Onko Greta Thunberg maskotti vai sankari?

En ole viime aikoina enää halunnut kirjoittaa mistään ajankohtaisista aiheista. Osin siksi, että asiat menevät absurdimpaan ja aina saivartelevampaan suuntaan. Vielä vähemmän olen halunnut kirjoittaa omasta itsestäni. Sen aika koittaa joskus.

Nyt kirjoitan ajankohtaisista. Kukaan järkevä ihminen tuskin kiistää ilmastonmuutosta. Kirjoitan Greta Thunbergistä, tuosta ilmastonmuutoksen teini-ikäisestä Jeanna D´Arcista. Itseasiassa heissä on samaa näköä. Greta on toisten sankari ja toisten epäluulojen kohde.

Pakko myöntää, että itse kuulun niihin, joiden mielestä hän toistaa aikuisten hänelle istuttamia sanoja. Vaikka hänellä on asperger, jotenkin vain kuultaa läpi, että onko tuo nyt sitä mitä hän itse haluaa sanoa. Nyt hänet raijattiin ylittämään Atlanttia veneellä. Uskaltaisin arvata, että takaisin tullaan kuitenkin lentokoneella.

Jos joku aikuinen, varsinkin mies, kritisoi Gretaa, niin yleensä muut aikuiset tulistuvat. Joiden mielestä Greta on yhtä kuin nuorten oikeus sanoa mielipiteensä ja eri mieltä olevat ovat setämiehiä. Minusta oikea nuori ajattelija ei edes pyydä oikeutusta aikuisilta mielipiteisiinsä.

Tähän setämiesmiinaan asteli muun muassa Lasse Lehtinen kolumnissaan. No, itse olisin jättänyt tytöttelyt pois näinä aikoina, mutta provosoiva otsikko takaa lukijat.

Mihin Gretaa sitten tarvitaan? Ilmastonmuutossotureita riittää aikuisissakin. No siksi, että mikään ei ole myyvempää kuin nuori, viaton nainen, kun halutaan saada viesti perille mediassa. Hapsutukkaiset hipit eivät herätä kiinnostusta. Kuka Gretan onkaan brändännyt, niin hän on tehnyt hyvää työtä.

Ja juuri nuoruudella toisinajattelevat saadaan kivasti haukuttua sediksi ja Gretan kiusaajiksi. Onhan Greta ollut myös koulukiusattu. Niin kuin aika moni meistä muistakin. Emme ole vain myyviä ja oikeassa ajassa väärine mielipiteinemme.

Luettua: Wanted: Pitkän linjan rosvon muistelmat

Jatketaan edelleen rikosten maailmassa. Viimeisin lukukokemukseni oli pitkän linjan liivijengiläisen Janne"Nacci" Tranbergin muistelmat nimeltään Wanted: Suomen etsityimmän rikollisen tarina. Mies on parhaillaan Europolin etsintäkuuluttama rikoksista ja Cannonball-jenginkin hän on jättänyt taakseen.

Keväällä kirjan julkaisu herätti pienoista kohua, sillä rahathan kirjatuotoista menevät myös Tranbergille, missä hän sitten ikinä onkaan. No, pieni kohu se lisää vain myyntiä. Kirjan julkkareissa miestä ei kuultu edes puhelimen välityksellä. Ymmärrettävistäkin syistä. Itse en ole Tranbergia koskaan tavannut, vaikka joitakin rikollisten haastatteluja olen kyllä tehnyt.

Kirjana Tranbergin tarina puolustaa kyllä paikkaansa oli sitten päähenkilöstä mitä mieltä tahansa. Itse luin kirjan melkein yhdeltä istumalta. Kirjan toimittanut rikostoimittaja Pekka Lehtinen ei ole tehnyt ihannoivaa tarinaa kohteestaan. Kuten hän itse totesi tarina on pikemminkin surullinen. Ei oikeastaan surullinenkaan vaan kertomus siitä, millaiseksi ihminen muuttuu yhteiskunnan ulkopuolella.

