Jonkin sortin sosialisti

Veera Luoma-Aho oli kirjoittanut sunnuntain Hesariin erinomaisen artikkelin Työmiehen äänestä tai ennemminkin vasemmistoliiton ja perussuomalaisten taistelusta työmiesten äänistä. Juttu oli melkein kun vastaus rukouksiini, etteikö kukaan enää huomaa taistella duunarimiesten äänistä. Vasemmistoliitto ja perussuomalaiset halajavat heitä, mutta missä demarit?

Mutta mikä artikkelissa oli erityisen hauskaa, olivat ne duunareiden arkkityypit, ne oli oikein piirretty ja kuvailtu. Vaikka vihaan luokittelua, rakastan luokittelua. Se kun jäsentää sekavaa maailmaa helpommaksi ymmärtää.

Opin uuden karikatyyrinkin: isänmaalliset leijonanriipuskundit. En ole pistänyt merkille aikaisemmin, mutta täällä Vantaalla heitä liikuskelee varsin paljon. Epäilen vain sitä heidän vasemmistolaista ajattelua. Suomessa vasemmistolaista ei pidetä yleensä myös isänmaallisena. Kansalaissodan peruja kai.

Muitakin vasemmistomiesduunarin perustyyppiä löytyi: oli Lapin miestä (Esko-Juhani Tennilän äänestäjät), kapinatyöläistä (haluaisin tietää, onko heitä jossain?), taksikuskeja (vasemmistolaisiako?), luottamusmies (öö, duunariko?), sekä itseoppinut ahtaaja. Oma isäni kuuluu noihin itseoppineisiin duunareihin ja varmaan minäkin vaikken duunari olekaan muuta kuin henkisellä tasolla.

Juttu toi kivalla tavalla mieleen Karin pilapiirrokset Hesarissa, jotka ainakin vanhemmat lukijani muistavat. Karin onneksi poliittinen maailma olikin hänen aikanaan helpompi jäsentää. Ja kun maailma muuttui, Karile tulikin lähtö Hesarista vuosikymmenien jälkeen yhden hyvän maun rajan ylittäneen pilakuvan takia. Hyvä pilakuva liikkuu aina hyvän maun rajoilla. Onneksi Seura -lehden Tiltu ei osoita väsymisen merkkejä vuosikymmenienkään jälkeen.

Mutta muistatteko ne Karin puoluehahmot? Kepulainen oli lihava isäntä, samoin kuin kokoomuslainen lihava pappi. Demari kuikelo haalarimies jne. Minkähänlaisia puolueiden pilakuvahahmot nyt olisivat? Hauska miettiä, mutta en oikein keksi, kun kaikissa puolueissa on kovin erilaisia kannattajia.

Kun on seurannut porvarijohtoista maailmaa läheltä ja vähemmän läheltä, alkaa väkisin itsekin kääntyä jälleen vasemmalle. Vaikka vasemmiston nousu näyttää tällä hetkellä huonolta, on se ainoa vaihtoehto hyvinvointiyhteiskunnan rippeidenkin säilyttämiselle.

PS. Katsottua. Varkauden citymarketin dvd-laarista löytyy aina jotain. Niinpä nappasin sieltä viime reissullakin dvd:itä mukaan. Georg Ots- elokuva oli aika surkea tapaus. Pääosan näyttelijä oli auttamattoman liian vanha roolinsa, joka kertoi pääosin Otsin nuoruuden vuosista. Kun häntä sanottiin 24-vuotiaaksi elokuvassa, ei voinut muuta kuin nauraa. Käsikirjoituskin jäi ohueksi. Ainoa positiivinen asia elokuvassa oli Otsin toista vaimoa esittänyt Anastasia Makejeva, joka veikin shown itselleen pääosanesittäjältä.

Katselin myös Platoonin. Ei se vaikuttanut niin paljoa kun sen näin ekan kerran. Aika karikatyyrimaisia hahmot olivat, mutta niin sotaelokuvissa yleensä. Tosin Stone itse Vietnamissa taistelleena tietää kai sodan hulluuden parhaiten. Charlie Sheen oli yllättävän hyvä viattomana sotilaana, mikä tietysti Sheenin myöhemmän elämän tuntien tuntuu koomiselta.

Ja kuvaan: Yhyy, kiharat lähti, kun kesätukka oli pakko ottaa, kun ei jaksanut hikoilla enää valkoisessa afrossa. Tässä se on onneksi vielä tallella.

Ystävämme kaupankassat ja muita tarinoita

Ranskassa entinen kaupankassa on kirjoittanut kirjan elämästään kaupankassana. Kyseessä ei ole Bridget Jonesin iloinen sinkkumaailma vain jotain ihan muuta. Kaupankassojen kohtelu on yksinkertaisesti yleiseurooppalainen häpeätahra.

Kyseinen kassa kirjoitti, että taukoja ei juuri tunnettu ja vessaan menollakin oli oma koodinsa, ihmiset hädin tuskin tervehtivät kassaa, joka sai tuntea olevansa toisen luokan kansalainen. Näitä kassoja ei voinut edes koulutuksen puutteesta syyttää, monella oli yliopistollinen loppututkinto.

Rohkenisin kyllä epäillä, ettei Suomessakaan kaupankassojen elämä herkkua ole. Kaiken huipuksi Ranskassa puuhaillaan automaattikassoja, jotka kuulemma loistavat tyhjyyttään, kun ihmiset eivät halua niitä käyttää. En kyllä käyttäisi minäkään. Onneksi Suomeen ei ole moista hirvitystä keksitty tuoda. Ihmiskontaktit alkavat olla vähissä itsepalvelun maailmassa muutenkin.

Sopii ihmetellä, miten kaupankassat jaksavat hymyillä asiakkailleen. Harvoin tapaa nyrpeitä kaupankassoja, vaikka kahdenkymmenen sentin tarjouksien perässä juoksevat kiukuttelijat saisivat äreäksi kenet tahansa. Humalaiset, hullut ja ne kaikki muut ovat kaupanjonossa samalla tavalla lähiostarin Siwassa. Ja Stockan seurapiirirouvat ne vasta hankalia varmaan ovatkin.

Isoissa kaupoissa kassoja ei ehdi oikein edes tuntemaan, kun vaihtuvat niin usein, siinä missä pikkukaupan kassat ovat lähitienoonsa pikkujulkkiksia. Olisivatko hekin nuo jättimarkettien kassat henkilöstövuokrausyritysten palkkalistoilla. Mutta lähikaupoissa kassat oppii tuntemaan. Ei sitä samalta myyjältä kehtaa useampaa kertaa päivässä hakea kaljaa, joten lähikaupoissa ostokset pysyvät kurissa. Mutta parasta palvelua pikkukaupoissa saa, heillä kun ei ole muita kilpailuvaltteja. Ei laajaa tuotevalikoimaa, eikä halpoja hintoja. Mutta elintärkeitä pikkukaupat ovat varsinkin autottomille.

Ranskalainen kirjailijatar sanoi kassojen arvostuksen olevan nollassa. Itse en allekirjoittaisi väitettä. Minä arvostan kaupankassoja kovasti, mutta minulla nyt onkin ollut tapana arvostaa kaikkien työtä. Ainahan niitä toisten työn halveksujia ja aliarvioijia löytyy, emmeköhän me jokainen ole sen joutuneet kokemaan. Ja työnantajien arvostus työntekijöitään kohtaan on vähintäänkin arveluttava näinä päivinä.

Sitten toiseen tarinaan. Journalisti-lehdessä oli mielenkiintoinen mielipidekirjoitus. Kirjoittajalle oli käynyt niin, että hänet, lehden urheilutoimittaja, oli korvattu ns. urheiluseurojen kumppanuussopimuksilla. Eli suomeksi journalismin kohteet kirjoittavat itse juttunsa. Niissä ei ole kritiikkiä, vaan heidän oma näkemyksensä.

