Miksi mäkään en pääse joka paikkaan?

Tällä viikolla nousi kohu, kun rikkaat miehet eivät tuntuneet haluavan Pörssiklubille naisia. Lopulta heidän oli nöyrryttävä ja laskettava naisetkin siemailemaan viskiä ja sikaria. Tosin sikari ei taida enää röyhytä sisätiloissa tupakkalain muutoksen jälkeen.

En tosin tiedä, kuinka moni nainen edes tuonne äijäkööriin on ryntäämässä. Toivottavasti joku nyt edes periaatteesta. Olo voi olla yhtä kiusallinen kuin miehenä marttakerhon kokouksessa tai vesijumpassa.

Mietiskelin, taas kerran, että ovat pysyneet kiinni minullekin moneen paikkaan. Pörssiklubille ei taida persaukisella miehelläkään olla asiaa. Ja on lasikattoon pääni on kolahtanut aiemminkin. Eipä minulla ole ollut haluakaan herrakerhoihin ja muihinkaan kerhoihin.

Yökerhon oveltakin on käännytetty, kun en kuulu asiakasprofiiliin ja monissa muissakin paikoissa on annettu ymmärtää, etten nyt ihan kuulu tänne. Minun on vain ollut turha tehdä mitään valituksia, koska olen mies ja en edes edusta mitään vähemmistöä. 

Olen joskus kuulunut yhdistyksiin yms., mutta niistä kaikista olen myös lähtenyt. Nautin täydellisestä vapaudesta. Minun ei tarvitse miettiä, sitooko minua veljeys jossain kerhossa. Vapaamuurareihin ei ole pyydetty, eikä edes Lionseihin, joten varsin rauhassakin ole saanut olla.

Jos herrakerhoista puhutaan, niin taitavat olla vähän sellaisten vallakkaiden miesten vertaistukiryhmiä. Heitä kun sätitään milloin mistäkin, niin ne taitavat nauttia, kun saavat olla kerrankin "omiensa" parissa.

Herrakerhot kiehtovat kansalaisten mielikuvitusta. Moni luulee, että niissä sorvataan rahakkaita sopimuksia ja poliittisia päätöksiä kuntoon. Näin varmasti voi olla. Mutta herrakerhot kiehtovat niiden jäseniäkin siksi, että ne ovat salaperäisiä, eivätkä kerro toiminnastaan. Niin kauan ne pysyvät myös kansalaisten mielenkiinnon alla.

Mutta entäpä jos ne herrat vain haluavat puhua niissä ns. paskaa keskenään ja viettää iltaa. Sitä emme tiedä, sillä herrakerhot eivät toiminnastaan tiedota.

Joskus olen miettinyt, taas kerran, että mitäpä jos hakisi piruuttaan kaiken maaailman kerhoihin ja yhdistyksiin, joihin ei ole pääsyä. Tosin herrakerhoihin ei kai haeta jäseneksi, vaan hyväksytään. Onhan niitä kai vain naisillekin suunnattuja kerhoja, joihin minun pääsyni rajoitettaisiin sukupuoleni takia.

Tarvitseeko kirkko uskonpuhdistusta?

Lueskelin tässä, että kaikkien alojen asiantuntija Jari Sarasvuo ehdottaa kirkkoon uutta uskonpuhdistusta.

Omasta mielestäni evankelisluterilainen kirkkomme on kai suvaitsevaisempi kuin se on ollut koskaan, mutta sekään ei taida riittää yhä kiihtyvämmin muuttuvassa maailmassa. Ja edelleen omasta mielestäni edes hiukan vanhoillinen kirkko saattaa jopa edustaa jotain pysyvää yhä pirstaloituneemmassa maailmassamme.

Miten kirkon sitten pitäisi muuttua? Suurin ongelma on suurimpien palstamillimetrien perusteella se, etteivät homot pääse siellä naimisiin. Eivät tosin pääse monissa muissakaan kirkoissa.

Osa varmaan myös kaipailisi, että kirkko jalkautuisi isäcamilloina kansan pariin, mitä he käsittääkseni tekevätkin, vaikka ei sitä kirkkoherraa liperit päällä kai Kampintorilla joka päivä näe sentään.

Suurin ongelma lienee, että kirkko on aika harvan ihmisen arkea. Kirkko rajoittuu häihin, hautajaisiin ja rippikouluun. Siinä se sitten on. Eli suomalainen evankelisluterilainen tuskin pääsee radikalisoitumaan kirkossa.

Onko kirkko sitten koskaan ollut aidosti osa ihmisten elämää? Ennen uskovaisuus oli pitkälti pakkouskovaisuutta. Se vain kuului ihmisten elämään ja mitään muita vaihtoehtoja ei ollut. Lopulta kirkko menetti otteensa valtioon ja kansalaisiin ja siitä lähtien kirkko muuttui vain äsken mainitsemieni suoritusten suorittamispaikaksi.

