Onko bikinikeimailu tuotteet käsissä työtä ja entä jos tulee tappavampi virus?

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Esa Pesonen (@esapesonen) jakama julkaisu

Vielä vähän tilitystä ennen uutta vuotta. Somessa nousi mylläkkä kuin Iltalehden konkaritoimittaja Tommi Parkkonen vertaili kolumnissaan Sara Sieppiä ja kansanedustajia. Sieppi ja muut somevaikuttajat kokivat, että nyt Sieppiä ja sometyötä vähätellään. 

Itse luin tuon kolumnin. Ei se minusta erikoinen ollut ja vielä vähemmän näen siinä loukkaantumisen tarvetta. Nykyään kun ei saa kritisoida edes kaupallista pinnallisuutta, jota Sieppikin edustaa.

Itse olen ihmetellyt jälleen kerran tätä somemaailman ihmeellisyyttä. Osittain työkseni seuraan somea aika tarkasti. Yleensä Sieppi ja muut läpikaupalliset somevaikuttajat poseeraavat vain mainostaen jotain tuotetta. Bikineillä tai ilman. 

Varsinkin Instagram toimii näin, että jos olet nuori ja nätti että myös nainen, niin seuraajia riittää ja yhteistyön tarjoajaa. Jos Instagramista löytää mielenkiintoisia ihmisiä, niin harvoin heillä on paljon seuraajia. Instagramissa riittää, että olet nuori ja nätti että nainen. En nyt oikein heitä uhreinakaan näe ja tuskin nuo kuvausessiot heiltä kokonaista työpäivää edes vievät ja rahaa tulee tiskiin. 

------------

Eilen katsoin muuten I am Legend -elokuvan, siinä tiedemies yrittää pelastaa maailmaa tappavalta virukselta. Hän on ainoa terve hengissä New Yorkissa, muut olivat sinänsä naurettavan oloisiksi zombieksi tehtyjä viruksen uhreja.

Koronan myötä ja elokuvan jälkeen olen ajatellut, että kerran meihin iskee vielä tappavampi virus. On todennäköistä, että ruton kaltainen sairaus vielä iskee. Ja se voi hyvinkin lähteä meidän itsemme takia, kuten korona. 

Nykyisin tiede voi iskeä takaisin, mutta entä jos jokin niin tappava iskee, ettei ole aikaa reagoida. Jos koronarokote, jonka lopullisesta tehosta emme edes vielä tiedä, vei vajaan vuoden kehittää, niin entä jos tuotakaan aikaa ei ole käytettävissä?

Oliko vuosi 2020 kärsimyksen vuosi ja voitetaanko kuolema?

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Esa Pesonen (@esapesonen) jakama julkaisu

 

Tätä vuotta moni sanoo kauheaksi ja hulluksi vuodeksi. Sitähän se on ollutkin koronan osalta. Itse en koe tätä vuotta itselleni sen hullummaksi kuin muitakaan vuosia. Enpä ole koronaa ennenkään halaillut ihmisiä ja elämä on ollut yhtä haastavaa koronaa ennenkin kuin varmasti sen jälkeenkin. 

Tänä vuonna kyllä sairastuin vakavasti, mutta sekin on onneksi nyt lääkkeillä pääosin selätetty. Henki siinä melkein menikin, mutta hyvä lopputulos on tärkein. En valita.

Ensi vuotta en kyllä tuhlaa, kirja on kirjoitettava, vaikka se olisi viimeinen teko. Työelämältä en hirveitä odota, mutta jos hyviä töitä löytyisi, kukapa ei olisi tyytyväinen.

Mutta se minusta. Wikipediaa selatessani törmäsin herraan nimeltä FM 2030, joka oli tiedemies. Kyllä, hän vaihtoi nimensä tuollaiseksi, koska halusi olla maailmankansalainen, eikä kuulua mihinkään "heimoon", jonka oikea nimi paljastaisi. 

Hänen mielestään kuoleman voittaminen oli ihmisen evoluution seuraava vaihe. Sanomattakin on selvää, että hän itse tai hänen päänsä on kryotonisessa syväjäädytyksessä odottamassa tuon kuoleman aiheuttaman ongelman ratkaisua. 