Tulemmekohan siihen pisteeseen, että toimittajat jäävät pelkiksi tiedotteiden kokoajiksi lehteen? Toivottavasti emme. Vaikka tietenkin tiedottajan taivashan tälläinen maailma olisi, saisit viestisi kansalaisille sellaisena, kuin itse haluat. Ei ikäviä paljastuksia, eikä muutakaan ikävää julkista panssaria likaavaa. Mutta toimittajien työtä kurjistetaan muillakin tavoin koko ajan. Jopa ilmaiseksi pyydetään tulemaan töihin, että saisi työkokemusta.

Itselläni on sikäli mukavaa mennä taas syksyllä töihin, että pääsen suunnittelemaan kotikaupunkini kaupunkilehteä, mikäli se taloudellisessa kurjuudessa vain toteutuu. Välillä on tuntunut, että lähintä esinaistani rouva K:ta lukuun ottamatta kykyihini ei ole aina hirveästi uskottu. Minulla kun ei ole ollut tapana kehua itseäni tai mielistellä ketään vain sen takia, että siitä jotain hyötyisin.

Uusi ilmiö mediataivaalla on netti-tv:t tai ainakin ne ovat lyöneet itsensä hiljattain läpi. Harmi vain, että anti on Tukiais- tai Nipsu-tv:tä tai sitten vanhoja tv-arkiston pätkiä. Tässähän olisi muuten mahdollisuus uudelle vallankumoukselle.

Työtehtävissä sattui muuten kerran olemaan tälläinenkin haastateltava oven takana.

Popin kuningas on poissa, mutta ei unohdettu

Kuva: classicmotown.com

Michael Corleone totesi lahjotulle kongressiedustajalle Kummisetä II -elokuvassa, että me kaikki olemme teeskentelijöitä. Vähän sellainen olo tuli tänäänkin, kun kuulin uutisen Michael Jacksonin kuolemasta.

Kuolema kun muuttaa ihmisten ajatukset. Jacksonin kuoltua hän muuttui hylkiöstä neroksi samalla hetkellä kun veti viimeisen henkäyksensä. Hänen kuolemansa jälkeinen mediashow on yhtä rumaa teatteria, mitä hänen elämänsäkin oli ennen kuolemaa suuren menestyksen jälkeen. Tuota teatteria Michael järjesti itsekin ja teatteri jatkuu...

Alle vuosi sitten, Jacksonin täytettyä 50 vuotta, kirjoitin näin.

Median ja suuren yleisön pilkankohde on poissa. Samalla kuoli viimeinen suuri erakko ja hullu míljonääri. Jacksonin tappoi maine, niin kuin monet muutkin häntä ennen, todettiin kuolinsyyksi mikä tahansa. Jackson itse totesi, että hän tuskin elää vanhaksi. Ei elänyt. Jacksonin lähtöä osasi odottaa, mutta se tuli silti yllätyksenä.

Viimeiset 15 vuotta hän oli ollutkin maailmalle musiikillisesti kuollut. Jackson liittyy musiikin kuninkaallisten kummajaisten joukkoon taivaaseen Elviksen seuraan.

On surullista, että Jacksonin viimeinen musiikillinen voitto jäi saavuttamatta. Suuri kiertue olisi voinut olla hänelle matka takaisin huipulle, mutta haaste taisi olla liikaa.

Kaikesta erikoislaatuisuudestaan huolimatta Jackson joutui kuolemaan kuin kuolevainen. Saisipa hän myös rauhan itselleen kuin kuolevainen, sillä sitä Jackson on ollut vailla. Rauhaa. Jos Jackson sanoi viimeiset sanansa ennen kuolemaansa, sana voisi olla: Miksi?

Palstamillimetrit täyttyvät nyt viimeisen kerran Jacksonista, kohta työnsä aloittavat lukemattomat elämäkerturit.

On kulunutta sanoa, että musiikki elää, mutta näin se vain on.

Kuunnelkaa.

Raha tulee rahan ja vallan luo

Nyt kai pitäisi kirjoittaa kärkevästi Vanhasesta ja vaalirahakohusta. En vain oikein keksi mitään uutta, jota asiasta ei olisi jo kirjoitettu. Tyydynpä vain toteamaan, että politiikan ja talouselämän avioliitto on pitkä, ei välttämättä onnellinen, mutta molempia osapuolia tyydyttävä. Se tuskin kaatuu tähänkään kohuun, kun kaikki ovat siihen sotkeutuneet.

Ihmettelen vain, miksi Kepu ei uhraa edes puoluesihteeri Korhosta median tuomioistuimelle. Tietääkö Korhonen jotain sellaista, millä hän pitää Vanhasta ja muita päättäviä kepulaisia talutusnuorassaan? Ja onko jollain joku opaskirja, milloin poliitikon tulee erota? Pienemmästäkin on ovea näytetty kepussakin puoluejohtajalle.

Viime viikolla kirjoitetuin uutinen oli Herlinin mahtisuvun vesattaren kaappaus. Suomessa vastaavanlaista kun olisi viimeiseksi olettanut tapahtuvan. Ja otsikoita tapahtuneesta väännettiin. Päästinhän mekin nyt vähän niin kuin suuren maailman makuun. Tuntui, että oltiin hetken melkein kuin jenkeissä. Seksikkäitä rikoksia, eikä vain kännipäissä puukottamisia ja kouluampumisia.

Mutta rikkaan sieppaus se tapahtui kuitenkin. Nyt rikkaat todennäköisesti Suomessakin vetäytyvät muurien suojaan ja palkkaavat gorillat jälkikasvunsa suojaksi. Kaappaaja oli varsin koulutettu ihminen ja monessa yhteiskunnallisesssa mukana. Kaappaukset harvemmin onnistuvat ilman suunnittelua lauantai-illan kaljahuuruissa.

Turun demariosasto teki kyllä itsensä naurunalaiseksi kieltäessään muistavansa puolueen ehdokkaana ollutta sieppaajaa. Hyväksyvätkö he kenet tahansa ehdokkaakseen kuntavaaleihin?

Suomessa varakkain ja päättävä kansanosa on saanut elää herran kukkarossa. Poliittisia murhia tai edes väkivallantekoja ei ole ollut sitten 20-luvun. Kansalaissodan aikanakin taidettiin tappaa lähinnä naapurin isäntiä, eikä teollisuusneuvoksia. Mitä nyt Mauri Pekkarinen paiskattiin virkavallan toimesta lumihankeen jokin aika sitten.

Suomessa ei myöskään varasteta rikkailta ja anneta köyhille. Jokainen tietää, että raha tulee rahan luo. Hesarissa kirjoitettiin muutama päivä sitten, että viimeisten tutkimusten mukaan sosiaaliturvan parannuksista ovat hyötyneet kaikki muut paitsi köyhimmät. Eli Suomessa viedään köyhiltä ja annetaan rikkaille. Onneksi olkoon sille kansanosalle vain nyt sitten.

Rikkaille tunnustukseksi on myönnettävä, että Suomessa ei ole ollut tapana vauraudellaan pröystäillä. Sellaiset pröystäilevät, joilla ei makeaan elämään oikeasti ole edes varaa. Velkarahalla.

Vauraus pysyy Suomessa niillä suvuilla, joilla se oli jo vuosikymmeniä sitten. Jokunen uusi tulee ja jokunen poistuu. Mutta meidän hiljainen eliittimme johtaa meitä, vaikka julkisuudessa kekkuloivatkin sukarit ja muut päiväperhot.

Sitten kesällä aktivoituvaa erotiikkauutisointia. Ruotsin Mälmössä saavat kuulemma naiset uida uimahalleissa yläosattomissa. Vain Ruotsissa asiasta voi nousta kohu. Suomessa miehet tuskin valittaisivat asian tilasta. Mutta mikä kohu syntyisikään, jos miehet uisivat alaosattomissa? Siis ne onnekkaat luojan varustamat, joille moinen voisi tulla edes mieleen.