Evankelisluterilaisen kirkon kunniaksi sentään täytyy mainita, ettei sen toiminnasta ole paljastunut yhtä järkyttäviä asioita kuten esimerkiksi katolisen kirkon toiminnasta on paljastunut lasten järjestelmällisen hyväksikäytön osalta.

Ottaako kirkko sitten kantaa? Enpä heti muista, että kirkko olisi mistään jyrähtänyt? Ei sitten yhdestäkään epäkohdasta tule mitään mieleen? Kirkolta puuttuvat äänekkäät ja mediaystävälliset kasvot. Sitä ennen se on sellainen harmaa hahmoton, joka onneksi sentään auttaa silloin köyhiä, kun kuntakin on heidät hylännyt.

Itse kuulun yhä kirkkoon, vaikka olen kai jo ainoita lähipiirissäni, joka ei ole kirkosta eronnut. Rippikoulua en tosin ole koskaan käynyt, joten en nyt tiedä, kuinka siunattu kristitty sitten olen.

Minä murhasin Kyllikki Saaren (runo)

Pohjanmaalla on jälleen helvetin kylmä yö.
Murhaaja kulkee vapaana pitkin metsiä.
Ei hänen tarvitsisi. Hän tuntee tien.
Hän vaeltaa. Pelkää. Jäävänsä kiinni.
Hän ei vielä tiedä, ettei hän jää kiinni.
Hän pelkää. Jäävänsä kiinni.
Ei pelkää sittenkään.
Hän tunsi Kyllikki Saaren.
Hän murhasi Kyllikki Saaren.
Hän tunsi metsän.
Hän tunsi tien.
Hän tunsi Kyllikin ihon.
Hän rikkoi Kyllikin ihon.
Itselleen hän ei voinut mitään.
Itseään hän ei vahingoittanut.
Hän vahingoitti Kyllikkiä.
Ei hän hirviö ole, hän ajatteli.
Se saattoi olla vahinko.
Monta kertaa hän toistaa itselleen:
Minä murhasin Kyllikki Saaren.
Kukaan ei vain kysynyt sitä häneltä.
Poliisit veivät toisia. Hän sai olla rauhassa.
Hän sai kuolla rauhassa.
Yksin muiden yksinäisten kanssa.
Mielessään alati, ja hän toisti:
Minä murhasin Kyllikki Saaren.

Älä itke, mies! Tai itke vaan

Tällä viikolla katsoin Docventures-dokkari-illan , joka oli kyllä vaikuttavan rehellistä asiaa miehisyydestä, väärästä miehisyydestä ja oikean miehisyyden ja rakkauden sekä tunteiden puutteesta. Kerrankin miesten näkökulmasta. Ohjelma jäi muhimaan mieleen.

Miesten maailma on ollut vähän sellainen, että joko antaa turpaan tai ottaa turpaan, kuten ohjelmassa todettiin. Joko konkreettisesti tai kuvainnollisesti. Eli mies on ollut joko fyysisesti heikko tai vahva. Miesten henkinen kasvu on jäänyt lapsipuolen asemaan, eikä ihme, että humalassa miesten nyrkit heiluvat.

Itse mietin, minkä helvetin takia ainakaan enää miehen pitäisi olla aina tappeluun valmis lihaskimppu. Ei miehen tarvitse luolamiehen lailla puolustaa heimonsa naisia tai mitään muutakaan. Ainakin suomalaiset naiset osaavat kyllä itse huolehtia itsestään. Muualla tilanne ei tietenkään ole sama.

Mikään ei ole mielestäni niin surullista kuin se, että miehen ei ole vieläkään järkevää avautua tunteistaan, surustaan, epäonnistumisistaan. Yhä vielä ne täytyy pitää sisällä sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät kuulu lähipiiriisi tai luotettuihisi. Selän takana piikitellään miestä heikoksi kitisijäksi vähintään.

Tosin kun katselen nykymiehiä lastensa kanssa, niin hyvinhän heillä näyttää homma sujuvan. Ja tunteet myös. Ei se miesten tilanne niin synkkä ole, kun annetaan ymmärtää. Ongelmaa piileekin niissä miehissä, jotka eivät vielä elä uutta aikaa, vaan kantavat mukanaan puhumattomuuden taakkaa.

Miksi miehet eivät saisi olla sitä, mitä ikinä haluaisivat olla? Sitä olen ihmetellyt. Siksi ehkä koulujen sukupuolineutraalikasvatus alkaa kuulostaa järkevältä, vaikka aluksi sitä muiden lailla kauhistelin. Pienestä pitäen ne asiat opetaan, mitä on olla mies. Pääasia, että terve itsetunto ei perustuisi fyysisen nöyryyttämiseen, vaan siihen, että mies elää sellaista elämää kun itse haluaa.