Tranberg ei syntynyt karuihin oloihin, kuten moni rikollinen. Hän valitsi itse tiensä, eikä tuota tietään voivottele kirjassaan. Ketään hän ei varsinaisesti syytä kohtalostaan, kuten tapana usein on. Poikkeuksellisen Nacista tekee se, että hän on viihtynyt myös julkisuudessa. Itse asiassa hän päivittää silloin tällöin somea karkuretkeltäänkin.

Rikollisen urasta haaveilevien kannattaisi lukea tämä kirja. Pelkillä kovilla nyrkeillä ja muskeleilla ei rikollismaailmassa edetä alkua pidemmälle. Tranberg esimerkiksi on tehtaillut talousrikoksia ja petoksia, joilla sitä rahaa tehdään, eikä ihmisten muiluttamisella. Korkeakoulu on kova varsinkin liivijengeissä, joissa edetään pohjalta huipulle hangaroundista vessojen siivoajista ja torpedoista niiksi käskyttäjiksi eli jäseniksi.

Mukava yksityiskohta on Tranbergin läheisten kommentit. Nacin elämää kommentoivat niin e-vaimot, äiti kuin poliisitkin. Jopa julkkiskaverit, kuten Jere Karalahti on kirjassa esillä. Jere esiintyy kirjalla ylpeydellä, vaikka kaksikon päihdesekoiluistakin kirjoitettiin. Äiti ja ex-vaimokaan ei miestä nuiji, vaikka eivät rikoksia hyväksykään.

Rankemman puoleista huumeiden käyttöä ja salakuljetustakin kirjassa esiintyy. Päihdesekoilut edustavat kirjan avointa ja tunnustuksellista antia. Sekoilut päättivät monen Nacin kaverin elämän. Ihmettelen, ettei myös hänen, kun huume- ja alkoholimäärät ovat olleet varsin reippaita.

Sitä jäin kirjalta kaipaamaan, että miksi Nacista sitten tuli rikollinen. Kirja toki listaa rikokset, mutta sitä syvemmälle syihin ei ole päästy. Ellei päähenkilö ole sitten niistä alunperin halunnut kertoakaan. Ilmi ei käy, onko kaikki ollut vaivan arvoista.

Loppujen lopuksi kun Tranberg on tilanteessa, että on karkumatkalla ulkomailla. Ei voi nähdä pientä tytärtään ja elää jatkuvassa kiinnijäämisen pelossa. Hänellä ei ole myöskään enää veljiään liivijengissä. Tehdyistä rikoksista avutumisesta puhumattakaan. Rikostovereista kun ei kannata jälkikäteenkään oikein avautua.

Yksi Suomen kuuluisimmista rikollisista Tranberg tulee olemaan elämänsä loppuun saakka. Ennemmin tai myöhemmin hän jää kiinni. Mutta kuten hän itse kirjassa ilmaisi. Kiusa se on pienikin kiusa valtiolle. Tämän kirjan voisi nähdä elokuvanakin, kuka tietää, Nacci näyttelisi siinä vielä itseään.

Luettua: Sörkan muurin varjossa: Vangitkin ovat lukumiehiä

Ei uskoisi heti, että Sörkan vankilan kirjastotoiminnasta saisi mielenkiintoista kirjaa. Mutta kyllä saa. Sörkan vankilan kirjastoiminnan vastaavan Matti Merivirran ja Anton Reenpään kuvaama kirja Sörkan muurin varjossa on hieno katsaus vankeinhoidon historiaan kirjallisuuden varjolla.

Moni ei pidä vankeja heti ensi ajatuksella kovina lukumiehinä, mutta vankilassa luetaan klassikoista lähtien monipuolisesti kirjallisuutta. Vankilassa kirjallisuus on arvossaan näinä aikoina, jolloin ihmiset eivät vapaaehtoisesti välttämättä lue yhtään kirjaa. Varsinkin vangit innostuvat, jos joku pomomies on innostunut lukemisesta.

