Kirjeitä sohvan pohjalta

Eilen näin kavereita oikein urakalla ja tänään olikin hyvä keskittyä taas sohvalla makaamiseen voipuneena. Sen taidon ainakin osaan.

Ostin myös Clint Eastwoodin kehutut elokuvat Iwo Jimasta. Isiemme liput kertoo taistelusta amerikkalaisten näkökulmasta ja Kirjeitä Iwo Jimalta japanilaisten näkökulmasta. Ne, jotka eivät tiedä, mikä Iwo Jima on, niin pieni tietoisku. Se on Japanille kuuluva saari, josta taisteltiin verisesti toisen maailmansodan loppupuolella. Saaripahasen takia kuoli tuhansia ihmisiä. Sen vallattua päästin sitten pommittamaan Japania tuusannuuskaksi.

Ihan en kyllä ylistäisi elokuvaa maasta taivaisiin. Esim. Veteen piirretty viiva kuvaa Tyynenmeren sotaa paremmin, mutta sotaelokuvagenressä ne kuitenkin kuuluvat keskitasoa parempiin. Elokuvat ovat silti taattua Eastwoodia, josta on vanhana pappana virinnyt yksi tämän hetken parhaimmista ohjaajista. Million dollar baby on suorastaan jo klassikko.

Molemmat elokuvat herättivät sellaisen ajatuksen, että yksilön osa on valtioiden välisissä sodissa pikkuinen ja surkeasti loppuva. Sehän on toki jo vanha totuus. Japanilaisia oli vuosikymmeniä huijattu valheellisella isänmaallisuudella ja suuruudenhulluudella herrankansana olosta. Keisari tuon jumalkuvana Japanissa.

Amerikkalaisten jumalkuva oli puolestaan se kuuluisa kuva, joka Iwo Jimalla otettiin, kun amerikkalaiset pystyttivät sen lipun. Kuva oli loppujen lopuksi lavastettu, eivätkä "sankareiksi" päässeet kaikki lipun oikeasti pystyttäneet. Sankaruus onkin vaikeaa, kun sinulle sanotaan, että nyt olet sankari. Ja käyt sotaa vielä rintamalta pääsyn jälkeenkin sankaruuden markkinamiehenä.

Kuvassa loppujen lopuksi olleetkaan eivät loppujen lopuksi uskoneet olevansa sankareita. Yksi ryyppäsi itsensä hengiltä ja kaksi muutakin unohtuivat siinä missä muutkin sotaan liittyvät asiat. Sankarina olo on aika lyhytaikaista hommaa. Kun voitto on saatu, unelmat siirtyvät muualle kuin rauhaan.

Kirjeitä Iwo Jimalta oli alkuasetelmaltaan mielenkiintoisempi kuin Isiemme liput. Sotaelokuvissa kun on vasta viimeaikoinan valotettu toista osapuoltakin muutakin kuin ilmestyskirjan petona. Japanilaisten rohkeutta ei voi muuta kuin ihmetellä. He eivät tuntuneet pelkäävän kuolemaa ollenkaan. Tosin elokuvassa annettiin ymmärtää muutakin. Että jopa japanilainen ei halua kuolla. Tuntuu, että jos ihminen kasvatetaan tiettyyn elämänuskoon, niin siitä ei pääse eroon edes kuoleman edessä. Tai kuoleman edessä vasta ymmärretään jotain suurempaa elämästä. Sitten kun se on jo myöhäistä.

PS. Elokuvista puheen ollen. Rennyn Mannerheim-elokuvasta taitaa sittenkin tulla totta. Ainakin roolituksessa tuntuu olevan suomalaisen elokuvan Kuka kukin on-kerho. Renny itsekin sanoi, että nyt on näytön paikka. Ainakin itse toivoisin, että Renny saisi tehtyä nyt hienon draamallisen elokuvan. Tuskin kuitenkaan näemme Mannerheimia sentään kureliiveissä sen animaation tapaan. Vähän samanlaisessa tilanteessa on Koivusalo Täällä Pohjantähden alla-elokuvan kanssa. Suurista tarinoista kun monesti on helppo epäonnistua. 

Eilen
kävin muuten Hakaniemen divareissa ja sieltä tarttui taas monta kirjaa mukaan.
Muun muassa Uuno Kailaan kootut runot, 40-luvun painoksena ja
Neuvostolyriikkaa osa 4, josta kaverini H tiesi sanoa, että sarjan
julkaiseminen loppui kesken, siinä missä muukin Neuvostoliittoon
liittyvä sen hajottua. Eräänlainen historiallinen totuus sekin.