Hän totesi, että jos kuolema on luonnollista, sen pitäisi olla jo voitettu ja että ihminen voisi siten elää ikuisesti. Tuossa toteamassa on mielestäni tiettyä ristiriitaa, kun eivätkö luonnolliset asiat juuri siksi ole luonnollisia, että näin täytyy tapahtua? 

Voi tietysti olla, että jos kuolema todellakin joskus selätetään ihmisen osalta, niin ikuinen elämä on yhtä luonnollista kuin kuolema nyt.

FM 2030 tavoitteli ikuista elämää. Tuota ikuista elämää on ikuisuus jo tavoiteltu. Mietin vaan, että olisiko ikuinen elämäkään välttämättä laadukasta. 

Jos vaikka olisit elänyt tuhat vuotta, tulisiko jossain vaiheessa mieleen, että eikö tämä voisi jo loppua. Monethan tappavat itsensä jo nyt jouduttaakseen maallisen elämänsä loppua. Tulisiko väsymys kaikkeen ja ilo katoaisi elämästä, vaikka ruumiisi säilyisi ikuisesti nuorena ja kivuttomana? Näinhän ehtii tapahtua jo lyhyen ihmiselämän aikana, että ilo ja intohimoa katoaa. 

Lähestyvä loppu mietityttää ja pelottaakin kipujen ja tuskien osalta, mutta eikö ole hyvä, että asioilla on loppu? Minulle riittää, jos minusta jäisi edes jokin henkinen/hengellinen perintö ihmisille, en välttämättä edes haluaisi, että ruumiini olisi ikuinen.

Olen hyvä ihminen, koska kerron sen somessa ja muistakaa itkeä julkisesti

Jokainen meistä tietää, että somessa suurin osa ihmisistä haluaa antaa kiillotellun kuvan elämästään ja sen todellisuudesta. Nyt on löytynyt myös uusi ilmiö.

Tuossa eilen juteltiin, että nykyään ihmisillä on somessa vimma kertoa, kuinka hyviä ja sydämellisiä ihmisiä he ovat. Muille on pakko kertoa, jos on auttanut vanhusta suojatien yli tai muuta vastaavaa. Eikö tällainen pitäisi olla itsestäänselvyys, ilman, että siitä tekee numeroa. 

Todellisuus ihmisten auttavaisuudesta ei välttämättä vastaa ihan somekuvaa. Itse olen auttanut ihmisiä sitä enemmän mitä vanhemmaksi olen tullut ja harvoin teen siitä Facebookissa numeroa, vaikka kaikkea muuta typerää sinne kirjoittelenkin. 

Samoin ihmiset haluavat kertoa, kuinka he ovat lahjoittaneet hyväntekeväisyyteen. Aika monta lahjoitusta Hurstille näin tänä vuonna. 

Hursti on sinänsä poikkeus, koska julkisesti ihmiset mielellään kertovat lahjoittavansa tietenkin lapsille ja köyhille lapsiperheille. Sekä yksinhuoltajille. Se antaa sosiaalisesti parhaimman kuvan lahjoittajasta. Eipä esimerkiksi päihdetyöhön kukaan kerro lahjoittavansa yhtään mitään. 

Oma asiansa on sitten kaikki surupäivitykset. Nykyisin jokaisessa tv-ohjelmassakin täytyy olla jokin synkkä kohtalo. jota itkeä. Vain elämää -sarja perustuu itkun tuhertamiselle. Suru on nykyään julkista, sillä jostain syystä silläkin saa hyvän kuvan itsestään.

Itse olen kanssa miettinyt, kun jotkut kertovat heti somessa läheisensä menehtyneen, että onko se ihan järkevää. Eikö sen henkilökohtaisen suremisen täytyisi tulla ensiksi, ellei sitten ole julkisuudenhenkilö, jonka surukaan ei ole yksityistä.

