Päivän musiikkiajatus: Poika saunoo

En tiedä, onko tässä kyse ironiasta, mutta ainakin toivon, että tämä ruotsalaistyttö tykkää niin paljon Suomesta kuin väittää.

Tässä biisissä on samanlaista vetovoimaa kuin Irwin Goodmanin ralleista tehdyissä hitaammissa versioissa.

Itse en välitä jääkiekosta, mutta suomalaisten intohimossa jääkiekkoon on jotain liikuttavaa. Juhlissa on aina myös surumielinen puolensa.

Kohukaunotar Tabe ja seuraajat

Tabe Slioor oli Suomen ensimmäinen kohukaunotar ellei ensimmäinen. Puoliksi persialaissyntyisen Taben elämä ei ollut helppoa 20- ja 30-lukujen Suomessa. Isällä paljastui olevan toinen perhe Ruotsissa ja Tabe joutui lastenkotiin.

Ennen naisella ei ollut muuta mahdollisuutta pärjätä kuin miehen kautta. Niinpä Tabe löysi itsensä Helsingin kaupunginjohtajan rakastajattarena. Kohu jopa 50-luvun mittakaavassa oli valmis. Lopulta Tabe myi tarinansa miestenlehdelle ja oli hetkessä maan ykkösjulkkis.

Ja paheksunta tietenkin Tabea kohtaan ankaraa, vaikka rakastaja oli naimisissa ja Tabe ei.

Olen aina ihaillut naisia, jotka eivät välitä siitä, mitä muut ajattelevat heistä. Eivät leiki prinsessaa tai siveää, varsinkin kun elämä on  nykyisin mitä on. Tai eivät takerru iänikuiseen ajatukseen siitä, että miehet estävät heitä ottamasta, mitä he haluavat. Länsimaissa kun se ei edes oikein enää pidä paikkaansa.

Moni nainen haluaa kuitenkin edelleen täyttää yleisesti hyväksytyn käyttäytymisen tunnusmerkit ja useimmiten melkeinpä toisten naisten takia, eikä niinkään miesten paheksunnan takia.

Työssäni toimittajana olen tavannut kaikenlaisia kohukaunottaria. Moni pitää kohukaunottaria tyhminä, mutta sitä he eivät välttämättä ole. Moni pitää kohukaunottaria myös rikkinäisinä ja jollain tapaa hyväksikäytettyinä entisessä elämässään. Osa sitä kyllä on.

Avoimesti kauneudellaan ja seksikkyydellään hyötyviä naisia paheksutaan jostain syystä. Suurimpina paheksujina ovat yleensä toiset naiset. Vaikka aivan tavallisilla naisillakin on iso valta miehiin, koska heillä on jotain sellaista, mitä miehet jatkuvasti haluavat. Miesten rakkauden ja lämmön kaipuu ei tunnu koskaan sammuvan. Jos joku tekee tuosta julkista, niin se on sitten suurempi rikos.

Elämme vielä sellaisessa maailmassa, että nainen ei saisi tahtoa kovasti jotain. Vaikka tämä haluamisen kohde olisi esimerkiksi julkisuus. Siinä suhteessa elo miehenä on helpompaa, vaikka esimerkiksi sikaileva mies on varmemmin otsikoissa kuin sikaileva nainen.

Mutta yhtäkään miestä ei tuomita sen takia, että hän on komea ja seksikäs. Ja haluaa olla julkisuudessa.

Jos minulla olisi kaikki, niin hankkisin...

Televisio pursuaa antiikkiin ja vanhan tavaran metsästykseen liittyviä ohjelmia. Kotimaisia vaihtoehtojakin on jo useampi.

Minä pitäisin kovasti kaiken vanhan tavaran keräilystä, jos vain olisi rahaa, tilaa ja aikaa.

Tässä haaveitani:

-Kaksintaistelupistooleja 1800-luvulta.
-Huonekaluja 1930- ja 1940-lukujen kaupunkilaiskodeista.
-Klassikkokirjojen ensipainoksia. Mieluiten kirjailijan signeerauksella.
-Miestenvaatteita vuoden 1967 Lontoosta.
-Miestenvaatteita 1800-luvun romantiikan aikakaudelta.
-Lähes kaikkea toiseen maailmansotaan liittyvää
-Lähes kaikkea 1960- ja 1970-lukujen rocklegendoihiin liittyvää noilta vuosikymmeniltä.
-Lähes kaikkea 1920- ja 1930-lukujen suomalaisiin runoilijoihin liittyvää.

Olenko vain yliherkkä?

Eräästä naistenlehdestä luin, silloin tällöin kun niitä selailen, että nyt on tunnustettu tässä maailmassa yliherkkien ihmisten olemassolokin.

