Kirjeitä sohvan pohjalta

Eilen näin kavereita oikein urakalla ja tänään olikin hyvä keskittyä taas sohvalla makaamiseen voipuneena. Sen taidon ainakin osaan.

Ostin myös Clint Eastwoodin kehutut elokuvat Iwo Jimasta. Isiemme liput kertoo taistelusta amerikkalaisten näkökulmasta ja Kirjeitä Iwo Jimalta japanilaisten näkökulmasta. Ne, jotka eivät tiedä, mikä Iwo Jima on, niin pieni tietoisku. Se on Japanille kuuluva saari, josta taisteltiin verisesti toisen maailmansodan loppupuolella. Saaripahasen takia kuoli tuhansia ihmisiä. Sen vallattua päästin sitten pommittamaan Japania tuusannuuskaksi.

Ihan en kyllä ylistäisi elokuvaa maasta taivaisiin. Esim. Veteen piirretty viiva kuvaa Tyynenmeren sotaa paremmin, mutta sotaelokuvagenressä ne kuitenkin kuuluvat keskitasoa parempiin. Elokuvat ovat silti taattua Eastwoodia, josta on vanhana pappana virinnyt yksi tämän hetken parhaimmista ohjaajista. Million dollar baby on suorastaan jo klassikko.

Molemmat elokuvat herättivät sellaisen ajatuksen, että yksilön osa on valtioiden välisissä sodissa pikkuinen ja surkeasti loppuva. Sehän on toki jo vanha totuus. Japanilaisia oli vuosikymmeniä huijattu valheellisella isänmaallisuudella ja suuruudenhulluudella herrankansana olosta. Keisari tuon jumalkuvana Japanissa.

Amerikkalaisten jumalkuva oli puolestaan se kuuluisa kuva, joka Iwo Jimalla otettiin, kun amerikkalaiset pystyttivät sen lipun. Kuva oli loppujen lopuksi lavastettu, eivätkä "sankareiksi" päässeet kaikki lipun oikeasti pystyttäneet. Sankaruus onkin vaikeaa, kun sinulle sanotaan, että nyt olet sankari. Ja käyt sotaa vielä rintamalta pääsyn jälkeenkin sankaruuden markkinamiehenä.

Kuvassa loppujen lopuksi olleetkaan eivät loppujen lopuksi uskoneet olevansa sankareita. Yksi ryyppäsi itsensä hengiltä ja kaksi muutakin unohtuivat siinä missä muutkin sotaan liittyvät asiat. Sankarina olo on aika lyhytaikaista hommaa. Kun voitto on saatu, unelmat siirtyvät muualle kuin rauhaan.

Kirjeitä Iwo Jimalta oli alkuasetelmaltaan mielenkiintoisempi kuin Isiemme liput. Sotaelokuvissa kun on vasta viimeaikoinan valotettu toista osapuoltakin muutakin kuin ilmestyskirjan petona. Japanilaisten rohkeutta ei voi muuta kuin ihmetellä. He eivät tuntuneet pelkäävän kuolemaa ollenkaan. Tosin elokuvassa annettiin ymmärtää muutakin. Että jopa japanilainen ei halua kuolla. Tuntuu, että jos ihminen kasvatetaan tiettyyn elämänuskoon, niin siitä ei pääse eroon edes kuoleman edessä. Tai kuoleman edessä vasta ymmärretään jotain suurempaa elämästä. Sitten kun se on jo myöhäistä.

PS. Elokuvista puheen ollen. Rennyn Mannerheim-elokuvasta taitaa sittenkin tulla totta. Ainakin roolituksessa tuntuu olevan suomalaisen elokuvan Kuka kukin on-kerho. Renny itsekin sanoi, että nyt on näytön paikka. Ainakin itse toivoisin, että Renny saisi tehtyä nyt hienon draamallisen elokuvan. Tuskin kuitenkaan näemme Mannerheimia sentään kureliiveissä sen animaation tapaan. Vähän samanlaisessa tilanteessa on Koivusalo Täällä Pohjantähden alla-elokuvan kanssa. Suurista tarinoista kun monesti on helppo epäonnistua. 

Eilen
kävin muuten Hakaniemen divareissa ja sieltä tarttui taas monta kirjaa mukaan.
Muun muassa Uuno Kailaan kootut runot, 40-luvun painoksena ja
Neuvostolyriikkaa osa 4, josta kaverini H tiesi sanoa, että sarjan
julkaiseminen loppui kesken, siinä missä muukin Neuvostoliittoon
liittyvä sen hajottua. Eräänlainen historiallinen totuus sekin.

Viisikymppiset jatkuvat: Michael Jackson

Juuri kun olemme toipuneet Madonnan merkkipäivistä, odottaa jo seuraavat julkkissynttärit. Pop-maailman ikikummajainen Jacksonkin saavuttaa miehen iän. Mielenkiintoista olisi tietää, mikä on Jacksonin käsitys synttäreistä. Tuskin ainakaan kakkukahvit ja sitten kavereiden kanssa ravintolaan pämppäämään.

Tosin viimeinen kuva, minkä miehestä näin, oli sen verran järkyn näköinen, että ihme olisi, jos mies rikkoisi vielä kuudenkympin rajapyykin. Mies on lääketieteellinen ihme, siinä missä rollarikitaristi Keith Richardskin. Richards näyttää kuolleelta, mutta Jackson taas siltä, että hänen kasvonsa voivat pudota koska tahansa. Elossa molemmat silti ovat. Viisikymppiset taitavat muuten tulla aalloissa, ainakin niin tänään kuulin, ilmeisesti vuosi 58 on ollut antoisa vauvavuosi.

Jacksonista on niin lukemattomia tarinoita, ettei niitä kannata alkaa erikseen listaamaan. Ikuisuusväittely on, onko mies pedofiili tai ei. Ainakaan musiikkia hän ei ole tehnyt vuosikymmeneen. Kokoelmalevykin äityi ajoittain suuruudenhulluksi ainakin markkinoinniltaan, kun miehestä tehtiin jättikokoinen kristuspatsas, joka pelastaa maailman sodilta ja sademetsien kaadolta. Jackson kuuluu niiden omituisten miljonäärien lahkoon, joihin kuului esim. tuottajalegenda Howard Hughes. Tosin Jacksonin omaisuuden sanotaan menneen ylenmääräiseen tuhlailuun. Sekin osoittaa aikanaan pop-maailman kyvyikkäimmän bisnes-miehen menettäneen otteensa todellisuuteen.

Niin tai näin, mutta parhaimmillaan Jackson teki kelpo musiikkia. Jo heti Jackson Five ajoista lähtien ja oli ehdottomasti 80-luvun suurimpia tähtiä. Mihin sitten kaikki kaatui? Mihinkään Jackson-dokumentointiin ei liene täysin luottamista, mutta erikoisuuden tavoittelu taisi mennä liian pitkälle. Medialle syötetyt tarinat kääntyivät Jacksonia vastaan. Lasten majoittaminen Neverland-ranchissa ei ainakaan tilannetta yhtään parantanut.

Nyt Jackson on täysin vapaata riistaa pilkalle siinä missä entisajan sirkuskummajaiset. Mies on luonut itsensä jopa ulkoisesti täysin kaikista muista ihmisistä poikkeavaksi. Ja kuten tiedämme, joukosta poikkeavalla ei ole helppoa. Oli tämä sitten megatähti tai miljonääri. Vain Jackson itse tietää miksi. Moni muukin on joutunut luopumaan ennen aikojaan lapsuudestaan, mutta kuusivuotiaalle tuskin kiertueet tekevät hyvääkään. Ja eipä Jacksonin-klaanin muutkaan jäsenet mitään tuikitavallisia ole. Eikä Jacksonin isä Joe Jackson tunnu tasapainoisimmalta tuulipukuisältä.

Jackson tuntuu olevan nykyisin jonkinlainen kansainvälinen kiertolainen ja pulpsahtelee lehtien palstoille lähinnä omituisten tempaustensa tai Jacksonin lasten isän oikean alkuperän arvuuttelun takia. Paluuta lavoillekin Jackson yritti, mutta se oli liikaa, kun ahdistus kävi lavalle noustessa liian kovaksi. Sääli, sillä parhaimmillaan Jackson oli mitä mainion soul-laulaja ja biisintekijäkin.