Jouluna ihminen on ihminen (runo Hurstin jouluruokajonosta rautatientorilla)

Jono kiertää rautatientorin ympäri useampaan kertaan.
Jonossa on tuhansia ja se on kuin mato,
joka etsii maasta paikkaansa.
Täällä etsivät paikkaansa
köyhät ja raskautetut.
Joku möykkää humalassa,
useimmat ovat hiljaa.
Joku sentään yrittää toisia ohittaa,
joulupukkikin paikalla ihmettelee,
presidenttiä ei näy paikalla
kertomassa viisaita sanojaan.
Mietteliäs Aleksis Kivi
katsoo tätä näytelmää
paikalleen jähmettyneenä.
Kansalaiset ovat lahjoittaneet köyhilleen ruokaa.
Eivät jonottajia silmillään jonossa näkisikään.
Jouluna nälkäiset eivät ole harmaita haamuja.
Jouluna ihminen on ihminen.
Silloin sekin ansaitsee leivoksia
ilman Jumalan sanaa. 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Esa Pesonen (@esapesonen) jakama julkaisu

Väinö Linnan syntymästä 100 vuotta - mitä Linna merkitsee minulle?

Kirjailija Väinö Linnan syntymästä on sata vuotta. Harvassa ovat ne kirjailijat, joiden tuotanto on vaikuttanut ihmisten jokapäiväiseen elämään. Linna on sellainen varsinkin Tuntemattoman sotilaan osalta, josta on tullut osa arkipäivän kulttuuria. 

Linna on niitä harvoja kirjailijoita, jotka ovat myös minuun vaikuttaneet syvästi. Tuntemattoman sotilaan ja Täällä Pohjantähden alla-trilogian luin jo noin 10-vuotiaana. Niiden maailma imaisi täysin mukaansa. Linna on maailmankirjallisuuden klassikko, ei pelkästään Suomen kirjallisuuden. 

Se on kyllä myönnettävä, että Mustaa rakkautta ja Päämäärää en jaksanut lukea loppuun. Niissä Linna ei ollut löytänyt vielä omaa ääntään. Se harmittaa, että Linnan Messias -kirjasta ei ole säilynyt edes vedoksia. 

Linna ei ollut rakkauskirjailija, mutta hänen taitonsa saattaa yhteiskunnan ja historian kuvaaminen eläväksi luettavaksi oli aivan poikkeuksellinen. Henkilöhahmot olivat hänen kynäilemänään tavattoman eläviä ja ne pystyi kuvittelemaan mielessään. 

Linnalle ei tule koskaan käymään niin kuin yhtä suositulle Kalle Päätalolle, joka ei taida olla luettu kirjailija enää 50 vuoden päästä puhumattakaan lukuisista muista kirjailijoista. Linnaa lukevat sivistyneet ja historiasta kiinnostuneet ihmiset tulevaisuudessakin. 

Onko Linna vaikuttanut omiin teksteihini? Nuorena poikana yritin suorastaan imitoida hänen kirjoitustyyliään, mutta eihän siitä mitään tullut. Eikä kenenkään imitoinen ole järkevää ellei sitten halua pastissia tehdä.

Yksinkertainen runo rakkaudesta

Minä välitän sinusta.
Minä yritän huolehtia sinusta.
Sinun täytyy muistaa.
Sinun täytyy ymmärtää.
Minä vanhenen.
Voimani eivät ole niin kuin ennen.
Nuoruuden hulluus on antanut periksi.
Intohimo ja palo eksyksissä.
Haluan rauhan.
Haluan rakkautta.
Tulla vahvaksi.
Se on yksinkertaista rakkautta.

Katsottua: Juice: Sielukas kuvaus rockin valtiomiehen elämästä

Jatketaan Suomen musiikin valtiomiesten parissa. Heistähän tulee nyt jokavuosi useampi elokuva ja onneksi myös naisista. Juice-elokuvan katsoin jo elokuvateatterissa, mutta edellisen illan juhlinta veti olon sen verran väsähtäneeksi, että katsoin elokuvan nyt uudelleen.

Ja ihan hyvä, että katsoin. Teppo Airaksisen ohjaama ja Riku Niemisen tähdittämä elokuva on elokuvallisesti onnistunut, vaikka vetääkin mutkia suoraksi Juice Leskisen elämäntarinassa. Se pohjautuu Antti Heikkisen erinomaiseen Juicen Risainen elämä-kertaan, jota en ollut kyllä tunnistaa pohjaksi elokuvassa.

