Katsottua: Tom of Finland: Taiteilijatarina jää keskinkertaiseksi

Katsoin muutaman vuoden takaisen Tom of Finland-elokuvan suomalaisesta taiteilija-homoikonista Touko Laaksosesta, joka on tunnetuimpia suomalaisia taiteilijoita maailmalla. Suomessa hän tuli tunnetummaksi vasta hieman ennen kuolemaansa vuonna 1991, kun Suomi muuttui homomyönteisemmäksi.

Itse elokuva ei saavuttanut niitä katsojalukuja, joita sille asetettiin. Hypetys oli varsin kova ja julkisuutta roppakaupalla. Yrityksetkin olivat riemumielin elokuvaa puffaamassa oheistuotteillaan. Syynä huonoon menestykseen saattaa olla se, että Dome Karukosken elokuva jäi aika keskinkertaiseksi. Ei se huono ole, mutta en sitä toistakaan kertaa katsoisi.

Suurin syy on suomalaisten nykyelokuvien tyyppivika. Hahmot, jopa keskeiset, jäävät etäisiksi ja niihin ei saada syvyyttä. Pekka Strangin näyttelemä Touko Laaksonen itse on ainoa hahmo, joka saa syvyyttää, onneksi. Strang näyttelee roolinsa eleettömän varmasti. Samoin tekee Taisto Oksanen kaapissa kipuilevana miehenä, joka lopulta saa potkut ja joutuu mielisairaalaan homoutensa takia.

Varsinkin Laaksosen Kaija-siskoa näyttelevä Jessica Grabowsky ontuu pahasti. Hän puhuu elokuvassa täysin nykypäivän nuorten naisten viimeistä tavua venyttelevällä nuotilla. Ei kuulosta hyvältä, mutta ei ole näyttelijän vika, jos ohjaaja ei ole tätä huomannut. Ilkeästi se vain särähtää korvaan jokaisessa kohtauksessa, jossa hän on.

Touko Laaksonen sanoi joskus, ettei koskaan ole löytänyt niin paljon ja helposti miehiä kuin sota-aikana ja senhän tämä elokuva näyttää. Puistoissa kuhisi. Ja kuhisi vielä pitkään sodan jälkeenkin poliisien pamputtaessa ja jahdatessa homoja. Sen tuskan elokuva näyttää, mutta ei kyllä kaapissa olon tuskaa riittävän vakuuttavasti.

Sotahistoria on jäänyt lukematta tekijöiltä. Kuulosti hieman huvittavalta, kun elokuvassa Helsingin ilmatorjuntajoukoissa palvelevat miehet (kuten Laaksonen) pelkäävät muka menettävänsä henkensä. Se todennäköisyys oli varsin pieni. Lisäksi mielestäni elokuvassa vilahti citykani, vaikka niitä ei 1940-luvulla edes Helsingissä ollut.

Mutta elämäkertaelokuva on aina vaikea tehdä. Sen tämäkin elokuva todisti. Ja ehkä homoudesta on tullut tänä päivänä niin arkipäiväistä, ettei sekään riittänyt kannattelemaan elokuvaa. Tätä elokuvaa mainostettiin elokuvana rohkeudesta, rakkaudesta ja vapaudesta. Valitettavasti yksikään näistä ei vain toteudu.

Silloin 1990 kun Tom of Finland nimenä tuli Suomeen Suomesta, hän oli kuin toiselta planeetalta sulkeutuneeseen ja ahdasmieliseen Suomeen pudonnut. Lihaksikkaat miehet nahkavaatteissa eivät enää kohauta. Nyt Touko on vain taiteilija muiden joukossa, kun homoudella ei ole suurta väliä, muuta kuin joillekin joilla ei mitään muuta elämässä ole kuin vihata homoja.

Mitä Kekkonen ja Mannerheim ajattelisivat, jos eläisivät... ja köyhien Pride-kulkue

Katselin Adolf Hitlerin paluusta kertovan Look Who’s Back -elokuvan, joka oli aika hyvä. Elokuvassa leikitellään ajatuksella, että Hitler palaa nykyaikaan. Adolfista tuleekin tv-julkkis ja ihmisiltä unohtuvat pahat teot, kun Adolf hauskuttaa demokratian tylsyyteen kyllästyneitä ihmisiä.