PS. Julkisuuden sijaiskärsijämme eli Big Brother aloitti taas. Katselin eilen aloitusjaksoa. BB:ssä on tultu siihen vaiheeseen, että heti alusta lähtien täytyy tempaista ja saada huomiota, kun niin moni asia on jo tehty. Pelissä on mahdotonta pysyä seinäruusuna. Kansainvälisesti salataan jo vakavat sairaudetkin kilpailijoilta, että saadaan draamaa. Hieman huvitti kun kaikki uudet kilpailijat kuvailivat itseään lähes samoilla sanoin. Olen äkkipikainen, eikä minun kanssa kannata ruveta riitelemään. No, mitä hemmettiä tekevät sitten ventovieraiden kanssa samassa talossa.

BB-Minna päätti tehdä sitten heti sen varmimman keinon saada huomiota. Vetää kännit ja esitellä rintojaan.

Miten omaperäistä.

Paluu vanhaan, onnistuisiko?

Amishien määrä on lisääntynyt Amerikassa oikein urakalla. Amishithan ovat se lahko, joka elää 1800-luvun malliin omissa oloissaan Pennsylvaniassa. Ja jotka olivat siinä 80-luvun hittielokuva Todistajassa.

Amishit tekevät luonnollisesti paljon lapsia, mutta yksi syy lahkon lisääntymiseen on myös se, etteivät nuoret enää hylkää vanhaa elämäntapaansa, vaan palaavat "villien vuosien" jälkeen takaisin amishien pariin. Muiden uskollisten vähemmistöjen määrä on samaan aikaan kuulemma laskussa. Vaikka samaan aikaan vähemmistönä olevat latinot ovat Amerikassa ennemmin tai myöhemmin enemmistö. No, saivartelua...

Sinänsä en ole koskaan ollut yhden totuuden saarnaajien lahkojen tai muidenkaan ryhmittymien ystävä. En siedä sitä, että jotkut julistavat oman tapansa ajatella tai elää olevan se ainoa oikea tapa ja muut ovat vain väärässä.

Amishien määrän lisääntymisessä on hyvää se, että nuoret eivät enää halua valita valtavirran tapaa elää ainoaksi oikeaksi tavaksi elää. Minusta on hienoa, että jotkut ovat valmiita hylkäämään kaiken tekniikan ja elämää helpottavat mukavuudet. Nopean ja nautintokeskeisen elämän. Ilmeisesti joidenkin mielestä elämä voi olla helpompaa muillakin tavoin. Vailla mukavuuksia kenties on onnellisempaa. Tai ainakin monella tavalla helvetin paljon yksinkertaisempaa.

Yksinkertainen elämäntapa kiehtoo kyllä monia nykypäivänä ja mukavahan se on vaikka Lapin vaelluksella viettää viikko, mutta mitäs sitten, jos ei lukeakaan saisi kun raamattua. Yksinkertaisuus olisikin jokapäiväistä, eikä yksilö ja yksilön halut olisi enää kaiken keskipiste.  Tanssiminenkin olisi kielletty.

Miten sitä saisi elämäänsä täytettä hiljaisesta ja karusta elämästä. Varsinkin kun tietää, että kaikki nykyajan houkutukset ovat nurkan takana ja vapaus valita. Vastaus lienee työ, johon menee aikaa, kun sen joutuu tekemään omin käsin, kun tarjollakin ovat vain ne oikeat hevosvoimat. Tai vastaus lienee se, että elää jotain muuta kuin käsillä olevaa hetkeä varten. Jotain ikuista varten.

En tiedä, onko amishien esimerkki esimerkki siitä, että yhä useampi on lipeämässä kilpailuyhteiskunnan autuudesta, vaikka ei omaisikaan uskonnollista vakaumusta suuntaan tai toiseen. Jumalan tahdolla voi selittää joitakin asioita, mutta on pohtimisen arvoista, syntyisikö joskus meille Suomeenkin vaikka kylä, joka haluaisi elää vanhojen aikojen malliin. Tuollainen kylähän eläisi jo pelkästä turismista, vaikka silloin alkuperäinen tarkoitus tietenkin vesittyisi. Niitä elämäntapaintiaanejahan meillä oli silloin joskus 90-luvun alussa, mutta en tiedä, mikä senkin poppoon todellinen tarkoitus oli. Ei ainakaan mikään kestävä kehitys.

Olisi helppo ajatella, että kehityksen vetäminen taaksepäin ratkaisisi saaste- ja muut ilmasto-ongelmat. Varmasti auttaisikin, mutta täydellistä muutosta lienee turha kuvitella. Ihmisen luonne kun on sellainen, että se haluaa kehittää ja keksiä. Eriasia on, mitä nämä keksinnöt sitten aina aiheuttavat. Ainakin on hyvä, jos yhä useampi haluaisi elää ainoan elämänsä muullakin kuin yleisesti hyväksytyllä tavalla.

PS. Eriarvoisuuskin on sitten kuulemma lisääntynyt. Hmm.. jokainen voi kyllä katsoa vaikkapa rautatieasemia ja huomata saman asian pk-seudulla. Eriarvoisuus on sitä, että jos on töissä on mukana yhteiskunnassa, mutta jos ei, on aina vaarassa pudota. Mutta maaseudunkin alasajo huolestuttaa, mitä teemme kriisiajan koittaessa, kun omista pellosta ei saa enää mitään ja muutama lehmäkin on jäljellä.

Georgian kohdalla näimme, ettei länsi auta vieläkään Venäjän naapureita venäläisten imperiumihaaveiden kynsissä. Tosin georgialaiset ottivat itse riskin ja hävisivät. Yhä tärkeämpi olisi vain lännen huomata, että venäläiset vaativat muulta maailmalta sitä kunnioitusta, mitä eivät Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ole saaneet. Ehkä sitä olisi syytä vihdoin antaa, että emme ajautuisi sellaisiin asioihin, joita kukaan ei halua.

Sitten leffakritiikkeihin. Katseltiin Bob Dylanista kertova elokuva I´m not there, vai oliko se nyt here. Vähän ristiriitainen paketti, toisaalta hyvä, mutta toisaalta tekotaiteellinen. Kate Blanchett naisena ja Dylanina oli hauska idea, mutta ei oikein käytännössä toiminut, kuten ei muutkaan näyttelijät Dylanina elokuvassa. Ei Dylania voi näytellä. Onneksi ainakin kuunnella, nytkin pyörii Dylanin Desire-levy. Dylanista muistui mieleen, että joskus teininä yritin kääntää Dylanin sanoituksia suomeksi. En tietenkään niistä hirveästi ymmärtänyt, mutta ainakin se kehitti omaa tyyliä.

Tuli mieleen vielä. Prahan tapahtumista vuodelta 1968 on nyt neljäkymmentä vuotta aikaa. Muistakaamme, miten pienten osa voi olla pieni, kun suuret päättävät toisin. Harmi, ettei Tsekkoslovakia saanut jatkaa tuolloin ihmisten sosialismin kokeiluaan.Tiedä miten Itä-Euroopan historia olisi toisenlaiseksi muuttunut.

Ja niin päättyivät olympialaiset

Tänään sitten päättyi joidenkin kahden viikon hikipenkkiurheilu-urakka. Itseltäni jäi paljon katsomatta viikonloppuja lukuun ottamatta. Seuraavaksi kerraksi täytyy ottaa lomaa, onhan olympialaisia vain kerran neljässä vuodessa. Tosin mistä sitä tietää, missä neljän vuoden päästä on.

Olympialaisista jäi itselleni hyvä maku, mikäli kisoja katsotaan täysin urheilullisesta näkökulmasta. Käryjä ei ole vielä hirveämmin ollut tai sitten aineet on niin hyvät. Järjestelyt sujuivat hyvin, eikä Kreikan malliin urheilijat ajaneet ympäri kaupunkia, kun kuski ei tiedä, minne viedä. Niin tai näin, Kiina kyllä sai hyvää mainetta kisoista. Kaikestakin huolimatta.

Välllä kyllä tuli mieleen, että olisipa joku nostanut palkintojen jaossa Free Tiibet -kyltin Mustien Panttereiden malliin. Se lienee vain mahdotonta aikana, jolloin urheilijat laittavat nimensäkin vain vahingossa Tiibet-addresseihin. En kyllä ymmärrä, miksi nykyään on vallalla käsitys, ettei urheilijoilla saisi olla yhteiskunnallisia näkemyksiä. Sääli, sillä yhtä menestynyttä urheilijaa kuunnellaan enemmän, kuin komppaniaa partaradikaaleja.

