla Britney Spearsin jahtaaminen. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa, onko hän ollut ilman pikkuhousuja juhlimassa tai onko karannut joltakin klinikalta. Nainenhan on malliesimerkki siitä, miten viihdemaailma sekottaa pään ja kuinka ihminen muuttuu viihteeksi itsessään kun ei enää tee viihdettä. Samaa kategoriaan kuuluu parishiltonit sekä muutkin eksyneet pikkutytöt.

Tämän päivän maikkarin nettisivu-uutisessa oli juttu Virosta heikoimman palvelun matkailumaana. Enpä tiedä, kyllä minusta Virossa hyvin palvelua saa. Taksikuskit tosin ovat niitä epärehellisempiä. Varsinkin jos yön pimeydessä sattuu väärään kyytiin menemään. Ehkä virolaisten tylyys koskee vain suomalaisia.

Sain muuten myös kunniamaininnan runokilpailussa, josta ystäväni Harri minulle ystävällisesti vinkkasi. Enpä ole aikaisemmin tullutkaan palkituksi. Ainoastaan kerran pääsin takavuosina Hesarin Nyt-liitteessä olleessa pöytälaatikkorunoilijoiden kisassa sentään nimeltä mainituksi jutussa. En muista miten tekstiäni kommentoitiin, muistaakseni siteerasivat jotain raamatullishenkistä runoani.

Huomenna lähden Helsingin työporukan kanssa syömään ja kai muutenkin tuulettumaan. Menemme italialaiseen ravintolaan syömään, joten voin palautella Italian muistoja. Italiasta tuli mieleen, että menen huomenna tekemään juttua kotikaupungissa vierailevista italialaisopiskelijoista. Italiaa kerrakseen siis luvassa.

Olen löytänyt itsestäni myös uusia puolia. Olen nimittäin onnistunut kasaamaan Ikean-sohvan...

Punkin ja musiikin olemuksesta

Yleteemalla oli viikonloppuna Punk-teemailta. Jäi kyllä katsomatta, kun Elämä on ihanaa -elokuva vei pidemmän korren. Punk on minun makuuni ollut turhan agressiivista, kun en ole siitä koskaan oikein syttynyt. Kaipaan yksinkertaisesti kauniita melodioita liikaa. Niitä ei oikein kaikella kunnioituksella punkista löydy.

Punkhan on tietenkin muutakin kuin pelkkää musiikkia. Punk-tyyliinkin taidan olla turhan konservatiivinen, mutta punk-asenne ei kai olisi pahitteeksi. Itse en toisaalta näe yhteiskunnan tilaa aivan yhtä synkkänä kuin Sex Pistols aikanaan, mutta enpä ole asunutkaan Thatcherin Britanniassa. Ei sitä jaksaa kolmekymppisenä enää ihan kaikelle haistattaa. Eikä kai uskallakaan, vaikka pitäisi.

Sex Pistols oli erään musiikkityylin tien raivaajia, mutta laskelmoitu tuotekin. Siksi taidan suhtautua kaikkiin uusiin musiikkivirtauksiin nihkeästi sen jälkeen kun niistä tulee mainstreamia. Harvaa musiikkia tosin olen sitä ennen kuunnellutkaan. Kivan ristiriitaista.  Hyviä bändejä on, mutta sitten ne alkavat joko toistaa itseään tai muuttuvat yllätyksettömiksi. Kannattaa pysyä vain niiden aitojen ja alkuperäisten parissa.

Vähän samanlaisen kohtalon koki grunge-musiikki 90-luvun alkupuolella. Grunge itse asiassa on punkin lapsikin ainakin jollain tasolla. Sain lahjaksi muuten Nirvanan unplugged-konsertin vuodelta 1993. Olin jo unohtanut, miten koskettava siitä tehty levy oli aikanaan. Vieläkin jotkut muistot tulvivat mieleen tuolta ajalta.