Ja aikaahan vankilassa on lukea. Ei ole edes kännyköitä ja nettiä häiritsemässä. Kaikissa vankiloissa ei ole vieläkään omaa kirjastoa, mikä tietenkin on vääryys. Se on ihmisoikeus. Ja vankiloista ei tietenkään lähdetä noin vain muualle kirjastoon. Ei edes vankilan kirjastoon noin vain kävellä.

Itse olin yllättänyt myös siitä, kuinka vangit analysoivat tässä kirjassa lukemiaan kirjoja. Analysointi oli huomattavasti parempi kuin nykypäivänä muualla, kun kirjojen analysointi jää usein vain niiden juonen kertomisen tasolle.

Vankien omasta kynästä oli lähtöisin myös kaksi koskettavaa elämäntarinaa, joita lukiessa lukkiutui paikoilleen. Joidenkin elämän lähtökohdat voivat olla jotain karmeaa. Silti nämä kaksi kirjoittajaa olivat saaneet elämänsä jollain tavalla kasaan. Vankilassakin.

Sörkan muurin varjossa on kirja, josta näkee, että sen tekoon on käytetty aikaa ja vaivaa. Anton Reenpään kuvat ovat karun yksinkertaisia, mutta niin on vankilakin karu paikka.

Niin, mitä kirjoja vangit sitten lukevat? Yllättäviäkin nimiä löytyi listalta. Kuten vaikkapa Sofi Oksasta. Konnien itsensä kirjoittamat kirjat eivät vankeja kiinnosta, mutta muuten "ammattikirjallisuus" kuten Alibi ja Poliisi kertoo -kirjat. Ja ne aiemmin mainitsemani klassikot.

Oikeastaan kirjat voisivat olla mistä tahansa kirjastosta lainattuja kokonaisuudessaan. Ilmeisesti varkaudetkaan eivät ole vankilassa ongelma. Vankeja ei pakoteta myöskään enää lukemaan Raamattua ja muuta katumusta herättävää kirjallisuutta, kuten heidän kohtalonaan oli entisaikoina.

Pelokkaat naisia haukkuvat miehet (runo)

Poika pyysi tupakkaan tulta.
Olisin antanut,
mutta poika ei saanut edes askia auki.
Nainen seurassani hermostui,
etkö saa edes askia auki.
Poika suuttui. Muuta kun ei osannut.
Poika väitti olevansa natsi.
Ei hänestä olisi edes natsiksi ollut.
Huumeista hän oli sekaisin.
Tai sitten vain humalassa.
Uhkasi käydä naisen päälle,
senkin pelon ja uhman sekaisin tuntein.
Ihmetellen katsoin touhua, menin väliin.
Sankari en ole. 
Ohutviiksinen maalaispoika hän oli.
Murre yhä tallella.
Todennäköisesti hän sai myöhemmin
kunnolla turpaansa.
Niiltä somaleilta, joita varmasti inhoaa.
Ehkä hän oppi.
Ei yritä uudestaan.
Olla enemmän kuin on.
Heil Hitler, hän sanoi lopputervehdykseksi,
horjui pois.

Erään toisen kerran.
Lähiökapakassa
kiukkuinen pitsaa hotkiva mies
solvasi minua vellihousuksi.
Oikeassa hän oli. Vellihousu olen.
Pelkään väkivaltaa.
Tämä törkynaamakin haukkui seurassani olevaa naista
Pelkuri tämäkin mies luonnostaan.
Vellihousukin, minä, heräsi.
Nousin ylös ja pyysin vaikenemaan.
Ei hän vaiennut.
Hän solvasi venäläisiä ryssiksi,
mutta tuskin tiesi, mikä russofobi on.
Käski meitä töihin,
hän kuulemma tienaa paljon,
hänen rahansa valuivat pizzantäytteenä
rinnuksilleen.
Tällaisten ihmisten kanssa
minunkin on pakko elää.
Minun, vellihousun runoilijan.