Historiaan jää kisoista ainakin Michael Phelps, vaikka vieläkin epäilen, että koska se kärähtää. Samoin se jamaikalainen ihmemies Usain Bolt. Entistä enemmän vielä Bolt, kun tulee pienestä maasta ja lopettaa juoksemisenkin jättäen toiset seisomaan. Sitäkin epäilen, koska se kärähtää. No, mitaleja on viety kisojen jälkeenkin, vaikka se minusta turhaa enää jälkikäteen onkin.

Suomalaisista en tiedä, jäikö oikein mikään elävästi mieleen. Ainoa, minkä muistan on se suomalainen painija tappiollisen ottelun jälkeen. Se oli  niin suomalaista epäonnistumisen synkkyyttä, ettei toista ole. Mies oli, kun olisi menettänyt vähintään toisen raajansa. Näyttää aina vain vahvemmin siltä, että suomalaiset naiset ovat kovia luita. Kestävät paineet kuin "mies", vaikka kotiasioita ajattelisi samalla niin kuin tämä Kulta-Satu.

Kisauutisointikin sujui hyvin, vaikka aina käy sääliksi niitä Ylen studiojuontajia, jotka tuntuvat vetävän pidempiä rupeamia studiossa kuin päivystävät lääkärit sairaalassa. Pubikin näytti siellä kentän laidalla niin väsyneeltä, kun vanha mies joutuu urheilijoiden kommenttien perässä juosta. Sitten tietenkin oli taas näitä juttuja, kuten kisojen paras peppu, kisojen kaunotar ja komistus ja kisatyttö-kavalkaadityyliin.

Sitten siihen ikävämpään puoleen. Ihmisoikeudet eivät varmasti kisoilla Kiinassa parannu, mutta toisaalta jos kisat ovat tuoneet onnea tavallisille kiinalaisille, on sekin minusta jo hyvä asia. Ja sitten tämä pikkutyttöepisodi avajaisissa, kun laulajatyttönen vaihdettiin suutaan aukovaan parempaan (lue kauniimpaan) versioon. Kisatytötkin riisuttiin alastomiksi, että tiedettiin saatavan tarpeeksi kauniita. No, jotain positiivista kai on sekin, että nämä asiat sentään tulivat julkisiksi. Sekään ei Kiinassa itsestäänselvyys ole.

Mutta neljän vuoden päästä uudestaan taas. Britit olivat raahanneet kisojen päättäjäisiin näemmä esiintymään Jimmy Pagen kartanostaan ja Beckhamkin siellä palloili. Lontoolla ainakin on perinteitä. Ja Lontoo on aina pop. Saa nähdä vain, minkälaiset turvatoimet Lontoossa silloin on. Terrorismin vaara kun on todellinen, toisin kuin Pekingissä. Mutta eihän terrorismi uutta olympialaisissa ole.

Mitkähän on seuraavat uudet isot kisat? En oikein muista. Ainakin ne Sotsin olympialaiset voivat olla ihan mielenkiintoiset.

PS. Ensi viikolla alkaa telkusta Hill Street Blues. Laadukkaiden amerikkalaisten poliisisarjojen ystävänä olen tyytyväinen. Samoin alkaa se Maria Veitolan uusi talkshow. Ainakin Nelonen on mainostanut sitä enemmän kuin korkkarijuoksua.

Seksin puutteessa riutuvat suomalaiset

Kesä on seksin luvattua aikaa. Osalle käytännössä, osalle teoriassa. Lehdet ainakin ovat pullollaan seksiä kesäisin. Seksikirjoittelu on vähän niin kuin laskuhumala. Kesän alussa kirjoitettiin rehvakkaasti, että missä suomalaiset tykkäävät rakastella, koska mahtoi olla upein seksikokemus ja että kirjoittakaapa nyt hyvät lukijat kesäheiloistanne.

Syksyllä juhlat ovat näemmä ohitse, sillä nyt julkaistiin Väestöliiton tutkimus, että suomalaiset itse asiassa riutuvat seksin puutteessa, tai ainakin miehet riutuvat, sillä naiset eivät halua seksiä. Tai vaikka sitä olisi tarjolla yllin kyllin, sitä ei syystä tai toisesta haluta. Sitä vähemmän kuulemma mitä enemmän mies vonkaa.

Vähiten innokkaimpia seksin harrastajia ovat nuoret aikuiset 25-40, elämän ruuhkavuosissa olevat siis, joilla riittää muuta puuhaa kuin lisääntyä ja täyttää maa. Keski-ikäisten makuukammareissa on siis vilkkaampaa samoin kuin vieläpä iäkkäämpien. Joissakin lehdissä syyllistettiin nuoret naiset haluttomimmiksi. Syyt olivat moninaiset. Ajan puute, suorituspaineet ja tunne siitä, ettei kykene vastaamaan kumppanin odotuksiin. Orgasmin saamistakin jännitettiin niin paljon, ettei haluttu enää edes yrittää.

Epäiltiin myös, että yksi syy on se, ettei suomalaisilla ole enää rinnakkaissuhteita. Tämä taas sotii kaikkia niitä tutkimuksia vastaan, joissa todistetaan, että suomalaiset pettävät enemmän kuin koskaan. Olisiko yksi syy seksin vähenemiseen Katri Makkosen Metro-lehden kolumnissaan toteama. Hän kun odottaa, että kumppani hyväksyy hänet sellaisena kuin hän on, mutta itse ei pysty siihen. Yritäpä siinä sitten miellyttää. Naiset haluavat tutkimuksen mukaan lisää seksiä, mutta ovat haluttomia. Niinpä.

Aikaa ja ennen kaikkea energiaa seksiltä vie tutkimuksen mukaan muut harrastukset ja toiminnot. Siinä sivussa ei sitten kuulemma riitä enää paukkuja seksin harrastamiseen edes ennen töihinlähtöä. Vähiten seksiä harrastavat yhdessä asuvat pariskunnat. Ilmeisesti sitä sitten tylsistytäänkin yhdessä, mutta ollaan ainakin sentään uskollisia, kun nukutaan sentään vierekkäin.

En kyllä toisaalta ymmärrä, kuinka paljon sitä seksiä pitäisi oikein sitten harrastaa, kun tutkimuksessa mainitut neljä kertaakin kuukaudessa jää huomattavalta osalta kansaa haaveeksi. Eiköhän seksi ole vain yksinkertaisesti tullut liian arkipäiväiseksi jokapuolella ja siten ihmisten intokin laskee, kun siinä ei ole mitään syntistäkään. Varsinkin kun vieressä pelotellaan seksitaudeilla ja vastakkaisen sukupuolen mukaodotuksilla. Jotka useimmiten ovat vain omassa päässä.

Seksistä puheenollen. Tai no, ainakin sitä sivuten. Kuulin mielenkiintoisen teorian eilen Johanna Tukiaisen merkityksestä ulkopoliittiselle menestyksellemme. Ellei Tukiais-skandaali olisi ajanut Kanervaa eroon, meillä ei olisi uutta mannerteinvälistä ohjustamme eli Stubbia. Tuota älykästä ja vieläpä hyväkuntoista ulkoministeriämme. Kiittäkämme siis Tukiaista Stubista. Kyseinen Tukiaista kehunut henkilö on muutenkin ainoita tuntemiani Johanna Tukiainen -kannattajia ja ei voi ymmärtää, miksi miehet aina morkkaa Tukiaista.

PS. Tarja Halonenkin päätti sitten pelata omaan pussiin. Minusta on hieman tyylitöntä nimittää oman puolueensa ehdokas siihen virkamiespestiin hinnalla millä hyvänsä, vaikka kukaan muu ei kannata ajatusta. Ei käsittääkseni vähiten ko. viraston muut työntekijät. En tiedä, minusta tuntuu, että demarit ovat ihan oma "lahkonsa", jotka kasvatetaan tiettyy ajatusmaailmaan pienestä pitäen, josta ei ole lupa livetä. Uusi puheenjohtajakin, se "nuorekas" Urpilainen, sanoi melkeinpä haastattelussa, että oli demari, ennen kuin edes oppi kunnolla puhumaan.

