Kun on riittävän rikas, vapautuu kaikesta (Patty Hearstin tarina)

Yleltä on tullut vallan erinomainen dokumentti. Patty Hearst, mediamogulisuvun jälkeläinen, siepattiin terroristiryhmittymän toimesta 1970-luvulla. Ja mitä teki Patty, kääntyi itse terroristiksi. Koko tarinaa en jaksa selittää, mutta Patty itse väittää joutuneensa terroristien aivopesemäksi ja terroristit taas väittivät hänen omasta halustaan ryhtyneen terroristiksi.

Koko terroristiryhmittymä, SLA, tosin tuntui vähän samanlaiselta etuoikeutettujen vasemmistoterrorismipuuhastelulta, kuten Baader-Meinhof Saksassa. Hengellään tosin heistä suurin osa maksoi, harva selvisi hengissä.

Mielenkiintoisinta tapahtumavyyhdissä oli Patty Hearstin persoona. Hän kun vaihtoi rikkaan perijättären roolista terroristiksi ja takaisin ihmeen sulavasti. Ikään kuin olisi ollut jollain muutaman vuoden extremetripillä Tania-nimisenä terroristina. Koskapa oli rikas ja Usassa, niin hän pystyi hämmästyttävällä tavalla pääsemään lähes kuin koira veräjästä. Muutaman vuoden tuomiolla.

Jotenkin tuntui, että Patty halusi kapinoida vanhempiaan vastaan ja samalla sukunsa etuoikeuksia ja ennaltamääritettyä elämäänsä vastaan. Hän jotenkin huumautui vaarallisesta elämästä hyvin suojatun ja  rikkaan elämän jälkeen.

Jäätyään kiinni hän tajusi, että kaikki ei ollutkaan leikkiä. Silloin hän käytti tylysti hyväkseen sukunsa etuoikeuksia taas ja palasi kiltisti vanhempiensa ja entisen elämänsä pariin. Eloonjääneet muut ryhmän jäsenet eivät olleet yhtä onnekkaita, vaikka selvisivät yhtä pienillä tuomioilla mitä nykyään saa Usassa jo autovarkaudesta.

Itse en oikein usko ns. Tukholma-syndroomaan eli miellyttääkseen vangitsijoitaan vangittu muuttuisi heidän kaltaisekseen. Muutenhan kaikki vangitkin olisivat vanginvartijoita. Ehkä jotkut ihmiset reagoivat panttivankina ollessaan sympatialla vangitsijoitaan kohtaan, luulleen tämän takaavan heidän turvallisuutensa.

Patty oli loistava sopeutuja, vaikka olikin rikas. Elääkseen paremmin hän onnistui vakuuttamaan muuttuneensa terroristiksi ja ilmeisesti nauttimaan tästä elämästä. Hänellä oli monta tilaisuutta paeta, jos olisi halunnut.

Tällä hetkellä Patty kasvattaa koiriaan ja eli normaalia elämää muutenkin vankilasta pääsynsä jälkeen. Joko hän on erinomainen näyttelijä tai kaikilla ihmisillä ei ole suuria tunteita, jotka antaisivat kahlita menneisyyteen.

Kuka saa netissä haukkua kansat ja kuka ei?

Netti täytti kuulemma 30 vuotta. Näin sen täytyy kai sitten olla, vaikka en kenelläkään nähnyt 30 vuotta sitten.

Paljonhan tämä meidän aikaamme kuluttava värkki on sitten muuttunutkin. Siinä missä netin kiusallisempia ongelmia olivat ennen väkisin esiin pomppaavat pornosivut, niin nyt ihmiset keskittyvät netissä toistensa rääkkäämiseen muuten.

Tänään muuten mietin näitä harkitsemattomia nettikirjoituksia. Paljonhan ihmiset kirjoittelevat nettiin kaikenlaista, joko kännissä tai selvinpäin.

Selvinpäin lienee kirjoitellut eräs Hussein. Mietin tätä kansanedustaja Hussein Al-Tayeea. Ukko on kirjoitellut ja haukkunut lähes kaikki netissä rasistisesti ja miestä ei vaadita eroamaan.