Luettua: Kai Sadinmaa: Kuolleiden kirja ja kävelyä Malmin hautausmaalla

Kukaan ei varmaan ylläty, jos kerron viihtyväni hautausmailla. Niissä on jotain rauhoittavaa. Eihän siellä ole enää kiire mihinkään, eikä minkään pitäisi enää kaduttaakaan. Vainajille voi olla vihainen, mutta he eivät kuule. Se on heidän etuoikeutensa kuoleman jälkeen.

Erään toisen artikkelin teon yhteydessä pappi Kai Sadinmaa esitteli minulle ja kuvaajalle Malmin hautausmaan kuuluisimpia vainajia. Hän on itse kirjoittanut Malmin hautausmaasta kirjankin nimeltään Kuolleiden kirja. Se on aivan hiljattain ilmestynyt.

Malmin hautausmaalle on muutama omakin omainen haudattu ja niin on moni muukin, sillä se on hautausmaistamme suurimpia. Sadinmaan kirjan idea on mukavan kiehtova. Hän kiertää hautausmaata, samalla tapaa ihmisiä ja kertoo matkan varrelle haudattujen tarinan. Jopa krematorion toiminnasta saamme uutta tietoa.

Minulle monen Malmille haudatun ja traagisesti kuolleen julkkiksen tarina on tuttu. Kirjassa Sadinmaa kuitenkin kirjoittaa muustakin kuin julkkiskuolleista. Hän pohtii kuoleman merkitystä ja monia muita filosofisia pohdintoja. Niin ja tiesittekö muuten, että 1950-luvulle Malmin hautausmaalle kulki vielä juna! Hautausmaalla on myös vainajia, joilla ei ole edes nimeä.

Tauno Palon hauta on hautausmaan tunnetuimpia. Ja kohtuullisen näyttävä se on, vaikka onkin pienen kunnostuksen tarpeessa.

Olavi Virran haudalle oli ilmestynyt ilmeisesti fanin hankkima rintakuva. Hautaa hoidetaan ilmiselvästi rakkaudella.

Matti Pellonpään haudalla kumotaan kuulemma kossupullo aina miehen poismenon muistopäivänä. Kossupullo löytyi nytkin haudan takaa. Valitettavasti tyhjänä.

 Eugen Schaumanin luut eivät enää löydy Malmilta, mutta muistomerkki kyllä omituisesti muista sivussa. Tarinan miksi, voi lukea Sadinmaan kirjasta. Tässäkin taustalla epätoivoinen rakkaus. Schauman ei saanut ihastukseltaan huomiota. Tappoi Bobrikovin ja jäi silti ilman rakkautta. Mitä iloa rakkaudesta kuoleman jälkeen on. No, nuoret ihmiset eivät ajattele loogisesti.

 Mikko Niskasen muistomerkki kuvastaa miestä itseään. Se on keskeltä haljennut ja tuskainen.

Sodan aikana vastarintaliikkeessä toimineet eivät ole saaneet juurikaan huomiota viime vuosina. Heille on kuitenkin oma muistomerkkinsä hautausmaalla. Tunnetuin heistä on tänä päivänä Martta Koskinen. Ompelijatar oli pakko teloittaa, kun johtomiehiäkään ei saatu kiinni. Kuolleiden kirjassa he ovat saaneet myös oman lukunsa.

 Tapsa Rautavaara ei juuri esittelyjä kaipaa.

Niinkin voi käydä, että jos kukaan ei maksa hautasi vuokraa 25 vuoden jälkeen, hautakivesi päätyy tänne ja lopulta tien pohjaksi murskeena.

 Tätä eivät kaikki varmasti tiedä, mutta Monsieur Mossehan tässä lepää.