Nyt tosin monessa demarivaltaisissa kunnassa valta liukuu uhkaavasti kokoomukselle. Siksi en ole Halosen teosta lainkaan yllättynyt. Keinot alkavat olla kuntavaalien lähestyessä jo epätoivoiset muillakin rintamilla. Miten olisi tarjota aito vaihtoehto kokoomukselle. Siihen ei vain pystytä, kun oikeasti kilpaillaan samoista äänestäjistä ja tarjotaan samaa agendaa ja ennenkaikkea toimittaisiin aivan samoin kuin kokoomus, jos vain oltaisiin hallituksessa. Tulos on jokatapauksessa laiha.

Haussa positiivisin työntekijä

Työnantajani etsii parhaillaan positiivisinta työntekijää. Tai no, itse asiassa en muista, onko hakuaika mennyt jo umpeen. Itseäni en ole ilmoittamassa, jonka jokainen verkkopäiväkirjaani kauemmin lukenut varmasti voi arvata. Paljon voisin muista taas valita, mutta valinnanvaraa on liikaakin. Varsinkin kun puhutaan tavallisista työntekijöistä, jotka kuuntelevat tiuskimistakin hymyssäsuin.

Jo aiemmin työnantajani intranetin keskustelupalstalle on perustettu Kehu selän takana-palsta. Alun innostuksen jälkeen selän takana kehuminen on tosin tyrehtymään päin. Ehkä ihmisen luonnollisiin toimintoihin ei kuulu selän takana kehuminen, jos edes aina selän edessä kehuminenkaan. Itse yritän kehua ainakin hyvällä tuulella ollessani.

Sinänsä idea positiivisesta työntekijästä on hyvä, positiivisia ihmisiä on yllättävän paljon, vaikka suomalaisia happamiksi väitetäänkin. Helpompi on valittaa ja kertoa puutteet, tosin minusta sekin on hyvä, sillä ei mikään muutu, ellei kukaan uskalla tai halua ongelmista puhua.

Työurani aikana olen silti tavannut paljon ihmisiä, sosiaalityöntekijöitä tai lääkäreitä ja kaikkia muita mahdollisia ammattiryhmiä, joilla varmasti jo pelkästään tunnekuormaa työssään riittää. Toki tiedottajalle halutaan antaa hyvä kuva työpaikasta, markkinamies kun tiedottaja kuitenkin on. Toimittajalle taas avaudutaan ikävimmästäkin asioista, koska toimittaja sentään pystyy johonkin vaikuttamaan jutuillaan.

Ja joskus sitä aina hämmästyy, miten joku saattaakin olla innostunut työstään, että täpinöissään malttaa tuskin paikallaan pysyä. Harva kai loppujen lopuksi tekee unelmatyötään, tai unelma ainakin on muuttunut epämiellyttäväksi. Mutta nämä positiivarit taitavat olla syntyneet jo tietyn elämänasenteen omaaviksi. Eivät anna surkeuden työssäänkään masentaa, vaan löytävät aina hyvät puolet. Varmaan kotonakin tsemppaavat. Hitto soikoon, olen kateellinen jälleen.

Luojan kiitos, joka työpaikalla löytyy aina hengen nostattajia. He ovat niin mukavia, että heitä tekisi mieli halia. Oli tilanne muka taas maailmanlopussa, he hymyilevät aina ja ovat ystävällisiä, eivät häviä työhuoneeseensa mököttämään ja muille surkeuttaan tiuskimaan. Olen ihan sitä mieltä, että positiivisille ihmisille pitäisi maksaa palkanlisää tehokkuuden parantamisesta.

Itselläni on töissä vielä ollut elokuun ajan tavanomaista hiljaisempaa. Yksi vanhempi rouva ehti toki huutaa puhelimeen niin, että se piti korvasta irroittaa. Ei ollut tyytyväinen siihen, että puhelinvaihteessa oli sattunut maahanmuuttaja vastaamaan ja kaikki muukin oli päin.... Vielä kun olisi kertonut, mitä oli vaillakin, ennen kuin luuri lyödään korvaan. Enää tosin en  haukkumista ja kiukuttelua töiden jälkeen murehdi.

Tänään taas soitti nuori tyttö, jonka tilanne oli aika hankala ja jota en juuri pystynyt auttamaan. Siitä huolimatta tyttö ei tiuskinut ja huutanut. Että se niistä hyväkäytöksisistä aikuisista.

Yle muuten tutki arvostetuimpia kulttuuriammatteja. Ehkä hieman yllättäenkin (ainakin omasta mielestäni) suosituimmaksi osoittautui kirjailija. Yleensä kun se on arvostetuin, joka saa eniten julkisuutta, kuten vaikkapa näyttelijät. Vähiten arvostettu oli kriitikko, mikä ei sekään yllätä. Niin, kirjailijaakin on vaikea määrittää, onko se kustannustoimittajan avulla koko 25-vuotiaan elämänsä kansien väliin kirjoittanut tissimalli vai jokin apurahakirjailija, jonka kirjoja kukaan ei edes osta. Ja kirjallisuuskin on makuasia ja monesti olen lukenut loistavia kritiikkejä toisin kuin loistavia kirjoja. Eniten kyse on antaumuksesta, I think.

Vielä muutama sivuhuomio. Suomalaiset eivät kuulemma mahdu enää normaaleihin ruumisarkkuihin, vaan xl-malleja tehdään arkkupajoissakin. Viimeiselle matkalle on sinnekin näemmä kokorajoitus.

Disney-yhtiötkin antoivat satuhahmoilleen kyytiä poliisien avulla. Tai tietenkin satuhahmoiksi pukeutuneille työntekijöilleen, jotka kiidätettiin työnantajan kanssa riitelyn jälkeen poliisikyydillä putkaan. Niin sitä pitää, rakkautta riittää nukeille tai maksaville asiakkaille. Ei sydämelle niiden takana.

Madonna täytti 50

Madonna alias joku söpöltä kuulostava italialaisnimi täyttää huomenna 50 vuotta. Täytyypä sanoa se vanha klisee, että kylläpä aika kuluu nopeasti. Madonna kun on tuntunut aina nuorelta, sellaiselta iättömältä asialta, peruskiveltä, joka muuttuu, mutta ei koskaan muutu.

Tosin Madonnasta aikaa on vaikea mitata, kun rouva yrittää sitä vastaan taistella kynsin hampain botoxinkin voimin. Tätä nykyä hän näyttää jo hieman riutuneelta, joten kyllä se aika tekee tehtävänsä megatähdillekin. Yritys on silti ollut kovempi kuin keskivertopulliaisten, jotka jo 50-vuotiaana keskittyvät elämään lastenlasten kautta. Ei onneksi Madonna. Äidiksikin pyöräytti viimeisellä kellonlyömällä. Niin madonnamaista sekin... nuoruudesta kaikki irti.

Madonnalla tosiaan on synttärit, mutta alunperin ajattelin kirjoittaa Madonnasta, kun telkusta tuli viikolla eittämätön Madonna-klassikko elokuva In Bed With Madonna. Niinkö kauan siitä on aikaa, 18 vuotta, muistan kun eilisen päivän siitä elokuvasta aiheutuneen kohun. Varsinkin sen, kun ihmiset ujostellen jonottivat samannimistä kuvakirjaa kirjakaupoista toimittajien heitä hätistellessä. Sinänsä elokuvan kohua on vaikeaa enää ymmärtää. Kyllähän siinä puhutaan rumia, mutta oikeastaan ei muuta. Ainoastaan vuoden -90 maailma näyttää jotenkin rumalta. Tosin ruma se oli minusta jo silloin.

Kyllä se Madonnankin elämä on käynyt vaikeaksi. Madonna kun on aina tykännyt kohahduttaa tempauksillaan. Enää se ei ole vain onnistunut. On enää vaikea keksiä mitään, mikä saisi ihmiset vihaiseksi ja hämmentyneiksi. Seksillä se ei ainakaan onnistu, sitä kun pursuaa kohta pesukonemainoksissakin. Eniten Madonna on kohahduttanut ostamalla vauvan Malawista, missä tosin muutkin Hollywood-tähdet "shoppailevat".

Mutta ajatteli Madonnasta mitä tahansa, on hän jättänyt jälkensä populaari-kulttuuriin. Monet sanovat ihailevansa avoimesti Madonnaa (muutkin siis kuin Madonnaa rakastavat homot). Madonnan ura on myös yhä vuonna 2008 listoilla kärkipäässä. Hyvä saavutus naiselta, joka ei ole ylimaallisen hyvä laulaja, näyttelijä tai tanssija. Madonna ei toista itseään, toisin kuin muut megatähdet. Ja aina missä Madonna liikkuu, siellä tapahtuu. Hän on yksinkertaisesti yhä kiinnostava ihminen.