Entäpä jos persu oli tehnyt saman? Halla-ahon kirjoituksista vaaditaan miestä tilille vuosien päästä. Eikä hän ole edes rauhanlähettiläs. Persua oltaisiin jos lähettämässä käräjille kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Luin hämmästyneenä netissä, kun jotkut ihmiset käskevät jättämään Husseinin rauhaan. Että ne kirjoitukset olivat nuoruuden töppäilyä. Entäpä jos samat törkeydet olisi kirjoittanut täysin suomalainen mies, joka nyt kertoisi muuttuneensa. Ei taitaisi anteeksiantoa kuulua. 

Niin, emme ole edes tasa-arvoisia netissä, mitä tulee rajoja hipoviin mielipiteisiin. Varsinkaan Suomessa.

Notre Damessa palaa (runo)

Notre Damessa palaa.
Sen palamista ihmiset surevat.
Eivät nimettömiä ruumiita ruumishuoneissa.
Heitä ei kukaan käy katsomassa.
Heitä ei muistella.
Heitä ei ihastella.
Heistä kukaan ei jää historiaan.
Kivi on ihmistä kestävämpää.
Kiveä rakastetaan enemmän.

Jäähyväiset Soinille ja poliittista pohdintaa

Omalla tavallaan käy Timo Soinia sääliksi, vaikka hän ei joudukaan politiikasta poistuttuaan aktiivimallin hampaisiin työkkäriin. Soini muuttui sellaiseksi poliitikoksi, joita vastaan hän alunperin taisteli.

En tiedä, kuinka paljon nykyisissä perussuomalaisissa on Soinin ideologiaa, mutta Soinin mukana käytännössä katoaa puoluekin. En oikein jaksa uskoa, että siniset kaivavat vielä jostain taistelutahtoa täysin Soinin tahdosta perustetun puolueen ympärille.

Kyllä Soini historiaan jää. Ei Suomen poliittisessa kulttuurissa ole noustu kovin montaa kertaa täysin pohjalta toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Poliitikkona Soini oli myös piristävä poikkeus, jolla oli myös huumorintajuakin.

Ilman sitä parin vuoden takaista loikkausjupakkaa Soinin muisto olisi suurempi. Nyt siitä jää vähän sellainen seteliselkärankaisen maku, vaikka siniset eivät rahaa mukaansa saaneetkaan. Haluttiin vain pitää hallituspaikat tai mikä todellinen motiivi olikaan.

Näissä vaaleissa ei oikein voittajia ollut. Paikkamäärien lisäämisellä perussuomalaiset voittivat. Demarit sinnittelivät hädin tuskin äänimäärävoittajaksi. Itselläni ei suurempia luuloja tästä uudesta eduskunnasta ole. Taitaa demareiden puheet ihmisläheisyydestä kadota.

Toisin kuin demareiden vaalisloganissa sanotaan, meillä Suomessa on pakosta kaikilla sama suunta. Tuleva hallitus on tavalla toisella pelkkä pakkoavioliitto. Jos perussuomalaiset eivät sekoile, niin he juoksevat uutta vaalivoittoa kohti, mikäli eivät näillä näkymin ole tervetulleita hallitukseen. 

Saima Harmaja - runopyhimys olikin lihaa ja verta

Minua ovat aina kiinnostaneet 1920- ja 1930-lukujen suomalaisten runoilijoiden kohtalot sekä tietenkin heidän tuotantonsa. Sen verran minussa on myös runotyttöä, että tartuinkin mielenkiinnolla uusimpaan Saima Harmaja -elämäkertaan.

Ritva Ylösen kirjoittama Saima Harmaja - Sydänten runoilija 1913-1937 olikin kelpo lukukokemus ja selvästi ajan kanssa aiheeseen paneutuen kirjoitettu kunnolla laadittuine lähdeluetteloineen yms. 

Harmaja menehtyi hyvin nuorena keuhkotuberkuloosiin, tuohon runoilijoita ja muuta kansaan tuolloin riivanneeseen tautiin. Nykyisin sairaus on parannettavissa, mutta tuolloin se oli tuuripeliä jäikö henkiin vai ei. Saima ei.

Saima Harmaja on sinänsä mielenkiintoinen tapaus. Hän eli turvattua ja suojeltua elämää varakkaan sivistysperheen lapsena ja ei joutunut taistelemaan toimeentulostaaan. Ei koskaan edes päässyt kotoaan viettämään omaa elämää. Toisaalta taas hän oli ilmeisen rikkinäinen ihminen jo lapsena. Runoilun hän aloitti jo pikkutyttönä ja oli hämmästyttävän varhaiskypsä.