Pakko sanoa, etten uskonut munamies-Niemisen kykyyn näytellä Leskistä uskottavasti, mutta Nieminen on aivan eri maata kuin moni muu näyttelijä elämäkertaelokuvssa. Sanotaanko, että Juicella on sielukin tässä elokuvassa. Ja onhan Nieminen tätä elokuvaa varten sekä lihottanut ja laihduttanut itseään.

Elokuva on tarina vihanpidosta ystävien kesken ja surkeasta avioliitosta ja Juicen surkeasta aviomiesmäisyydestä ja isyydestä. Juicen vaimo tosin taisi oikeasti lähteä roudarin matkaan, eikä Harri Rinteen, vaikka Rinne ja Juice toistensa morsmaikkuja kokeilivatkin. 

Rinne ja toinen Juicen alkuaikojen kumppani Mikko Alatalo jäävät sinänsä karikatyyrimäisiksi hahmoiksi elokuvassa. Tosin molemmat katosivatkin Juicen elämästä siinä vaiheessa, kun Juicesta tuli Suomirockin ikoni.

Minulle aiemmin tuntematon Iida-Maria Heinonen vetää Juicen vaimon roolin uskottavasti, vaikka rooli pääosin sisältää joko Juicen ihailua tai Juicelle vittuilua. Elokuvassa ei kerrottu muuten mitä Juicen Johanna-tyttärelle myöhemmin kävi. Hän kuoli huumeisiin muutaman vuoden Juicen poismenon jälkeen. 

Elokuva on kuvattu filmille, joka ei taida nykyisin olla enää tavallista. Se tuo kuviin tiettyä pehmeyttä ja myös uskottavaa historiakuvaa 1970-luvulta. 

Käsikirjoitus on onnistunut, sillä dialogi on luontevaa, eikä Juice-kliseisiin sorruta. Juicen ryyppäämisestäkään ei ole tehty itseisarvoa vaan sille annetaan selitys kuoleman jatkuvasta läsnäolosta lapsena, epävarmuudesta ja heikosta itsetunnosta, vaikka kaikki eivät sitä Juicesta uskoisikaan.

Virheetön ja erehtymätön Haavisto

Vaikka vihreät ja persut ovat toistensa vastakohtia, niin loppujen lopuksi niiden toiminta ei juurikaan eroa toisistaan. Molemmat uskovat oppeihinsa ja eivät näe totuutta puilta. Tämä nähtiin tässä Pekka Haavisto-jupakassa. 

Hänen ihailijansa kieltäytyvät sitkeästi uskomasta, että Haavisto olisi tehnyt mitään väärää. Tämä siitäkin huolimatta, että perustuslakivaliokunta totesi Haaviston toimineen ei pelkästään väärin vain lainvastaisesti. 

Ja kun yrität somessa heille asiaa selittää, raivo on kovaa. Kovapalkkainen virkamies kiusasi Haavistoa yms. Silmät on suljettu siltä, että Haaviston johtamistavoista on valitettu koko vaalikauden ajan. Haavisto on kannattajilleen eräänlainen erehtymätön jumalhahmo. Vihreä Isä aurinkoinen. 

No. Tuskin Haavisto seuraavissa presidentinvaaleissa enää pärjää, vaikka vihreät hänet sinne asettavatkin ehdokkaaksi.  Politiikassa kaikki unohdetaan, mutta ei Haaviston ylimielinen erehtymätöm asenne.

Edes miesytävä Antonio ei Haavistoa pelasta. Viihdelehden mukaan kun Haavistolla taitaa olla nykyään enemmän vipinää avustajansa kanssa.

Pienemmästäkin on Suomessa lähdetty ministerinvirasta, mutta kun kepulaiset tarttuvat kuin hukkuva ministerinpaikkoihinsa, niin Haavisto pitää paikkansa loppuun asti. Ehkä mukava mies Haavistosta on pilkottanut hieman nyt ihmisille totuuskin. Ei koko homma ole katkerien persujen keksintöä. 

Ihme kyllä haavistolaiset eivät vielä ole syyttäneet Haaviston ajojahdista hänen homouttaan. Naisministeri kun mokaa, niin vedotaan heti, että jahdataan koska nainen. Suurin osa toimittajistakin kun taitaa sitäpaitsi olla jo naisia.