Madonna on myös oikeasti ensimmäisiä naisia, joita ei ole käytetty vain hyväksi show-maailmassa. Hän on loistava bisnesnainen. Tämä vielä katolilaisesta maailmasta lähteneenä suurperheen tyttönä. Ehkä hän siksi on halunnutkin kohahduttaa, olla ikuinen kapinallinen omalla tavallaan, vaikka onkin hyvin kaupallinen.

Oma lukunsa on tietenkin samoin Madonnan miesseikkailut, joita olemme saaneet vuosien varrella seurata. Madonnan miesten vaihtumista seuranneena tuntuu lähinnä huvittavalta, että Madonna vielä vihjaili olevansa biseksuaali joskus ammoin.

Jos Madonnan aikalaisista hakee surullisempaa esimerkkiä, sekin löytyy. Se on Prince alias artist formally known as prince. Niin, hyvä, jos edes Prince tunnetaan nykyään vanhalta nimeltään. Samana iltana kun Madonna-elokuva tuli, tuli myös telkusta Princen Purple rain-elokuva. Se oli oikeastaan vain kömpelö musiikkivideo 80-luvun puolesta välistä. Prince jäi auttamattomasti 80-luvulle omaan neroajatteluunsa toisin kuin käytännöllisempi ja muuntautumiskykyisempi Madonna. Princen viimeinen hittikin taitaa olla vuodelta -93.

Jos Madonnalta jotain toivoisi, se olisi elokuvien teon lopettamisen lisäksi, että hän vanhentuisi arvokkaasti. Meillä on jo yksi Cher ja toista emme kaipaa. Joskus sitä on muidenkin annettava periksi ajalle ja heittäytyä pois ajan harjalta nauttimaan elämänsä saannoksista (jäännöksistä.)

PS. Pk-seudulta lopetettiin jälleen ilmaisjakelulehti, tällä kertaa asialla Sanoma Oy. Jo aikaisemmin Lehtiyhtymä lakkautti muiden lehtiensä tieltä Alueuutiset. Sinänsä luonnollista, ettei Sanoma Oy halua julkaista kahta samoista lukijoista kilpailevaa lehteä: 100 päivää-lehteä ja Metroa. Hesarissa olleesta jutusta jäi vain yksi kohta mieleen, jossa toimitusjohtaja kertoi mainostajien tykänneen enemmän Metrosta ja lukijoiden 100päivää-lehdestä. Tiedämme, kumpi sitten lakkautettiin.

Mieleen on jäänyt myös Hesarin juttu, jossa kerrottiin lukiolaisten saavan opetuksessa enemmän tietoa yhteiskunnallisista asioista kuin ammattikoululaisten. Pitää varmaan paikkaansa, mutta eikö ihmisillä itsellään ole edes nuorena enää vastuuta aikansa seuraamisesta. Ei koulujen niskaan sentään ihan elämistäkään voi kaataa.

Kädettömät miehet

Tommi Hoikkala kirjoitti Ylen nettisivuilla ansiokkaan kolumnin Kätevä-Erkeistä, miehistä, jotka hallitsevat rakentamisen ja nikkaroinnin. Ja ketkä tykkäävät laitteista ja kojeista. Hoikkala itse ei tietenkään ryhmään kuulunut.

Enkä oikein itsekään voi itseäni Kätevä-Erkiksi kutsua, vaikka todistetusti olen Ikean sohvan koonnutkin ja rakennusmiehen poika olenkin. Mutta Ikean sohvat ovat ilmeisesti suunniteltukin sitä silmällä pitäen, että naisetkin ne kokoavat. Siis sen ajattelutavan mukaan, että miehet hoitavat ne ns. miesten työt eli rakentamisen, kokoamisen ja tekniikkaan liittyvät asiat.

Kaikesta huolimatta voisi sanoa, että olen pikkuhiljaa kehittymässä Kätevä-Erkiksi, sillä nikkarointi ja puuhastelu kojeiden kanssa on alkanut tuntua luonnollisemmalta ja olen niistä nyttemmin aidosti kiinnostunut. Jo siksikin, että paperinpyörittäjälle uusi maailma, jossa edes joskus voi tehdä jotain todellisen kosketeltavaa.

Kymmenen vuotta sitten en omannut ikäisteni poikien innostusta autoihin ja laitteisiin. Silloin halusin olla vain taiteellinen runoilija, eikä siihen purismiin laskettu edes tietokoneita jaloa taidetta pilaamaan. En tiedä, onko se sitten meidän kaikkien miesten kohtalo, että meistä tulee laitteiden kanssa puuhaajia, vaikka sitä vastaan yrittäisi taistella vaihtoehtoihmisenä viimeiseen asti.

Sitä olen pohtinut, että naiset varmaan odottavatkin (ainakin hieman) meidän miesten olevan kodinnikkareita. Jos ei homma onnistu, saattaa kuulua, että täytyy sitten etsiä mies taloon nikkaroimaan, kun omasta ei apua ole.Vaarallisempaa puolestaan on olettaa, että nainen siivoaisi ja kokkaisi, tekisi ns. naisten töitä. Mutta, mutta hyödyllisyytensä taloudessa miehen on helppo osoittaa, kun vaihtaa kiltisti lamput ja nikkaroi sohvat ja muut laitteet käyttökuntoon. Vaikeampaa on vaihtokauppana tehdä vaikka runoja varastoon, jos rouva samaan aikaan hioo lattioita. No, tämähän on tätä vanhaa leikkiä sukupuolirooleilla.

Mutta kuitenkin, monesti "kädetön" mies syrjäytyy helposti ainakin perinteisemmästä miesseurasta. Ei ole yksinkertaisesti vain mitään puhuttavaa muiden miesten kanssa, kun ei ole omakotitaloa remontin alla ja hartiat eivät kanna edes kakkosnelosta ja automerkeistä tuntee vain kuplavolkkarin. Jossain vaiheessa sitä voi kuulla, että mikä mies nyt tuokin on. Pitkätukkahaaveilija tai muu vastaava haihattelija.

Suomalaisen miehen nikkarointiin liittyy myös tietty oman tilan saanti, pakopaikka. Yksin sitä on pärjättävä. Ei sinne kaivata naisia ja muitakaan miehiä vain pakon edessä. Se on eräänlainen miehen mitta, saako sitä yksin tehtyä sellaisetkin asiat, joista ei oikeasti ymmärrä hölkäsen pöläystä. Ei kai voi luottaa muihin kuin itseensä, ei sitä Koskelan Jussikaan apua huudellut. Tosin en tiedä, saako sitä omaa tilaa, ja onko rintamamiestalojen remontointi enää miesten työpäivän jälkeen tehtävää terapiatyötä. Vai yhteinen projekti rouvan kanssa.

Minua kiinnostaa myös, herääkö Kätevä-Erkki miehissä eloon vasta silloin kun elämässä on nainen. Vai onko myös poikamiesnikkareita? Ja onko nikkarointi eräänlainen pesänrakennusvietti, kun on muitakin kuvioissa kun tyhjä jääkaappi.

PS. Haapalan Kirsi haastoi minut meemihaasteeseen, jossa täytyy ottaa satunnainen kirja tai lehti käteen ja silmit kiinni tökätä sana tekstistä. Minun käteeni sattui Hesarin välissä tullut Kansallisteatterin mainoslehti ja sieltä sana "mitä". Mieleen tuli: Mitä ihmettä? Mitä varten? Mitä sitten? Paljon kysymyksiä ja hämmästyksiä herättää mitä-sana.

Sitten taas yhteen lempiaiheisiini: tutkimuksiin. On nimittäin tutkittu, että rikollisten lapsilla on suurempi mahdollisuus tulla rikollisiksi kuin tavisten lapsilla. Niin, tuleehan sitä toisaalta palomiesten pojistakin monesti palomiehiä. Tosin rikolliseksi ajaa perimän lisäksi ainakin olosuhteet.

Onneksi saksalaiset ovat erään toisen tutkimuksen perusteella vakuuttuneet siitä, että on mahdollista kehittää laite, joilla rikollisten ja psykopaattien aivoja voidaan ronkkia niin, että pahat teot katoavat. Hmm, kuulostaa hieman pelottavalta, jos muistelee saksalaisten historiaa viime vuosisadalta...