Moni ajattelee varmasti, että yliherkkyydellä tarkoitetaan vain tunneyliherkkyyttä, mutta ei, yliherkkä voi olla äänille, valolle, jutun mukaan melkein kaikelle.

Yliherkkiä nykyisin väittävät miltei kaikki ihmiset olevansa, vaikka olisivatkin itsekkäitä kuin mitkä.

Itse olen yliherkkä äänille, jopa ovenpaukahdus tai yllättävä huudahdus saa säikähtämään kunnolla.

Samoin tilaisuudet, jotka pursuavat ihmisiä ja heidän puhettaan, saavat minut ahdistumaan. Ahmin kaikkea puhetta ja luonnollisesti ylikuormitun. En osaa erottaa tarpeellista ja tarpeetonta.

En oikein koskaan muista ensimmäisellä kerralla esiteltäessä edes ihmisen etunimeä, koska mieleni räpeltää samaan aikaan monen muun asian kimpussa.

Aistit tai niiden tunnistaminen on toisilla ihmisillä vahvempi kuin toisilla. Aistin esimerkiksi hyvin ihmisten mielialoja, välillä tuo taito on jopa ahdistavaa, koska mieliala tarttuu helposti, varsinkin jos mieliala on negatiivinen.

Ja liikenne uuvuttaa minut täysin, sillä liikenteessä on tarkoituskin tarkkailla montaa asiaa samaan aikaan.

Valkean kaupungin kauhut

Leningradin piirityksen murtamisen 70-vuotisjuhlallisuuksia vietettiin tammikuun lopussa.
Kyseessä on luonnollisesti venäläisille tärkeä asia, vaikka Neuvostoliiton sodanjohto osaltaan aihetti Leningradin katastrofin heidän kieltäytyessä evakuoimasta siviilejä lähestyvien saksalaisten tieltä. Evakuointi kun olisi heidän mielestään lietsonut tappiomielialaa.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Venäjä-kaunaa vai kritiikkiä?

En ole Vladimir Putinin suurin fani, mutta ennen Sotshin olympialaisia minua on häirinnyt suuresti ihmisten, ainakin länsimaalaisten toimittajien ja oman elämänsä aktivistien suhtautuminen kisoihin.

Jokaikinen virhe ja keskeneräinen rakennus raportoidaan jämptisti. Oikein mikään ei ole Sotshissa hyvin. Rahaa on palanut paljon, kaikki rempallaan ja ihmisiä häädetty kodeistaan. Suloisesti on unohdettu, että esimerkiksi Helsingin olympialaisissa aikoinaan häädettiin pultsarit ja homot pois kisaturistien silmistä. Samaa on tehty sen jälkeenkin muissakin kisoissa.

Kaikki tiedämme, että harvoissa olympiakisoissa mikään on ollut kokonaan valmiina, kun kisat alkavat. Sotshista länsitoimittajat raportoivat jämäkästi kuinka hirveää kaikki on sosiaalisessa mediassa.

Epäilen, että Rio de Janeiron kisoissa ei vastaavaa tule tapahtumaan. Olisihan väärää tuomita, kuinka kehitysmaa laittaa rahaa likoon jumalattomasti rahaa, vaikka oma kansa elää kurjuudessa.

Länsimaita tuntuu kismittävän erityisesti homojen oikeudet Venäjällä. Suloisesti on unohdettu, että homoseksuaalisuus on rikos hyvin monessa Afrikan, Aasian ja Lähi-idän maassa. Tuohon epäkohtaan ei syystä tai toisesta ole haluttu puuttua. Väkisin mieleen pulpahtaa, että onko Venäjä maailman ainoa maa, jossa on parantamisen varaa.

Venäläisille itselleen kisat ovat iso juttu. Avajaiset olivat parhaimmat, mitä olen aikoihin olympialaisissa nähnyt. Koskahan länsimaat olisivat kiinnostuneet itse kisoista, eikä Venäjän sivaltamisesta.

Venäjä ei ole sama asia kuin Vladimir Putin, se on monelta unohtunut.