Hiphopkin oli kapinallista, ennen kuin suuri enemmistö otti sen omakseen. Kaikki musiikkityylit nyt jokatapauksessa kiertävät hieman uudistuneessa muodossa vuosikymmenestä toiseen.

Hevihän on loistava esimerkki siitä, miten joku musiikkityyli voi olla vuosikymmenestä toiseen suosittua kun se muuttuu. 80-luvun tukkahevi on ainakin kornimmalta osiltaan huvittavaa, mutta kyllä siitäkin on perintönsä imenyt jotkut uudet bänditkin puhumattakaan Kissistä ja muista perusjärkäleistä.

No, se punkista ja musiikista.

Tupakkalakkoni jatkuu vielä sitkeästi, vaikka usko oli varsinkin lauantaina tiukilla. Pystyin kuitenkin taistelemaan vielä sen päivän. Pikkuhiljaa alan kaipaamaan niitä tupakoimattomuuden ihanuuksia, joita lopettajille luvataan. Vielä kaikki tuntuu aika tuskaiselta varsinkin silloin kun on yksinään ja muutenkin tylsää. Täytyy yrittää muuttua/muuttaa itseään ja se ei kai onnistu ihan hetkessä.

Hikipingot hallitsevat

Hesarin Nyt -liitteessä oli hyvä juttu hikipingoista. Sinänsä yllättävää, kun Nyt-liitteessä ei ole aikoihin ollut oikein mielenkiintoista juttua. Tai sitten samantyyppisiä lehtiä on tullut viime vuosina liikaa.

No, joka tapauksessa kävi ilmi, että huomattava osa kansanedustajista edusti hikipinkoja koulumenestykseltään. Siis yli ysin oppilaita. Ei mikään ihme, sillä hikipingothan haluavat luontaisesti miellyttää kaikkia, varsinkin jos siitä on hyötyä. Ja kukaan muu ei halua miellyttää enemmän kuin kansanedustaja.

Suomalainen yhteiskunta kannustaa olemaan hikipinko. Kiltisti ulkoa kaiken opiskeleva saa opiskelupaikat ja pääsee elämässä eteenpäin. Saa työpaikat koska ei aiheuta ongelmia ja tekee kiltisti työnsä. Vaikeampaa onkin sitten niillä, jotka kyseenalaistavat. Hikipinkohan ei tätä halua vaan saa ehkä tyydytyksen juuri sitä, että kaikki sujuu niin kuin rasvattu. Hänhän haluaa, että elämä sujuu odotusten mukaan.

Suomessa pärjäävät siis naiset. Älkää nyt loukkaantuko arvon naiset tai miehet, mutta näin se on. Ehkä tytöt haluavat enemmän miellyttää auktoriteetteja kuin pojat. Mies (ainakin nuoruuden uhossa) haluaa yleensä taas haastaa auktoriteetit.

Suomessa on tultu tilanteeseen, että miehet ovat melkeinpä kadonneet tietyiltä aloilta. Naiset selvittävät kai yksinkertaisesti paremmin tiensä opinahjoihin sisälle kuin miehet. Ja pysyvät niissä tutkintoon asti. Koskahan aletaan tosissaan puhumaan mieskiintiöistä?

Ainakaan julkisella sektorilla tosin ei ole millään muulla merkitystä kuin tutkinnoilla oli sitten mies tai nainen. Ai niin, anteeksi, puoluekannalla tietenkin on. Ei ihme, että julkisella sektorilla on harvoin mitään uutta luovia innovaatiota, koska ainakin ennen sinne on valittu vain "sopivia" henkilöitä.

Minuakin on varmaan pidetty hikipinkona, vaikka en sitä ole koskaan ollut. Koulumenestykseltäni kuulun siihen keskinkertaiseen massaan. Olin vain hirvittävän kiltti ja hiljainen sekä en kyseenalaistanut auktoriteetteja. Täytin siis hikipingon ulkoiset tunnusmerkit. Mutta kunnianhimoni on kai valitettavasti ollut muualla kuin koulumenestyksessä. Ainakin minun on vaikea todistaa osaamistani jonkin yksittäisen kokeen perusteella.