Eksoottisia lajeja ja ne selittelijät

Olympialaisissa mielenkiintoisinta ovat ne lajit, joita ei juuri muuten televisiosta näe. Tai tiedä niistä mitään muutakaan. Niitä sitä katselee mieluiten ja suorastaan yrittää bongata valtavasta lajivirrasta ja supertähtien vanavedestä, jotka täyttävät julkisuuden jo kisoihin saapuessaan. Vähän on jo unohtunut se vanha sanonta, että tärkeintä on osallistuminen.

Nykyaikainen viisiottelu, baseball ja miekkailu siitä eksoottisimmasta päästä. Ja kuka on tietänyt aiemmin, että kenttäratsastus on vaarallisempaa kuin autourheilu. Onnettomuuksia kaipaavien kannattaa siis pysyä taajuuksilla.

Eksoottisuudesta puheenollen, itse avajaiset olivat parhaimmasta päästä aikoihin olympialaisissa ja urheilijatkin ilahduttavan hyvin pukeutuneet värikkäästi ja rohkeasti kansallisasuihinsa varsinkin Afrikan maista.

Itse ihastuin viikonlopulla maantiepyöräilyyn. Sen parempaa taktikointia, yhteistyötä ja itsekkyyttä on vaikeaa löytää muista lajeista. Niin, no mitenköhän sen dopingin laita. Nyrkkeilyäkin olen katsonut. Jostain syystä se tuntuu hienolta lajilta, vaikka en mikään väkivallan kannattaja olekaan. Siinä on ainakin säännöt, eikä potkita päähän maassa makaavaa.

Noista eksoottisista lajeistahan on tietysti väännetty kättä. Pitäisikö niiden olla kisoissa, kun ei ole harrastajiakaan. Ja toisaalta sellaisiakin lajeja ei ole ohjelmassa, joilla on paljon harrastajia. Mutta minusta ihmisten on hyvä nähdä vähän lajikirjoakin. Mistä sen tietää, vaikka joku nuori innostuisi miekkailusta.

Olympialaisiin herääminen vie aikaa, mutta tunnelmaan ajautuu samalla tavalla kuin fudiksenkin mm-kisoissa. On oikeasti kiva nähdä, kun eksoottisten maidenkin uimarit pääsevät mukaan, vaikka hädintuskin osaavat uida. Ja mielenkiintoista nähdä, miten huippujenkin hermot voivat pettää, kun rahan sijasta kilpaillaan kunniasta. Ja aina olympialaisissa sattuu joitakin historiaan jääviä tragedioitakin, mikä nyt ei tilastollisestikaan ole ihme, kun kymmeniä tuhansia kerääntyy yhteen. Luojan kiitos kisat ovat säästyneet pahimmilta terrori-iskuilta viime aikoina.

Jos olympialaisissa on eksoottisia lajeja, niin syntyy niitä uusiakin pilvin pimein. On suopotkupalloa, frisbeegolfia ja vaikka mitä. Järjestäänpä korkkarijuoksunkin kisat kohtapuoliin. Kohta alkaa olla tylsä sanoa harrastavansa 80-luvun suosikkia squashia puhumattakaan hiihdosta tai suunnistuksesta.

Näissä olympialaisissa suomalaiset ovat tuttuun tyylinsä menettäneet hermonsa, mutta positiivisiakin yllätyksiäkin löytyy, kuten se kultamitalin voittanut ampujanainen. Anteeksi, en nyt muista nimeä. Suomalaiset taitavatkin olla parhaimmillaan tuomaroinnissa, toisten virheiden tuomitsemisessa. Onneksi olosuhteiden syyttelijöitä ei epäonnistujissa ole vielä hirveästi ollut. En ymmärrä, mikä siinä on niin vaikeaa sanoa, ettei pystynyt parhaimpaansa. Itse olen tuon pystynyt myöntämään tuhansia kertoja.

Mutta sen on ainakin huomannut, että suosikkiurheilijoidenkin mitta on ulkonäössä. Hanna-Maria Seppälää jahdataan koko ajan, mutta olympiakultaa voittanut orimattilalainen ampuja sai olla varsin rauhassa, vaikka hyviä tuloksia oli tehnyt aiemminkin, eikä täysin puun takaa tullut. Ja harmi, että urheilijoiden täytyy olla kiiltokuvamaisen kunnollisia, ettei sponsorit katoa. Seppo Rädyn kaltaisia persoonia on kyllä ikävä.

PS. Georgian kriisi osoittaa taas kansainvälisen yhteisön todellisen voimattomuuden niiden kriisien hoidossa, joiden toinen osapuoli on suurvalta. Urheilijat onneksi näyttivät esimerkkiä. Mitaleille sijoittuneet georgialais- ja venäläisampujat kykenivät halaamaan toisiaan sodasta huolimatta. Eli on siitä urheilusta oikeastikin hyötyä rauhanteossa.

Don Quijotet arkielämässä

Kaikki tuntevat tarinan Don Quijotesta. Tuosta ritarista, joka ei ymmärrä, että ritareiden aika on ohi. Quijotesta, joka auttaa niitä, jotka eivät halua tulla autetuiksi. Surullisen hahmon ritari kun on. Tarinan tuntevat tietävät myös Sancho Panchan, uskollisen aseenkantajan, anteeksi kirjoitusvirheet.

Ainahan sitä puhutaan, että auttaminen on kadonnut, samoin kuin toisista välittäminen. Se tuli mieleen tuossa äsken, kun katselin, kun ilmiselvästi asunnotonta naista häädettiin kasseineen Malmin asemalta. Silmistä pois, mutta ongelma ei poistu. Se on todellisuuden kieltämistä Quijoten tyyliin. Samalla asemalla olen toisaalta nähnyt miehen ilmiselvästi vapaaehtoisesti siivoavan asemaa viikonlopun roskista. Auttamista ja häätämistä samassa paikassa. Quijoten tyyliin loppumatonta.

Yhteiskuntamme on siinä vaiheessa, että ammattiauttajatkaan eivät juuri kiitosta saa työstään. Päinvastoin, kiinnostusta piisaa lähinnä väärinkäytösten ja virheiden suhteen. Uhkailua kyllä piisaa asiakkailta ja muuta sellaista. On hieman surullista, että ne ainoat, jotka edes työn puolesta välittävät pudonneista, saavat uhkauksia palkaksi. Vapaaehtoisia kyllä kiitetään paikassa jos toisessa ja hyvä niin.

Auttamista ja välittämistä vaikeuttavat monesti uskolliset aseenkantajat, jotka tukevat valheessa elävän elämää. Tosin elämän uskollisia aseenkantajia olemme kaikki. Miksi muuten säilyisivät epätäydelliset yhteiskunnat ja epätäydelliset elämät?

Mutta itse Don Quijoteen. Maailma on pullollaan Doneja, ihmisiä, jotka eivät tajua aikojen muuttuneen, vaikka hyvää tarkoittavatkin. Tai jotka elävät omassa todellisuudessa, koska todellisuus voi olla liian vaikea hyväksyttäväksi. Aika vaikeaahan se on myöntää itse kunkin eläneen jossain vaiheessa valheessa, jotain sellaista aikaa, mitä ei ole ollut olemassakaan. Tai elää jotain sellaista, minkä on vain itse luonut. Tästä haarniskasta, useimmiten sellainen suojaksi rakennetaan, on vaikea luopua.

Ja surullisten hahmojen ritarit. Niin, eipä tuota kovin pitkälle tarvitse ulos kävellä.Surullisinta on kuitenkin nähdä hukkaan heitetty mahdollisuus. Joka kuitenkin jokaisella ihmisellä lähtökohtaisesti on. Toiset käyttävät sen ja toiset jäävät odottamaan, josko jokin muuttuisi.

PS. Ainoa mahdollinen keino saada ihmiset jälleen uskomaan kuntapolitiikkaan, olisi ottaa käyttöön suorilla vaaleilla valittu pormestari. Suurin pelkohan taitaa valtapuolueilla olla se, että hitto soikoon kuntalaiset voisivat valita pormestariksi sellaisen, joka tulisi pienen porukan ulkopuolelta. Minusta johtajuus on synnynnäinen ominaisuus, eikä edellytä kymmenien vuosien kuntauraa. Pikemminkin päinvastoin.