Leikittelin ajatuksella, mitä jos Mannerheim tai Kekkonen pyllähtäisivät nykyaikaan yllättäen. He lienevät ne ainoat historialliset henkilömme, jotka kaikki tunnistaisivat ulkonäöstä. Menisikö Mannerheim marssimaan Pride-kulkueeseen? Ja Kekkonen laittamaan ruokaa tv:n kokkiohjelmaan tai avautuu naistenlehdelle vaikeasta erostastaan rakastajattarestaan?

Miten nämä itsevaltaiset herrat pärjäisivät maailmassamme, jossa ei voi käskyttää muita kuin toimeentulotuen ja työttömyysturvan saajia, ja jossa pitää sietää älykköjen pilkkaamista Twitterissä? Kekkonen varmaan pommittaisi suutuspäissään Twitterissä kuin Trump valemediasta  ja poliittisista vihollisistaan yms. Mannerheim joutuisi taas katsomaan hänestä tehdyn lökäpöksymäisen kuvan mustan Mannerheim-elokuvan. Ja lukemaan homoseksuaalivihjailuja netin keskustelupalstoilta.

Kekkonen oli jo aikanaan taitava käyttämään mediaa hyväkseen, joten hän alkukangertelujen jälkeen varmasti sopisi aikaamme. Vaalivoitto olisi musertava, jos hän asettuisi ehdokkaaksi. Monethan meistä kun yhä ajattelevat, että mitä Kekkonen tästä kaikesta touhusta ajattelisi ja laittaisi asiat kuntoon.

Marski sen sijaan olisi auttamattomasti ulkona. Aatelinen upseeri voisi toimia Adolf Ehrnroothin kaltaisena maskottina, joka varoittelee silloin tällöin idän vaaroista. Hän olisi odotettu vieras erilaisiin paremman väen pippaloihin myös. Nyt Marski Kämpin terassin avajaisissa.

Mutta sitten tylysti toiseen asiaan. Tämä Pride-viikko on vuosi vuodelta megalomaanisempi homma. Nyt jopa pääministeri lähti irtopisteiden hakuun Pride-kulkueeseen. Toivottavasti jaksaa marssia, sillä olen katsellut, että Antti Rinteen kävely on aika vaivalloista.

Tämä Pride-hysteria on itse asiassa heteroiden aikaansaama, eikä seksuaalivähemmistöjen, joiden asemassa toki on yhä parannettavaa. Suurimmalle osalle homous on ok, mutta joillekin se on yhä kauhistus. Sitäkään en ymmärrä.

Mutta mielestäni alkaa olla jo hieman huvittavaakin, kun sateenkaariliput liehuvat jopa firmojen lippusaloissa. Heteroilla on jokin ihme vimma todistaa nyt, että he ovat suvaitsevaisia. Ovatko oikeasti? Se on sitten taas jälleen eri asia. Ja osa näistä heteroliputtajista ei taatusti mene Pride-kulkuetta oikeasti lähellekään.

Heitetään ajatus loppuun. Mitä jos järjestettäisiin köyhien Pride-kulkue. Sen kansoittaisivat työttömät, sairaseläkeläiset, ylivelkaantuneet ja kaikki muut yhteiskunnan kelkasta pudonneet. Tulisiko pääministeri sinne? Liputtaisiko työ- ja elinkeinoministeriö tässä kulkueessa kuten Pridessä?

No ei.

Tätä kulkuetta emme koskaan näe.

Ihmisen valinta (runo)

Kukaan ei sanonut, että rakkaus olisi tätä.
Että ei kerrota vain kauniita sanoja,
joita haluat kuulla.
Ei sillä väliä.
Kaikki on mahdollista, jos ymmärrät rakastua.
Samaan ihmiseen uudelleen.
Turhaan valitat tuulelle,
ystäviltä pyydät neuvoja.
Olet ihmisesi valinnut.
Ei ole helppoa elää hänen kanssaan,
vielä vaikeampi ilman.
Sitä tavallista hulluutta.
Sisällissotaa ja rakkautta.
Ei yksin kannata olla.
Ei kaikki ole kiinni siitä,
rakastetaanko sinua.

Kuvittele vapaus (runo)

Helsinki ei uppoa mereen
Meri sen edestä on kuollut

Kuin auringonkukka
tyhjässä kossupullossa
Matti Pellonpään haudalla

Kuvittele itsesi rikkaaksi
viimeisten leivänmurusten seassa

Nukkuvasi puhtaissa lakanoissa
kauniin naisen kanssa

Se voi olla kaunista ja epätodellista

Mutta kuvittelu on sen arvoista

Luettua: Fjodor Dostojevski: Kellariloukku: Mitä tapahtuu kun ihminen rypee paskassa?