Hikipinkojen elämää helpottaa suorituskeskeinen yhteiskunta. Hikipinkohan elää kai tehtävästä toiseen. Ja haluaa kiitettävän. Todisteen hyvästä suorituksesta. Ja suomalainen yhteiskuntahan palkitsee pokkuroimattoman. Antaa bonusta palkkaan samoin kuin koulussa sai papukaijamerkin vihkoonsa.

Kokeisiin ja suorituksiin perustuva yhteiskunta on unohtanut erilaisen lahjakkuuden. Esimerkiksi nuori Mozart vietäisiin nyt todennäköisesti käytöshäiriöisenä tutkimuksiin.

PS. Eilen alkoi Yleteemalla suomalainen versio siitä brittien Marisijat- sarjasta. Kukaan muu ei mielestäni ollut hauska kun Timo Soini. Varsinkin Soinin kuntosali-kommentti sai hyvälle tuulelle. Se meni jotenkin niin, että voiko mitään typerämpää olla kuin juosta sisällä liikkuvaa hihnaa pitkin katsellen itseään samaan aikaan peilistä. Voisi samalla vaivalla mennä uloskin kävelylle.

Minua kiinnostaisi nähdä jatkosarja nimeltään "Kateelliset". Ainahan Suomessa hoetaan, että ollaan kateellisia. Uskaltaisiko kukaan tulla kertomaan omasta kateellisuudestaan? Mutta missä se kateus oikein on? Minusta kun tuntuu, että paremminkin Suomessa on enemmän katkeria kuin kateellisia.

Hyvästi tupakka (taas kerran)

En ole vielä kuollut, vaikka monta päivää on mennyt kun edellisen kerran olen päivittänyt blogiani. Syy on varsin yksinkertainen, en ole pystynyt keskittymään tiistain jälkeen, sen verran koville tupakoimattomuus on ottanut.

Nyt minulle iski vielä flunssa. Joka kerta kun yritän aloittaa terveellisemmän elämän, tunnun sairastuvan. Vaatiikohan kehoni huonoa kohtelua, että se on tyytyväinen. Viimeksi kun aloin liikkumaan sain keuhkokuumeen ja nyt sitten flunssan joka jatkuu ties kuinka kauan.

Nyt olo on flunssasta huolimatta hieman parempi. Vierotusoireet ovat hieman helpottaneet, vaikka tupakka mielessä käy useinkin. Fyysisesti on kuitenkin jo helpompi olla. On vaikea olla lopettaa tupakointi, kun joka puolella poltetaan. Tai siltä se ainakin tuntuu sellaiselle, joka yrittää tupakoinnin lopettaa. Hulluinta on, että tupakanhajun haistaa kaukana kutsuvana kuin seireenien laulun.

No, joka tapauksessa olen ollut polttamatta jo kolme päivää. En tosin varmaan olisi onnistunut, ellei Neiti A olisi minua auttanut silloin kuin tuntui pahimmalta. Yhdessä vaiheessa ei yksinkertaisesti edes voinut olla yksin. Muutkin ihmiset ovat suhtautuneet tosi kivasti työpaikalla.

Addiktioita ei kyllä toivo kenenkään osaksi tai ainakaan niistä eroon pääsyä. Pahimmassa vaiheessa kun missään asennossa ei ollut hyvä olla, eikä mikään muu ajatus liikkunut päässä kuin tupakan polttaminen. Pyörrytti ja tuntui että koko vartalo huutaa tupakkaa. Mutta jos positiivisesti ajattelee, en ole sentään peliaddikti tai narkomaani. Nämä addiktiot pistävät elämän huonompaan jamaan kuin tupakka.

