Isäni kuoli lauantaina aamuyöllä. Hän oli sairastellut jo pitkään ja ollut sairaalassa useamman kerran parin vuoden aikana. Tämä viimeinen kerta jäi sitten viimeiseksi, eikä isä tulee enää takaisin. Vaikka isä oli kytketty välillä hengityskoneeseen, jaksoin silti uskoa viimeiseen asti, että isä paranee. Näin ei käynyt.
Kun näin isän viimeisen kerran kuukausi sitten ennen sairaalaan joutumista, hän oli jo poissaoleva, ikään kuin toisessa maailmassa. Tiesikö hän jo sairautensa vakavuuden, sitä emme saaneet koskaan tietää.
Isä oli itse pyytänyt lopettamaan hoidon, sillä ei olisi enää koskaan kyennyt hengittämään omin avuin keuhkojen vaurioiduttua lopullisesti. Kärsimystä isällä riitti viimeisinä aikoinaan, sillä jalkakin amputoitiin tulehduksen takia.
Perjantai-aamuna äiti soitti ja kertoi, että isä ei elä enää kauaa, lääkäri oli ennustanut, että korkeintaan viikonlopun yli. Lähdin sitten ajamaan sisarusteni kanssa vauhdilla kohti Joensuuta, jossa isä oli sairaalassa. Ehdimme vasta illansuussa Joensuuhun, eikä isä pystynyt enää puhumaan. Jollain tavalla kuitenkin aistimme, että hän jollain tavalla ymmärsi meidän olevan läsnä.
Aamuyöstä meidät sitten soitettiin uudestaan sairaalaan. Sanoivat, että kyse on nyt enää tunneista. Isän hengittäminen oli jo todella vaikeaa. Siinä tilanteessa ei voinut enää muuta kuin pitää isää kädestä. Isän käsi oli jo kylmä ja otsa kamppailusta hikinen. Ihminen valittaa pienistä asioista, mutta kun näkee kuoleman lähestyvän itselleen rakkaalle ihmiselle, ei sitä unohda koskaan.
Jätimme isälle jäähyväiset ja hän menehtyi pian sen jälkeen. 67-vuotiaana. Seuraavana päivänä kävimme katsomassa isää sairaalan kappelissa. En ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä ja järkytyin aluksi. Mutta kun silitin isän hiuksia, huomasin pian, että hän näytti todella rauhalliselta. Hänen silmänsä olivat raollaan. Ei enää tuskaa, ei kärsimystä.
Jollain tavalla olo oli myös helpottunut. Kun näin isän kuolleena, tiesin varmasti, ettei hän tule takaisin, enkä elättelisi turhia toiveita, että kyllä se isä vielä kuitenkin paranee jonkin ihmeen kautta. Enää ei tarvitsisi myöskään odottaa viikkoja, paraneeko isä vai ei. Ratkaisu oli tapahtunut, vaikka tätä ratkaisua emme koskaan halunneet. Totta kai olisin halunnut, että isä yhä eläisi.
Kaipaan isää kovasti jo nyt. Keskusteluitamme ja paljon muutakin. Isä oli persoonallinen ihminen, ei aina helppo, mutta hän välitti lähimmäisistään, vaikka ei vanhan kansan ihmisenä osannut sitä näyttää. Hän piti huolen perheestään paiskimalla raskasta fyysistä työtä vuosikymmenet, joka osaltaan romutti hänen terveytensä.
Viime aikoina hän oli erityisen ylpeä minusta, kun taistelin itseni toimittajaksi. Monessa suhteessa muistutan paljon isääni sekä hyvässä että pahassa. Olen pitänyt isän lailla aina parempaa huolta muista kuin itsestäni.
Eniten olen huolissani äidistä, sillä isä piti kaikista asioista huolta. Äiti on menettänyt miehensä, jonka kanssa ehti olla yhdessä neljäkymmentä vuotta, että myös tukensa ja turvansa. Hänen on opeteltava moni asia surun keskellä. Me lapset tietenkin tuemme niin paljon kuin pystymme.
Mutta isää emme voi tuoda takaisin. Isä rakasti ristisanatehtäviä, leikkasin yhden isän täyttämän talteen ja liitin sen leikekirjaani. Siellä se säilyy.