Yleensä runomitassa kirjoitetut runot eivät mielestäni toimi tänä päivänä, mutta Uuno Kailaan ja Saima Harmajan runot kyllä. Molemmat ovat vuodattaneet runoihinsa koko tuskansa ja se tuska on tosi nykyisinkin. Tuskasta voi kirjoittaa teennäisesti, mutta he eivät.

Mielenkiintoista olisi ollut nähdä mihin suuntaan Harmajan runous oli kehittynyt, mikäli hän olisi saanut elää. Näin ei tapahtunut. Näin tämän tarun täytyikin loppua. Nuorena kuollutta ihmistä on vaikea kuvitella edes vanhana.

Ylösen kirja on siitä merkittävä, että se nostaa Saima Harmajan neitsytuhrimyytistä lihaa ja verta olevaksi ihmiseksi. Saiman epätoivoisen rakkauden kaipuun. Ihastuksessaan kun hän roikkui vuositolkulla, vaikka ei saanut käytännössä vastakaikua.

Runoilijan kutsumus oli hänessä vahva, oikeasti mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut. Hänen onnekseen hän sai vetoapua Mika Waltarin kaltaisilta kirjallisuusvaikuttajilta. Mielenkiintoista olisi ajatella, minkälainen olisi Saiman taru ollut, jos hän sivistysperheen sijaan olisi syntynyt köyhään työläisperheeseen.

Saima kuuluu niihin harvoihin runoilijoihin, jotka jaksavat kiinnostaa ihmisiä vuosikymmenestä toiseen, vaikka Suomessa runous ei tule enää koskaan olemaan yhtä suosittua kuin Saiman elinaikana oli.

Saiman viimeiset sanat oli "Auttakaa". Itse jäin miettimään, mitä hän sillä tarkoitti. Ehkä viimeisillä sanoilla ei aina ole sen suurempaa merkitystä.

Pimennetty Helsinki (runo)

Helsingissä on pimeää taas. Pimennetty Helsinki.
Helsinki odottamassa pommeja, tanssi kiellettynä.
Ihmiset peloissaan. Ihmiset odottaen. Ihmiset väsyneinä.

Pyhä maa odottaen pommeja.
Lunastus.
Ristiretkeilijä kalpaa myöten väärässä uskossa.

Huuda ja juokse ihmisiä karkuun. Pakene.
Pysähdy ja ottele. Taivaalla leimuaa.

Hyökkäys on pysähtynyt. Vihollinen torjuttiin.
Taivas on jälleen vapaa.
Sankarit kävelevät yksin.

Hiljaisuus. Täydellinen hiljaisuus. 

Kaikki, jotka ovat rakastaneet ja menneet (runo)

Tulvaa ennen.

Kaikki, jotka ovat rakastaneet ja menneet,
tietävät.

Ei ole pyhimyksiä.
Ei ole syytöksiä.

Menneet viimeistään rakastavat viimeisiä sanojaan.

Ei syytä katua.

Ei ole syytä kärsiä vetisin ja verisin silmin.

Vaalit 2019: Kun Suomi karkaa toistensa todellisuudesta

Ajattelin, että en kirjoita eduskuntavaaleista tai politiikasta mitään, mutta en sitten voinut itselleni mitään. Jotenkin tuntuu, että Suomi karkaa todellisuudesta tai kansalaiset toistensa todellisuuksista.

Näistä vaaleista piti tulla maahanmuuttovaalit, mutta eipä tullutkaan. Suurin pakolaisaalto on ohi ja varsinaisesti mitään uutta, jota ei jo tiedettäisi, ei ole maahanmuuton osalta ilmennyt. Asemasotalinjat puolesta ja vastaan ovat visusti paikoillaan ja sieltä sitten sosiaalisessa mediassa tulitetaan vastapuolen asemiin.

Hoivavaaleiksikin arvuuteltiin. Ja osittain sitä nämä vaalit ovatkin. Puolueet itse vesittivät hoivakysymyksen, koska kaikki ovat samaa mieltä. Tarvitaan lisää hoitajia. Tällä pelattiin kysymys yli vaalien. Olisi todellinen ihme, jos vaalien jälkeen kaikki puolueet todella haluaisivat lisää hoitajia. Ja näin ei tule olemaan.