Olen aina pohtinut, miksi toiset ihmiset tulevat riippuvaiseksi jostain helpommin kuin toiset ihmiset. Ovatko toiset ihmiset vahvempia ja toiset heikompia? Tai onko kysymys pelkästä sattumasta? Joskus sitä ajattelee, että jostain riippuvaisilla ihmisillä suurempi tarve paeta jotain (useimmiten elämää), kun niillä jotka eivät ole riippuvaisia mistään. Ja onko sellaisia ihmisiä, jotka eivät olisi jostain riippuvaisia.

Jos nyt onnistun yrityksessäni, tulee taas ongelmia, millä täyttää tupakointiin mennyt aika. Minua pelottaa. Mitä tehdä silloin, kun aiemmin on lähtenyt tupakalle. Ja sitten jos tulee surun tai ilon hetkiä, molempiin kuuluu tupakka. Mitä silloin teen? Kymmenessä vuodessa tupakastakin voi tulla aika iso osa elämää. Nytkin tuntuu, että minun pitäisi tämän kirjoitettuani mennä tupakalle. Pystyn sen vain tahdonvoimalla estämään.

Vaatii myös kovasti tahdonvoimaa, että pystyy hetkessä muuttamaan elämäänsä ja tottumuksiaan. Siksi addiktiosta ei hetkessä toivutakaan. Itsekin olen yrittänyt lopettaa lukuisia kertoja, enkä voi olla varma, että edes nyt pysyvästi onnistun.

Ai niin, oli hieman hassua olla Lääkäripäivillä nikotiinintuskissaan, mutta sain ainakin hyviä ohjeita. Ainakin työnantajani osastolla käyneet lääkärit/tulevat lääkärit olivat tosi mukavia.

PS. Nyt tuli postissa Otis Reddingin levy. Hyvä soul yhdessä Elviksen Gospel-levyn kanssa auttaa tällaisissa tilanteissa, kun tarvitsee jostain voimaa.

Kunnanlääkäri muuttui keikkalääkäriksi

Tiistaina olen menossa työn puolesta Lääkäripäiville päivystämään. Hieman jännittää, kun en ole markkinamies ja on vieläpä ensimmäinen savuton päiväni. No, onpahan ainakin apu lähellä, jos pökrään.

Lääkärin ammatti on niitä ammatteja, joista kaikilla on mielipide poliitikon ja toimittajan ammattien lisäksi. Jokaisella tuntuu olevan tarina terveyskeskuksen lääkäristä, joka ei edes vaivautunut tutkimaan kunnolla tai edes kuunnellut. Tämän tyyppisiin palautteisiin joudun vastaamaan työssäni aika usein. Tai sitten julkisen terveydenhuollon uutta "ongelmaa". Ulkomaalaisia lääkäreitä, jotka eivät ainakaan potilaiden mielestä osaa riittävästi suomea.

Mutta, mutta, toiset palautteet taas sitten ovatkin suorastaan ylistäviä, jossa kehutaan, etten näin hyvää lääkäriä ole tavannut. Suhde lääkäriin on siis hienovaraisista asioista kiinni. Omalääkärijärjestelmä oli kaunis ajatus, mutta ei toimi lääkäripulan aikoina.

Lehtien yleisönosastoilla on aika ajoin käynnissä keskusteluja lääkäreiden kylmyydestä vastaanotolla. En tiedä, ihmisiä lääkäritkin ovat. Toiset empaattisempia ja toiset vähemmän empaattisia. Mutta olisiko kuitenkin niin, että lääkärikoulutus on liian toimenpidepainotteista ja ihmisen kohtaamisen koulutus on jäänyt vähemmälle. Nythän jopa upseerikoulutukseenkin kuuluu ihmisen kohtaaminen. Vai olisiko etäinen ote lääkäreiden suojakeino, missä esim. virkaminä on oma suojautumiskeinoni töissä, kun ei sentään ihan kaikkea halua iholle.