Minä kaipaan sankaritoimittajia

Jokin aika sitten vaikutuin kovasti elokuvasta "Punaiset", vaikka kriitikot sen tapansa mukaan keskinkertaiseksi haukkuivatkin. Se kertoi amerikkalaisen toimittajan John Reedin elämästä, joka ihme kyllä, oli ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Amerikassa avoimen vasemmistolainen. Mies tallensi Venäjän vallankumouksen kirjaan "Ten days that shook the world". Reed menehtyi sittemmin Venäjällä ja on luonnollisesti ainoa amerikkalainen, joka on haudattu Kremlin muuriin.

Minähän tietysti innostuin hommaamaan kirjaa, jota on suositellut sentään itse Lenin. Kävi ilmi, että Suomessa ei kirjaa ole painettu sitten 70-luvun alun vasemmistolaisinnostuksen. Samaan aikaan kun vasemmistolaisaate hiipui siitä aidosti kiinnostumattomille, hiipui myös tieto Venäjän vallankumouksesta ainakin Reedin kuvaamana. Lopulta löysin kirjan ulkomaisesta kirjakaupasta ja olen sitä hieman jo aloitellutkin.

Reed oli niitä toimittajia, jotka elivät ammatilleen. Hengitti ja söi sitä. Sitä myöten ihmissuhteetkin olivat mitä olivat ja huolehtiminen omasta terveydestä. Poltti kynttiläänsä molemmista päistä. Hän oli runoilija, joka teki päivittäisestä uutisoinnista taidetta. Hän oli myös sankaritoimittaja. Noita sotatoimialueelle rohkenevia uskalikkoja, joiden naamat nykypäivänä tulevat tutuksi lähinnä tv:sta. Televisio onkin pääsyy kriisialueiden uutisoinnin yksipuolistumiseen tv-uutisten puhuviksi päiviksi. Toisin oli silloin, kun sanomalehdet saivat kertoa uutiset. Silloin puhui kynä, ei suu.

Mutta jos itse asiaan menemme, niin itse kaipaan sankaritoimittajia. Niitä toimittajia, jotka ilman paikallisen armeijan suojelua menevät raportoimaan sodasta, niin kuin sota on. Esimerkiksi Irakissa toimittajat kiltisti toistavat sen, mitä Usan armeija haluaa. Loistavat psykologit ovat keksineet keinon toimittajien kesyttämiseen. Kun toimittaja tuntee olevansa yksi sotilaista liikkuessaan heidän kanssa yhdessä, hän tuskin haluaa kirjoittaa omasta porukastaan mitään kohahduttavaa.

Vietnamin sodassa asiat olivat vielä toisin, siksi kai sen vastaiset mielenosoituksen jatkuivat loppuun asti, toisin kuin jo aikoja sitten hiipuneet Irakin sodan vastaiset mielenosoitukset. Toimittajia menehtyy silti sodissa jatkuvasti, joten ilmeisesti riippumattomia toimittajiakin on. Ainakaan Afrikan pitkäkestoiset sisällissodat eivät kiinnostaa ketään. Montakaan juttua Somaliasta ei ole tehty sitten amerikkalaisten sieltä lähdettyä.

Tapahtumien mukana lienee vaikeampi tätä nykyä elää niin, että olisi yksi osanen isompaa palapeliä. Reedin aikoihin jutun matka julkaisevaan lehteenkin kesti jonkin aikaa. Eikä tarvinnut juuri kilpailla, kuka uutisoi nopeiten. Sehän tuntuu olevan pääasia, se, kuka uutisoi nopeiten. Ei se, kuka uutisoi tarkimmin, kuka menee syvimmälle. Kuka tavoittaa oikeasti ihmiset, kuka tavoittaa oikeasti tuskan ja epätoivon, samoin kuin onnen selviytymisestä.

Olympialaisten alla huomaa, että kiinalaiset ovat tehneet sinne akkreditoituneihin toimittajiin vaikutuksen. Eilisissä uutisissa toimittajat suorastaan ylistivät Kiinaa ja kuinka tärkeää äärimmilleen kiristetyt turvatoimet ovat olympialaisissa. Eihän nyt diktatuuri voi ketään pakoittaa vapaaehtoiseksi olympialaisiin.

Samaan Kiina-huumaan ovat lähes kaikki menneet. Tosin minusta kiinalaiset viis veisaavat länsimaiden demokratiapuheista. Heillä on tulevaisuuden taloudellinen niskaote. Huvittavin lienee kiduttamisen sallineen Bushin kritiikki Kiinaa kohtaan. Tai se on suorastaan jo epämiellyttävää.

PS. Sampo-pankki ilmoitti menettäneensä 30 000 asiakasta. Ei minua. Minä kun en ole tavannut hylätä ketään vaikeuksissa olevaa. Odottaisin silti Sampo-pankkiin jääneille jotain palkintoa uskollisuudesta, mutta toivo lienee turha, niin kuin elämässä monesti muutenkin.

Viikonloppuna olisi suunnitelmissa retki Tampereelle.

Legendan matkassa

Hieman vaillinaiseksi jäänyt konserttikesäni päättyi eilen Kris Kristorferssonin konserttiin Finlandia-talolla. Jos Bob Dylan oli pettymys, niin Herra K ei sitä ollut. Itsekin intouduin, niin kuin koko muukin yleisö, osoittamaan suosiota seisaaltani. Se tuntui jotenkin luonnolliselta 72-vuotiaan lauluntekijälegendan ollessa kyseessä. Aika harvalle muusikolle sitä voi loppujen lopuksi hattua nostaa aidosti. Ainoastaan viime vuotinen Dave Lindholmin keikka tuntui yhtä hyvältä.

Hyväntuulinen, mutta flunssainen K heitti vitsiä biisien välissä ja soitti yleisölleen tutut biisit melkeinpä kaikki. Mies ja kitara toimi konserttisalissa mainiosti. En tiedä, aionko tulevaisuudessa enää areenoille ja stadioneille mennäkään. Musiikki on pienemmissä paikoissa parempaa ja tunnelmallisempaa, kun sen voi aistia. Vaikka ystäväni J huomauttikin mikrofonien asettelusta. Mutta sellaisestahan minä en itse ymmärrä. Poliittisesti tietoinen Kristorfersson muisti nuijia välispiikeissään myös George Bushia ja kehua Obamaa. Taisi mies unohtaa, ettemme me suomalaiset voi äänestää vaaleissa. 

Kristorfersson on niitä biisintekijöitä, jonka biisit ovat tunnetumpia jonkun muun levyttäminä. Bobby McGee Janis Joplinin esittämänä esim. Tykkään erityisesti ko. biisin yhdestä lauseesta "Freedom is just another word nothing left to lose." Hyviä laulut silti olivat herran itsensäkin esittäminä. Pidän lauluissa hyvistä tarinoista ja niitä useimmista Kristorferssonin biiseistä löytyy. Muistuttavat aika paljon omia sanoituksiani.

Joistakin tyypeistä henkii sellaista suuren esiintyjän karismaa, niin Kristorferssonistakin. Keikalla huomasin mielenkiintoisen ilmiön. Yleisössä oli kaikenikäistä ja näköistä väkeä. On aika vaikeaa arvioida enää, minkälaisesta musiikista kukin tykkää ulkoisen habituksen perusteella, kun yleisöstä löytyy pukumiesta ja teiniä. Oli keikalla itse Kari Tapiokin hovinsa kanssa.

Dylanin keikalla jäi minulta kiertuepaita ostamatta, nyt sellainen tuli mukaan, hieman pelottavan näköiseltä hampaattomalta britiltä talon edestä ostettuna, jonka kanssa ei olisi kannattanut alkaa väittelyyn hinnasta tai paidan koosta.

Sitten muita huomioita: Jos loppukesällä on kaksi varmaa juttuaihetta, niin ne tulevat tässä. Varusmiesten palveluksen keskeytykset ja huono kunto sekä pula opiskelija-asunnoista. Itse en kyllä usko, että varusmiehet keskeyttävät palveluksen huonon fyysisen kunnon takia. Oma kuntoni oli armeijaan mennessä takuulla yhtä huono kun nykyisilläkin aloikkailla, mutta sinnittelin loppuun asti. Tai sitten vaatimustaso alokkailta on hurjasti noussut. Olisiko kyse ehkä enemmän tahdon ja sitkeyden puutteesta.

Niin ja ne opiskelija-asunnot. Minkälainenhan on vaatimustaso? Halpaa yksiötä voi olla vaikeaa löytää kantakaupungista stadissa. Tosin ymmärrän hyvin, jos solukämppä ei houkuttele, en itsekään sellaiseen menisi.

