Yksijalkainen kenraali (runo)

Yksijalkainen kenraali, Napoleonin suosikki,
jolle kohtalo asetti osan
tulla haudatuksi tanssilattian alle.
Musiikkia, musiikkia, musiikkia kaikille!
Hänen kunniakseen, tanssikaa!
Kenraali ei luoksenne pääse,
haudassaan hän kuulee
jalkojenne iloiset askeleet.
Tykinkuulan repimänä,
yksijalkaisena muistutuksena
yhdestä epäonnistuneesta sotaretkestä,
odottaen viestiä keisariltaan
yksinäisessä haudassaan. 

Luettua: Benito Mussolini: Puhun Brunon kanssa

Wikipediasta huomasin, minä kun rakastan kaikkea turhaa tietoa, josta minulle ei ole hyötyä. Niin, huomasin, että Italian diktaattorilta Benito Mussolinilta on suomennettu sodan aikana yksi teos, Puhun Brunon kanssa.

Kirja löytyi kuin löytyikin Pasilan kirjaston kirjavarastosta. Tätä kirjaa ei ole varastettu kuten Hitlerin Taisteluni -kirjalle käy. Syykin on selvä, eihän kukaan tästä teoksesta tiedä. En edes minä tiennyt, vaikka omaan jonkilaiset taidot kirjallisuudesta.

Kirja ei ole poliittinen teos siinä missä Mussolinin virkaveljen Taisteluni -kirja on. Ei käytännössä lainkaan poliittinen. Mussolinin kirja on surukirja hänen lento-onnettomuudessa kuolleesta pojastaan Brunosta. Surua siinä on vain rippeeksi.

Mussolini ei ollut kovinkaan taitava kirjoittaja toimittajamenneisyydestään huolimatta. Ainakaan tämän kirjan perusteella. Uuvuttava ja detaljeja rakastava kirjailija, eikä kustannustoimittaja ole uskaltanut tietenkään sanoa tätä Mussolinille.

Eikä suomennoskaan ole uskaltanut irroitella. En italiaa osaa, mutta tilaustyö on tainnut olla vuonna 1943 ei enää niin intohimolla tehty, juuri ennen Mussolinin imperiumin romahdusta.

Italiassa kirja oli ilmestynyt vuonna 1941, jolloin Italian imperiumin romahdus oli vasta alkanut ja Brunon tehtäväksi tuli olla eräänlainen sodan uhri, joka todisti, että Il Ducekin antoi omistaan sodalle. Se lienee kirjan tarkoitus. 

Jonkinlaisiin kaunokirjallisiin ansioihin Mussolini yltää luvussa, jossa hän käy katsomassa kuollutta poikaansa vaimonsa kanssa. Perheen lahjakkaan lentäjäkultapojan menetys sattui kaikkivoipaiseen diktaattoriinkin, äidin tuska on taas aina kova.

Teatterissa: Sapiens: Ihmiskunta kaatuu älykkyyteensä ja ahneuteensa

Kuva: Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Ihmiskunnan historiaa on vaikeaa sulloa yhteen näytelmään. Kansallisteatterin Sapiens sitä kyllä edes yrittää. Se hakee tai antaa katsojalle itse mahdollisuuden itse hakea vastauksia kysymyksiin, kuten mihin olemme menossa, miksi meille ei mikään riitä ja oliko teknologinen kehitys oikein? Puhumattakaan kapitalismin oikeutuksesta.

Sapiensin kaltaista näytelmää en ole koskaan nähnyt. Näytelmää, joka toimii kertojan ja näyttelijöiden elekielen varassa. Oli sitten Yuval Noah Hararin alkuperäiskirjan maailmankatsomuksesta mitä mieltä tahansa. Itse en ole hänen kirjojaan lukenut, joten varsin avoimin mielin saatoin näytelmästä nauttia.

Avaran luonnon Jarmo Heikkisen ottaminen kertojaksi oli muuten loistoveto. Tuttu ääni tuo keveyttä raskaaseen aiheeseen. Sellaisen olon, että nyt katsellaan ihmisdokumenttia. Onhan ihmiset saaneet alkunsa Afrikan savanneilta, jossa Avara luonto vierailee usein.