Ei ole enää mikään uutinen, että urheilijankin on oltava seksikäs, mikäli mielii sponsorisopimuksia. Ainakin jos sattuu olemaan naisurheilija. Mutta en olisi uskonut näkeväni tätä päivää, jolloin naistennispelaajista on tullut johtavia urheilun seksisymboleja. Martina Navratilovaa tai Steffi Grafia kun harvemmin seksikkyydestään takavuosina kehuttiin.

Eilen tuli myös Maikkarilta oikea laatudokumentti, jonka tietenkin katsoin. Se kertoi miehistä, jotka rakastavat autojaan. No, sehän ei olisi mikään uusi juttu, mutta nämä herrat kiihoittuivat autoista seksuaalisesti. Yksikin kävi oikein parkkipaikoilla masturboimassa. Miesten suosikki tuntui olla kuplavolkkari. No, onhan se tietenkin persoonallisesti muotoiltu verrattuna moneen muuhuun autoon. Itsekin myönnän inhimillistäväni autoani, mutta ei se kyllä minua kiihotuksen tilaan saata, enkä halaille ja pussaile sitä. Ihmiset voivat todella tuntea vetoa mihin tahansa dokumentin perusteella.

PS. Hommasin Madonnan keikalle liput työkaverilta. Hullua sinänsä maksaa 100 euroa paikoista, joilta ei edes näe mitään muuta kuin screenin kautta, mutta spektaakkeli nimeltään Madonnan keikka on koettava.

Huomisen jälkeen alkaa viiden viikon kesäloma. Hassua kyllä, olen mielestäni fyysisesti ja henkisesti vireämmässä kunnossa kuin kuukausiin.

Joskus näinkin.

Taivaalta sataa lokaa

Juhannuksen aikana luin Lasse Lehtisen koostaman kokoelman nimeltään "Ulkoparlamentin puhemies" toimittaja Aarno "Loka" Laitisen kolumneista Iltalehdessä. Oli se oikein kirjakaupasta haettava, kun huomasin Iltalehdestä, että kirja oli ilmestynyt.

Laitinen lienee maan tunnetuimpia ellei tunnetuin kolumnisti. Muuten ainoa toimittaja, joka on saanut akkreditoitua eduskuntaan omana itsenään ilman edustamaansa mediaa. Niitä edustettavia medioita onkin vaikea löytää, sillä mies on saanut potkut sekä Hesarista että Yleltä. Ehkä molemmat mediat eivät ole liian rohkeiden juttujen tekijöiden työpaikkoja. Tosin Lokan aktiivitoimittaja aikoina kyse taisi taisi olla suomettumisesta ja hyväveli-järjestelmistä. Lokan kolumnit ovat kuitenkin ainoa syy, miksi ylipäätään ostan viikonlopun Iltalehden.

Ne, jotka Laitisen kolumneja ovat lukeneet, tietävät kyllä, mistä mies useimmiten kirjoittaa. Tai siis mitä milloinkin moittii. Nykyajan menoa, heikkoa ruokaa (einesruokaa), heikkoja, yksisilmäisiä poliitikkoja sekä feministejä, kommunisteja sekä vihreitä. Lehtinen mainitsi hyvin kirjan esipuheessaan, että Laitisen tyylikeinoina ovat toisto ja liioittelu. Harvoin Laitinen mitään uutta aihetta avaa.

Laitisen kolumneja voisi pitää vanhan miehen kiukutteluna, ellei hänen tyylilajinsa olisi niin poikkeuksellinen korrektiuden aikana. Hän todellakin kirjoittaa, kuten asiat hänen mielestään ovat, vailla pelkoa, että mahtaako loukata nyt jotain tai sohaiseeko jotain sellaista mihin milloinkin yhdestä suusta uskotaan. Kolumnistien taso on tätä nykyä aika heikko, monesti tuntuu riittävän julkkiksen tai tohtorin status. Latteuksia ja vielä pahempia latteuksia sekä näsäviisastelua.

Koska Laitinen liioittelee kolumneissaan on vaarana, että esim. historiaa tuntemattomat uskovat kaiken hänen kirjoittamansa. Kolumneissa on vedetty varsin suoria yleistyksiä historiallisista tapahtumista ja henkilöistä. Naiset lienevät myös eri mieltä Laitisen käsityksistä suomalaisista naisista. Hänen mielestään kun suomalaiset naiset ovat rumia ja lihavia, eivätkä osaa laittaa ruokaa. Ja vihreät tuskin kokevat olevansa stalinistien perillisiä, vaikka Satu Hassi kuulemma on taistolainen ollutkin. Vasemmistoliittolaisetkaan eivät hurraa kuullessaan olevansa kommunistien perinnejärjestö.

Eniten pidän Laitisen tavasta kritisoida sekä tehdä naurunalaiseksi ilmiöitä, joihin ihmiset hyppäävät laumasieluina. Ja ihmisiä, jotka ottavat itsensä liian vakavasti ja vouhkaavat todellisuudessa vähemmän merkittävistä asioista ja haluavat poistaa muiltakin ihmisiltä ilon elämästä kieltämällä kaiken vähänkin mahdollisesti vahingollisen.

PS. On kumma, että Suomessa ei saa ilman rettelöintiä vapaa-ajattelijat mainostaa käsitystään maailmastamme. Minusta ihmisillä on oikeus olla uskomatta Jumalaan, samoin kuin on oikeus uskoa Jumalaan. Asialla tosin taitaa olla muutama julkisuudenkipeä fanaatikko.

Jostain muistan lukeneeni, että vasemmistopuolueet menettävät mieskannattajiaan ja varsinkin vasemmistoliitto. Vasemmistoliittoa moitittiin puolueeksi, johon duunarimiehet eivät tunne voivansa enää hakeutua. Kuulemma oikeisto vetää miehiä puoleensa.

Vasemmistoliiton puheenjohtajuudesta kamppailevat Korhosen vetäydyttyä Paavo Arhinmäki ja Merja Kyllönen. Kyllönen ei ehkä tätimäisen oloisena kyllä nuoria vihaisia radikaaleja puolueeseen vedä. Kovasti on Urpilaisen oloinen. Mutta riittääkö Arhinmäelläkään suosiota duunareiden keskuudessa? Se jää nähtäväksi. Arhinmäen aikaisemmat puheet tuskin vetoavat punavihreydessään perusduunariin.

Olen taas netin piirissä kotioloissakin. Ihme kyllä Soneran liittymän asensi Elisan asennus. Eikö niiden pitäisi olla arkkivihollisia?

Jos nykyään ihannoidaan mainoksissa laihuutta, niin katsokaapa alla oleva kuvaa menneiltä ajoilta. Koska olette viimeksi kuulleet tuotteesta, joka lupaa lisätä painoanne, jotta vaikuttaisitte viehättävämmältä?

Kuvakertomuksia, osa Juhannus ja Kesä

Sain käyttööni juhannukseksi asuntovaunun mökin pihasta Heinävedellä. Nukuin siellä todella hyvin niin kuin yleensä maalla. Karavaanariksi en kuitenkaan ole alkamassa, enkä ole niin sotkuinen kuin lakanan asetteluni antaisi olettaa.

Savusauna. Tässä lämpenee uusvanha savusauna navetan raunioilla. Vaikka savusaunasta jää usein mustia läikkiä ihoon, siellä puhdistuvat sielu ja ruumis. Savusauna on sitä suomalaisuutta, jo sen lämmittäminen henkii kiireettömyyttä.

Tässä palaa sovellettu juhannuskokko, kun sain päähäni kerätä kaikkea mahdollista palavaa. Sateen hetkeksi tauottua kokon sai syttymäänkin. Ei metsäpaloja.

Polttopuita. Yksi kesän lempiharrastuksistani on polttopuiden teko. Tässä saaliini juhannuksen ajalta. Paperinpyörittäjälle ruumiillinen työ tuo aina tyydytystä.