 Laila Kinnunen lepää tässä. Esittelyjä ei hänkään kaipaa.

 Malmin hautausmaan upeat puut varjostavat hautausmaalla kulkua.

Keikalla: Ismo Alanko Allas Sea Poolissa: Virtaa riitti veteraanirokkarilla

En ole käynyt keikoilla miesmuistiin, mutta eilen minulle avautui mahdollisuus päästä seuraamaan Ismo Alangon keikkaa Allas Sea Poolissa Helsingissä.

Olin positiivisesti yllättynyt Sea Poolista keikkapaikkana. Alue on kompaktin kokoinen, vessat ja baarit löytyvät helposti. Olut oli kallista, mutta jollain keikkapaikankin on tienattava. Eikä kaljaa tarvinnut jonotella. Ihmisiäkään ei ollut tungokseksi asti kaltaiselleni väenpaljoutta välttelevälle.

Ja samalla kun katseli keikkaa sai katsella maailmanpyörää tai sheikin superökyalusta ankkuroituna paikan viereen, jos tarkkaavaisuus herpaantui.

En ole Alangon superfani ja uudempi tuotanto on minulle aika vierasta. En tunnistanut niitä biisejä. Muukin yleisö heräili, kun Alanko iski pöytään takavuosien hittinsä. Niitähän riittää. Pidin varsinkin Taiteilijaelämää-biisin tulkinnasta tällä keikalla. Keikkatulkinnat olivat aika uskollisia alkuperäiselle, joten rockilla mentiin.

Vetreässä kunnossa Alanko on suomirockin ikoniksi.  Tuolilla ei istuskeltu vaan mies pyöri kuin väkkärä paita hiessä. Sellaista antaumusta on mukava katsoa veteraanirokkarilta.

Pastori Jim Jones ja vallan suoma hulluus

Katselin dokumenttisarjan Jonestownin tragediasta. Omatekoinen uskonlahkonjohtaja Jim Jones ajoi ja pakotti 900 Kansan temppeli-lahkolaista joukkoitsemurhaan. Päällimmäisenä tunteena tästä kaikesta jäi, että mihin kaikkeen ihmiset saakaan suostumaan puhumalla, kieroilulla ja pakottamalla.

Tragedia tapahtui vuonna 1979 meidän aikanamme, joten vaikka me luulemme, että olemme immuuneja kaikenlaisille joukkohysterioille ja kansanjohtajille niin näihän ei ole. Päinvastoin ehkä vielä alttiimpia kuin Jonesin aikana. Miksikö? Näennäinen vauraus ja vapaus on osoittautunut monille pettymykseksi.

Jim Jones halusi pienestä pitäen jonkinlaiseksi johtajaksi ja oli kiinnostunut Adolf Hitleristä ja muista absoluuttista valtaa edustavista johtajista. Uskonlahkojen luvatusta maasta Usasta löytyy aina joku pieni lahko johdettavaksi ja ihmisiä vedätettäväksi.

Alussa Jonesin liike ei ollut läpeensä paha. Hän saarnasi rotujen välisestä tasa-arvosta ja kumma kyllä myös sosialismista, jota ei yleensä yhdistetä uskonlahkoihin. Hän oli omalla tavallaan median ja poliitikkojen lemmikki.

Sitten kävi niin kuin yleensä käy, kun ihminen huomaa voivansa tehdä ihmisillä mitä haluaa. Jones ryhtyi vainoharhaiseksi ja haluamaan entistä enemmän valtaa päättää alamaistensa elämistä. Muutaman kohujutun jälkeen edessä oli muutto keskelle viidakkoa Jonestowniin Guyanaan.

Niin hullulta kuin se kuulostaa demokratia mahdollistaa Jim Jonesin kaltaiset persoonat. Kenellä tahansa on oikeus seurata ketä tahansa ja uskoa mitä tahansa. Mutta sen demokratia onneksi estää, että hulluus loppuu, kun se muuttuu laittomaksi.