Lastenkirjatkin ovat kuulemma muuttuneet arkirealismin tukahduttamiksi tarinoiksi kurjuudesta. Vaikka itse kirjoitan kaikesta kurjuudesta, en tiedä, täytyykö kaikkea maailman pahaa heti lapselle luetuttaa. Sen kun ehtii kokea myöhemminkin.

Toisenlaista todellisuutta ovat nämä itsensä Himalajalla tapattaneet vuorikiipeilijät. Onko meidän länsimaisten ihmisten elämä tosiaan niin tylsää, että täytyy hakea jännitystä tuolla tavoin. Mikä ihme extreme-vimma meillä on? Mikään kun ei taida tuntua miltään. Surullisinta tarinassa oli, että loukkuun jääneet jättivät vielä toisensa pulaan, eivätkä huolehtineet kavereistaan. Minä, minä...

Minä kun tykkään testeistä, kävin testaamassa Iltasanomien nettisivuilla minkälainen koira minulle sopisi. Minun pitäisi kuulemma hommata Amerikancockerspanieli. Ei siitä ainakaan machon mainetta saisi, kun sellaista pikku söpöläistä taluttelisi ulkona.

Sitten vielä lopuksi. Feissarit jättäkää jo minut rauhaan. Miksi juuri minut poimitte kaikkien ihmisten joukosta? Olisi joskus kiva tietää, miltä feissareistakin tuntuu, kun heidät torjutaan joka kerta.

Runoja kesän ajalta

Kesällä kirjoitin. Tässä joitakin runoja.
--------------------------------------------------------------------------------
Tarkoitukseni ovat useimmiten hyvät.
Aikeenikin kelvolliset.
Täytyy uskoa kun sanotaan: Olet ansainnut paljon hyvää.
Ehkäpä opin ymmärtämään.
Ehkäpä elän.

-----------------------------------------------------------------------------
Pyyteetön on elämänpalvelus.
Rajoittamaton on kulkulupa taivaaseen ja helvettiin.
Uskotko näin? Olisiko se mahdollista?
Tiedätkö?
Tulen minne vain, missä on hyvä.
Kunhan oikein kysytään.
------------------------------------------------------------------------------
Joskus täällä on piileskelty suon alla
odottaen kuolemaa
Suossahan kaikki säilyy
ihokin ruskean veden voitelemana
Se viimeinen kuutamo
minkä hän näki
oli kovin kirkas
Sen valossa olisi voinut vaikka leikkiä
kuoleman jahtia
jossa siinäkin on voittaja
elämä
--------------------------------------------------------------------------------
On vaikeampaa kuin mahdotonta hyväksyä.
Rakastat minua sellaisena,
miksi minut epähuomiossa luotiin.
Ainakin sanoit, että parantamisen varaa on.
Toden totta.
Suunnitelmia minulla ei vielä ole.
--------------------------------------------------------------------------------
Ne saivat murhaajan kiinni eilen.
Aina sunnuntaisin pelkään, että pahempaakin tapahtuu.
Murhattaisiin se murhaaja itse.
Onko se jo tapahtunutkin?
Taitavasti on peitelty totuus.
-------------------------------------------------------------------------------

Vanhojen, ruostuneiden kaivonpumppujen henkenä
asuu suuri jumala tai jumalatar.
Tämän menneen maailman
tarkoituksena oli
elää ja olla elämättä.
Ruokkia työteliäät
nostaa suuruuteen ikuinen työ.
Sillä luonto kasvaa
ja
taivaalta rakoilevat valkoiset pilvet.
Nousevat taas samaan aikaan.
Alkaa aamuinen työ.
Kello on jo puoli viisi.

Käyttämätöntä potentiaalia

Tuttu tilanne, taas on aseman liukuportaat rikki ja talon seinassä alakerran elinten kuvia. Tämä on elävä esimerkki siitä, ettei kaupungeissa kaikki ole kunnossa. Ilkivallan tekijät kertovat vain sen, mitä me kaikki tiedämme. En kuulu tänne, tämä ei ole minun, eikä minun tarvitse siitä siis välittää.

Tänään tuli lounaalla nimittäin työkavereiden kanssa puhetta siitä, miten kaupunkiympäristö on täynnä käyttämätöntä potentiaalia. Jos jo rakennettua pidettäisiin kunnossa, kaikki voisi olla jotain muuta kuin rumuutta ja ankeutta. Ja kuinka ihmiset valittavat julkisten talojen ja katujen ankeudesta, mutta eivät koe niitä omikseen, eivätkä siis pidä niistä huolta. Kaikki on aina jonkin muun, ja jonkun muun olisi pidettävä siisteydestä huolta. Siis niiden muiden.

Suomi on siitä onnellisessa asemassa, että jopa Helsingin keskustassa voi jotain rakentaa. Siinä ongelma onkin, varmaan jälleenrakennuksen hengessä tykkäämme kovasti rakentaa metsän keskelle kauppakeskuksia, mutta emme jaksa ylläpitää jo rakennettua. Koskelan Jussin henkeä se. Ei sitä nyt muiden kanssa ja muiden töissä, omaa täytyy olla, että jollain on jotain arvoa.

Asuintalojen ulkopuolella ei kenelläkään riitä yhteishenkeä talojen ja julkisten tilojen kunnossapitoon. Suojellut julkiset rakennukset ovat eri asia, ja niitä vaalitaan, ja niiden loisto on palautettu monessa tapauksessa, mutta muut talot saavatkin erilaisen kohtalon.

Niistä legendaarisista 70-luvun järkkytaloistakin saisi kohtuullisia, jos niistä vain pidettäisiin huolta. Sitten jonkun ajan päästä ihmetellään, miksi talo on huonossa kunnossa ja homeessa. Sitten se jo puretaankin. Miksikö? No siksi, ettei ihmissuhteetkaa elä ilman huolenpitoa, miksi siis talotkaan. Tämä kuulostaa hieman hölmöltäkin, mutta kaikkia taloja tulisi rakastaa.

Monet virastot ja muut kolossit tunnetaan viime vuosikymmenien arkkitehtuurin epäonnistumisen monumentteina. Ja monet muut isot toimistorakennukset. Ihmiset viettävät niissä valtaosan elämäänsä työnsä myötä, mutta eivät nouse barrikadeille paremman ylläpidon puolesta.

Jokin aika sitten valittiin Suomen rumimpia rakennuksia. Valtaosa voittajista edusti sitä toimistoarkkitehtuuria. Ei talolla voikaan olla  "sielua", jos kukaan ei koe  sitä omakseen. Edes niissä valtaosan päivästään viettävät. Onneksi kaikki ei ole menetetty, jopa Makkaratalolla on ystävänsä.

Mikään ympäristö ei ole lähtökohtaisesti ruma. Ihmiset siitä ruman tekevät jättämällä sen heitteille, tai roskaamalla ja kuseksimalla ja töhrimällä nurkkiin. Lähiöiden ongelma taitaa piillä siinä, ettei kukaan tunnu kuuluvan niihin omasta mielestään. Kun ollaan "käymässä", ei kiintymystä synny ympäristöönsä. Odotetaan sitä parempaa, suomeksi omaa. Toki sitä järjestetään roskienkeruukampanjoita ja muita lähiöprojekteja. Hieno juttu sinänsä, mutta jos kaikki eivät ole samalla yhteisellä asialla, niin mikään ei muutu pysyvästi.

Ihmisillä riittää rakkautta kaunistaa mökkejään ja omakotitalojaan, mutta ei yhteisiä tiloja. Uskaltaisin väittää, että valtaosa lähiöiden ongelmista johtuu siitä, ettei kukaan koe olevansa lähiön asukas. Ollaan vain käymässä, ja se näkyy. Edes ne, jotka huoltavat työkseen kaupunkiympäristöä, ovat omasta mielestään vain töissä ja käymässä.

Kaikki tuntevat vanhat kulttuuriympäristöt omikseen. Meidän Helsinki (tarkoittaa kantakaupunkia), meidän Porvoota (tarkoittaa vanhaa kaupunkia). Oma aika tai lähimenneisyyden kaivattaisiin häviävän. Uskallan väittää, että parin vuosikymmenen päästä valitetaan, miksi ne 70-luvun nyt kauheatkin talot hävitettiin.

Ja kun ympäristö ei miellytä, niin syytetään sitten muita ihmisiä. Juopot kuin örveltävät ja teinit ajavat moporallia yötä myöten. Vika on aina jossain. Ettei meissä itsessämme.