Gambian runoja

Minulta on kysytty
täällä päivässä enemmän vointiani
kuin kotona koko vuonna.
Haluavatko he rahaa? Kuka ei haluaisi.
Rahan merkityksen huomaavat vasta ne,
joilla ei ole rahaa.Raha minulta on ruokaa heille.
-----------------------------------------------------
Maria, jolla on jumalainen vartalo,
sanoi minua komeaksi
ja miksi vain sanon
ehkä rakkaudelle.
En usko Mariaa, en usko ketään.
Elämä kanssani Suomessa
ei olisi sen helpompaa
kuin elämä turisteja odottaen
parhaat päivänsä nähneessä baarissa.
Hän haluaisi tavata minut uudestaan, minä ehkä.
------------------------------------------------------
Meri pauhaa, hiekka on upottavaa.
Lihava, lyhyt valkoinen mies ja
nuori, pitkä musta poika
halaavat toisiaan.
Kävelevät rinnakkain.
Täällä homous on rikos.Se ei heitä haittaa.
Valkoinen mies maksaa itsensä ulos.
Ja taksikuski kysyy
haluaako joku tuoretta lihaa.
-------------------------------------------
Uusi vuosi.
Meille riittää syötävää,
mutta riittääkö heille.
Palomiehet vahtivat
rakettien räjähdystä.
He eivät liiku,
vaikka yksi raketeista räjähti maassa.
Minä en pelkää.
Tarjoilijatar haluaisi kutsua minut syömään,
mutta olen väsynyt rakkauksiin.
Kiirettä en pidä.
Tällaista uutta vuotta en enää koe.
Syntistä Senegambiaa, Banjulin slummeja.
Rastat eivät juo, mutta polttavat
tupakkaan käärittyä pilveä.
Joisivat.
--------------------------------------
Afrikan haju on jotain muuta.
Se ei ole henkäys yksitoikkoisuutta.
Ei totisuutta, ei pahan odottamista.
Ei väsymystä.
Se tulee sisällesi, jää sinuun.
Halusit olla sen lähellä tai paeta sitä.
Se on haju, jota ymmärrät
tai se karkaa.
Jos pelkäät antautua sille mitä et tunne.
---------------------------------------------
Ihmisissä on merkillistä ylpeyttä.
En pääse siitä selville.
Rauha. Valot sammuvat. Sähkökatko.
Minun täytyisi lähteä hotellilta.
Päätin jäädä.
Valehtelin hänelle.
Sanoin, etten usko Jumalaan
ja etten halua koskaan rakastua.
------------------------------------------------
Kaikki tuntevat minut.
Minä en ketään.
Nimet eivät jää mieleen, kasvot kyllä.
Myöhemmin tulen kauppaasi
ystäväsi jo olen.
En sitä tiennyt.
---------------------------------------------
Poika kaatopaikan laidalla.
Rahaa vastaan hän näyttää muuttolintuja,
jotka ovat lentäneet Euroopasta
tälle haisevalle kaatopaikalle.
Euroopassa niitä suojellaan,
täällä ne liottavat itsensä likaan,
lentääkseen takaisin Eurooppaan
joka on täällä yhteinen haave.
Kilpailu ja elämä Euroopassa
on lastenleikkiä ihmisille,
jotka viljelevät riisiä
kaatopaikan hajujen alla.
..........................................................
Hän kuoli 23-vuotiaana.
Hän oli kauniin naisen sisko,
joka on ylpeä ja rohkea.
Naisen, joka ei kysy apua,
ei anele, ei pyydä,
afrikkalainen nainen parhaimmillaan.
Sen miehen lapsi,
jolla oli kaksi vaimoa ja kaksitoista lasta.
-------------------------------------------
The Bossman hakkaa
kädellään baarin pöytään.
Hän haluaa tuplaviskin.
Isomahaista ruotsalaista
seuraa vaivaantunut vaimo. Lihava hänkin.
Hotellin baarissa todellisuus muuttuu.
Omassa maassa alistutaan
omien herrojen edessä.
----------------------------------------

Punainen Afrikan hiekka
sulaa lumeen Helsingissä.
Olen kotona, on hiljaista.
Olen nähnyt niin paljon,
että tiedän,
miten maailma ja ihmiset
makaavat yhdessä sikinsokin.
Saavat lapsia, joista huolehtivat tai eivät.
Kaikki on kaunista, kun ymmärrän itseäni.
Minä palasin rakennettuun hyvinvointiin.
He jäivät iloonsa ja suruunsa,
toivoen, että auttaisin.
En osaa auttaa sanoin,
rahanikin ovat rajalliset.
Onko millään merkitystä.
Elämä on lyhyt, seikkailuja en hae,
Minä näen vaikka yksin.
Jos en, vetäkää minut sinne,
minne en koskaan luullut meneväni.

Vastarintaa pelkoa vastaan

Kuva: Saana Inari 2014/Vastarinta

Marguerite Duras ei ole kirjailijoista minulle tutuimpia. Niinpä oli aika ajoin haasteellista katsoa hänen Ranskan miehityksen ajan novelleistaan dramatisoitua näytelmää Vastarinta.