Oma kokemuspohjani lääkäreiden potilaana ollessani on ollut se, etteivät he kyllä kovin lähelle päästä. Edes vitsit eivät hetkauta heitä. No, eipä kai vastaanotolle kai pidä tulla huumoria viljelemäänkään. En ole kai ollut riittävän sairas, vaikka viimeksi keuhkokuumeen takia vastaanotolle mennessäni lääkäri sanoikin, että noilla tulehdusarvoilla olisit jo kuollut, jos olisit vanha mummo. Onneksi en ole. Mutta on ollut myös lääkäreitä, jotka ovat olleet empaattisia ja mukavia. Onneksi lääkäreiden luona ei ole tarvinnut hirveästi juostakaan.

Pitäisiköhän lääkäreidenkin tulla hieman enemmän ulos kuorestaan. Olen huomannut, että lääkärit syövätkin omassa pöydässään ja hoitsut taas omassaan. Onhan niitä julkkislääkäreitäkin, ainakin tämä yksi plastiikkakirurgi. Lääkärit ovat toisaalta pieni ammattikunta ja pieni ammattikunta hakee helposti tukea vain toisistaan.

Jokin aika sitten haastattelin erästä eläkkeelle jäänyttä ylilääkäriä. Hän sanoi hyvin, että 20 vuotta sitten terveydenhuollosta ei oltu juuri kiinnostuttu, mutta nykyisin lähes joka lehdessä on vähintään yksi juttu terveydenhuollosta. Hän piti asiaa hyvänä asiana, vaikka jutut useimmiten kriittisiä ovatkin. Kilpailussa ohenevista resursseista kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta. Ja terveydenhuolto varmasti saa kaikki eurot kulumaan, mitä sinne laitetaan.

Suhtautuminen lääkäreihinkin on muuttunut. Siinä missä lääkäri oli 50 vuotta sitten se jumalasta seuraava, nykyinen lääkärin asiakas on vaativampi ja tietoisempi asemastaan. Mutta eivät lääkäritkään taida olla enää niitä kunnanlääkäreitä, jotka lähtivät aamuyöstä keikalle oli joulu tai juhannus. Itse asiassa kaikissa kunnissa (pienimmissä) lääkäreitä ei enää edes ole.

Lääkäreitä syytetään helposti ahneiksi, jotka haluavat vain yksityiselle puolelle rahaa tahkoamaan välittämättä mistään kutsumuksesta. Pitää varmaan joidenkin kohdalla paikkaansa, mutta toisaalta olen tavannut lääkäreitä, jotka nimenomaan ovat halunneet terveyskeskuslääkäreiksi.

Ja ovatpa ne potilaatkin muuttuneet, on päihde- ja mielenterveysongelmaa aivan eri tavalla kuin ennen. Hyvä, ettei vaadita lääkäriä jo tekemään diagnoosia ennen tutkimusta. On siinä yleislääkärilläkin tekemistä. Tv-sarjojen lääkärikuva on aika kaukana perusterveydenhuollon todellisuudesta, kun potilaita tulee ovista ja ikkunoista, ei siinä lähetä potilaiden ihmissuhdeongelmia selvittelemään niin kuin tv-sarjoissa.

Mutta kaiken kaikkiaan lääkärit pysyvät framilla aika pitkään mikäli merkit pitävät paikkaansa. Yhteiskunta on aika lääketieteellistynyt ja kun julkisuus vielä pitää terveydenhuoltoa otsikoissa ei lääkäreiden tarvitse hirveästi tulevaisuutensa puolesta pelätä. Siellähän kunnat Lääkäripäivilläkin heistä kilpailevat. On siinä mistä valita. Aika harvassa muussa ammatissa se onnistuu. Toisaalta on niillä lääkäreillä sitä taakkaakin etujen lisäksi.

Se vanha kunnanlääkäri on muuttunut muullekin kuin työlleen eläväksi keikkalääkäriksi. Mutta toisaalta elämmekö me muutkaan enää vain työmme kautta?

