Tulevaisuusmaakarit

Viime päivinä tai oikeastaan jo viikkoina on porua ja kiukkua riittänyt filosofi Pekka Himasen tulevaisuustyöstä hallitukselle. En asiaan sen enemmän ota kantaa, kun en ole Himasen tekelettä nähnyt, mutta mitä olen lukenut, niin heppoiselta vaikuttaa.

Kohua paperista ei olisi syntynyt, ellei pääministeri olisi ollut työtä tilaamassa ja maksanut siitä niin tolkuttomasti. Ja kun Himanen sattui vielä örveltämään kapakoissa, homma oli valmis.

Mikään poikkeus Himanen ei tämän päivän Suomessa ole. Kaikenlaisia tulevaisuusmaakareita ja "uuden ajan airueita" riittää. Visionäärin asemaan pääsee, kun saa nimensä pinnalle sellaisella tavalla, että pidetään jotenkin erikoisena näkijänä. Sillä ei ole väliä, onko maakari nostanut yhtään yritystä suosta.

Tavallisen puurtajan suosio on ollut jo kauan alamaissa. Jos teet työsi pyyteettömästi ei se ole minkään väärti. Nimelläsi täytyisi olla jotain kaikua, jos olet tunnettu, vieläkin parempi.

En kiistä, etteikö sellaisia ihmisiä täytyisi olla, jotka näkevät käsillä olevan hetkestä tulevaisuuteen. Jos valtaosa ihmisistä saisi päättää, kaikki pysyisi aika ennallaan.

Omasta mielestäni tulevaisuutta on mahdotonta ennustaa, kukapa olisi uskonut 25 vuotta sitten olevan niitä laitteita ja härpäkkeitä, mitä meillä nyt on. Eikä kukaan olisi uskonut ihmisten ajatustenkaan muuttuneen niin kuin ne ovat muuttuneet.

Oletko myynyt sielusi?

Tässä yhtenä iltana olin helsinkiläisessä karaokebaarissa. Toisin kuin ehkä jotkut luulevat, en luuhaa niissä alvariinsa. En osaa laulaa ja tyydyn seuraamaan muiden laulamista, mutta silloin harvoin kun minut seurueeseen kutsutaan illanviettoihin, harvoin kieltäydyn.

Joskus tuo laulu karaokebaareissa on kiusallisen huonoa, mutta joskus parempaa kuin mitä levytyssopimuksen omaavilla on. Mutta lahjakkuus ei takaa loistavaa tulevaisuutta, sen me kaikki tiedämme. Kyse kun on onnesta ja sattumastakin elämästä.

Tarkoitus ei ollut kuitenkaan kirjoittaa laululahjakkuuksista. Tuossa karaokebaarissa juttelin erään nuoremman naishenkilön kanssa. Kun kerroin hänelle olevani toimittaja, hän tokaisi, että eikö susta koskaan tunnu siltä että olisit myynyt sielusi.

En oikein ymmärtänyt, että miten minä nyt olisin myynyt sieluni. Se kun on minun ja se ei ole myytävänä. Ihmisillä on vääristynyt kuva toimittajan työstä. Näemmä kuvitellaan, että toimittajat juonittelevat päivät pitkät keksiäkseen jotain kirjoitettavaa, mikä ei ole totta.

Toimittajan työ on työtä siinä missä muukin työ. Sen lauluja laulat kenen leipää syöt, mutta ei toimittajan työssä mistään sielunsa myymisestä ole kyse. Toimittajan työ ei ole niin monimutkaista kun ihmiset luulevat. Kirjoitat siitä, mitä näet ja kuulet ihmisiä kiinnostavalla tavalla. Parhaimmillasi.

Kaikki työ on eräänlaista huoraamista, jossa myyt työpanoksesi palkkaa vastaan. Sillä erotuksella tosin, että ilotytöt myyvät asiakkailleen nautintoa, vaikkakaan eivät itselleen. Harva muu työntekijä nautintoa myykään kenellekään vaan enemmän tai vähemmän innostunutta työpanostaan.