Se on ehkä vaikein näytelmä, jonka olen eläessäni nähnyt. Käsiohjelma on kerrankin tarpeen muuna kuin muistona. Mutta eipä tässä elämässä tarvitse päästä helpolla.

Durasin oikeasta roolista Ranskan vastarintaliikkeessä toisen maailmansodan on kiistelty, samoin kuinka paljon novelleissa on Durasia itseään.

Roolihahmot näin ainakin itse kaikki Marguerite Durasina itsenään. En tiedä, oliko näin tarkoituskin. Novelleissa lukemani mukaan näin oli.

Vastarintaa näytelmässä roolihahmot kävivät lähinnä itseään vastaan, omaa pelkoa vastaan. Se lienee se kovin taistelu. Silloin kun kestät kidutusta, kidutat tai hoivaat keskitysleirillä näännytettyä miestä henkiin.

Teatteri Jurkalla on pieni ja intiimi näyttämö. He eivät yksinkertaisesti voi elvistellä näyttävillä lavasteilla, vaan luottavat iholle tulevaan tunteeseen ja tekstiin. Pakoonkaan et pääse. Tässä näytelmässä lavasteena toimi vain sermi ja jokunen tuoli. Olisivat tosin voineet olla mielestäni sentään 1940-luvulta.

Jurkan toimiva paketti kuitenkin toimii. Näin Vastarinnassakin.

Vastarinta on naisnäyttelijöiden näytelmä. Tanjalotta Räikkä, Laura Rämä ja Anna-Leena Sipilä tekevät eri-ikäisinä näyttelijöinä kelpoa työtä ja erottuvat toisistaan. Ainoa mies(ääni) olikin Gestapon kuulustelussa käytetyn mankan ääni.

En ole lukenut näytelmään käytettyjä novelleja, joten en osaa sanoa, kuinka orjallisesti näytelmä noudattaa alkuperäistekstejä. Kirjallisuuteen Vastarinta ei sortunut ehkä kuin paikoin.

Vaikeinta oli päästä roolihenkilöiden ajatuksiin sisälle, varsinkin kohtauksessa, jossa puhutaan täysin pimeässä tai seinälle. Silloin täytyisi olla sataprosenttisen keskittynyt saadakseen kohtauksesta kaikki irti. Se ei onnistunut minulta.

Parhaimmillaan näytelmä oli, kuten niin moni muu näytelmä, väliajan jälkeen. Keskitysleiriltä palaavan miehen, Robert L.; oli kääritty kokonaan kääreisiin. Siinä kuvastui hyvin kuoliaaksi surkastuneen miehen eristyneisyys muiden sodasta kärsivien joukossakin.

Duras jätti miehensä sen jälkeen kun hoivasi tämän elävien kirjoihin. Pelkoa kai sekin. Mikään kun ei palaa ennalleen sodan jäljiltä, vaikka ulkokuori siltä näyttäisi entiseltä.

10 albumia, jotka ostivat minut

Facebookissa leviää kysely, että mitkä 10 albumia ovat sydämesi valtiaita. Ohessa minun listani sen suuremmitta pohdiskeluitta, eikä välttämättä edes paremmuusjärjestyksessä. Best of -kokoelmat jätin tarkoituksella pois.

John Lennon: Imagine
The Doors: L.A.Woman
Nirvana: Mtv unplugged in New York
Oasis: (What´s the Story) Morning Glory
Sir Elwoodin hiljaiset värit: Puoli viisi aamulla
Johnny Cash: At Folsom Prison
The Beatles: White Album
Bob Dylan/The Band: Before the Flood
U2: Pop
Amy Winehouse: Back to Black

Pääsylippu hullujenhuoneeseen

Tällä viikolla luin Historia-lehdestä, minä kun olen historian harrastaja, että keskiajalla lontoolaiseen mielisairaalaan myytiin pääsylippuja.

Paikan toimintaa rahoitettiin viemällä kunniallisia kansalaisia katsomaan kahleissa ja paskassa riutuvia hulluja.

No ajat ovat muuttuneet, mutta samanlaista hullujenhuoneen töllistelyä esimerkiksi tosi-tv:in pahimmillaan on.

Ihmisiä sekä pelottavat että kiehtovat ihmiset, jotka ovat luisuneet ainakin näennäisestä normaaliudesta alaspäin.

Moni nyt taas syyttää minua synkeydestä, mutta ihmisillä tuntuu olevan tarve toisen ihmisen ivaamiseen ja pilkkaamiseen. Kyse on eräänlaisesta vapauden tunteesta, että jollakin menee huonommin kuin itsellään.

Ja eräänlaisesta helpotuksen tunteesta, ettei minulle käynyt noin.