Lasse Pöysti se jaksaa yli kahdeksankymppisenäkin

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Vanhoja legendoja on hyvä käydä katsomassa ja kuuntelemassa, ennen kuin he siirtyvät ajasta ikuisuuteen. Siitä syystä kävin katsomassa Lilla Teaternissa Lasse Pöystin monologinäytelmän Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä.

Ja eipä Lasse pettymystä tuottanutkaan, joskaan en tähän näytelmään varsinaisesti imeytynyt mukaankaan ihan täysillä. Vähän samanlaista lämmintä turinointia se oli kuin Pöystin Pikkukakkosessa kertomat iltasadutkin. Kun asialla on ammatti-ihminen, niin teksti saadaan eläväksi aina. Jos tämän näytelmän olisi esittänyt joku muu kuin Pöysti, olisi tarina jäänyt heikommaksi. Pöysti on sellainen vanhempi valtiomies, että häntä on pakko kuunnella.

Näytelmästä olisin saanut taatusti enemmän irti, jos olisin vanhempi, vaikka yksinäinen olen elämässäni ollutkin, on vaikea ajatella, miltä se tuntuu silloin, kun omalla koirallakin on enemmän elinvuosia jäljellä kuin itsellään. Itse en ole vielä hissille ruvennut jutustelemaan kuten tässä näytelmässä tehtiin, enkä ruukkukasveille, mutta mistäs sen tietää, sitten kun jää pois työelämästä mille sitä juttelee ja tarinoi elämäntarinaansa, kun muut eivät ole siitä kiinnostuneet.

Vanhoja ihmisiä lainkaan vähättelemättä, on ihme, että yli 80-vuotias Pöysti muistaa puolentoistatunnin monologin sanat käytännössä lainkaan takeltelematta. Siinä olisi moni nuorikin kovilla. Mutta se on sitä kokemuksen tuomaa varmuutta luulisin. Ikä tosin toi Pöystille sen rajoituksen, että hän joutui näyttelemään varsin pienieleisesti, mutta se lienee tarkoituskin.

Vanhojen ihmisten yksinäisyyttä jankutetaan koko ajan ja ajattelin, kun tämäkin näytelmä kertoo vanhan ihmisen yksinäisyydestä, että löytyyköhän tähän aiheeseen mitään uutta. Pöysti onnistui kuitenkin tekemään yksinäisyydestäkin hauskaa. Vanhuudesta on liikaa toitotettu surullisena kohtalona, mutta vanhojen ihmisten omituiset tavat voidaan esittää sympaattisenakin.

Luin pikaisesti näytelmän arvosteluja ja niissä puhuttiin näytelmän vanhuksesta surullisena ja syrjäytyneenä. Minusta miehellä oli äärimmäisen rikas sisäinen elämä, ja sellaista on harvalla. Ihmiset kun ovat enemmän tyhjiä.

Paikoitellen näytelmään tuli kyllä pieniä uinailukohtia, kunnes Pöysti onnistui aloittamaan tarinoinnin jostain mehevämmästä tarinasta. Yksi sellainen oli miehen elinikäinen kaukorakkaus Grace Kellyyn. Ihailtavaa sitkeyttä etäihastussuhteessa säilyttää ihailunsa ja rakkautensa 50 vuotta. Filmitähti-ihastukset ovat toisaalta taas yksipuolisuudessaan äärimmäisen kestäviä, eikä niissä tule pettymyksiä.

Ja hissin valinta yhdeksi näytelmän keskushenkilöistä oli hyvä keksintö. Hississähän on pakko kohdata hetken ajan vieraatkin ihmiset. Tai sitten sinnitellä puhumatta mitään odottaen kiivasti hissireissun päättyvän. Hissi on ihmiselämän armoton kohtaamispaikka.