Ja harva työnantaja on kiinnostunut siitä, mitä ideologioita heidän työntekijänsä kantaa sisällään. He ovat kiinnostuneita työntekijänsä työpanoksesta, sillä siitä maksetaan. Jotenkin maailma on menossa mielenkiintoiseen suuntaan, jos työtä ei oteta vastaan sen takia, että työ koetaan epäeettiseksi, mitä se ei edes todellisuudessa koskaan ole. Ei mikään työ ole vailla ristiriitoja ja tässä kovassa maailmassa on aina vain vähemmän varaa valita.

Valitettava totuus on, että maailma on niin hullu kuin joskus jututkin ovat. Artikkeleja ei voi kirjoittaa kuin puhelinluetteloa, koska silloin ihmiset valittaisivat, että eikö journalisteilla ei ole enää munaa kirjoittaa asioista. Ja sitten kun kirjoitat rohkeasti ja mitään kumartelematta, kysytään oletko myynyt sielusi ja miksi liiottelet asioita. Eikö teille toimittajalle mikään ole pyhää.

No, hyvälle ja aidolle toimittajalle mikään ei saisikaan olla pyhää. Hänen ei tule pelätä tai kunnioittaa mitään, mikä ei ole kunnioitusta ansainnut. 

Toimittajalle ei ole mitään hyötyä sielunsa myymisestä niin kuin sillä kuuluisalla bluesmuusikolla, joka myi sielunsa kirjoittakseen parempia biisejä. Journalismi ei ole taidetta vaan se kuvaa todellisuutta. Tyylilajieroja jutuissa onneksi on vielä tänäkin päivänä toimittajilla. Toimittajatkin kun ovat ihmisiä, eivätkä toistensa kopioita toisin kun jotkut toivoisivat.

Runo hevosenlihakohusta

Onko meistä tullut
halvalla mikroruoalla eläviä lössöperseitä?
Meillä liikaa ruokaa. Me haluamme parempaa ruokaa.
Ostamme valmista ruokaa. Ostamme halpaa ruokaa.

Valitamme kaikesta ja valitamme lihasta,
joka ei ollut luvattua nautaa.
Se oli hevosta, syötävää kyllä,
mutta hevosia emme halua syödä.

Jossain kaukana kehitysmaassa
tuosta mikrolasagnesta taisteltaisiin
kuin kuivahtaneesta vedestä.

Me raivoamme.
Meitä on huijattu!

Siellä kaukana Romaniassa,
josta hevosenlihan ennustetaan tulevan ja elävän,
kauniit ja köyhät tytöt
purkittavat meille halpaa ruokaa
hevosista, jotka kerran laidunsivat
laihoina, mutta onnellisina
haaveilleen urasta uljaana ratsuna.

Ihmiset ja sudet, joskus vielä ystäviä

Olen vieraantunut luonnosta siinä missä valtaosa kaupunkilaisista on. Kukapa ei kauniista luonnosta ja maaseudusta tykkäisi. Ainoat pidemmät ajat kun sananmukaisesti olen luonnonkeskellä elänyt rajoittuvat kuitenkin armeijan metsäleireihin ja siinä vitutuksessa pimeys, pakkanen ja lumi eivät tunnu kokemisen arvoisilta asioilta.

Luontoa ovat sudetkin. Ei ole vuotta, ettei susisotaa käytäisi jossain päin Suomea. Tarkistamatta tietoa mistään, muistelisin, ettei susia ole Suomessa montaa sataa. Intohimoja ne herättävät ihan eri sfääreissä kuin muut suurpedot karhut, ahmat ja ilvekset. Jos ei noitakaan tallustelijoita paikoin rakasteta, niin susia suorastaan vihataan.

Ennen kuin maalla asuvat lukijani sätitte minua Helsingin keskustassa asuvaksi tyypiksi, jonka on helppo sättiä susivastaisia ihmisiä lahtaajiksi niin kerron, että ymmärrän kyllä tuskanne. Ei minuakaan sykähdyttäisi takapihalla koiraani norkoileva susi tai roskiksia penkova karhu. Suurpedot ovat metsäneläimiä ja sinne ne kuuluvat, eikä ihmisten takapihoille.

Mutta uskomatonta on, että Suomen kokoisessa maassa ei tunnu riittävän tilaa sekä susille että ihmisille. Asutus kun ei Suomessa tunnu ainakaan levittäytyvän uusille alueille, pikemminkin ihmiset sulloutuvat entistä pienemmille alueille.