Seiska. Löysin Seiskoja ja niitä lukiessa aika vierähti mukavasti. Kesään kuuluu vanhat lehdet ja turhat julkkikset.

Taas lämpiää sauna. Olen kohtuullisen hyvä saunamajuri. Bensaa en ole vielä tarvinnut saunan lämmityksessä.

Kissa. Pidän kissoista ja saan niistä paljon iloa maalla käydessäni. Tämä veijari oli aremman puoleinen tai vain leikkisä.

Lepäilyä. Maalla voi levätä eri tavalla kuin kaupungissa ja maalla lepäilystä ei tunne niin kovaa syyllisyyttä.

Museo. Maalle kerääntyy kaikenlaista. Tämä Samaran tie Togliattista Suomeen on käyty loppuun.

Hyttyset. Kesän ensimmäisten pistojen raapimisesta saa masokistista tyydytystä.

Makkaraa. Minulla menikin kerralla paketillinen.

Sade. Mikä olisikaan juhannuksena tyypillisempää.

Liikenneruuhkat. Nekin kuuluvat juhannukseen. Mennessä olin joutua ketjukolariin Lahden moottoritiellä. Ironista kyllä pusu tulikin vasta melkein kotona Vantaalla. Pikkulintukin kohtasi matkansa pään törmätessä tuulilasiin. Siitä olo oli hieman suruinen.

ABC-ketjusta on tullut joku uusi pakkomielteeni, sillä nyt kun kävin useammassakin ABC:ssä, niin myyjätytöt näyttivät kovasti siltä mainoksen tytöltä. Sellaiselta reippailta ja ystävällisiltä, jotka ovat palveluammateissa harvenemaan päin.

Hidastetusti kirmaavat hengenpelastajat

Kuva: Baywatch.com

Subtv aloitti Baywatch-sarjan uusinnat. Baywatch on niitä tv-sarjoja, jotka lähes kaikki tietävät tai tiesivät. Mutta jos joku ei tiedä, niin se kertoi hengenpelastajien elämästä Kaliforniassa.

Koko 90-luvun pyörinyt sarja oli/on käsite, vaikka totta puhuen oli loppuvaiheessaan jo tarinankerronnaltaan hyvinkin heikko. Kuten otsikkoni kertoo, jaksot koostuivat lähinnä hengenpelastajien hidastetusta juoksusta rannalla. Siis naispuolisten ja jokainen arvaa miksi.

Sarja oli jonkin aikaa katsotuin ja tunnetuin sarja koko maailmassa 90-luvulla. Sille naureskeltiin, mutta sitä katsottiin.

Alkuvaiheessaan Baywatch ei ollut hullumpi sarja. Subtv aloitti kuulemma uusinnat niistä jaksoista, joissa Pamela Anderson tuli sarjaan mukaan. Aivan alusta lähtien hän ei ollut mukana. Vaikka Pamela teki (tai Pamsun silikonit) tekivät sarjasta elämää suuremman ilmiön, katosivat samalla tekijöiltä ideat kunnon juoniinkin. Tai huomattiin, että mikä sarjassa eniten myy ja hankkii katsojia.

Baywatchin juonet (silloin kun niitä vielä oli) henkivät kyllä hyvää tahtoa. Paha sai palkkansa ja ongelmat ratkesivat puhtaaseen amerikkalaiseen tyyliin.

Mutta ei Baywatch missään vaiheessa salaillut sarjan todellisia menestyksen kulmakiviä. Kauniita, muodokkaita naisia ja komeita, lihaksikkaita miehiä. Pamelasta sarja teki megatähden ja toisen kulmakivensä David Hasselhoffin sarja pelasti Ritari Ässän roolin varjosta.
Ilmeisesti sarja piti Davidin irti myös pullosta, sillä nyt mies ilmestyy lähinnä tietoisuuteemme laskettuaan alleen lentokentällä tai lastensa kuvaamalla kännisyöntivideolla. Sääli Davidia, antaisipa joku taas hänelle oman sarjan, että saataisiin mies kuntoon.

Pamsusta ei ole tarpeen juuri kirjoitella, mitäpä hänestä ei jo tiedettäisi. Seksivideon miehensä Tommy Leen kanssa jotkut väittävät olevan Pamsun paras näyttelijäsuoritus. En tiedä, kun en ole videota nähnyt. Ja eihän hän näytellä osaakaan, ei pätkääkään, mutta tuotteen hän osasi itsestään rakentaa. Pamsu on kaikkea muuta kuin tyhmä blondi. Hänellä on vain äärimmäisen heikko maku miesten suhteen.

Ja eivät ne muutkaan Baywatch-tähdet muuten osanneet näytellä. En edes muista niiden nimiä. Ainoastaan Yasmine Bleethin, joka oli minun suosikkini eikä Pamsu, joka on makuuni turhan kovan oloinen. Kuvassa Yasmine on oikealla Pamsun kanssa poseeraamassa.

Baywatchilla on muuten yksi legendaarisimpia tunnusmelodioita. Kuunnelkaapa, jos ette kuullut. Aivan mahtava. I`ll be ready, I´ll be ready...

Jopa Baywatch poiki ns. spin-off-sarjoja, kuten Baywatch Nights ja Baywatch Hawaii. Ne olivat jo niin heikkoja, etten edes minä niitä katsonut.

Jotain Suomen viattomuudesta tai kokemattomuudesta suuren maailman edessä vielä 90-luvulla kertoo, kun oli ison luokan uutinen, kun silloinen Linda Brava pääsi Baywatchiin.

Ja ei Linda hullumpi osassaan ollutkaan. Siinä vaiheessa sarja oli tosin jo pahasti hiipumaan päin. Sanottiin Lindasta mitä tahansa, mutta kukaan muu suomalainen ei ole päässyt vielä yhtä katsotun sarjan yhden jakson vierailijatähdeksi.

PS. Telkusta alkoi muuten Rokkarille Morsian toinen tuotantokausi. Morsiamet vaikuttavat viime kauttakin enemmän Las Vegasin strippiluolista reväistyltä. Mutta tuskin Poisonin Brett Michaelskaan kukoistuksessaan on. Sama vanha kielisuudelma kahden sanan jälkeen "neitosten" kanssa on silti yhä käytössä.

Aivan mainio sarja on Therouxin vinksahtanut viikonloppu, vaikka vain vahvistaakin eurooppalaisten käsityksiä amerikkalaisista väkivaltaisina ja omituisina. Mutta jakso jengimaailmasta oli kyllä aika silmät avaava samoin kuin toinen jakso toinen toistaan hullummista uskonnollisista lahkoista.

Kolmannen kerroksen väkeä

Muutto on nyt sitten suurimmalta osaltaan ohi. Tavarat ovat suhtkoht paikallaan ja mieskin totuttautunut korkean ilman olosuhteisiin kolmannessa kerroksessa. Sälekaihtimet ovat vaihtuneet verhoihin ja sauna pikkuruiseen kylppäriin.

Muutto oli hässäkkää tietenkin, vaikka kaikki sujui hyvin. Kiitos kahden muuttoapurini. Olin harvinaisen stressittömällä tuulella vieläpä enkä siis romahtanut.

Muuttosiivous jo sinänsä oli tottumattomalle urakka, mutta hieno kämppä paljastui urakan alta vanhassakin osoitteessani. Melkeinpä silloin harmitti muuttaa. Kädet olivat setsuuria siivoamisen jälkeen, täytyy nostaa hattua ammatikseen siivoaville.

Mutta eipä se tavaroiden kanto kolmanteen kerrokseenkaan helppoa ollut, mutta sinne ne menivät. Nostanpa hattua myös ammattimuuttomiehille. Sen täytyy olla yksi fyysisesti raskaimmista ammateista.

Muuttohiacekin oli kelpo peli, siitä kiitokset Nuolitien Essolle. Uskaltauduin jopa pakun rattiin itse, siitä tuli mukavan miehekäs olo. Kessu huuleen ja kännykkä käteen niin olisin ollut jo kelpo pakukuski.