Venäläinen proosa ei ole aina helppotajuisinta, eikä Fjodor Dostojevski tee poikkeusta. Kellariloukko on mielenkiintoinen poikkeus. Kohtuumittainen, henkilöhahmoja siedettävästi, mutta psykologista pohdintaa ihmismielestä riittää. Se on sitten lukijasta kiinni, tykkääkö ajoittain ahdistavaksi äityvästä itseruoskinnasta.

Tarinan päähahmo asustelee todellakin kellariloukossa. Häntä kuvaillaan noin 40-vuotiaaksi virkamiehen heitoksi. Köyhäksi kirkonrotaksi, jolla kylläkin on ajan tavan mukaan silti varaa palvelijaan.

Hän on orpo ja päässyt "asemaansa" muiden armosta. Kaikeksi onnettomuudeksi jopa palvelija halveksuu tätä onnetonta. Nuoruuden tuttavat myös. Ja miehen omasta mielestä kaikki. Ja hän muita.

Tämä mies henkii ihmisvihaa, kateutta, mutta samaa aikaan suurta pelkuruutta. Kuulostaako tutulta tämän päivän maailmastamme? Mutta osattiin sitä 1800-luvulla.

Omalla tavallaan tämä mies henkii kouluampujamaista yli-ihmisajattelua, mutta hän on lopulta yhtä pelokas kuin kouluampujat, eristetty ja kaikkea muuta. Onneksi sarjatuliaseita ei ollut vielä 1800-luvulla.

Kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä ankaraa itsepohdintaa ja kritiikkiä ja miehen kuvausta elämästään, jossa hän todella oli samaan aikaan sekä heittopussi, että ilkeä ihmisolento, jollaiseksi itseään kuvaa. Hän fantasioi ihmisten haukkumisesta ja nöyryyttämisestä, mutta ei pysty siihen ilman itkun ja raivonpurkauksia.

Mies tietää olevansa sairas, mutta samaan aikaan nauttii sairaudestaan. Hän rypee paskassaan ja kun tilaisuus onneen olisi ollut tai ainakin sen tapaiseen olisi ollut ilotytön kanssa, hän heittää tämänkin tarinan pois. Tosin omalla tavallaan katuen sitä.

Nykytermein tätä miestä voisi pitää syrjäytyneenä. Ja kyllähän kellariloukkoonsa sulkeutuneita ihmisiä riittää tänä päivänä. Varsinkin kun sosiaaliturva sen vielä entisiä aikoja enemmän mahdollistaa.

Mutta palataan tuohon otsikkoon ja paskassa rypemiseen. Kun ihminen pohtii itseään ja varsinkin negatiivisella tasolla, vie tämä leikki mukanaan tahtomattaan. Tiedän tämän asian itsekin. Sitä etsii itsestään ja muista merkkejä ajatuksilleen. Niitähän löytyy.

Kellariloukon mies koki tulleensa muiden syrjimäksi. Jopa niin, että kadulla vastaantuleva loukkasi häntä, koska ei väistänyt miestä. Ihmiset ovat lähtökohtaisesti ajattelemattomia. Miellyttävyyskin kohdistetaan tiettyihin ihmisiin. Jos on kellariloukon näkymätön mies, voi olettaa kokevansa valitettavan kohtalon ja kukaan ei väistä kadulla. Se on nöyryytyksistä kivuttomammista päistä.

Monet tuntuvat pitävän Kellariloukkua kirjana yksinäisyydestä. Itse koen sen sairaskertomuksena, josta mies ei halua päästää irti. Ihminen ei ole yksinäinen, jos laskee ajatuksistaan irti. Se ei tietenkään ole helppoa. Joskus mahdotontakin.

Katsottua: The Dirt -elokuva on kuin teinipojan tekemä

Harvoin näkee elokuvia, jotka oikeasti ovat typeriä tai lapsellisia, mutta pakko myöntää, että Mötley Crüe-bändin tarinan kertova Dirt oli sellainen. Suosittelen vahvasti lukemaan samannimisen kirjan, johon elokuva perustuu. Näin itse kirjoitin kirjasta vuosia sitten.

Mikä tässä Netflix-elokuvassa sitten mätti. Vähän kaikki. Syykin selvisi, elokuvan on ohjannut Jackass-ohjaaja Jeff Tremaine. Ja minä pidän Jackasista. Se ei vaan toimi draamaksi tarkoitetussa elokuvassa.

