Palkitaan tavallinen ihminen

CNN:ltä katselin erästä gaalatilaisuutta. Tässä tilaisuudessa ei palkittu glamourtähtiä. Periaatteessa ihan tavallisia ihmisiä, jotka olivat keksineet tai kehittäneet jotain, josta on ollut hyötyä kanssaihmisille.

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka jaksavat ja haluavat auttaa ihmisiä, joita eivät edes tunne. Se on aika harvinaista pyyteettömyyttä maailmassa, jonka keskipisteessä se raha on tai ihmisten omat halut ja tuntemukset.

Moni näistä palkituista oli vielä itse muuttanut elämänsä suunnan ja sen jälkeen halunnut tehdä hyvää muille. Usein ihminen ajattelee eri tavalla, kun on itse kokenut vaikeita aikoja ja päässyt siitä ylös. Silloin ihminen vapautunee itsekkyydestä eri tavalla, kun silloin kuin kaikki on hyvin.

Ja voihan niinkin olla, että toisilla ihmisillä on enemmän empatiaa tuntemattomia kohtaan kuin toisilla. Näin täytyy ajatella, että onneksi. Kaikki ihmisiä ei valtaa katkeruus, eikä usko ihmisiin katoa, vaikka pettymyksiä ja turpaan on tullut.

Itse ehdottaisin vastaavanlaista gaalaa rakkaaseen kotomaahamme kuin tuolla Amerikassa. Presidentin mitali on laiha lohtu. Kyllä täältäkin löytyy yksityisiä ihmisiä ja järjestöjä, jotka haluavat auttaa. 

Kaikella on merkitystä (runo)

Tänään. Kirkas valo ja usko.
Rakkaus.
Usko. Kaikella on merkitystä.
Epätoivo on turhaa.

Muista rakastaa.
Kaikki muuttuu.
Kaikki tulee takaisin.
Jatka kiipeämistä.
Niin korkealle.
Että et näe alas.
Et voi pudota.
Niin sinä voit.
Nouset vielä ilmaan.

Tuomio. Kadotus.
Nämä eivät tule takaisin.
Niille, jotka niitä odottavat.
Kaiken täytyy antaa mennä.

Anna anteeksi itsellesi.
Niin sinä voit.

Sateisen joulukuun mietelmiä

Katselen ikkunasta pikkulintuja lehdettömässä puussa. Näin se on kohta tämäkin vuosi ohi.

Pakko olla sen hokeman kanssa samaa mieltä, että mitä vanhemmaksi tulee sitä nopeammin vuodet vierivät. Sitten taas yrittää kyllä tarkemmin takertua kaikkeen hyvään elämässä, mitä vanhemmaksi tulee.

Välillä olo on levoton. Tulevaisuus ja raha huolestuttavat. Jos eläisi jonkin alkuperäiskansan elämää, elämä on voisi olla helpompaa, vaikka se on kovempaa. Mutta kaupunkilaisen on vaikea elää pelkästään metsästämällä.

Rakkaus ja ystävät, ne ovat kyllä tärkeä juttu. Kaikki läheiset ihmiset. Muuten ihminen olisi aika yksin. Suurin osa meistä.

Ja työ on tärkeää. Se ettei ole toimeton. Sen arvon ymmärtää vasta sitten kun joutuu taistelemaan työstä.

Kyllä elämästä on oltava tyytyväinen. Jotain hyvää on tulossa. Ihminen ei murru, ainakaan silloin kun se luulee murtuvansa.

Ilman tavaraa loppuun asti?

Anonyymi ehdotti tuossa taannoin, että kirjottaisin tavarasta, josta en voisi luopua. Valitettavasti on nyt tunnustettava, ettei sellaista tavaraa ole.

Kesällä hävitin suurimman osan tavaroistani. Kellarista tosin löytyy vielä lisää.

Yritin niitä tarjota muille, mutta kenellekään ei kelvannut. Tavaralla ei taida olla arvoa enää, ellei sillä oikeasti ole arvoa.

Eihän minulla sinänsä mitään arvokasta olekaan. En tiedä, pyrinkö jossain vaiheessa siihen, että voin liikkua kuin paimentolainen, omistaen vain kaikkein välttämättömimmän.

Ainakaan tavaralla ei ole minulle enää suurta merkitystä. Ennen ei ole näin ollut. En ole koskaan ollut hamstraaja, mutta kiinnyin joihinkin tavaroihin. Nyt sellainen tunne on hävinnyt.

Tiedän, että monille ihmisille varsinkin kalliimmat tavarat ovat tärkeitä ja he haluavat vain sellaisia aina vain lisää ja lisää. Ja onhan tavaralla merkitystä, jos sillä on kova jälleenmyyntiarvo. Mutta onko sillä tuossa tapauksessa vain rahallinen merkitys. Ei muuta.

Ilman tavaraa on vaikea elää Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa. Jokainen tarvitsee selvitäkseen vähintään toisen omistamia tavaroita ja asioita, kuten asuntoa ja välttämättömiä tarvikkeita.

Nykyaikaisessa yhteiskunnassa on mahdotonta selviytyä ilman mitään tavaraa. Ainakin jos raha lasketaan tavaraksi.