Katsottua: Olavi Virta: Olavi Virran tie ryysyistä rikkauksiin ja takaisin

 

Katsoin eilen tv-ensi-iltansa saaneen Olavi Virta-elokuvan. Kuten melkein kaikki Timo Koivusalon ohjaamat elokuvat, niin tämäkin haukuttiin kriitikoiden toimesta. Tiettyjä puutteita siinä on, mutta mielestäni elokuva oli ihan ok katsottava juoneltaan. Ei klassikko, mutta huonompia on nähty. 

Lauri Tilkanen on mielestäni yllättävän hyvä vaikeassa roolissa. On aika vaikea näytellä ikoneita. Tilkanen lihotti rooliaan varten, mutta silti hän ei täysin muistuta Olavi Virtaa, koska tämä vanhetessaan pullistui. Nyt Tilkanen muuttuu hetkessä nuoresta vapisevaksi vanhukseksi. Nuorisoidolin näköä Tilkasessa on kuitenkin. 

Malla Malmivaara näyttelee myös Olavi Virran paljon kärsineen Irene-vaimon roolin uskottavasti. Tässäkin ongelmana taas se, että Irenen roolin hän joutuu vetämään kaikkina ikäkausina. Se ei vaan toimi. 

Virta-elokuvaan Koivusalo on saanut tähtinäyttelijöitä runsaasti. Martti Suosalo näyttelee jo toista kertaa Repe Helismaan roolin. Ehkä paremmin kuin kukaan muu elokuvassa. Elokuvassa vilahtavat myös Hannu-Pekka Björkman Topi Kärkenä ja Jonna Järnefelt Olavi Virran äitinä. 

Elokuvaa on haukuttu kiiltokuvamaisuudesta ja sitä se paikoiteille on. Juomisen tuska jää sivualalle ja juominen jää vähän pelkäksi rellestämiseksi, mitä alkoholismi ei ole enää. Ehkä Tilkanen on vaativaan rooliin liian nuori. Malla Malmivaara taas selviytyy petetyn vaimon roolistaan paremmin. 

Kuvat ovat komeita, eikä 1940- ja 1950-kuvaus näytä halvalta tehdyltä. Itse näen elokuvan enemmän avioliiton murtumisen kuvauksena, enkä Olavi Virran elämäkertaelokuvana, niin kuin kai jotkut olisivat toivoneet. Virran ryysyistä rikkauksiin ja takaisin ryysyihin elämästä kun saisi melkein tv-sarjan.

Runoja eristyksestä osa 4

Sleeping Beauty
Sinä kuolit saavutettuasi maailman huipun.
Sen saavutettuasi kuolit.
Väsyit matkalla alas.
Et enää noussut ylös.
Kuolit yksin.
Prinssisi etsi turhaan sinua.
Kuolit.
Lähellä sitä, missä Brahmaputra saa alkunsa. 

Huone 358
Täällä asuvat ne,
jotka tulivat tänne kaukaa,
ja ne, jotka eivät täällä kestä.
Toiset tulivat tänne töihin,
ja toisille ei töitä riitä.
Riemu olla yhdessä yksin,
Jumala koettelee enkeleitään.
Kuolleita lapsia pimeyden tiellä.
Ei ole pelastusta, mutta toivoa on.

Kapakkakuiskaaja
Hän kuuntelee juoppoja,
joita muut eivät kuuntele.
Hän kuuntelee rahattomia, kodittomia,
omaan itseensä kadonneita.
Hän on kapakkakuiskaaja.
Rauhoittaa rauhattomat,
rahoittaa rahattomat.
Hänen luonaan elämä asuu,
hänen luonaan juopot katuu.

Katsottua: Naked Attraction Suomi: Hiukan jäykkää nakuilua

 

Alastomuuteen ja deittailuun liittyvien tosi-tv-sarjojen uusin jäsen on Naked Attraction Suomi. 

Sarjassa kilpailijat ovat jopa oikeasti alasti, toisin kuin esimerkiksi amerikkalaisissa muka alaston -sarjoissa. Ja pokkaahan tähän alastomaan Napakymppiin osallistuvilla täytyy olla. En itse menisi kuuna päivänä alasti televisioon. Tai no, jos olisi "erittäin hyvin varustettu".