Itse en ole koskaan täyttänyt perinteisen maskuliinisuuden malleja. Olen haaveilija, en kovin vahva, loppujen lopuksi herkkäkin. Väkivaltaakin kammoan. Minulta on kyllä odotettu maskuliinisuutta, mutta en ole odotuksia täyttänyt. Enää se ei minua edes kiinnosta. Jos en kelpaa, niin ei se minua haittaa. Jokainen vähemmän machomies vertaa kyllä itseään erittäin maskuliinisiin miehiin, sillä heitä todellisuudessa pidetään niinä todellisina miehinä. Valitettavasti.

Entä se itku? En edes muista, koska olisin viimeksi itkenyt vuolaasti. En vain pysty siihen. En osaa ottaa kantaa, onko se surullista vai edes tarpeellista. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, jos mies itkee. Mutta sellaisessa maailmassa elämme, että jos joku mies itkee, se tuntuu, jollain tavalla pelottavalta, eikä hellyttävältä kuten naisen itku.

Onneksi elämme Suomessa jo sellaisessa tilanteessa, että mies saa olla mitä lystää, jos itsetunto on vain kohdillaan. Jos et välitä muista, olet juuri sellainen mies kuin haluat. Silloin ei tarvitse kenenkään tulla sanomaan, että ole mies.

Haluatko haastateltavaksi?

Olen kehittelemässä journalistista sarjaa, joka ei perustu printtijuttuihin vaan videoihin ja visuaalisuuteen.

Etsin koko ajan mielenkiintoisia tavallisia ihmisiä, joilla on esimerkiksi mielenkiintoinen harrastus, erikoinen lemmikki, haluat pukeutua manga-asuihin tai he poikkeavat jotenkin tavanomaisesta.

Rajoja ei sinänsä ole ja mielelläni otan kaikkia ideoita vastaan. Tärkeintä on, että jutusta välittyy ilo ja positiivisuus eikä negatiivisuus.

Haastateltavan täytyisi olla valmis esiintymään kameran edessä. Minuun voi ottaa suoraan yhteyttä vaikka sähköpostitse: esa.j.pesonen@gmail.com.

Tylsä kirjoitus politiikasta

Ei älkää pelästykö. En kirjoita taas Kekkosesta. Tästä videosta tuli vain mieleen, että se mikä oli joskus arvokasta ei ole välttämättä enää.

Tarpeettomat ihmiset ja ihmisroska

Kaupunginvaltuutettu Moilanen räjäytti pankin Oulun kaupunginvaltuustossa, kun möläytti päihdeongelmaisten katujen asukkien olevan ihmisroskaa, kun valtuusto käsitteli roskaamisongelmaa. Hän tietenkin pahoitteli sanojaan. Mitenpä muutenkaan. Mutta aika vaikea käsittää hänen sanojaan väärin, jos vertaa ihmisiä katujen roskiin.

Pahoin pelkään, että hän ei ole todellakaan yksin ajatusmaailmansa kanssa. Ne, joilla menee hyvin, saattavat hyvinkin ajatella samoin kuin hän. Ei tietenkään kaikki, mutta osa. Osa ihmisistä on vain liian fiksuja, että hommaisivat itsensä pulaan sanoinen, kuten Moilanen teki.

Mutta ei huolta. Ihmisroskaksi voi joutua sieltä korkealtakin. Ei siinä muuta tarvita kuin että viina maistuu liian hyvin, työt lähtevät, velat kaatuvat päälle tai sitten ihan vain sairastuu henkisesti tai fyysisesti. Keinoja on monia. Jos voimia tai tukiverkkoa ei ole, niin saattaa hyvinkin löytää itsensä ihmisroskana.

Valitettavasti usein elämässä käy niin, että empatiakykyä oppii vasta kun on täytynyt kamppailla. Itse olen viimeisen vuoden aikana oppinut paljon, kun rahaa on ollut niukalti ja ajoittain ei välttämättä lainkaan. Ihmisroskana en kyllä nähnyt ketään niinä päivinäkään, kun tilillä oli enemmän rahaa. Ja kun olen jälleen korkeammalla, muistan kyllä kokemuksen.

Aikaamme leimaa yleinen empatiakyvyn puute. Varsinkin niitä kohtaan, jotka kamppailevat monien ongelmien kanssa. Ikään kuin täytyisi lyödä sellaista ihmistä vielä lisää, joka muutenkin keikkuu jo vähän elämän ja kuoleman rajamailla.