Kierrätyskeskus (ainakaan Vantaan) ei taida olla palvelualttiimpia paikkoja. Raijasin sinne vanhan parhaat päivänsä nähneen pesukoneeni (silti kyllä toimivan). Kun ilmoitin vastaanotossa, että minulla olisi pesukone tarjolla, niin ensimmäisenä tokaistiin " emme hae niitä". Kun selitin, että se on pakussa pihalla, komennettiin sohvalla lojuvat herrat sitä hakemaan. No, pääasia, että pääsin koneesta eroon.

Televisiokaan ei sitten toiminut, kun olisi pitänyt olla antennidigiboksi. Niin televisioriippuvainen olen, että tepastelin heti muuton jälkeisenä päivänä sellaisen Prismasta ostamaan heti puolen päivän jälkeen.

Mutta kaiken kaikkiaan pidän uudesta kämpästäni. Se on keskellä Tikkurilaa, mutta kauniiden lehtipuiden katveessa, keittiön ikkunasta näkyy upea vaahtera. Räystäässä minulla on naapureina talitinttejä. Kämpässä on myös hienoja lokeroita, joita ei enää uusista taloista löydy. Muutaman kuvan laitoin tähän mukaan. Harmi vaan, että sää oli illalla myrskyinen ja tumma.

Mutta en enempää piinaa muutollani. Seuraavalla kerralla lupaan kirjoittaa taas jotain asiaakin.

PS. Ai niin, piti sanoa, että oletteko huomanneet, että Vesa-Matti Loirista on vanhemmiten tullut uusi Suomen kansan taata. Häntä jumaloivat kaikki, vanhat ja nuoret. Hän on nyt sellainen Jumalasta seuraava taiteilija, joka ei voi tehdä mitään väärin. Tosin kolme viimeistä levyä ovatkin hyviä. Heti kun Vesku lopetti Uuno Turhapurot, mies nousi arvostetuksi taiteilijaksi kaikkien keskuudessa. Minulle hän oli ollut sitä jo aiemmin.

On muuton aika

Tai sitten muutoksen aika Paavo Väyrysen ikimuistoisen vaalikirjan mukaan. Ihan miten vain. Huomenna on edessä muutto uuteen kämppään ja tänään vietän muuttovapaata. Sen verran suorittaja minäkin olen, että kaikki on milteinpä valmista. Täällä kahlailen kotona laatikoiden seassa ja asunto kaikuu kivasti, kun ei ole seinillä mitään estämässä.

Vanhasta kämpästäni jää ihan hyvät muistot. Se on ollut minulle turvallinen miesluola, johon olen päässyt pakoon maailmaa ja vaativia ihmisiä omiin oloihini kirjojeni, levyjeni ja televisioni pariin. Minusta on vain tullut aina vain paheneva hamstraaja, en enää mahtunut kunnolla tavaroideni sekaan kämppääni.

Miesluoluus ei taida muuten sopia naisille, sillä kämppääni katsomassa käynyt nainen oli itkeskellyt vuokra-asunnon välittäjälle, ettei hän halua sinne muuttaa, eikö hän mitenkään voisi jäädä vanhaan asuntoonsa.

Miesluoluuden ovat taanneet kämpän pieni koko ja kesät ja talvet kiinni olevat sälekaihtimet. Siihen on kyllä olemassa käytännöllinen syykin, kun asuu ekassa kerroksessa, ei halua olla heppoisten verhojen takana elävässä akvaariossa ihmisten silmissä.

Kukaan ei tosin ole minua koskaan häirinnyt toisin kuin ensiasunnossani Koivukylässä, jossa kakarat soittelivat ovikelloja ja naapurien perheriitojen kuunteleminen oli joka viikonloppuista.

Ihan vielä ei ole muuttoa ymmärtänyt, ajattelen vaan, että olenpa tavaroita vaan järjestellyt. Neljän vuoden aika tässä taloudessa on kohta ohi. Toisaalta muutto uuteen kämppään on aina uusi mahdollisuus, vaikka sinänsä kaikki ei elämässä radikaalisti muutu. Onpahan jotain uutta.

Joka kerta kun muuttaa, tekee löytöjä omasta menneisyydestään. Vanhoja taiteellisia tuotoksiaan, tavaroita, jotka ovat jääneet unohduksiin. Löysin vanhan Neuvostoliiton aikaisen taskukellon, jonka kiikutin heti kellosepälle korjattavaksi. Aika oli sen osalta pysähtynyt.

En siedä pysähtynyttä aikaa, vielä vähemmän pysähtyneitä ajan näyttäjiä. Kun muuttaa, voi tehdä myös samalla siivousta elämäänsä ja menneisyyteensä, ennen kuin hyppää seuraavaan.

Tämä on kolmas kerta, kun elämässäni muutan vakituisesti. En ole siis mikään muuttolintu. Olen vieläpä muuttanut saman kaupungin sisällä, nyt muutan vajaan kilometrin päähän nykyisestä asunnostani. Joku voisi pitää minua kotipaikkauskollisena, mutta siitä ei ole kyse. Ei ole vain lennellyt työtarjouksia tai muutakaan muualta päin Suomea.

Olen tietenkin ollut poissa Vantaalta sentään armeijassa Vekaranjärvellä, opistossa Ylöjärvellä samoin kuin Taivalkoskella, joten jotain muutakin Suomea on nähty. Kuten joskus aiemminkin kirjoitin, en pidä nopeista muutoksistani elämässäni, vaikka tämä muutto olikin aika pitkä prosessi.

Muutto kiinnostaa kanssaihmisiä, moni on sitä kysellyt. On hullua, että olen siitäkin itselleni ongelman tehnyt. Sen verran olen sosiaalisesti rajoitteinen, että minun on helppo kirjoittaa täällä blogissa vaikka mitä elämästäni, mutta nenäkkäin paljon vaikeampi. Täällä sitä pystyy vain kertomaan sen osan, minkä haluaa.

Eniten ihmisiä on tietenkin kiinnostanut, muutanko Neiti A:n kanssa yhteen. Sitä en tässä vaiheessa tee, mutta uusi kämppä on sen verran iso, että kyllä sinne mahtuu vielä joskus. Asiaan ei liity sen suurempaa dramatiikkaa, kuten juorulehdissä asia ilmaistaisiin. Ehkä tämä on sitä Matti Vanhasen brändäämää ihmisten tirkistelynhalua. Kuka seurustelee kenenkin kanssa ja kuka muutti kenenkin luokse.

Koska kuulun siihen kaiken stressaajien ja jännittäjien kastiin, niin muutto on stressannut kovasti. Minusta on tänä vuonna tullut asiahallintafriikki ja kuten tiedämme, muuttaessa on miljoona pikkuasiaa mitä pitäisi muistaa. Ja homma pysyy harvoin loppuun asti hallinnassa. Pelkästään pakettiauton vuokraaminen oli työn takana, tuntui, että kaikki muuttavat samana viikonloppuna.

Blogin päivitys tahti saattaa nyt vähän hiipua, nettiyhteys aukeaa uuteen kämppääni vasta kuun lopussa, mutta katsotaan, josko sitä nettievakkona ehtisi jossain välissä kirjoittaa jotakin. Pieni irtiotto nettiminuuteeni voi tehdä ihan hyvääkin. Pystyn vaikka keskittymään enemmän runojen kirjoittamiseen.

Eipä tässä nyt tällä kertaa muuta. Voikaa hyvin.

Suuri julkkisblogitesti osa 2

Kuva: Viivi Avellanin kotisivut

Nyt on taas julkkisblogitestin aika, halusitte tai ette. Tällä kertaa vertailussa kaksi poliitikkoa ja kaksi muuten vain julkkista. Vuorossa ovat: Timo Soini, Anni Sinnemäki, BB-Niko ja Viivi Avellan. Tai siis kyllä Viivikin taitaa poliitikko olla.