Teollisuuden synkkä historia (Eläköön Kemijärvi!)

Tänään tuli ilmoille mielenkiintoinen uutinen. Stora Enso on tehnyt tutkintapyynnön Kemijärven sellutehtaan valtaajista. Lain mukaan näinhän voi tietenkin tehdä, mutta sen verran minussa asuu populistia, että olisin haastamassa ennemmin Stora Ensoa ja muita kylmäsydämisiä yrityksiä, jotka palvelevat vain rahaa. Muita keinoja kuin tehtaan valtaaminen ei tunnu olevan jäljellä.

Kemijärvi on muuten jännä paikka. Se tuntuu olevan suomalaisen kansalaisaktiivisuuden kehto tällä hetkellä. Selätetty on jo VR ja toivottavasti tehdaskin jäisi. Lappilaisilla tosin ei taida olla muuta vaihtoehtoa, vähistäkin työpaikoista ja liikenneyhteyksistä on pidettävä kiinni, jotta edes jotain elinmahdollisuuksia jäisi muuallekin kuin Etelä-Suomeen. Samanlaista jämäkkyyttä kuin löytyisi muualtakin kuin Kemijärveltä. Asioihin voi oikeasti vaikuttaa, kun ei anna asioiden vain tapahtua. Eläköön Kemijärvi!

Tapanahan on kirjoittaa, että teollisuus on muuttunut entistä sydämettömämmäksi rahan palvelijaksi. Sen verran olen taloushistoriaan perehtynyt, että kyseessä ei ole mitenkään uusi ilmiö. Raha on vain yksinkertaisesti liikkuvampaa kuin ennen. Ennen kuin raha liikkui enemmän vain kansallisessa ympäristössä, sitä pystyttiin suojelemaankin paremmin. Kansainvälisessä maailmassa ei ole kotimaita, on vain sijoittajien tavoitteet.

Teollisuutta on ajettu/tullaan ajamaan maassa kuin maassa alas sen mukaan, mikä on kannattavaa. Ottakaamme esimerkiksi Iso-Britannia tai entiset Itä-Blokin maat. Teollisuus haluaa vain ainoastaan tuottaa tuotteita, joista se saa parhaimman voiton mahdollisimman pienillä kuluilla. Se on rahan laki se ja siihen ei oikein voi vaikuttaa. Ja tällä hetkellä tuntuu olevan halvempaa tuottaa tuotteet kehittyvissä maissa ja tuoda ne myyntiin ne perinteisiin teollisuusmaihin.

Eri asia on, onko tämä kaikki oikeutettua ja onko muita arvoja kuin raha ja tuotto. Tällä hetkellä hommaa ei kyseenalaisteta. Vasemmisto ei ole voimissaan ja oikeisto ei perinteisesti halua teollisuuden ahneutta hillitä.

Mutta mihin kaikki voi pahimmillaan johtaa. Onko Suomikin jossain vaiheessa oikeasti jakaantunut maa, jossa on korkeakoulutettuja menestyjiä ja sitten niitä syrjäytyneitä, joita tietokoneen kanssa näprääminen kiinnosta? Onko oikein korostaa vain koulutuksen merkitystä, vai voitaisiinko säilyttää/luoda työpaikkoja, jotta niille muillekin olisi töitä. Siinä sitä on pohdittavaa, mutta trendi on joka tapauksessa vuosi vuodelta epähumaanimpi ja vähemmän pysyvää säilyttävä.

Itse kuulun/tulen kuulumaan niihin idealisteihin (edes jossain minäkin), että kaikkien ihmisten edellytykset tulisi ottaa huomioon. Yhteiskunnan täytyy vaikka tappiolla säilyttää ihmisarvoisia työpaikkoja. Jo siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ihmisiä ole pienessä maassa varaa jättää syrjäytymään.