Ilmastonmuutos tuli puun takaa yhdeksi suurimmaksi vaalien teemaksi. Huolissaan sopii ollakin. Olisi todella lapsellista väittää, etteikö ilmastonmuutos olisi ongelma. Jotkut näin tekevätkin. Toiset haluaisivat pelastaa maailman hetkessä kieltämällä kaikki ja toiset keräävät pisteitä toteamalla, ettei mitään oikeasti tarvitse tehdä.

Ilmastonmuutos on kuitenkin sopivan teoreettinen aihe, jolla pystytään sumuttamaan konkreettisemmat ongelmat, jotka ovat aivan käsillämme. Syrjäytymisvaaleja ei näistäkään vaaleista saatu. Siinä sitä olisi oikea konkreettinen asia, johon poliitikoilla iskeä. Se ei vain tunnu kiinnostavan vaaleista toisiin.

Saska Saarikoski kirjoitti Hesarissa kuinka miehet ja naiset jopa äänestävät eri puolueita nykyään. Nuoret miehet äänestävät persuja ja naiset vihreitä. No, ihmekös tuo maassa, jossa miehet naiset tuntuvat kohtaavan ajatuksineen korkeintaan kuussa ja joissa edes lapsia ei enää synny, kun kukaan ei kelpaa toisilleen.

Vakavasti puhuen nuorten miesten syrjäytyminen on järkyttävä ilmiö. Miesten ja naisten oppimistulokset ovat kuin eri planeetalta. Ja koulutustaso. Kyllä miesten ja varsinkin nuorten miesten syrjäytymisestä puhutaan, mutta ei sille ongelmalle mitään ole tehty. Puhumattakaan nuoruuden ohittaneista miehistä, jotka saavat painia ongelmiensa kanssa omassa synkässä yksinäisyydessään.

En kyllä 20 vuotta sitten muuten olisi osannut arvata millainen Suomen poliittinen kartta on. Että Paavo Väyrysellä olisi oma puolue tai että Suomessa olisi Suomen Kansa Ensin -puolue. Tai että demarit flirttailevat ympäristöihmisten kanssa tai että pienen riikkiset persut saattavat olla Suomen toiseksi suurin puolue.

Ennen kokoomuksessa oli myötätuntoisiakin poliitikkoja, mutta ne tuntuvat hävinneen taivaan tuuliin. Ainakin meillä sentään yhä kaksi kommunistista puoluetta kuin 20 vuotta sitten niitä taisi olla peräti kolme kappaletta. Jotkut asiat sentään eivät häviä.

20 vuotta sitten ei myöskään hyökkäilty ehdokkaiden kimppuun tai sitten he nuolivat haavansa rauhassa, kun somesta ei voinut kalastella lisähuomiota. Kyllähän silloinkin suuta soitettiin, mutta ehkä se linja ja kielenkäyttö on muuttunut kovemmaksi. Mutta niin on maailmakin muuttunut. 

Patsaita saaneet mulkerot, jotka tuhosivat kansoja

Nykypäivänä tietokirjoja ja erityisesti historiaa osataan kirjoittaa mielenkiintoisesti ja vähemmän puuduttavalla tavalla kuin ne 80-luvun Grimbergin historianopukset. Esimerkkinä hyvästä historiakirjasta luin Ari Turusen kirjoittaman Mulkerot - Patsaalle korotettujen suurmiesten elämäkertoja.

Kirjasta on jätetty pois Hitler ja Stalin, mutta heistä ehkä nyt on kirjoitettu muutenkin paljon ja patsailtahan he ovat pudonneet. Tai no, ainakin Hitler, Stalin on teoistaan huolimatta yhä Venäjän suosituimpia miehiä. Francoakaan ei kirjasta löydy, mutta patsailta hänkin on pudonnut. Jokaisella herroista on toki yhä kannattajakuntansa.

Kirjalle on annettava kiitosta, että siihen on kaivettu hirmuhallitsijoita ja pahantekijöitä ympäri maailmaa. Jopa atsteekkikuningas Ahuitzotl löytyy. Hän saattoi uhrata peräti satojatuhansia ihmisiä rituaalimenoissaan. Zulukuningaskin löytyy.