Ensimmäiseksi Timo Soinin ploki. Soinin blogi on yksi siteeratuimmista poliitikkojen blogeista lehdistössä. Ei ihme, merkinnät ovat kuin luotuja laiskan toimittajan päivänpelastukseksi. Lyhyitä iskulausemaisia lauseita, jonka varsinainen sisältö jää paikka paikoin kovin ohueksi, ellei sisäistä Soinin ideologiaa.  Teksti on kuitenkin poliitikoksi ymmärrettävää ja muistuttaa Soinin suullisia lausuntoja yksi yhteen. Pääosassa merkinnöistä ovat aiheena vaalit, mutta joitain poikkeuksiakin löytyy.

Soini on sitkeä päivittäjä, mistä kiitokset ja kirjoittaa vaalien välilläkin. Se on hyvä, osoittaa kiinnostusta kannattajiaan kohtaan. Sivujen värimaailma on luonnollisesti sinivalkoinen ja löytyi sieltä se osuus "lähiön kasvattikin". Eli ei jää epäselväksi, keitä Soini kosiskelee. Timolle plokistaan kolme tähteä.

Koska ristiriidat ovat kiehtovia, päätin valita Soinin vastakohdan Anni Sinnemäen blogin hänen kotisivuillaan seuraavaksi testattavaksi. Tämä blogi oli paha pettymys. Vihreitä on pidetty "nettipuolueena", mutta Sinnemäki kirjoittaa näemmä vain vaalien aikaan. Silloinkin teksti on osin puheista ja ilmeisesti kannattajaryhmän tekemää. Tosin kampanjablogista sivuilla puhuttiinkin.

Merkinnät olivat täyttä poliitikkokieltä. Olisin vain odottanut runoilijalta enemmän, varsinkin kun Anni muuten kertoo elämästään avoimestikin naisten lehdissä. Ai niin, linkistä Annin runosivuille tykkäsin. Blogille kaksi tähteä.

BB-Niko pitää blogiaan Irc-galleriassa. Se on siteeratuimmista lehdistössä. Niko tuntuu olevan blogissaan miltei liikuttavan rehellinen, mikä taitaa olla hänen suurin ongelmansa. Rehellisyyttä ei palkita vaan siitä tehdään otsikoita. Viimeisessä merkinnässään Niko tuntui varsin masentuneelta ja pettyneeltä julkisuuteen, joten täytyy toivoa, että mies on kunnossa. Mitenköhän vain osaa irrottautua julkisuudesta.

Nikon blogista saa hyvän kuvan hömppäjulkkiksen elämästä ja miten se vaikuttaa normaaliin elämään. Tosin blogin mukaan Nikon elämän täyttää juhlinta. Niko ei kikkaile, vaan kirjoittaa niin kuin ikäisensä kirjoittamista harrastamaton kirjoittaa. Mutta Nikolle annetaan rehellisyydestä neljä tähteä.

Viivi Avellan on hiljattain uudistanut nettisivunsa. Tyyli haiskahtaa hyvinkin paljon Miami Vicelta ja 80-luvulta. Viivin blogi on varmasti 15-25-vuotiaille julkisuudesta ja muodista kiinnostuneille kiinnostavaa luettavaa, muttei ehkä sellaisille, jotka elävät toisenlaista todellisuutta. Oli Viivillä poliittinenkin kannanotto, kuinka EU-parlamenttiin valittiin kalkkiksia. En muuten löytänyt sitä Viivin lamantappajaminihame-merkintää, taisi jäädä vanhoille sivuille. Viivin kuukauden parhaat -kokemukset on aivan mainio idea, jo siitä kolme tähteä.

Missä on se Real McCoy?

Kuva:Suosikki

Andy McCoylle puuhataan lehtitietojen mukaan patsasta hänen syntymäpitäjäänsä Pelkosenniemelle. Andy on lähtöisin pohjoisesta, mistä monet muutkin omalaatuiset, ilmaisuvoimaiset ja suuret persoonat.

Andy on niitä ihmisiä, jonka jokainen vähääkin aikaansa seuraava tuntee ja josta kaikilla on jokin mielipide. Hän saanut osakseen valtakunnan pellen roolin, joka on varsin helppo saada olkapäilleen kylähullujen maassa.

Harva tuntee oikean McCoyn alias Antti Hulkon. Tunteeko mies itsekään? Mies kun vetää roolian jatkuvasti. Tässä tapauksessa maan johtavan rock-tähden roolia, ainakin jos asiaa mitataan rock-tähden elämäntyylillä ja -tavoilla. Andy on unohtanut suomen sanoja, mutta puhetyyli oli jo 17-vuotiaana tehdyssä haastattelussa sama.

Jos kuka on nähnyt Andystä tehdyn "dokumenttielokuvan" Real McCoy , niin se avasi ehkä parhaiten reitin Andyn maailmaan. Se maailma ei ole tavallinen maailma. Se on Andyn maailma, jossa kaikki on mahdollista. Dokumentti itsessään oli Andylle tyypillinen performanssi, Andylle hommattiin kansalaiskeräyksellä uusia "legoja". Andy-kuvaa alleviivasi vielä hänestä ja vaimostaan tehty tosi-tv-sarja. Harvasta muusta tosi-tv-sarjaa olisi saanut tehtyäkään.

Andyn älykkyyttä tai lahjoja on enää vaikea arvioida, koska hän harvoin esiintyy julkisuudessa selvinpäin. Vaikka minusta tuntuu, että kännissä esiintyminenkin on Andyltä tarkoituksellista, koska tietää sen ärsyttävän "mäyräkoiran" ulkoiluttajien maassa. Andyssä on säilynyt kapinallisuutta, minkä ikä muilta tasoittaa melkeinpä aina pois.

Mutta se on varmaa, että Andy elää julkisuuden kautta ja julkisuudesta. Osaako mies kotioloissakaan rentoutua rock-tähden roolistaan. Mutta Andy elää ja kuolee itse luomassaan maailmassa. Näin se vain menee.

Yhdessä Mike Monroen kanssa hän kuitenkin pysyy niinä ainoina ensimmäisinä "kansainvälisinä" rock-tähtinämme. Herrojen viimeinen kerta yhdessä tuotti myös pirun hyvää rockia. Eiköhän Hanoikin tule vielä takaisin.

PS. Vähän aikaa sitten minulta kysyttiin viittä minulle rakasta/tärkeää kirjaa. Tässä ne tulevat: Juuri nyt lukemani Guy de Maupassantin Kaunis ystävä, Arto Mellerin kootut, Charles Bukowskin 234 runoa, Joel Lehtosen Rakastanut Rampa, John Steinbeckin Eedenistä itään. Nämä tulivat näin nopeasti mieleen.

Kun poliitikoista tuli berlusconeja ja nuoria, kauniita naisia

Kukas se siinä. Suomen ystävä Berlusconi. Italian "kuningas", herra ja hidalgo itse.

Sen jälkeen kun media sai täyden ilmaisunvapauden, on poliitikoista ja valtaapitävistä tullut yhä huvittavampia. Tämä vain demokraattisissa maissa, joihin Italiankin voi vielä lukea kuuluvan. Tilanne ei olisi niin paha, ellei Berlusconillakin olisi maassaan tavattomasti valtaa. Siksi hän uskaltaakin käyttäytyä niin kuin käyttäytyy.

Berlusconin tempaukset liittyvät usein naisiin, jotka tuntuvat olevan miespoliitikkojen komapastuskiviä maassa kuin maassa. Berlusconin heikkous ovat nuoret kauniit naiset, joilla hän on miehittänyt lähipiirinsä. Berlusconi ei edes naisseikkailujaan joudu selittelemään omilleen kuten vaikkapa Suomessa joudutaan.

