Keitä pitäisi arvostaa?

Oma isäni on parhaillaan toipumassa sydämen ohitusleikkauksesta. Tänään soitin hänelle ja on vaikea käsittää omaa isänsä heikkona, kun muistaa lapsuuden terveen ja voimakkaamman ihmisen. Leikkaus meni hyvin, mutta toipuminen kauemmin. Toivon enemmän kuin paljon, että kaikki menee jatkossakin hyvin.

Isäni on tehnyt ikänsä töitä rakennuksilla, elättänyt perheensä, tehnyt virheitä siinä missä me muutkin. Hän on vanhan ajan kasvatuksen saanut ihminen, joka ei hoe i love youta, mutta varmasti rakastaa perhettään. On minullakin omat ongelmani hänen kanssaan ollut, mutta mitä vanhemmaksi tulee, sitä tärkeämmäksi vanhempansa kokee. Toivottavasti pian pääsisin maalle auttamaan.

Siitä olen tyytyväinen, että isä on nyt eläkkeellä ja saa asua lapsuutensa tilalla. Toivottavasti vielä kauan. John Lennonilla oli biisi Working Class Hero. Koen, että oma isäni on sellainen. Samoin kuin kaikki ne isät, jotka lapsilaumansa ovat elättäneet. Tekemällä sen vieläpä raskaalla fyysisellä työllä.

En tiedä, minkälainen isä joskus ehkä tulen olemaan. Duunari en itse ole, mutta minulle on tärkeää huolehtia perheestäni, vaikka en itsekään olisi aina täydellinen. En tiedä, johtuuko duunaritaustasta se, mutta mielessä käy, onko oma työ oikein kunnon työtä, kun siinä tullut hiki on lähinnä kylmää hikeä. Sen tiedän jo nyt, etten halua yksinkään olla.

Ja kun olisi vain aikaa enemmän. Joskus tuntuu, että elämä on pelkkää töihin menoa ja sieltä tuloa. Mutta sitä kai on se arki, jota täytyisi oppia rakastamaan.

Mieleen tuli, että miten tässä maailmassa arvostetaan vääriä ihmisiä ja vääriä asioita. Kaiken maailman dosentit ja pokerin pelaajat ovat niitä, jotka huomion tässä maailmassa saavat. Ei ne, jotka sen ansaitsisivat kuten oman isäni. Miksi maailman laki on, että ikänsä raataneet pääsevät vain terveytensä menettäneenä leikkausjonoon odottamaan leikkausta kun ne eläkepäivät vihdoin koittavat?

Suuri numero tehdään siitä, kuinka joku on onnistunut laihduttamaan kuinka monta kymmentä kiloa tai kuinka joku elää nyt vain sitten itselleen. Missä on niiden arvostus, jotka elävät muille? En sano, että kenenkään pitäisi elää täysin muiden kautta, mutta ylikorostettu itsekkyys ja yksilöllisyys ärsyttää.

Tavallista duunaria ei kyllä arvosteta. Viisikymppisenä äijillä on vähintää polvet ja muut paikat vaihtokunnossa. Terveysintoilijoiden aikakautena sitten syyllistetään elämäntapavalinnoista. Kuka kysyi elämäntapavalintojen perään silloin, kun asbestiakin purettiin seinistä ilman mitään suojavarusteita? Tai kuka voi arvostella toisen valintoja, kun ei tiedä, mitä valintojen takana on?

Menisivät itseensä. Heidän palkkansa maksaa se duunari.

En tiedä, olenko tulossa vanhaksi, tai todennäköisesti kiukkuisemmaksi, mutta kaikki tuntuu turhanpäiväiseltä. Sanat ja päivät toisensa perään, joissa pyöritellään samoja yhdentekeviä asioita tärkeiden asioiden kustannuksella. Ei omassa elämässäni, mutta yhteiskunnassa ylipäätään. Onko millään sellaista merkitystä läheskään aina, millä on merkitystä?

Yhä vahvemmin tunnen, että merkitystä on rakkaudella, perheellä ja ystävillä. Kaikki muu tuntuu sellaiselta, missä ei ole järkeä tai siitä on viety järki. No, ehkä kirjoitan analysointia taas vaihteeksi väärässä mielentilassa. Tuli vain pakottava tarve kirjoittaa.