Mitä odotan elämältä lauantai-iltana

Tänään laskimme enoni uurnan haudan lepoon. Ihmisen maallinen jäämistö mahtuu pieneen tilaan. Kaikki se reuhkaaminen mitä elämä tuo mukanaan mahtuu tuohon pieneen astiaan. Hetken maadut ja pian sinua ei ole ollut olemassakaan. Niiden muistoissa jotka sinut muistavat kyllä, mutta sen jälkeen ei enää mitään.

Aina kun joku kuolee, miettii omaan elämäänsä ja mitä jos itse kuolisi. Mitä jää jäljelle? Ironista kyllä en pelkää lainkaan kuolemaani, vaikka pelkään monia asioita ja vielä useampi asia häiritsee tai vituttaa minua ja tekee maallisesta olemassaolostani ajoittain sietämätöntä. Enemmän pelkään, jos kuolemani aiheuttaa surua jollekin. Itselleni se ei tule sitä aiheuttamaan, tiedän paikkani olemassaolossa. Se onko olemassaoloni ollut tarpeellinen vai tarpeeton, en osaa sanoa. Tällä hetkellä vain elän.

Monia asioita odotan vielä elämältä. Kaipaan siinä missä muutkin rakkautta elämään. En vain jaksa sitä mielistelyä ja vaikutuksentekemistä ja saalistamista, mitä naisen ja seksin saaminen edellyttäisi. Mielummin olen omissa oloissani lukemassa tai kirjoittamassa. Erosin tai oikeastaan minut erotettiin jo kohta kaksi vuotta sitten ja minulla ei ole ollut montaa naista eron jälkeen, vaikka yritystä on ollut huomattavasti suurempaan määrään.

Nuo harvatkin tapahtumat unohtaisin mielummin, enkä kaipaa minua jättänyttä naista, ainoastaan joitakin hyviä hetkiä, jotka tulevat ajoittain uniini. En kiinnosta naisia muuta kuin viihdykkeenä ikuisessa saavuttamattomuuskilpailussa. Minun pitäisi olla ennemmin niitä joista taisteltaisiin, mutta se ei ole mahdollista. En ymmärrä, miksi minun täytyisi jahdata jotain, kun tiedän olevani ainutlaatuisempi yksilö kuin useimmat niistä, joista kilpaillaan. Monessa suhteessa elämä on kohtalon ivaa. Monien elämässä aineksia olisi ollut paljon enempään.

Enkä oikeastaan kaipaa ketään, enemmän on kyse saalistajanvaistosta ja jonkinlaisesta epätoivoisesta miehisestä kunniasta, että täytyy saada joku valloitettua. Kauan ei sekään jaksa enää kiinnostaa, jossain vaiheessa se käy merkityksettömäksi, mitä se onkin.

Kaipaan jonkinlaista mainetta myös ennen kuolemaani, mutta jos en sellaista saavuta, silläkin on jokin tarkoitus. Silläkin on tarkoitus.

Olen täysin tyytyväinen omissa oloissani useimmiten. Silti minussa elää jokin suuri tyytymättömyys ja yksinäisyys, jota en osaa sanoin selittää.

Nyt illan koittaessa olen lueskellut Charles Bukowskin viimeisten vuosien päiväkirjoja. Charles kirjoittaa, kuinka useimmat ihmiset ovat mielenkiinnottomia. Niin ovat, mutta todellisuudessa nämä mielenkiinnottomat ihmiset eivät ole liiemmin koskaan kiinnostuneet puheistani tai minusta. Olen useimmiten se ihminen, jolle tullaan vittuilemaan kapakassa tai joka jää keskustelukumppanien jaossa vähiten kiinnostavaksi vaihtoehdoksi. Ja eipä minulla todellisuudessa ole useimpien ihmisten kanssa mitään yhteistä.

Olen kyllä hyvä näyttelijä ja osaan keskustella asioista ihmisten kanssa, jotka eivät minua todellisuudessa kiinnosta.

Minkä näyttelijän maailma minussa menettikään.