Henkilöhahmot jäävät ohuiksi, jopa päähenkilönä toimiva Nikki Sixx. Näyttelijät varmasti tekivät parhaansa, mutta ei tämän elokuvan perusteella tule tähtiä. Mielenkiintoisin rooli oli itseasiassa sivuhenkilöksi tarkoitetulla Mick Marsilla, jota näytteli mukavan sarkastisella otteella Iwan Rheon.

Elokuvan naiskuva on metoo-aikoina varma lippu käräjille. Naiset ovat oikeastaan takahuoneessa takaapäin pantavia pökkelöitä tai kilttejä tyttöystäviä tai kauhea äiti. Tosin ne takaapäin pettävät yleensä pettivät viereisessä huoneessa istuvia poikaystäviään tämän törkybändin jäsenten kanssa. Eli ei kilttejä tyttöjä.

Oli elokuvassa yritystäkin kuvat Nikki Sixxin alamäkeä heroiinin kanssa, mutta se ei vaan saavuttanut tulta alleen. Elokuva on lähes kaksi tuntia pelkkää juhlimista ja sikailua. Se ei oikein riitä. Katson mielummin Jackasia.

Ei elokuvan kohdekaan tietysti eväitä anna. Ei tämä bändi ole Bob Dylan tai John Lennon. He tietävät sen itsekin, eivätkä edes oleta pääsevänsä Rock and Roll Hall of Fameen. Mutta kyllä heilläkin on täytynyt olla syvällisiä ajatuksia elämästä. Edes selvinä hetkinä. Siinä tämä elokuva ei kyllä auta.

Ai niin. Ozzy Osbourne nuoli elokuvassa omaa kustaan uima-altaan reunalta. Se vaikutti.

Uutta hallitusta ja lätkähuumaa

Suomeen on sitten sorvattu uusi hallitus. Mielestäni lähtökohdat ovat inhimillisemmät kuin edellisessä hallituksessa. Lähtökohtana kaikkea ei haluta kurjistaa vaan tarjota jotain parempaa ja inhimillisyyttä.

No näemme miten käy. Petytty on aiemmin. Talouden reaaliteetit kun tuntuvat aina olevan tärkeintä. Neuvottelut menivät kohtuuleppoisissa tunnelmissa. Ilmeisesti puolueet ovat saaneet, mitä ovat halunneet.

RKP taas kerran ainakin. Täysin järjetön pakko kirjoittaa pakkoruotsi palaa lukioihin. Suurin osa kirjoittaa pakkoruotsin huonosti. Mitä siitä hyödytään?

Saamme nähdä loppuuko jo farssiksi muuttunut sote-uudistus tänäkään hallituskautena. Todennäköisesti, sillä keskusta sai haluamansa ja demarit myös. Hyvä sinänsä, ettei meidän terveydenhuoltoamme myydä valitettavan ahneiksi osoittautuneille ulkomaisille terveysjäteille.

Niin ja Teuvo Hakkarainen se lähti EU-parlamenttiin. Veikkaan, että jotain on taas luvassa, jos korkki napsahtaa auki. Ehkä rallienglannillakin siellä pärjää, jos ei mene "vieraisiin pöytiin". Heidi Hautalan ja Teuvon yhteistyö lienee hedelmällistä siellä. Heh.

Mielenkiintoista muuten, että demarit haluavat EU-komissaariksi ehdottomasti naisen. Kun luulin, että elämme jo aikoja, että pätevin valitaan sukupuolesta riippumatta. No emme kai. Vaikka Jutta Urpilainen on yhtä pätevä kun vaaleissa äänivyöryn saanut Eero Heinäluoma. 

Suomi tuntuu voittavan jääkiekon MM-kisat aina silloin, kun sitä vähiten odotetaan. Tämä joukkue ei oli aika tähditön. Viikossa huuma laantui. Mörkökin saa olla taas rauhassa.

Ehkä se kolmas mestaruus ei ole sama asia kuin ensimmäinen. Jonka senkin muistan hyvin. Katselin ottelua hyppivästä kuvaputkitelkkarista. Oi niitä aikoja.

Voiton juhlinta on kerta kerralta kesympää. Kukaan ei putoillut lentokentän portailta tai edes sössöttänyt kännissä pahemmin.  No kansa ehkä. Itse en ole jääkiekosta välittänyt, vaikka ei minulla sitä vastaankaan mitään ole.