Minä pidin henkilökohtaisesti myös siitä, että ihmiset esitettiin dioraamoissa, pienissä laatikoissa, joissa voimme tutkia ihmistä kuin televisiosta. Aivan kuten ihminenkin tekee eläimille. Ihminen oli laji muiden lajien joukossa. Näyttelijöiden kasvojen naamioinen myös esti inhimillistämästä ihmisiä ja siten tarina pysyi tärkeimpänä, ei näyttelijät.

Eikä Hararin käsitys ihmiskunnasta mikään lempeä ole. Onneksi sitä on näytelmässä hieman kevennetty. Mutta ihminen on eittämättä ekologinen sarjamurhaaja, kuten näytelmässä todetaan. Ihmiskunnan tuhoksi koitui ihmisen liian tehokas ajattelukyky, joka auttoi ihmiskuntaa elättämään niitä tulevaisuusmaakareita, joista ennen ei olisi ollut heimon elättäjiksi. Nämä maakarit ovat luoneet sen kuvitteellisen todellisuuden, johon politiikka, rahatalous ja oikeastaan kaikki nykyisin perustuu.

No. Ihan kaikkea ei ole teknologiaa ja ihmisen halua rikastuakaan syyttäminen. Näytelmä kertoo, että ihminen on ainoa laji, joka kuvitteellisella ideologialla tai uskonnolla kykenee hallitsemaan kokonaisia ihmisjoukkoja. Ei paviaani suostu kuolemaan pelkän kuolemanjälkeisen paratiisin lupauksella. Ihminen suostuu.

Koska aihe on vaikea, niin näytelmän näkeminen toisen kerran saattaisi avartaa mieltä enemmän. Niin paljon hyviä ajatuksia ja knoppeja heitetään päälle puoleentoista tuntiin, että väkisin joku valuu sormista pois. Milla Leino on tehnyt kovan työn tämän järkälemäisen aiheen saattamisessa viihdyttäväänkin muotoon. Ahdistava näytelmä ei nimittäin ole. Yleensä kaikki tulevaisuuden maalaaminen mustaksi, kun herättää minussa väristyksiä.

Ihmistä on ajanut eteenpäin ahneus ja sen edessä ajattelemattomuus, siinä Harari on oikeassa. Me haluamme aina enemmän, aina korkeammalle, aina uutta. Kapitalismi on tuon ajattelun hedelmä. Se on ajanut ihmiset suuriin saavutuksiin, mutta ehkä uhkaa tuhota myös ihmiset.

Jatkuva kasvu kun ei ole mahdollista, että jokin osa pettää ja on jo pettänyt. Vaikeammaksi tilanteen tekee se, että nykyihminen on jatkuvasti täysin tietoinen siitä, että toisilla on aina enemmän kuin hänellä. Paluuta savanneille ei ole.

Big Brother lämmitettiin uudelleen - miksi ihmeessä se vielä toimii?

Kuva: NelonenMedia

Monia vanhoja tv-ohjelmia on lämmitetty uudelleen. Nopeasti muisteltuna esimerkiksi Napakymppi, Kymppitonni ja Onnenpyörä.

Jopa noin 20 vuotta vanha reality-formaatti on lähtenyt lämmittelykierrokselle. Big Brother hämmästyttävää kyllä onnistuneesti. Muut uudelleenlämmittelyt ovat epäonnistuneet mielestäni aika täydellisesti. Niissä ei ole uutta vanhan päälle. Eikä edes vanhaa tavoitettu kunnolla.

Big Brother on onnistunut tavoittamaan formaattinsa alkuperäistä aitoutta uudelleen. Siitä puuttuu se väkisin vääntämisen tuntu, mikä kuvasi hyvin BB:n viimeisiä kausia Suomessa. Muualtakin maailmassa formaatti on laitettu naftaliiniin, kun uutta ei enää löytänyt.