Venäläisessä kirjallisuudessa oli aikoinaan käytössä termi tarpeeton ihminen. Sellainen oli yleensä aatelinen, joka kovasti halusi tehdä jotain, mutta ei pystynyt ja halunnut. Hän sääli itseään ja tunsi, ettei maailma ymmärtänyt häntä. Saattoi hän jäädä sänkyyn kokonaan.

Elämme aikaa, jossa runollisuutta ei juuri enää ole, eikä kaunokirjallisuus kuvaa tarpeettomia. Tarpeettomiksi ihmisiksi yhteiskunta kokee ne, joilla ei yksinkertaisesti ole rahaa tai he elävät yhteiskunnan varoin. Siinä ei ole mitään kaunista. Se on rumaa ja ihmisen itsetunnon viemistä.

Kekkonen tanssitti Kremliä ja vastustajiaan

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Presidentti Urho Kekkosesta on tehty jo taidetta niin paljon, ettei sitä yhden valtiomiehen kohdalle uskoisi. On kirjoja, elokuvia ja myös näytelmiä. Kari Heiskasen ohjaama ja käsikirjoittama Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu ei todellakaan ole ensimmäinen Kekkos-näytelmä. Ja tuskin viimeinenkään.

Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä ensi-iltansa juuri saanut näytelmä ei välttämättä minulle räjäyttänyt pankkia, mutta ei se huono näytelmä ole. Noottikriisin aikaan sijoittuva näytelmä vaati mielestäni jonkin verran historiantuntemusta, onneksi sitä minulla oli. Mikään hupinäytelmäkään Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu ei ollut. Enkä Kekkosesta hänen jonkinlaisena faninaan jaksaisi mitään ilottelua edes katsoakaan.

Kekkonen oli pelimies parhaimmasta päästä, sen näytelmä toi esiin. Nyt jokainen arvelee tai tietää jo Kekkosen todennäköisesti itse tilanneen nootin Kremlistä, jolla hän voitti heittämällä vastustajansa, joiden juonittelu kelpo tavalla kävi ilmi näytelmässä. Omalla tavallaan Kekkosen vastustajat ja Kekkosen perintöprinssi Ahti Karjalainen kuvattiin näytelmässä surkuhupaisina hahmoina Kekkosen ylivertaisuuden edessä, mutta vastakkainasettelua on tietenkin saatava.

Eero Aho Kekkosena oli minulle ajatuksena ehkä hieman hämmentävä, mutta Kekkosen näköis-tai äänikopiota lienee edes turha jäljittää. Eikä se olisi edes kiinnostavaa. Ajoittain Kekkosen suuhun oli laitettu ehkä vähän liikaa vuorosanoja samoin kuin muidenkin roolien, joka varsinkin toisella puoliajalla kävi loppua kohden puuduttavaksikin. Näytelmä on tietty Kekkosen eli Ahon, mutta mielestäni Pertti Sveholm neuvostojohtaja Hrutsevina toimi myös hyvin.

Kekkonen ei ollut mikään rakastettu kansanjohtaja noottikriisin aikoihin, mutta Kekkosta ja Kremliä yhdisti Väinö Tanner vastustajanaan. Kekkonen ja Tanner olivat olleet poliittisia vastustajia jo sodan jälkeen, joka nykypäivän mittakaavassa on uskomaton ajatella. Näytelmä on siinä oiva ponnistuslauta politiikaan menneisyyteen niille, jotka eivät tuosta ajasta muista tai tiedä. Poliittinen katkeruus kun ei tuolloin kulunut kulumallakaan.

Kekkos-näytelmän lavastuksesta pidin. Se oli niukka, mutta hyvällä maulla ajan kalusteilla kalustettu. Pyörivä näyttämö auttoi puhenäytelmää selkeästi eteenpäin. Ja taustalla pyörivät videoklipit ja kuvat auttoivat hahmottamaan ajan ja tilanteen. Ihmeellistä tuo nykytekniikka. Legendaarinen Kekkonen Havaijilla-kuva siirtyi varsinkin mainiosti kuvasta näyttämökohtaukseksi.

Mielestäni nimenomaan Kekkonen tanssitti erinomaisesti Kremliä ja vastustajiaan, vaikka hän ottikin molempien kanssa suunnattomia riskejä. Niin ja, tietenkin naisia hän tanssitti myös. Tässä näytelmässä ne naisseikkailut olivat jotenkin päälleliimattuja, Sylvi Kekkosen osuus ei ehkä niinkään.

Kolme viisasta

Näyttelijätär Marilyn Monroe sanoi joskus, ettet jos kestä minua pahimmillani, niin et ansaitse minua parhaimmillani.

Tangokuningas Olavi Virta puolestaan totesi viimeisessä tv-haastattelussa, ettei kansa häntä ollut häntä koskaan unohtanut.

Runoilija Aleksandr Puskin taas sanoi, että kuulet tuomion typerykseltä.

Mitäpä noihin lisäämään.