Haussa positiivisin työntekijä

Työnantajani etsii parhaillaan positiivisinta työntekijää. Tai no, itse asiassa en muista, onko hakuaika mennyt jo umpeen. Itseäni en ole ilmoittamassa, jonka jokainen verkkopäiväkirjaani kauemmin lukenut varmasti voi arvata. Paljon voisin muista taas valita, mutta valinnanvaraa on liikaakin. Varsinkin kun puhutaan tavallisista työntekijöistä, jotka kuuntelevat tiuskimistakin hymyssäsuin.

Jo aiemmin työnantajani intranetin keskustelupalstalle on perustettu Kehu selän takana-palsta. Alun innostuksen jälkeen selän takana kehuminen on tosin tyrehtymään päin. Ehkä ihmisen luonnollisiin toimintoihin ei kuulu selän takana kehuminen, jos edes aina selän edessä kehuminenkaan. Itse yritän kehua ainakin hyvällä tuulella ollessani.

Sinänsä idea positiivisesta työntekijästä on hyvä, positiivisia ihmisiä on yllättävän paljon, vaikka suomalaisia happamiksi väitetäänkin. Helpompi on valittaa ja kertoa puutteet, tosin minusta sekin on hyvä, sillä ei mikään muutu, ellei kukaan uskalla tai halua ongelmista puhua.

Työurani aikana olen silti tavannut paljon ihmisiä, sosiaalityöntekijöitä tai lääkäreitä ja kaikkia muita mahdollisia ammattiryhmiä, joilla varmasti jo pelkästään tunnekuormaa työssään riittää. Toki tiedottajalle halutaan antaa hyvä kuva työpaikasta, markkinamies kun tiedottaja kuitenkin on. Toimittajalle taas avaudutaan ikävimmästäkin asioista, koska toimittaja sentään pystyy johonkin vaikuttamaan jutuillaan.

Ja joskus sitä aina hämmästyy, miten joku saattaakin olla innostunut työstään, että täpinöissään malttaa tuskin paikallaan pysyä. Harva kai loppujen lopuksi tekee unelmatyötään, tai unelma ainakin on muuttunut epämiellyttäväksi. Mutta nämä positiivarit taitavat olla syntyneet jo tietyn elämänasenteen omaaviksi. Eivät anna surkeuden työssäänkään masentaa, vaan löytävät aina hyvät puolet. Varmaan kotonakin tsemppaavat. Hitto soikoon, olen kateellinen jälleen.

Luojan kiitos, joka työpaikalla löytyy aina hengen nostattajia. He ovat niin mukavia, että heitä tekisi mieli halia. Oli tilanne muka taas maailmanlopussa, he hymyilevät aina ja ovat ystävällisiä, eivät häviä työhuoneeseensa mököttämään ja muille surkeuttaan tiuskimaan. Olen ihan sitä mieltä, että positiivisille ihmisille pitäisi maksaa palkanlisää tehokkuuden parantamisesta.

Itselläni on töissä vielä ollut elokuun ajan tavanomaista hiljaisempaa. Yksi vanhempi rouva ehti toki huutaa puhelimeen niin, että se piti korvasta irroittaa. Ei ollut tyytyväinen siihen, että puhelinvaihteessa oli sattunut maahanmuuttaja vastaamaan ja kaikki muukin oli päin.... Vielä kun olisi kertonut, mitä oli vaillakin, ennen kuin luuri lyödään korvaan. Enää tosin en  haukkumista ja kiukuttelua töiden jälkeen murehdi.

Tänään taas soitti nuori tyttö, jonka tilanne oli aika hankala ja jota en juuri pystynyt auttamaan. Siitä huolimatta tyttö ei tiuskinut ja huutanut. Että se niistä hyväkäytöksisistä aikuisista.

Yle muuten tutki arvostetuimpia kulttuuriammatteja. Ehkä hieman yllättäenkin (ainakin omasta mielestäni) suosituimmaksi osoittautui kirjailija. Yleensä kun se on arvostetuin, joka saa eniten julkisuutta, kuten vaikkapa näyttelijät. Vähiten arvostettu oli kriitikko, mikä ei sekään yllätä. Niin, kirjailijaakin on vaikea määrittää, onko se kustannustoimittajan avulla koko 25-vuotiaan elämänsä kansien väliin kirjoittanut tissimalli vai jokin apurahakirjailija, jonka kirjoja kukaan ei edes osta. Ja kirjallisuuskin on makuasia ja monesti olen lukenut loistavia kritiikkejä toisin kuin loistavia kirjoja. Eniten kyse on antaumuksesta, I think.

Vielä muutama sivuhuomio. Suomalaiset eivät kuulemma mahdu enää normaaleihin ruumisarkkuihin, vaan xl-malleja tehdään arkkupajoissakin. Viimeiselle matkalle on sinnekin näemmä kokorajoitus.

Disney-yhtiötkin antoivat satuhahmoilleen kyytiä poliisien avulla. Tai tietenkin satuhahmoiksi pukeutuneille työntekijöilleen, jotka kiidätettiin työnantajan kanssa riitelyn jälkeen poliisikyydillä putkaan. Niin sitä pitää, rakkautta riittää nukeille tai maksaville asiakkaille. Ei sydämelle niiden takana.