Eksoottisia lajeja ja ne selittelijät

Olympialaisissa mielenkiintoisinta ovat ne lajit, joita ei juuri muuten televisiosta näe. Tai tiedä niistä mitään muutakaan. Niitä sitä katselee mieluiten ja suorastaan yrittää bongata valtavasta lajivirrasta ja supertähtien vanavedestä, jotka täyttävät julkisuuden jo kisoihin saapuessaan. Vähän on jo unohtunut se vanha sanonta, että tärkeintä on osallistuminen.

Nykyaikainen viisiottelu, baseball ja miekkailu siitä eksoottisimmasta päästä. Ja kuka on tietänyt aiemmin, että kenttäratsastus on vaarallisempaa kuin autourheilu. Onnettomuuksia kaipaavien kannattaa siis pysyä taajuuksilla.

Eksoottisuudesta puheenollen, itse avajaiset olivat parhaimmasta päästä aikoihin olympialaisissa ja urheilijatkin ilahduttavan hyvin pukeutuneet värikkäästi ja rohkeasti kansallisasuihinsa varsinkin Afrikan maista.

Itse ihastuin viikonlopulla maantiepyöräilyyn. Sen parempaa taktikointia, yhteistyötä ja itsekkyyttä on vaikeaa löytää muista lajeista. Niin, no mitenköhän sen dopingin laita. Nyrkkeilyäkin olen katsonut. Jostain syystä se tuntuu hienolta lajilta, vaikka en mikään väkivallan kannattaja olekaan. Siinä on ainakin säännöt, eikä potkita päähän maassa makaavaa.

Noista eksoottisista lajeistahan on tietysti väännetty kättä. Pitäisikö niiden olla kisoissa, kun ei ole harrastajiakaan. Ja toisaalta sellaisiakin lajeja ei ole ohjelmassa, joilla on paljon harrastajia. Mutta minusta ihmisten on hyvä nähdä vähän lajikirjoakin. Mistä sen tietää, vaikka joku nuori innostuisi miekkailusta.

Olympialaisiin herääminen vie aikaa, mutta tunnelmaan ajautuu samalla tavalla kuin fudiksenkin mm-kisoissa. On oikeasti kiva nähdä, kun eksoottisten maidenkin uimarit pääsevät mukaan, vaikka hädintuskin osaavat uida. Ja mielenkiintoista nähdä, miten huippujenkin hermot voivat pettää, kun rahan sijasta kilpaillaan kunniasta. Ja aina olympialaisissa sattuu joitakin historiaan jääviä tragedioitakin, mikä nyt ei tilastollisestikaan ole ihme, kun kymmeniä tuhansia kerääntyy yhteen. Luojan kiitos kisat ovat säästyneet pahimmilta terrori-iskuilta viime aikoina.

Jos olympialaisissa on eksoottisia lajeja, niin syntyy niitä uusiakin pilvin pimein. On suopotkupalloa, frisbeegolfia ja vaikka mitä. Järjestäänpä korkkarijuoksunkin kisat kohtapuoliin. Kohta alkaa olla tylsä sanoa harrastavansa 80-luvun suosikkia squashia puhumattakaan hiihdosta tai suunnistuksesta.

Näissä olympialaisissa suomalaiset ovat tuttuun tyylinsä menettäneet hermonsa, mutta positiivisiakin yllätyksiäkin löytyy, kuten se kultamitalin voittanut ampujanainen. Anteeksi, en nyt muista nimeä. Suomalaiset taitavatkin olla parhaimmillaan tuomaroinnissa, toisten virheiden tuomitsemisessa. Onneksi olosuhteiden syyttelijöitä ei epäonnistujissa ole vielä hirveästi ollut. En ymmärrä, mikä siinä on niin vaikeaa sanoa, ettei pystynyt parhaimpaansa. Itse olen tuon pystynyt myöntämään tuhansia kertoja.

Mutta sen on ainakin huomannut, että suosikkiurheilijoidenkin mitta on ulkonäössä. Hanna-Maria Seppälää jahdataan koko ajan, mutta olympiakultaa voittanut orimattilalainen ampuja sai olla varsin rauhassa, vaikka hyviä tuloksia oli tehnyt aiemminkin, eikä täysin puun takaa tullut. Ja harmi, että urheilijoiden täytyy olla kiiltokuvamaisen kunnollisia, ettei sponsorit katoa. Seppo Rädyn kaltaisia persoonia on kyllä ikävä.

PS. Georgian kriisi osoittaa taas kansainvälisen yhteisön todellisen voimattomuuden niiden kriisien hoidossa, joiden toinen osapuoli on suurvalta. Urheilijat onneksi näyttivät esimerkkiä. Mitaleille sijoittuneet georgialais- ja venäläisampujat kykenivät halaamaan toisiaan sodasta huolimatta. Eli on siitä urheilusta oikeastikin hyötyä rauhanteossa.