Käyttämätöntä potentiaalia

Tuttu tilanne, taas on aseman liukuportaat rikki ja talon seinassä alakerran elinten kuvia. Tämä on elävä esimerkki siitä, ettei kaupungeissa kaikki ole kunnossa. Ilkivallan tekijät kertovat vain sen, mitä me kaikki tiedämme. En kuulu tänne, tämä ei ole minun, eikä minun tarvitse siitä siis välittää.

Tänään tuli lounaalla nimittäin työkavereiden kanssa puhetta siitä, miten kaupunkiympäristö on täynnä käyttämätöntä potentiaalia. Jos jo rakennettua pidettäisiin kunnossa, kaikki voisi olla jotain muuta kuin rumuutta ja ankeutta. Ja kuinka ihmiset valittavat julkisten talojen ja katujen ankeudesta, mutta eivät koe niitä omikseen, eivätkä siis pidä niistä huolta. Kaikki on aina jonkin muun, ja jonkun muun olisi pidettävä siisteydestä huolta. Siis niiden muiden.

Suomi on siitä onnellisessa asemassa, että jopa Helsingin keskustassa voi jotain rakentaa. Siinä ongelma onkin, varmaan jälleenrakennuksen hengessä tykkäämme kovasti rakentaa metsän keskelle kauppakeskuksia, mutta emme jaksa ylläpitää jo rakennettua. Koskelan Jussin henkeä se. Ei sitä nyt muiden kanssa ja muiden töissä, omaa täytyy olla, että jollain on jotain arvoa.

Asuintalojen ulkopuolella ei kenelläkään riitä yhteishenkeä talojen ja julkisten tilojen kunnossapitoon. Suojellut julkiset rakennukset ovat eri asia, ja niitä vaalitaan, ja niiden loisto on palautettu monessa tapauksessa, mutta muut talot saavatkin erilaisen kohtalon.

Niistä legendaarisista 70-luvun järkkytaloistakin saisi kohtuullisia, jos niistä vain pidettäisiin huolta. Sitten jonkun ajan päästä ihmetellään, miksi talo on huonossa kunnossa ja homeessa. Sitten se jo puretaankin. Miksikö? No siksi, ettei ihmissuhteetkaa elä ilman huolenpitoa, miksi siis talotkaan. Tämä kuulostaa hieman hölmöltäkin, mutta kaikkia taloja tulisi rakastaa.

Monet virastot ja muut kolossit tunnetaan viime vuosikymmenien arkkitehtuurin epäonnistumisen monumentteina. Ja monet muut isot toimistorakennukset. Ihmiset viettävät niissä valtaosan elämäänsä työnsä myötä, mutta eivät nouse barrikadeille paremman ylläpidon puolesta.

Jokin aika sitten valittiin Suomen rumimpia rakennuksia. Valtaosa voittajista edusti sitä toimistoarkkitehtuuria. Ei talolla voikaan olla  "sielua", jos kukaan ei koe  sitä omakseen. Edes niissä valtaosan päivästään viettävät. Onneksi kaikki ei ole menetetty, jopa Makkaratalolla on ystävänsä.

Mikään ympäristö ei ole lähtökohtaisesti ruma. Ihmiset siitä ruman tekevät jättämällä sen heitteille, tai roskaamalla ja kuseksimalla ja töhrimällä nurkkiin. Lähiöiden ongelma taitaa piillä siinä, ettei kukaan tunnu kuuluvan niihin omasta mielestään. Kun ollaan "käymässä", ei kiintymystä synny ympäristöönsä. Odotetaan sitä parempaa, suomeksi omaa. Toki sitä järjestetään roskienkeruukampanjoita ja muita lähiöprojekteja. Hieno juttu sinänsä, mutta jos kaikki eivät ole samalla yhteisellä asialla, niin mikään ei muutu pysyvästi.

Ihmisillä riittää rakkautta kaunistaa mökkejään ja omakotitalojaan, mutta ei yhteisiä tiloja. Uskaltaisin väittää, että valtaosa lähiöiden ongelmista johtuu siitä, ettei kukaan koe olevansa lähiön asukas. Ollaan vain käymässä, ja se näkyy. Edes ne, jotka huoltavat työkseen kaupunkiympäristöä, ovat omasta mielestään vain töissä ja käymässä.

Kaikki tuntevat vanhat kulttuuriympäristöt omikseen. Meidän Helsinki (tarkoittaa kantakaupunkia), meidän Porvoota (tarkoittaa vanhaa kaupunkia). Oma aika tai lähimenneisyyden kaivattaisiin häviävän. Uskallan väittää, että parin vuosikymmenen päästä valitetaan, miksi ne 70-luvun nyt kauheatkin talot hävitettiin.

Ja kun ympäristö ei miellytä, niin syytetään sitten muita ihmisiä. Juopot kuin örveltävät ja teinit ajavat moporallia yötä myöten. Vika on aina jossain. Ettei meissä itsessämme.