Susisodassa taitaakin olla kyse pelkän susipelon lisäksi tietynlaisesta kapinasta tyyliin, että meitähän ei herrat komentele, me tiedetään, mitä niiden susien kanssa pitäisi tehdä. Suomalaiseen tyyliin minkäänlainen järkevä keskustelu ei luonnistu susien ystävien ja susien vihaajien kesken. Molemmat pysyvät asemasodassa kuopissaan.

Susiongelmaa ei yhtään paranna sekään, että susien jokainen liike raportoidaan paikallislehdissä ja nykytekniikalla kai jo Facebookissakin, sitten kun hommaa vähän paisutellaan, hysteria on valmis. Kuitenkaan susi ei ole vahingoittanut ihmisiä miesmuistiin. Kai susipelko periytyy sukupolvien takaa, enkä kiistä, ettenkö itsekin säikähtäisi, jos susi yllättäen vastaani tallustelisi.

Eläimiä luokitellaan siinä missä ihmisiäkin kivoihin ja vähemmän kivoihin. Ja aivan samalla tavalla kun vähemmän kivoja ihmisiä ei haluta naapurustoon ei haluta tiettyjä eläimiäkään. Paikkansa luonnossa niillä on silti, meillä ihmisillä ei ole oikeutta päättää, minkälaiset eläimet ansaitsevat elää ja minkälaiset eivät.

Asioita joista tulee hyvä mieli

Ihminen tarvitsee asioita, joista tulee hyvä mieli. Itselleni tulee hyvä mieli klassikko tv-sarjoista ja eritoten niiden tunnusmusiikista. Nyt kun mietin, muistan harvan uuden tv-sarjan tunnusmusiikin, jos monella sellaista varta vasten on sävellettykään.

Ikuinen syyllisyys

Eilen katselin televisiosta dokumentin, muuta en oikein televisiosta jaksa katsoakaan kuin dokumentteja tai surkeita tosi-tv-sarjoja. Surkeasti menee.

Mutta tämä dokumentti oli hyvä. Se kertoi natsijohtajien jälkeläisistä tämän päivän Saksassa. Minua on aina kiinnostanut Kolmas valtakunta ilmiönä, vaikka natsiaatetta en kannata.

Kuten arvata saattaa, natsien jälkeläiset kokivat enemmän tai vähemmän syyllisyyttä sukulaistensa teoista toisen maailmansodan aikana. Herman Göringin sukulaiset olivat jopa leikanneet suvunjatkamisvärkkinsä toimintakyvyttömiksi, ettei maailmaan syntyisi lisää Göringejä.

Ei ole varmasti helppoa elää suvun teot riesanaan, mutta en oikein ymmärtänyt, miksi jälkeläiset tunsivat suurta syyllisyyttä. Eihän heillä ollut mitään tekemistä natsien hirmutekojen kanssa. Suomalaisena on vaikea ymmärtää saksalaisissa elävää syyllisyydentaakkaa. Heidät on kai kasvatettu tuntemaan syyllisyyttä isiensä tai nyt jo isoisiensä teoista.

Toinen puoli natsien jälkeläisistä, jotka eivät tässä dokumentissa tietenkään esiintyneet, uskoi sodan jälkeenkin natsiaatteeseen. Se ei sinänsä ole ihme, sillä siihen mihin ihminen kasvatetaan on vaikea koskaan täysin pyyhkiä pois. Väärä voi muuttua oikeaksi.

Lisäksi lapsi rakastaa vanhempiaan, olivat nämä millaisia hirviöitä tahansa. Keskitysleirin komentaja saattoi käydä päivän tappamassa ihmisiä, mutta leikittää omia lapsiaan illalla. Sellainen ihmismieli joskus on. Täysin jakautunut, omine oikean ja väärän käsityksineen.

Dokumentti huipentui siihen kun Auschwitzin komentajan Rudolf Hössin pojanpoika tapasi keskitysleirimuseossa Israelista tulleen nuorten vierailijajoukon. Tilanne oli toki etukäteen järjestetty, mutta jopa minua se kosketti. Paikalla ollut hengissäselviytynyt keskitysleirivanki sanoi nuorelle Hössille, että älä tunne syyllisyyttä. Se antaa toivoa, että syyllisyyden ja vihan kierre jatku loputtomiin.