Ideana on, että Herra A/Neiti A valitsee viidestä pikkuhiljaa alastomaksi paljastettavasta treffikumppaniniksi itselleen vaatteet päällä. Myös hän itse joutuu riisumaan itsensä alasti ennen treffikumppanin valintaa.

Jaajon räsypokan alaston kotikutoisuus on kuitenkin tästä sarjasta kaukana, kun kyse on tiukasta formaatista. Sitä lieventää iki-ihana seksuaaliterapeutti Marja Kihlström, joka on aina yhtä luonteva ja luonnollinen.Ja ainoa, joka saa pitää vaatteensa loppuun asti.

Suomalaisittain miesosallistujat ovat kohtuullisen jäykkiä, siis käytökseltään, naiset osaavat flirttailla vartalollaan paremmin. Kaikilla on suhteellisen normaalit kropat, joskaan enemmän lihavia ei ole mukaan huolittu.

Onneksi myöskään paraskroppaisinta ei automaattisesti valittu kahdessa näkemässäni jaksossa treffeille. Korviin tosin särähti, että naiskilpailijat pudottuaan sanoivat, etten olisi halunnutkaan tuota, toisin kuin pudonneet mieskilpailijat olivat korrektimpia.  

Mitään kohahduttavaa sarjassa ei sinänsä ole, jos ei alastomuutta sellaisena pidetä. Kilpailijoista ei sinänsä paljastu mitään muuta kuin alastomuus. En tiedä, onko kilpailijoissa edes kehopositiivisuutta, kun varsinkin miehet tuntuivat kovasti jännittävän.

Vääriä diagnooseja, elämää ja odotan jo seuraavaa vuotta

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Esa Pesonen (@esapesonen) jakama julkaisu

 

Minun onneni nätttäisi kääntyvän siinä missä vuosi vaihtuu. 

Ihmeen kautta löysin Helsingistä vuokra-asunnon Pihlajamäestä ja selvisi, ettei minulla ole keuhkoahtaumaa vaan astma. Lääkkeet alkavat jo purra. Sinänsä mielenkiintoista, miten diagnoosi saattoi olla niin väär aluksi.

Nyt kun saisin vielä romaanini kirjoitettua niin kyllä se tästä. 

Monelle muulle tämä vuosi on ollut vaikea. Eikä vähiten koronan takia. Minun elämääni se ei ole varsinaisesti vaikuttanut, kun muutenkin pääosin olen omissa oloissani. Taloudellisesti toki, mutta kenellepä ei. Kelan luukulla on joutunut moni vierailemaan. 

Odotan jo seuraavaa vuotta. Josko se olisi minun vuoteni.

Katsottua: Keihäsmatkat: Suomijunttien kootut matkat toteutettu tyylillä

Nyt kun edesmenneen matkailukeisari Kalevi Keihäsen omaiset ärähtivät Keihäsmatkat-sarjasta, niin ajattelin kirjoittaa Keihäsmatkoista. Jo jonkin aikaa sitten sen katselin Ruudusta. Niin ja, välillä myös muistutin Kalevi Keihästä, kun minulla oli pitkä tukka ja painoa nykyistäkin enemmän. Chinchilla-turkkia ei valitettavasti vaan ollut.

Asiaan. Omaisten mielestä sarja pilkkaa värikkään Keihäsen muistoa ja ei pidä paikkaansa. No. Sarjahan on fiktiota eikä suoraan edes perustu Keihäsen elämään. Minun mielestäni se on sopivalla tavalla kieli poskessa tehty ja on oikeasti hauska ivaamatta kohteitaan.

Janne Katajan näyttelemä Keihäsen hahmo on mielestäni myös tehty hyvinkin sympaattiseksi ja Kataja näyttelee roolinsa uskottavasti, eikä tee Keihästä täydeksi pelleksi. Sarja vilisee tähtinäyttelijöitä ja varsinkin Hannele Lauri, opas-Sirkkana on suorastaan erinomainen. 

Sarjaan on kirjoitettu mukaan muitakin 70-luvun legendaarisia suomihahmoja, kuten lehtikeisari Urpo Lahtinen ja Junnu Vainio, jota näyttelee hänen poikansa Ile Vainio kuin renesanssiruhtinas. Irwinkin tietty on mukana. 