Tuloksena on sitten näitä joukkoitsemurhia, jotka jimjonesit myyvät kannattajilleen pääsyksi paratiisiin kuoleman jälkeen. No. Klassinen uskontojen keino tuo paratiisin lupaus.

Rohkenisin väittää, että absoluuttinen valta turmelisi lähes jokaisen ihmisen, joka sitä saa. Absoluuttista valtaa käytetään muuallakin kuin uskonlahkoissa ja diktatuureissa. Sitä voidaan käyttää parisuhteissa, työpaikoilla, oikeastaan missä tahansa. Ihminen janoaa valtaa, suurin osa meistä ei uskalla sitä vain sanoa itselleen ääneen.

Katsottua: Toivon tuolla puolen: Olisiko jo mestarin viimeinen elokuva?

Aki Kaurismäki on tehnyt pitkän päivätyön suomalaisessa elokuvassa ja hänen ansionsa ovat kiistattomat, mutta kun katsoin hänen viimeisimpänsä Toivon tuolla puolen -elokuvan kahden vuoden takaa.. niin olisiko jo aika lopettaa, kuten Aki itsekin totesi.

Ei elokuva katastrofi ole, mutta siinä Kaurismäen kaikki vanhat kliseet alkavat kääntyä elokuvaa ja koki Kaurismäen uraa vastaan. Kaurismäen tyyli vaikuttaa 2000-luvulla jotenkin ajastaan jääneeltä, jopa epäuskottavalta ja lapselliselta. Siitä puuttuu entinen raikkaus, jonka elokuvan tiimoilta noussut lavastuskohu vain vahvisti, kun Kaurismäki taisteli krediiteistä lavastajansa kanssa.

Pakolaiskriisistä on mahdotonta saada toimivaa draamakomediaa, eikä se onnistu. Jo syyrialaisen pakolaisen Khaledin tulo hiililastin mukana Helsingin satamaan on epäuskottavaa, eikä elokuvan uskottavuus siitä parane. Huumoria tai edes kunnon draamaa elokuvassa ei ole.

Kaurismäki kuvaa lähes kaikki suomalaiset hahmot roistoina, juoppoina ja ikävinä hahmoina. Pakolaiset taas ovat sympaattisia ja mukavia hahmoja pelkästään, vaikka tiedämme nyt heidän syyllistyneen lukuisiin rikoksiin Suomessa. Jopa Khaledia vainoavat natsit ovat täysin epäuskottavia pellejä, vaikka kyse on vakavasta asiasta.

Paljon elokuva saa kiittää pääosaa Khaledia näyttelevää Sherwan Hajia. Hän näyttelee epäuskottavan roolinsa sympaattisesti ja niin uskottavasti kun se antaa myöten. Muutkin maahanmuuttaja/pakolaishahmot olivat hyviä rooleissaan.

Suomalaisten roolit olivat niin epäkiitollisia ja puisevan yksinkertaisesti kirjoitettu, että edes Sakari Kuosmanen ei suoriutunut Khaledin työllistävän ravintolanpitäjän roolista. Sääliksi kävi monia nimekkäitä näyttelijöitä elokuvassa.

Mietin myös, minkälainen kuva Suomesta on annettu maailmalle tämän elokuvan myötä. Kaurismäki saa aina huomiota elokuvillaan. Suomessa kun on kuitenkin ihmisiä, jotka varmasti auttavat enemmän pakolaisia kuin oman maansa kansalaisia.

Ilmeisesti jollain tasolla Kaurismäkikin ylenkatsoo suomalaisia tämän elokuvan perusteella. Ennen Kaurismäki oli elokuvissaan kotimaan vähäosaisten puolella, mutta tämän elokuvan perusteella ei kyllä enää ole.

Ikävä on Kaurismäen klassikkoja 1980-luvulta. Ai niin. Tuomari Nurmio oli elokuvassa hyvä keikalla pariin eri otteeseen.