Kaikki on kiinni oikeista henkilövalinnoista, kun puhutaan reality-televisiosta. Big Brother elää myös ajassa. Talosta löytyy muun sukupuolisia. Ei heitä olisi laitettu taloon vielä vuonna 1999. Taloa ei ole täytetty kuitenkaan vähemmistöillä, vaan mukaan on heitetty uskovainen, persu ja kaikkea siltä väliltä. Persoonia kaikki ja keskustelutaitoa löytyy.

Jännää, että keskustelut riittävät vielä kannattamaan jotain ohjelmaa. Näin se todella on. Tavallisten ihmisten keskustelut. Talkshowta riittää, mutta niistä puuttuu aitous, jonka Big Brother on jälleen tavoittanut. Talkshow pönkittää juontajansa tähtikulttia, ei vieraan.

Loppuvaiheessa ennen laittoaan hyllylle vanha BB alkoi olla sitä, että mitään mielenkiintoista ei taloon saatu muuta kuin juottamalla asukkaita. Nyt talo on ollut auki päälle viikon, eikä varsinaisia kännejäkään ole vedetty. Eikä edes riidelty rajusti. Seksiäkin on harrastettu, mutta mitään pahaa siinä on. Hyvähän se on, että jotkut saavat.

BB:n uuden tulemisen takana on kovia tekijöitä. Esimerkiksi Petteri Ahomaa ja Janne Virtanen. Silläkin on oma merkityksensä.

Joku kirjoitti, että nykyisin ihmiset puhuvat avoimesti elämästään somessa. Kyllä joo, kunhan kyse on positiivisen kuvan luomisesta. BB:n taika on siinä, että siellä puhutaan myös ikävistä asioista. Silloin yhden ihmisen murheesta tulee kaikkien murhetta ja siinä on jotain kaunista.

Niin ja, kyllä BB:n seuraamiseen liittyy se pieni vastarinnan ihme. Kun kaikki haukkuu mitä roskaa se on, niin pakko se on katsoa. Vaikka piruuttaan. Se on niin kuin juorulehden lukeminen. Kukaan ei lue, mutta kaikki tietävät, mistä on kyse. 

Katsottua: Juoppohullun päiväkirja: Satua, ei kunnon dokausta, eikä ainakaan helvetillistä krapulaa

Katselin Juoppohullun päiväkirja-elokuvan. Vuosia myöhässä ensi-illasta tietenkin. Ajattelin, että nyt tulee raina, jota saa taatusti haukkua sydämensä kyllyydestä. Huonohan elokuva olikin. Onneksi erilaisella tavalla.

Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja on kirjasarjana helvetin huono. Siksipä se on menestynyt. Viihdettähän ne ovat, eikä mitään kirjallisuusapurahoja havittelevaa korkeakulttuuria. Molemmat unohdetaan yhtä varmasti ja joku kirjoittaa kaikki uudelleen, myös Juoppiksen.

Joskus 2000-luvun alussa luin niitä itsekin ryppyisenä halvalla painettuina repaleisina versioina. Sitten ovat saaneet jäädä. Vuorinen sen sijaan on tehnyt itsestään monitoimijulkkiksen. Saavutus jo sinänsä.

Elokuvana Juoppista ei edes kannattaa ottaa elokuvana. Se on ennemmin sarja hajanaisia kohtauksia, joista kannattaa nauttia sinällään, jos nauttii. Osa kriitikoista lyttäsi tämän elokuvan. Toiset taas kehuivat. Itse en oikein kumpaakaan.

Joonas Saartamo on epäuskottava raskaan sarjan Juha-juopoksi treenattuine vartaloineen ja siloisine poskineen, mutta sen ei kannata antaa täysin häiritä. Jostain se juoponkin on aloitettava. Ei se pöhötys ilmaiseksi tule. Sitä muuten mietin, mistä Juhalla oli jatkuvasti rahaa ryypätä. Rahapula kun on juopon ainainen kaveri.

Elokuvan vahvuudet ovat kuvauksessa ja lavastuksessa. Nautin niistä. Poikkeavat massasta. Ja se, että jääkuningatar Krista Kosonen on saatu tällaiseen tekeleeseen mukaan on jo saavutus sinänsä. No, aikaahan siitä oli. Työtapaturma. Tämä elokuva on vedetty tahallaan yli. Sen kun ymmärtää, niin homma sujuu soljuten. Siis se katsominen.