Kataja jopa lihotti rooliaan varten ja täytyyhän Keihäsellä mahaa olla. Tosin turkki ei ole oikeaa chinchillaa sarjassa. Muuten 70-luvun henki on saatu suhtkoht uskottavaksi lentokoneessa palavine tupakkeineen asti. Sarja on itse asiassa kuvattu Turkissa eikä Espanjassa, mutta eroa ei huomaa millään tavalla.

Nyt kun ajattelee, niin onhan ne Keihäsmatkojen ajat hurjaa aikaa olleet. Sellaisenaan yhtä villi sikailu ei enää palaa (onneksi), eivätkä myöskään Keihäsen kaltaiset hahmot liike-elämässä. Vai tulisiko teille mieleen, että nykypäivän toimitusjohtaja tepastelisi jossain iso maha pystyssä chinchilla-turkissa pienessä kipakkamaistissa? 

Kun tutkin Hymy-lehden vanhoja arkistoja, niin paljon lehti kirjoitti Kalevi Keihäsestä. Sen parempaa mainosta Keihänen ei voinut saada. Viimeisimmät jutut konkurssin jälkeen olivat sävyltään jo surumielisempiä. Rikkaana miehenä Keihänen ei kuollut, mutta vei suomijuntin ensimmäistä kertaa ulkomaille.

Katsottua: Jäätävä Polte: Aika ei ole pelastanut kökköä kylmän sodan elokuvaa

Renny Harlinin esikoispitkäelokuva Jäätävä polte on saanut runsaasti mainetta, eikä sen takia, että se olisi hyvä elokuva. Se on parhaimmillaankin keskinkertainen ja monin paikoin huono. Itse näin sen nyt vasta ensimmäistä kertaa televisiosta.

No mainetta on tullut sen takia, että suomettumisen ruuhkavuosina elokuva meinattiin kieltää kokonaan Neuvostoliiton pelossa. Syynä sen aihe, jossa amerikkalaispojat joutuvat Neuvostoliiton vankileirihelvettiin ja sotilaiden takaa-ajamaksi saatuaan Suomen lomallaan humalapäissään päähänsä käväistä itänaapurin puolella. 

Itse elokuva on kökkö heti käsikirjoituksesta lähtien, joka on suorastaan lapsellinen. Käsikirjoitus olikin hutaistu kasaan muutamassa viikossa. Aikanaan Suomen kallein elokuva näyttää silti halvalla tehdyltä. 

Renny on saanut elokuvaan amerikkalaisen elokuvan otetta, mutta jotta se näyttäisi uskottavalta, olisi rahaa pitänyt olla käytettävissä enemmän actionkohtauksiin. Onneksi Renny saikin tähän myöhemmin mahdollisuuden valloitettuaan Amerikan, mikä varmaan tämänkin elokuvan tarkoituksena jo oli. 

Mitään Venäjän tuntua en löytänyt elokuvasta. Supisuomalaisen näköiset talot ja ladot räjähtelevät sen minkä ehtivät. Venäjän aksentti on venäläisiä näyttelevillä suomalaisilla yhtä kökköjä kuin itse Hollywoodissa. 

Sarjan pääkolmikko tekee sen minkä pystyy. Kukaan heistä ei ole Hollywoodin ykkössarjaa. Päätähti Mike Norris lienee tunnetuin siitä, että on Chuck Norrisin poika. Naishahmot ovat kliseisistä kliseisempiä ja värittömiä. Sari Havas muuten on yhdessä kohtauksessa nuorena tyttönä venäläisupseerin sylissä istuskelemassa.

Parhaimmillaan elokuva on kohtauksissa vankileirillä. Kohtaukset ovat osittain visuaalisesti näyttäviä ja kohtauksiin saadaan jopa syvyyttä hiukan. Ihmisshakki kuolema panoksena on sinänsä oivaltava idea. 

Elokuva haukuttiin aikanaan vuonna 1986 pystyyn ja ei sitä ole aika parantanut. Se on niin vahvasti kylmän sodan lapsi, että ehkä ajankuvana sen pystyy katsomaan.