Vaikka ei olisi natsien jälkeläinen, arkipäivän ihmisetkin kantavat syyllisyyttä. En usko, että Suomessa isoisiensä teoista sodassa. Suomessa kun ei tuon ajan tekoja varsinaisesti ole edes käsitelty julkisesti kuin Saksassa.

Mutta ei varmasti ole helppo olla murhaajan lapsi pieni paikkakunnalla tai jotain muuta vastaavaa. Vanha sanonta on, ettei tuomita poikia isien teoista. Näin vain tapahtuu todellisuudessa.

Itse en tunne syyllisyyttä omista teoistani tai vielä vähemmän sukulaisteni. Olen varmasti tehnyt väärin joitakuita ihmisiä kohtaan, mutta se ei ole johtunut pahantahtoisuudestani, tietämättömyydestä ehkä tai väärästä tilannearvioinnista. Minuakin kohtaan on väärin tehty, mutta en usko, että siitäkään kukaan syyllisyyttä tuntee.

Ihminen oikeuttaa usein tekonsa mitä monimutkaisemmalla itsekkäällä ajatuksella. Syyllisyys kasvaa vasta sitten kun ymmärtää tekonsa vääräksi.

Ohjeita julkiseen ärsyttämiseen

Sellaista viikkoa ei kulu, etteikö syntyisi jotain kärhämää jonkin julkisuuden henkilön lausunnoista Facebookissa, blogeissa tai muuten vain. Vaikka saattaisi luulla, että kaikki ihmiset ovat samalla viivalla paheksunnan määrän suhteen, niin näinhän ei ole.

Siinä missä Tuomas Enbuske saa tykittää päivittäin hyvinkin provosoivia tekstejä on esim. jokin persupoliitikko pulassa heti. Niinpä kokoan tähän varmoja keinoja, millä saa julkisuuden ärsytyskynnyksen räjäytettyä.

Miestoimitusjohtaja saa pankin räjäytettyä millä tahansa lausunnolla naisista. Äitiyteen kannattaa käydä käsiksi tai vaikka edes huumorilla tehdä naisesta jollain tapaa seksiobjekti.

Sovinismi kaikilla julkkismiehillä on oiva keino aikaansaada kiivasta keskustelua. 

Persupoliitikon kannattaa antaa jokin lausunto ulkomaailaisista. Riittävän korrekti ei voi koskaan olla.

Kokoomuspoliitikko voi taas huoletta käydä käsiksi duunareiden liian hyviin työehtoihin.

Vihreän poliitikon kannattaa ehdottaa pakollista kasvisruokapäivää tai toimia aktiivina susiensuojelussa. Kepulainen ärsyttää jo monesti valmiiksi, mutta kannattaa muistuttaa, että kyllä ne muutkin vaalirahaa saivat.

Naisille suodaan julkisuudessa huomattavasti enemmän liikkumanvaraa, mutta kannattaa haukkua suomalaiset miehet väkivaltaisiksi juopoiksi, eiköhän se siitä.

Ulkomaalaisten ollessa kyseessä ärsytyskynnys on hyvin erilainen. Roman Schatz ja Neil Hardwick saavat ruoskia suomalaisia, mutta esim. arabin kannattaa olla varovaisempi moittiessaan suomalaisia umpimielisiksi rasistisiksi junteiksi.

Runo kakkatytöille

Kaksi vuosikymmentä kului.
Paska palasi Suomeen 80-luvulta.
Jumalan teatteri, muistetaan.

Bussissa kaksi tyttöä. Toimittajia ovat.
Aikeensa pahat vai hyvät. Tekstailevat toisilleen.

Ikävä tunne pikkuhousuissa.
Paska lämmittää.
Ollaanko jo Turussa?

Mikä on hyvää journalismia?
Juttu paskalla vai ilman?
Suomi on rohkeiden ihmisten maa,
jossa tavallisuus tavallista.
Rohkeutta on, ettei rohkeutta ole.

Miten paljon täytyy uskaltaa
palaakseen tulessa?

Bussinkuljettaja pahoitti mielensä.
Lukija ei ymmärrä.

Ette kerro miksi.

Edith, ultimate runoilijatar

Kirjallisuusblogissani nyt tarinaa Edith Södergranista.