Ei tätä kannata katsoa sillä silmällä, että tässä varoitetaan alkoholin vaaroista, vaikka loppu hieman töksähtäen siihen viittaa. Juoppokaverit eivät muuten ikinä panisi toisiaan kännissä takaapäin, eivätkä hajoittaisi kämppänsä huonekaluja, koska niitä ei juuri ole. Näin pääsi tapahtumaan elokuvan loppuosassa. Se tekijöille tiedoksi.

Jollain tämäkin elokuva oli lopetettava, niin sitten kai kuolemalla ja alkoholinvaaroilla. Akkahan lähti jo aiemmin, kuten tapana on. AA-ryhmän vetäjä kun tuskin on sitkeimpiä juopottelun seuraajia. Jos haluaa nähdä elokuvan alkoholista ja helvetillisistä, tappavista krapuloista, kannattaa kääntyä toisen elokuvan puoleen.

Eikä tässä mitään bukowskimaista renttuiluelämäntapaakaan tavoiteta. Kun ei tässä elokuvassa mitään filosofiaa ole. Hyvä sinänsä. Miksi kaikella pitäisi aina edes olla jokin tarkoitus? Tämä elokuva on teatterimainen, mutta minä helvetti soikoon pidän teatterista.

Yksinäisten katu (runo)

Yksinäisten kadulla,
tietenkin Pariisissa,
lähellä puistoa, 
jossa kärsivät nuoret miehet
pudottautuvat kuolemaansa.
 
Luulevat nähneensä perkeleen,
jota ei muka pääsisi pakoon.

He olivat uhmakkaita,
koska luulivat neitojen huomaavan sen.

He kuuntelivat muiden ajatuksia,
eivät kuunnelleet omaa ääntään.

Yö ei tuonut heille
vastausta, ei rauhaa.

Hijaisuuden.
Ei sydämen arvoista,
kalpeaa neitoa.

Puistossa, nyt,
on estetty pudottautumasta.

Kenelle he epätoivoisina kirjeitä kirjoittaisivatkaan?

Heidän rakkautensa kuoli,
ennen kuin rakkautta oli heille olemassa.

Onko vain rikkailla oikeus rikastua lisää? Tekopyhyyttä ja laskelmointia

Kenenkään järkevän ihmisen mielestä Amazonin ja muiden sademetsien tuhoaminen ei voi olla hyvä ja asia ja oikein. Kaikki muu, mikä siihen liittyy, lipookin jo tekopyhyyttä.

Ensimmäinen tekopyhä on Brasilian presidentti. Hän käyttää härskisti hyväkseen oppimatonta osaa kansastaan. Irtopisteitä saa helpolla, kun antaa köyhille luvan omaan maahan. Ei heitä kiinnosta sademetsien suojeleminen. Heitä kiinnostaa päivittäinen toimeentulo. Kaiken kukkuraksi tuo maa ei edes kauan säily viljavana.

Toiset tekopyhät asustavat länsimaissa, jotka ovat itse riistäneet kehitysmaiden resursseja vuosisadat. Vieläpä orjuuttaneet heitä siirtomaikseen. Nyt sitten syyttävällä sormella torutaan Brasiliaa. Länsimaat kieltävät vaurastumisen kehitysmailta. Se ei vain voi toimia. Kehitysmailla on oikeus vaurastumiseen siinä missä länsimailla.

Länsimaat ovat itsekin tuhonneet metsänsä ja ympäristönsä, vaikkakin Euroopassa on otettu huikeita askelia viime vuosikymmeninä ympäristön hyväksi. Luonto joutuu yleensä kärsimään rikastumisen edessä, niin kehitysmaissakin, joiden ongelma on vielä se, että vaurastumiseen pääsee käsiksi korruption yms. takia harvempi kuin länsimaissa. Apua vaurastumiseen löytyy kotimaassa Sortterilta.