Jotkut kirjan hahmoista on peräti nostettu uudelleen jalustalle. Näihin persooniin kuuluu esimerkiksi Timur Lenk Uzbekistanissa ja Tsingis-Kaani Mongolia. Molemmille on pystytetty hulppeat patsaat. Attilakin on Unkarin vähemmän demokraattisen hallinnon idoli. 

Hallitsijat eivät yksin ole tehneet pahaa. Löytöretkeilijät ja kauppiaat ovat järjestäneet hekin kansanmurhia. Uskonnon nimissä ihmisiä on tapettu myös kuin karjaa. Paavi Urbanus II:sen aloittamat ristiretket Jerusalemiin hajosivat käsiin. Uskonto jäi sivuun ryöstelyn ja tappamisen viedessä huomion. Yhtä sekaisin Lähi-itä kuitenkin saatiin kuin Usan hyökkäyksen Irakiin jälkeen.

Mao ja Lenin ovat yhä arvostettuja miehiä hekin, vaikka heidän takiaan on kuollut miljoonia. Mao onnistui tapattamaan kansaansa enemmän kuin kukaan muu ennen tai jälkeen. Kiinan ensimmäinen keisari tosin tapatti kansaansa kanssa surutta ja oli Maon idoli. Kommunisteista kirjaan on otettu myös Che Guevara, joka minua aluksi hieman kummastutti. Mies kuitenkin piti teloittamisesta ja luksuksesta, joka Guevara- t-paitojen omistajien tulisi muistaa.

Kaikkia kirjan "sankareita" yhdistää ehdottomuus ja se, ettei heille voinut väittää vastaan ilman vakavia seuraamuksia. Raivonhallinnassakin suurimmalla osalla on ollut suuria ongelmia. Kaikki heistä ovat olleet enemmän tai vähemmän puutteellisia sosiaalisilta kyvyiltään.

Se tässä meidän horjuvassakin demokratiassa on hyvä, että mulkerot eivät pysy kauan vallassa ja vielä vähemmän pääsevät tekemään kauheuksiaan. Muualla maailmassa tilanne on tietysti eri ja mulkerot nousevat valtaan yhä edelleen.

Leaving Neverland - Mitä ahdistavin dokumentti

En muista katsoneeni vähään aikaan yhtä ahdistavaa dokumenttia, kun Michael Jacksonin lastenahdistelusta kertova Leaving Neverland. Puisevan ahdistavan jälkimaun jätti.

Dokumentissa Jacksonin seksuaalisesta hyväksikäytöstä kertovien poikien täytyisi olla maailman parhaimpia näyttelijöitä, jos he voisivat valehdella Jacksonin touhuista. Sitä he eivät ole.

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttä on maailman kuvottavampia asioita. Ja vielä jos sen tekee rikas ja kuuluisa ihminen, joka surutta käyttää hyväkseen asemaansa lähes jumalolentona. Jollain sairaalla tavalla pojat vielä rakastuivat Jacksoniin ja tunsivat mustasukkaisuutta kun Jackson vaihtoi uuteen nuoreen poikaan.

Valitettavasti Usan oikeusjärjestelmä on mitä on ja totuutta Jacksonin teoista ei saada. Rahalla kun saa siellä järjestettyä itsensä vapaaksi mistä tahansa. Tuossa maassa asianajajilla on suurempi hinku patsastella itse julkisuudessa kuin saada lasten rääkkääjät tuomituksi.

Oikeudenkäyntien jälkeen tosin Jacksonin maine meni, mutta viattomana uhrina häntä pitävät yhä kovapintaisimmat fanit.

Eniten kyllä ihmettelen näitä vanhempia, jotka laskivat lapsensa Jacksonin sänkyyn. Ei ole normaalia koskaan, jos aikuinen mies haluaa nukkua 7-vuotiaan vieraan pikkupojan vieressä. Soimasivathan he itseään dokumentissa, mutta silti raha ja makea elämä taisi tuntua aikoinaan mukavammalta kuin epäillä mitä Jacksonin makuuhuoneessa todella tapahtuu.

Michael Jackson onnistui luomaan itsestään omalaatuisena nerona, jolla ei ollut lapsuutta. Tämän dokumentin myötä kävi ilmi, että hän vei lapsuuden muilta. Michael Jackson oli ilmiselvästi sairas ihminen, jota sairas ja epätavallinen lapsuus ruokki tekoihin, joita ei voi käsittää tämän päivän näkökulmasta.