Maailman huonoin biisi?

Tätä biisiä on äänestetty ahkerasti huonoimpien biisien äänestyksissä, mutta omaa jylhää viehättävyyttä tässä biisissä on.

Mitä odotan elämältä lauantai-iltana

Tänään laskimme enoni uurnan haudan lepoon. Ihmisen maallinen jäämistö mahtuu pieneen tilaan. Kaikki se reuhkaaminen mitä elämä tuo mukanaan mahtuu tuohon pieneen astiaan. Hetken maadut ja pian sinua ei ole ollut olemassakaan. Niiden muistoissa jotka sinut muistavat kyllä, mutta sen jälkeen ei enää mitään.

Aina kun joku kuolee, miettii omaan elämäänsä ja mitä jos itse kuolisi. Mitä jää jäljelle? Ironista kyllä en pelkää lainkaan kuolemaani, vaikka pelkään monia asioita ja vielä useampi asia häiritsee tai vituttaa minua ja tekee maallisesta olemassaolostani ajoittain sietämätöntä. Enemmän pelkään, jos kuolemani aiheuttaa surua jollekin. Itselleni se ei tule sitä aiheuttamaan, tiedän paikkani olemassaolossa. Se onko olemassaoloni ollut tarpeellinen vai tarpeeton, en osaa sanoa. Tällä hetkellä vain elän.

Monia asioita odotan vielä elämältä. Kaipaan siinä missä muutkin rakkautta elämään. En vain jaksa sitä mielistelyä ja vaikutuksentekemistä ja saalistamista, mitä naisen ja seksin saaminen edellyttäisi. Mielummin olen omissa oloissani lukemassa tai kirjoittamassa. Erosin tai oikeastaan minut erotettiin jo kohta kaksi vuotta sitten ja minulla ei ole ollut montaa naista eron jälkeen, vaikka yritystä on ollut huomattavasti suurempaan määrään.

Nuo harvatkin tapahtumat unohtaisin mielummin, enkä kaipaa minua jättänyttä naista, ainoastaan joitakin hyviä hetkiä, jotka tulevat ajoittain uniini. En kiinnosta naisia muuta kuin viihdykkeenä ikuisessa saavuttamattomuuskilpailussa. Minun pitäisi olla ennemmin niitä joista taisteltaisiin, mutta se ei ole mahdollista. En ymmärrä, miksi minun täytyisi jahdata jotain, kun tiedän olevani ainutlaatuisempi yksilö kuin useimmat niistä, joista kilpaillaan. Monessa suhteessa elämä on kohtalon ivaa. Monien elämässä aineksia olisi ollut paljon enempään.

Enkä oikeastaan kaipaa ketään, enemmän on kyse saalistajanvaistosta ja jonkinlaisesta epätoivoisesta miehisestä kunniasta, että täytyy saada joku valloitettua. Kauan ei sekään jaksa enää kiinnostaa, jossain vaiheessa se käy merkityksettömäksi, mitä se onkin.

Kaipaan jonkinlaista mainetta myös ennen kuolemaani, mutta jos en sellaista saavuta, silläkin on jokin tarkoitus. Silläkin on tarkoitus.

Olen täysin tyytyväinen omissa oloissani useimmiten. Silti minussa elää jokin suuri tyytymättömyys ja yksinäisyys, jota en osaa sanoin selittää.

Nyt illan koittaessa olen lueskellut Charles Bukowskin viimeisten vuosien päiväkirjoja. Charles kirjoittaa, kuinka useimmat ihmiset ovat mielenkiinnottomia. Niin ovat, mutta todellisuudessa nämä mielenkiinnottomat ihmiset eivät ole liiemmin koskaan kiinnostuneet puheistani tai minusta. Olen useimmiten se ihminen, jolle tullaan vittuilemaan kapakassa tai joka jää keskustelukumppanien jaossa vähiten kiinnostavaksi vaihtoehdoksi. Ja eipä minulla todellisuudessa ole useimpien ihmisten kanssa mitään yhteistä.

Olen kyllä hyvä näyttelijä ja osaan keskustella asioista ihmisten kanssa, jotka eivät minua todellisuudessa kiinnosta.

Minkä näyttelijän maailma minussa menettikään.