Luettua: Benito Mussolini: Puhun Brunon kanssa

Wikipediasta huomasin, minä kun rakastan kaikkea turhaa tietoa, josta minulle ei ole hyötyä. Niin, huomasin, että Italian diktaattorilta Benito Mussolinilta on suomennettu sodan aikana yksi teos, Puhun Brunon kanssa.

Kirja löytyi kuin löytyikin Pasilan kirjaston kirjavarastosta. Tätä kirjaa ei ole varastettu kuten Hitlerin Taisteluni -kirjalle käy. Syykin on selvä, eihän kukaan tästä teoksesta tiedä. En edes minä tiennyt, vaikka omaan jonkilaiset taidot kirjallisuudesta.

Kirja ei ole poliittinen teos siinä missä Mussolinin virkaveljen Taisteluni -kirja on. Ei käytännössä lainkaan poliittinen. Mussolinin kirja on surukirja hänen lento-onnettomuudessa kuolleesta pojastaan Brunosta. Surua siinä on vain rippeeksi.

Mussolini ei ollut kovinkaan taitava kirjoittaja toimittajamenneisyydestään huolimatta. Ainakaan tämän kirjan perusteella. Uuvuttava ja detaljeja rakastava kirjailija, eikä kustannustoimittaja ole uskaltanut tietenkään sanoa tätä Mussolinille.

Eikä suomennoskaan ole uskaltanut irroitella. En italiaa osaa, mutta tilaustyö on tainnut olla vuonna 1943 ei enää niin intohimolla tehty, juuri ennen Mussolinin imperiumin romahdusta.

Italiassa kirja oli ilmestynyt vuonna 1941, jolloin Italian imperiumin romahdus oli vasta alkanut ja Brunon tehtäväksi tuli olla eräänlainen sodan uhri, joka todisti, että Il Ducekin antoi omistaan sodalle. Se lienee kirjan tarkoitus. 

Jonkinlaisiin kaunokirjallisiin ansioihin Mussolini yltää luvussa, jossa hän käy katsomassa kuollutta poikaansa vaimonsa kanssa. Perheen lahjakkaan lentäjäkultapojan menetys sattui kaikkivoipaiseen diktaattoriinkin, äidin tuska on taas aina kova.