Suomessa ministeritason ihmiset eivät joudu eroamaan kulu- tai vaalirahoitusskandaalien takia, vaan niinkin typerän syyn kuin tekstiviestien. Mitä tapahtuisi, jos Matti Vanhasen kesäasunnolla hyppelehtisivät puolipukeiset nuoret naiset porealtaassa. Ja armeijan kopterit lentäisivät naiset sinne. En uskalla edes ajatella.

Italia on sovinistien ja machojen maa, joten Berlusconin suosio on taattu tietyissä piireissä. En haluaisi verrata Berlusconia fasistiseen johtajaan Mussoliniin, koska fasisti Berlusconi tiettävästi ei sentään ole. Mutta tietty mahtipontisuus on hänellä sama, jopa osin ilmeineen.

Diktaattorit ovat poliitikoista koomisimpia, elleivät olisi kansalleen niin vaarallisia. Mutta ei sivistysvaltiossa asuva ihminen voi muuta kuin nauraa, kun kuollutta Pohjois-Korean johtajaa itketään kansan keskuudessa pelosta tai Uzbekistanin johtajan auringonsuuntaan kääntyvää kultaista patsasta.

Mutta jos Berlusconin maailmassa naiset ovat vain nuoria ja kauniita naisia, niin katsokaapa vaikka suomalaisia naiseurovaaliehdokkaita, lähes kaikki eduskuntapuolueiden naiset ovat nuoria, nuorehkoja ja kauniita, jopa "naistenpuolue" Vihreissä.

Eräällä naisdemariehdokkaalla on vaalimainoksessaan silmiinpistävän antelias rintavako, jota asennolla vielä korostetaan ja eivät muutkaan nuoret naiset mainoskuvissaan teltoissa poseeraa.

Nämä naiset saavat äänensä kertomalla Anna- ja Me Naiset -lehdessä kaikesta muusta kuin poliittisista ambitioistaan. Tosin yhtään vakavasti otettavaa alle 40-vuotiasta valtakunnan tason miespoliitikkoakaan ei tule pikakelauksella mieleen. Hekin yrittävät myydä itsensä viihdelehdistölle, mutta heidän uutisarvonsa on heikompi.

Vaikka asiapolitikoinnin aika on ohi tai se ei ainakaan koko kansaa kiinnosta, niin on politiikasta kieltämättä tullut viihdyttävämpää sen jälkeen, kun poliitikkojen kunnia halutaan viedä säännöllisin väliajoin.

Tavallinen ihminen tuntee, etteivät hänen kommelluksensa niin ainutlaatuisia ole, kun niitä tekee valtaapitäväkin. Mutta miten onnistuu itsensä äänestäminen muilta kuin kuntavaaleissa ehdokkailla olevilta?

Silloin kun poliitikot olivat kaukaisia ja etäisiä, ihmisillä oli tuntu, että poliitikot oikeasti voisivat muuttaakin jotain. Muutenkin kuin jo kerran puhutuilla suurilla puheilla kuten Barack Obama. Heitä ei ollut arkipäiväistetty, heillä oli jotain sellaista, mitä meillä muilla ei ollut.

PS. Turvallista matkaa vain nuoret. Olen yhä vakuuttuneempi, ettei ajokortin saamisen perusteena voisi olla vain ikä. Jonkinlaiset psykologiset kypsyystestit eivät tekisi pahaa. On varsin turhaa, kun kuukausittain kuolee useampi nuori täysin turhiin tolkuttomasta nopeudesta johtuviin ulosajoihin.

Tämän viikon suurin kohu taisi olla Salkkareiden päätösjakso. 70-lukulaiset moraalinvartijat heräsivät jälleen koloistaan vaatimaan varoitustarroja, kun hääseurue räjäytettiin ilmaan. Kenenkään ei ole edelleenkään pakko katsoa mitään, tosin aika epätoivoiselta huomion haulta kauden päätteksi tuo temppu tuntui.

Perustin englanninkielisen blogin, jossa kirjoitan Suomesta ja suomalaisuudesta. En ole kyseisen kielen "maisteri", joten ilmaisuskaala ei välttämättä ole yhtä laaja kuin kotimaisella kielellä. Sisäinen pakko vain tälläisen blogin perustamiseen syntyi.

Ja hänen viimeiset sanansa olivat...

Lahtelaiselta kirpputorilta löysin Minä elän ja muita viimeisiä sanoja -kirjan, jonka on kirjoittanut Simo Ylikarjula. Nimensä mukaisesti kirja kertoo ihmisten viimeisistä sanoista.

Silloin kun ajat olivat maagisempia ja vähemmän arkipäiväisempiä muuta kuin kuoleman edessä viimeiset sanat merkittiin muistiin. Jokainen voi itse päättää, kuinka totuudenmukaisia viimeiset sanat ovat ja kuinka moni sanoja pystyy sanomaan kuollessaan. Mutta kuolleen kuninkaan sanoja niinkuin muidenkin valtaa omaavien sanoja saatettiin hyvinkin käyttää kuoleman jälkeen elävien valtataisteluun.

Erityisen ansiokkaaksi Ylikarjulan kirjan tekee se, että hän on nähnyt vaivaa löytääkseen muidenkin kuin valtaapitävien tai suurten taiteilijoiden viimeisiä sanoja. Äänessä ovat kuolemaantuomitut, natsirikolliset ja taskuvarkaat jopa maahanpudonneiden suihkukoneiden lentäjät. Ylikarjula on ammatiltaan hengenmies, joten papit, marttyyrit ja paavit ovat kirjassa hyvin edustettuna.

Kuoleman tullessa mielessä ovat harvemmin ajankohtaiset urheilutulokset. Kirjan perusteella viimeiset sanat täyttyvät vihasta tai rauhasta ja toivomuksestakin kuoleman tullessa. Mutta ihan arkipäiväisyyksistäkin, osa toivottaa vain hyvää yötä. Viimeisistä sanoista löytyy suurta rakkautta ja loppuun väsyneen ihmisen helpotusta.

Varsinkin kuolemaantuomitut ovat löytäneet rauhan sisällään, koska heillä on ainoana täysin mahdollisuus valmistautua kuolemaansa samoin kuin itsemurhan tehneillä.

Kuoleman edessä olemme hiljaa, emme vain hetkeä ennen.

Ohessa lainauksia kirjasta:

Wolfgang Amadeus Mozart: Kuoleman maku on kielelläni. Tunnen jotakin, joka ei ole tästä maailmasta.

James Joyce: Eikö kukaan ymmärrä?

Edith Södergran: Älä unohda minua nyt, väkevä myrsky.

William Randolph Hearst: Ole hyvä ja pysähdy San Simeonissa ja tarkasta paikka. Haluan olla varma, että siellä kaikki on kunnossa.

Maiju Lassila: Kun kuolen, kuolen syyttömänä, sillä tiedän tarkoittaneeni parasta.

Eugene O´Neill: Tiesin sen. Syntynyt hotellihuoneessa - ja Jumala varjelkoon - kuollut hotellihuoneessa.

John Barrymore: Kuollako? Sanoisin: ei, rakas ystävä. Ei yksikään Barrymore sallisi sellaisen sovinnaisen asian tapahtua itselleen.

Sammy Davis Jr: Älä itke takiani. Minä tanssin taivaassa.

Jane Seymour: Ei, pääni ei ole koskaan tehnyt maanpetosta, mutta jos haluatte sen, voitte ottaa sen.

Sergei Rahmaninov: Kuka soittaa?

Vladimir Majakovski: En suosittele sitä muille.

Johnny Winter Finlandiatalossa 3.6.2009

 

Johnny Winterin Helsingin keikasta jäi mieleen ensimmäiseksi Winterin sadunomaisuus. Mies on kovin hauraan oloinen ja jo kävelykin on vaikeaa, eikä mies saa kitaraakaan nostettua omin avuin.  Vaikkakin kyllä taitavasti soitettua. Uskomatonta kyllä, mies sai ulkoisesta habituksestaan huolimatta irti kelpo keikan. Ja hienoa bluesääntä. Tämä kaikki, vaikka hän tuntuu olevan täysin omissa maailmoissaan.