PS. Usan presidentinvaalien esivaalikierros starttasi. Obama voitti hieman yllättäenkin ensimmäisen erän Hillary Clintonista. Usassa on kyllä mielenkiintoiset hetket. Seuraava presidentti on todennäköisesti joko musta tai nainen. Ja miten käy konservatiivisen Amerikan? Mielenkiintoista nähdä, mihin tuo nykyajan Rooman valtakunta suuntaa.

Uuden vuoden toiveita ja aatoksia

Nyt lienee sopivaa kirjoittaa tulevasta vuodesta heti vuoden alkuun, niin kuin tapana on. Kaikki lehdet ovat niputtaneet menneen vuoden tapahtumia, joten kai sitä voisi itsekin jotain kirjoittaa, mutta ehkä enemmän tulevasta, vaikka vuodesta 2007 jäi siitäkin joitakin hyviä asioita plakkariin.

Katsoitteko muuten tasavallan presidentin puheen. Tarjahan näytti suorastaan kärsivältä ajoittain. Pohdimme puhetta katsoessa, että miksi se ei voi keskittyä vain yhteen aiheeseen. Koko homma leviää sen takia käsistä. Sinänsähän puheessa oli paljon asiaa, mutta ei sinänsä mitään yllätyksellistä. Jotenkin itseäni rupeaa kyllästyttämään joka vuosi kuunnella samat löpinät sosiaalisesta eriarvoisuudesta kun ne, joilla valtaa siihen vaikuttaa, eivät tee mitään.

Tinojakin tuli valettua. Sain valutuotteina miekan ja maljan näköiset jutskat. Mitähän minulle on tänä vuonna luvassa siis. Joku esineiden merkitykseen ihmisen elämässä osaisi varmaan kertoa, mitä miekka ja malja mahtaisivat tarkoittaa. Muutenkin uudesta vuodesta jäi hyvä muisto. Minua syötettiin ja juotettiin hyvin ja sain hellyyttä ja ymmärrystä osakseni.

Itselläni ei täksi vuodeksi ole mitään maailmaa mullistavia toiveita tai lupauksia. Minulle riittää, kunhan elämässä olisi vain riittävän paljon onnellisia hetkiä, eikä mitään hirvittävän dramaattista tapahtuisi itselleni tai läheisilleni. Sitä paitsi Veronan toivomuskaivolla toivomani toive näyttää jo toteutuneen.

Itse yritän tänä vuonna olla entistä kärsivällisempi ja harkitsevampi ihminen. Tai sitten tietyissä asioissa harkitsettomampi. Yritän nauttia enemmän elämästä, enkä kantaa koko maailman taakkaa niskassani. Yritän huomioida ihmisiä entistä paremmin ja olla viisaampi ja ymmärtäväisempi ihminen. Ja yrittää saada aikaiseksi sen omakustanteen. Uusien työhaasteita täytyy sitkeästi etsiä ensi vuonnakin.

No, saa nähdä, miten onnistun. Tarkoitus on jälleen kerran hyvä.

Yhden lupauksen toteuttamisen olen ainakin aloittanut. Tupakanpolton lopetusprosessin aloitin eilen. Nyt on suoraan sanottuna huono olo. Päivällä huimasi ja maha on hieman sekaisin. Joten antanette anteeksi, jos tämä kirjoitus vaikuttaa nyt hieman sekavalta.

Kaikissa uuden vuoden kyselyissähän ihmiset sanovat seuraavan vuoden olevan entistä paremman. Tuovan onnea lisää. Omalla kohdalla ei uskota pahoihin tapahtumiin. Hyvä niin, ei kai elämässä muuten järkeä olisikaan. Maailman tilanteen oletetaan aina muuttuvan huonommaksi. Eikä ihme, tuntuu, että vuosi vuodelta alkaa yhä järjettömämpiä sotia ja napajäätikötkin sulavat käsiin.

Niin, mutta elää meidän täytyy.. ja toivon, että blogini lukijoille tämä vuosi tulee olemaan ihana ja antoisa vuosi... kertokaa vaikka omista lupauksistanne...