Tappajan syvin olemus

Tällä kertaa otsikkoni ei anna sitä, mitä luvataan. Uusimmassa Journalisti-lehdissä oli hyvin poimittu uutisointia viime viikoilta iltapäivälehdistä. Jutuissa kun alkaa olla mitä yksityiskohtaisempia kuvauksia tapoista ja murhista.

Alibikaan ei pysy kohta perässä. Tosin Alibin päätoimittaja kävi oikein vankilassa pieksettävänä. Tuntuu ihmeelliseltä, että murhasta tuomittu ihminen saa olla vapaasti ilman vartijoita tekemässä haastattelua.

Tappajan syvintä olemusta sitä vastoin ei löydetä kovinkaan hyvin mediassa. Siihen, mikä saa ihmisen riistämään elämän toiselta ihmiseltä. Enemmän keskitytään omaisten surulla herkutteluun. Tosin tappajat itsekin kuvailevat vain jonkin naksahtaneen päässä. On siinä pieni syy jonkun poistamiseen maan päältä. Ja sitten ei kun hupparit silmille ja oikeuteen.

Murhauutisointi alkaa olla sen verran kovasti kilpailtua, että tavalliset pultsareiden ryyppyjuhlissa sätkäpaperista tehdyt tapot eivät enää ylitä uutiskynnystä. Joko murhaajassa tai murhatussa täytyy olla jotain erikoista. Sama koskee tietenkin muutakin rikosuutisointia, joka sekin täyttää hyvän osan jo paikallislehtienkin uutisoinnista. Niiden kiinnostavin anti on monesti se, että kuinka monen promillen humalassa ihminen kykenee ajamaan vielä autoa. Ilman ajokorttia tietenkin.

Parhaimmat jutut tunnutaan murhien osalta saavan, jos murhattu on kaunis, nuori tyttö ja murhaaja mitä kovapintaisimman näköinen linnakundi. Ainakin murhan täytyy olla mahdollisimman raalla tavalla tehty.

Jotenkin herää kysymys tämän viimeisimmän murhatun tytön kohdalla, että mikä ihme voi saada seurustelemaan miehen kanssa, joka on tappanut jo äitinsä ja tyttöystävänsä. Kyllä siinä tosiaan saa rakkautta olla.

Julistan täten tässä, että en aio lukea enää yhtään murhajuttua iltapäivälehdistä tai muistakaan rikoksista, ellei juttujen takana ole edes jotain yhteiskunnallista näkökulmaa. Mutta se on turha toivo verellä herkuttelun takana.

Tappamista Suomessa harrastettiin laajemminkin 90 vuotta sitten. Tänään tuli dokumentti telkkarista, missä sodan vielä kokeneet kertoivat sisällissodasta. On jotenkin vaikea käsittää nykysuomessa niitä ruumisröykkiöitä Tampereen kadulla. Dokumentin jälkeen taitaa tuli hieman omituinen fiilis. Itsekin olen noilla kaduilla kävellyt, jossa tuolloin nuo ruumisröykkiöt makasivat. Yksi punakaartilainen taitaa muuten vieläkin olla elossa. Tietääköhän moni muuten, että Suomen sisällissota oli suhteessa yhtä verinen kuin Espanjan sisällissota.

Mutta mikä kaikkein huolestuttavinta on, niin moni ei enää edes tiedä, koska/miksi/milloin sisällissota käytiin. Olen aika huolestunut, jos peruskoulun historiasta pääsee läpi tuota asiaa tietämättä. Ei sillä, että menneillä pitäisi loputtomiin hehkuttaa. Mutta ei voi elää tulevaisuutta, jos ei tiedä menneisyydestä. Niinhän se vain menee.

PS. Tänään alkoi telkkarista muuten uusintana todellisuuspaon ykkössarja. Pieni talo Preerialla on niin naaivi, viaton ja hyväntuulinen sarja, että sellaista ei tappamisen täyttämässä maailmassa oikein enää uskoisi. Joskus tulee sellainen olo, että olisipa elämä oikeasti sellaista kuin PTP:ssa. Rehtia ja ennen kaikkea ongelmat ratkaisivat aina lopuksi. TV-maailman kriitikko sanoi hyvin, että jos kyynisinkin ihminen ei silmästään roskaa etsi, niin on ihme. Ainakin äitini on sarjan intohimoinen seuraaja.

PS. PS. Eduskunnassa ei kädet tai suu pysy näemmä kurissa, kun kansanedustajat ahdistelevat talonnaisia. Ainakin rivoissa jutuissa taitaa olla vaikea vetää rajaa, mikä on soveliasta. Joskus omatkin vitsit saattaa olla sitä heikkoa tasoa, että jos olisin kansanedustaja, niin kuva olisi varmasti ollut "tuomittujen listalla". Joku saattaa pitää jotain hauskana juttuna ja toinen taas ahdisteluna. Kähmintä nyt joka tapauksessa ahdistelua. Ja tietenkin jos valtaa tai asemaansa käyttää väärin, ei se ole koskaan oikein.