Ja vaikka mies jonkin tason haltijalta näyttääkin, tepasteli hän maanläheisesti lavalle verkkareissa. Stetsoni sentään osoitti hänen olevan jotain muuta kuin vanha ja hauras mies lähikuppilasta. Ja tietenkin sen viimeisen bluesprinssin musiikki.

Winter on niitä esiintyjiä, joita tullaan katsomaan jo senkin takia, ettei tiedä, avautuuko enää uutta mahdollisuutta.

Tähtihän Johnnykin on, ja keikan alku viivästyi. En tiedä miksi, ei sitä tarkemmin yleisölle selitetty. Toivottavasti häntä ei tippapullon avulla raahattu lavalle kuten männävuosina Pori Jazzeissa.

Alkua paikkaamaan oli kuulemma viime hetkellä hälytetty kotimainen bluesbändi Mansions, mikäli kuulin bändin nimen oikein. Epäkiitollisesta tilanteestaan huolimatta bändi soitti hyvän setin.

En haluaisi kuulostaa nössöltä, mutta varsinkin keikan lopussa soiton kova voluumi alkoi häiritsemään. Finlandiatalossa toimii kokemuksieni perusteella paremmin akustinen musiikki. Enkä nyt välittömästi keikan jälkeen juuri kuullut mitään. Toisaalta istuin melkein äänentoistolaitteiden vieressä ja korvatulppiakin olisi ollut myynnissä.  

Yleensä olen pitänyt enemmän Johnnysta, kun hän on soittanut vanhojen, nyt jo edesmenneiden blueslegendojen kanssa, kuin hän soittaa soolona. Esim. Muddy Watersin kanssa tehty Hard again, on parasta bluesia, mitä maan päältä löytyy. Mutta eihän se Highway 61 encorena ketään pettänyt.

Vaikka Winter ei olekaan suurimpia bluesuosikkejani, myös hänen bluesillaan on minuun rauhoittava vaikutus. Muistui mieleen, kun kuuntelin Radio Mafian Roots-iltoja ja varsinkin Esa Kuloniemen showta maanantaiöisin 90-luvun puolivälissä. Se sama tunne bluesiin on säilynyt.
Julkkiksiakin bongasin keikalta. Nimittäin Pate Mustajärven, eikä näkynyt miehellä kaljalasiakaan kädessä. Winterin fanikunta vaikutti pikakatsannolla varsin mielenkiintoista. Löytyi harmaantunutta hippiä ja pukumiestä.

Finlandiatalolla tuntuu joka kerta olevan brittijobbarit myymässä fanituotteita. Kristoffersonin keikan hampaaton britti oli nyt vaihtunut nuorempaan hampaalliseen versioon. Paidat loppuivat tosin myynnistä jo hyvän aikaa ennen keikan alkua ja myynnissä olleiden dvd:n hinnat nousivat keikan aikana.

Ulkomusiikillisista asioista voisi mainita myös sen, että ajoin ensimmäistä kertaa Helsingin keskustassa. Kyllähän se vantaalaiselle pelottavaa oli, mutta peltivaurioitta selvittiin.

Takaisin tullessa oli poliisiautoja joka puolella. Joku tiesi sanoa, että johtuisi Putinin vierailusta. Itse olin jo vakuuttunut, että tieto Helsingin ajoreissustani olisi kiirinyt virkavallan korviin.  

Kiinnostuneille keikkakuvia.

Liikkumisen vapauden lyhyt historia

Lähes kaikki autotehtaat ovat tätä nykyä tekohengityksen tarpeessa tai henkitoreissaan. Usan teollisuuden ylpeys autoteollisuus on historiansa suurimmassa kriisissä horjuen konkurssissa.

Autojen vihaajat ovat tyytyväisiä autotehtaiden ahdinkoon, mutta en usko, että autoilu koskaan loppuu. Kun ihminen on kerran saanut liikkumisen vapauden, hän ei halua siitä luopua. Siinä ei auta julkisen liikenteen minkäänlainen kehittäminen. Osa ihmisistä haluaa olla riippumattomia, jos autoilussa olisi kysymys pelkästä autosta, tilanne olisi erilainen. Mutta auto on ihmiselle enemmän kuin tekninen kapistus.

Eilen TV1:ltä tuli erinomainen dokumentti autoista ja siitä miksi autot kulkevat juuri bensiinillä, eikä sähköllä. Ja miksi autotehtaat eivät halua tosissaan kehittää ympäristöystävällisempiä autoja. Autoilun alkuaikoina ei ollut itsestään selvää, että autot kulkevat bensiinillä, sähköautoja oli niitäkin.

Bensiinikäyttöinen osoittautui vain vaivattomimmaksi ja nopeammaksi, se siis näytti paremmalta kun meni kovempaa. Eihän kukaan halua toisten jalkoihin jäädä. Kyse oli vähän kuin VHS ja Beta-nauhurin valtataistelusta. Toinen vain onnistui myymään itsensä paremmin. Voi vain kuvitella, minkälaisia automme olisivat nyt, jos sähkö olisi voittanut. Toisaalta ei sähkökään saasteeton ole, niin kauan kun sähköä tuotetaan hiili- tai ydinvoimalla.

Mutta nyt tilanne on se, että autoja vihataan sen takia, että ne kulkevat bensiinillä ja saastuttavat ympäristöä. Autotehtaathan mielellään kertovat malliensa bensiinin kulutuksen pienenemisestä, mutta ne eivät halua tosissaan kehittää vaihtoehtoja bensiinille. Niin kauan kun ei ole pakko. Ja ei ole, jos Ari Vatasen kaltaisia ympäristönystäviä riittää päättäjissä. Öljy-yhtiöt ovat myös tehokkaimpia lobbaajia mitä maailmasta löytyy.

Autotehtaat ovat keksineet kehitystyön estämiseen saman syyn kuin muukin teollisuus. On kallista, sitten pitää irtisanoa henkilökuntaa. Noista sanoista harva päättäjä innostuu. Sitten he lypsävät kehitysrahat valtioilta, vaikka eivät pistä tikkua ristiin asian eteen. Vaikea on kuvitella, etteivätkö autotehtaat pystyisi halutessaan ratkaisemaan sähköautojen suurinta ongelmaa, toimintasädettä ja tolkutonta "tankkausaikaa". Pistettiinhän sodan aikana häkäpöntötkin autoihin, kun bensiiniä ei ollut kuin armeijalle.

Mutta se päivä on jo koittanut, että valtaosa autotehtaista on huomannut tehneensä vääränlaisia autoja. Ökymaasturit ja muut bensarosvot jumittavat satamissa, kun autoliikkeet saavat myydyksi vain pienempikulutuksellisia autoja. Ja niitäkin käytettyinä.

Tosin jotkut ihmiset vastustavat periaatteesta ympäristövouhkaamista ja ostavat ökymaasturin kiusallaankin, joten niin kauan sellaisia autojakin tehdään, kun niille riittää ostajia. Autotehtaat kuten muutkin yritykset korostavat mielellään tekevänsä sellaisia autoja, kun asiakkaat haluavat.  Tämän hetken tilanne tosin kertoo muuta.

Ja tulee sekin päivä, että öjy loppuu. Loppuuko autoilu, vai missä vaiheessa lähes saastettomat autot astuvat markkinoille? Hybridit ovat hyvä askel, mutta niiden pitäisi olla kansanauton hinnoissa, ennen kuin ne oikeasti tekevät vallankumouksen. Sen verran vähän ihminen seuraa bensamittarin värinää.

Kuvassa oma menopelini VW Polo, jonka ei pitäisi olla sieltä suurikulutuksellisemmasta päästä.

PS. Autoista puheen ollen. Suomi on kieltojen ja sääntöjen luvattu maa. Nyt kuulemma asfalttimiehillekin pistetään neonväriset huomioliivit päälle valtiovallan toimesta. Eli lihaksilla pullistelu saa loppua.