Mikä sitten ratkaisuksi tähän ristiriitaan? Ainakaan se ei maailmaa pelasta, jos brasilialaisia tuotteita ei osteta? Ympäri maailmaa raahataan tuotteita länsimaihin, mutta sen tuomasta saastuttamisesta ei ole kukaan kiinnostunut. Sitä paitsi tällainen boikotti yleensä unohtuu yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. Jo nyt sademetsien pelastamisen into on laantunut alun innostuksen jälkeen.

Ja miksi kukaan ei muista muita sademetsiä? Moottorisaha laulaa ja metsät palavat niin Afrikassa kuin Aasiassa. Siperian metsistä edes vielä mainitsematta. Ja missä ovat ne Euroopan metsät? Ai niin. Ne tuhottiin jo satoja vuosia sitten vaurastumisen tähden.

Katsottua: Trotski: Olisiko Trotski ollut Stalinia parempi?

Netflixiä selatessa tulee välillä olo, että kaikki on jo katsottu. Joko roikun siellä liikaa tai kiinostavaa ei toden totta löydy riittävästi. Enää.

Yllätys olikin, kun löysin Trotski-sarjan. Legendaarisesta vallankumousjohtajasta tehty sarja ja vieläpä venäläisten tekemänä. Minähän olen Neuvostoliiton historiasta kiinnostunut, joten pyörimään sarja oli laitettava. Katsoin sen loppuunkin ja näin ei käy monen sarjan kohdalla.

Sarjasta jäi minulle positiivinen pohjavire, vaikka tietenkin jotkin asiat jäivät häiritsemään. Historiassa on paljon jahkailtu, että mitä jos Lev Trotski olisi saanut Leninin kuoleman jälkeen vallan, eikä kilpailijansa Stalin. Olisiko maailmanvallankumous levinnyt koko maailmaan ja Stalinin vainot toteutumatta. Tuskinpa vain.

Tämä sarja näytti, ettei Trotski sen lempeämpi ollut kuin Stalinkaan. Jopa julmempi ajoittain, joka vallankumouksen nimissä teloitutti jopa bolsevikkeja itseään. Eikä hän tekojaan katunut, sanoi niiden olleen tarkoituksenmukaista. Trotskin nousua johtoon esti Stalinkin lisäksi myös se, että hän oli juutalainen. Antisemitismi oli Venäjällä vallalla.

Eikä Trotski mikään lempeä isä ollut, jolle muutkin sukulaiset olivat korvattavissa. Kaikki hänen lapsensa kuolivat ennen Stalinin tapattamaa Trotskia itseään. Kuvaavaa oli, että Trotski tapettiin jäähakulla. Kylmä mies kun oli itsekin ollut. Trotski oli aidompi vallankumouksellinen kuin itse Lenin, joka ei hänkään lempeä mies ollut. Se on ehkä hänen perintönsä jälkimaailmalle.

Stalin oli tässä sarjassa ylinäytelty kiiluvasilmäisenä petona. Jotenkin epäuskottava hahmo. Trotski itse pysyi kehujen puolella, joskin taas kerran väkisin lisätyt rakastelukohtaukset ja painajaisnäyt hieman huvittivat enemmän. Frida Kahlon, joka kylläkin ilmeisesti oli Trotskin rakastajatar tämän Meksikon pakolaisvuosina, esittäminen sylistä syliin kiertävänä kiertopalkintona herätti myös minussa kummastusta.

Nämä puutteet kun jättää pois, niin venäläiseksi sarjaksi Trotski on yllättävänkin jouheva ja nopeatempoinen. Paikoitellen yllättäväkin, välillä pitkäpiimäinen. Historiallisissa sarjoissa vain muut henkilöt kuin päähenkilö jäävät usein ohueksi sielunmaailman kuvailultaan.

Trotski ei vieläkään käsittääkseni ole saanut Venäjällä anteeksiantoa, kuten ihme kyllä esimerkiksi Stalin. Monet eivät muualla edes varmaan tiedä, kuka Trotski oli. Ehkä Trotski oli liian etäinen ja älyllinen, eikä hän sytytä ihmisiä. Hävisihän hän valtataistelun älykkyydeltään keskinkertaisemmalle Stalinillekin.