Ei joutunut armas aika

Tänään päättyivät ilmeisesti koulut. Kun muistelen omia koulunpäättäjäisiäni on tyhjä olo. Tuskin muistan niistä mitään. Yleensä olin tyytyväinen, että pääsin koulusta pois useammaksi kuukaudeksi, mutta en sen takia, että pääsisin kirmaamaan kesälaitumille. Olin tyytyväinen, koska pääsin eroon muista oppilaista.

En koskaan saanut Hymypoika-patsasta. Ei ihme, koska en ollut kouluaikoina erityisen hymyilevä ja vielä vähemmän suosittu hahmo lasten keskuudessa. Ala-aste oli kyllä vielä inhimillinen kokemus ja jopa koin silloin, että koulu ja jotkin opettajat tavalla tai toisella kannustivat minua. Ylä-aste Korsossa olikin sitten maanpäällistä helvettiä tai lähellä sitä.

Ihmiset tekevät kovin ison numeron koulujenpäättäjäisistä. Normaali-ihmisille ja perheille ne kai ovatkin merkittävä asia. Minusta koko idea ihmisen arvostelemisesta numeroin on suoraan sanottuna perseestä. Se on se ensimmäinen askel, millä ihmisen hyödyllisyys tai hyödyttömyys määritellään koko loppuiäksi.

Todistuksensaamisella oli vaikutuksensa kehittymättömään lapsen mieleen. En koskaan kuvitellut saavani huipputodistuksia, koska en ollut huippuoppilas. Olen keskinkertainen ja joissakin aineissa huippuoppilas. Mutta se vertailu mikä alkoi todistuksien jälkeen, se on sitä kilpailuyhteiskunnan alkua parhaimmillaan. En koskaan kertonut muille lapsille numeroitani ja muillekin vain koska tarvitsin allekirjoituksen.

Koko idea siitä, että vanhemmat änkeävät kouluun juhlimaan lastaan puistatti minua. Halusin aina pitää koulu- ja koti-asiat erillään. En ymmärtänyt, miksi en vain olisi saanut ottaa rauhassa sitä paperia käteeni ja poistua niiden ihmisten joukosta joihin en kuulunut taas muutamaksi kuukaudeksi. Lapsuudessani se vielä onnistui, nyt kai vanhemmat pakotetaan väkisin kouluun.

Hyvääkin oli. Noin 25 vuotta sitten kenellekään ei olisi tullut mieleenkään valittaa jostain suvivirren hoilaamisesta, joka oikeastaan on vain ikävystyttävä kappale.

Mutta ehkä nämä koulujenpäättäjäiset ovat minulle vaikeita seurattavia. Olin aika yksinäinen lapsi ja tunsin olevani yksin maailmassa. Yksinäinen olin muiden joukossa. Se kiukuttaa, ettei muilla ollut tai ole samaa. Minä en syöksynyt yhteisiin seikkailuihin muiden lasten kanssa. Minä luin Napoleonin viimeisestä taistelusta. Ehkä minusta tuli siten minä.

Sitten kun avaruusoliot tulevat

En ole oikein koskaan innostunut tieteis- tai fantasiajutuista, paitsi Star Trekistä. Mutta siinä onkin filosofinen rauhansanoma. Ennakkoluulottomasti kuitenkin katsoin televisiosta dokumentin, joka kertoi oikeiden tiedemiesten suulla, miten maapallon käy, kun avaruusoliot hyökkäävät.

Usassa on kuulemma oikein varauduttu tähän uhkaan valtiovallan toimesta, tietenkin salaisin projektein. Uskokoon ken haluaa. Tuskin he silloin niistä televisiossa kertoisivat.

Dokumentti oli valitettavasti pettymys, avaruusoliot voitettiin lopulta perinteisin sissisodan keinoin. Muutenkin dokumentti oli sotaisa, ikään kuin sota olisi ainoa keino ratkaista yllättävä kohtaaminen. Amerikkalaiset ovat ilmeisesti oppineet seikkailustaan maailman mannuilla, että nokkaan tulee, vaikka olisi kaikki maailman parhaimmat aseet.

Perusasetelma dokumentissa oli tylsä. Miksi oletetaan aina, että avaruusoliot tulevat vihamielisin aikein. Ihmiset ovat valloittaneet toisiltaan (heikommalta kulttuurilta) maita ja tappaneet toisiaan tolkuttomasti, mutta luulisi, että universumimatkailuun kykenevät avaruusoliot olisivat jo ylittäneet tappamisen halun. Heidän olisi todennäköisesti oltava todella älykkäitä.

Se on tietenkin mahdollista, että universumimatkailijat ovat luonnostaan aggressiivia, koska heidänhän olisi luultavasti kerättävä elämisensä aineet matkoilla planeetoilta toisille. Harva luopuu omastaan vapaaehtoisesti universumissakaan, luulisin.

Lisäksi epäilen ihmiskunnan kykyä yhdistyä ulkoisen uhan edessä. Eihän siihen ole pystynyt edes YK. Ihmiset haluavat vetää välistä, se on niiden luonto. He haluavat selvitä itse, eikä pelastaa koko ihmiskuntaa, muutama tyhmänrohkea ehkä. Toisaalta sodat ovat todistaneet, että hajainenkin yhteiskunta löytää yhteisen sävelen.

Mutta mikä sieltä avaruudesta ihmiskuntaa uhkaisi? Todennäköisimmin jokin jättilohkare, joka tekee pääosasta ihmiskuntaa selvää. Silloin toteutuisi niin monen filosofin ja ajattelijan toive. Meistä todellakin säilyisi hengissä vain se parempi aines.

Mutta jos sieltä tulee jokin elävä olento, tyytyisikö se vain tarkkailemaan sekoiluamme, nappaisi muutaman tutkimuskappaleen ja suihkisi sitten tiehensä. Niinhän ne jotkut väittävät, että ovat useammallakin keikalla olleet ufoissa.

Yhteistä kieltä ei olisi, emmehän me ymmärrä eläimiäkään, miksi hekään meitä. Töllistelisimme toisiamme. Sitten alkaisi hieno ystävyys tai kaiken loppu.

Ne jyrää meitin

Ne jyrää meitin! on eräs legendaarisimmista Tuntemattomasta sotilaasta lähteneistä sitaateista. Kyse oli lähes täydellisestä epätoivosta Neuvostoliiton valtavan materiaali- ja miesylivoiman edessä yhtenä Suomen historian kohtalokkaimmista hetkistä kesällä 1944 suurhyökkäyksen riehuessa pahimmillaan.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Milloin urheilusta tuli liian vakavaa?

Urheilun arvokisat muuttuvat kiusallisiksi katsoa, elleivät sitä jo ole. Venäjän ja länsimaiden heikot suhteet pilaavat jo urheilun katselun nautittavuutta.

Normaali kansallistunne on mielestäni ihan ok urheilukisojen yhteydessä, mutta tällä hetkellä hyöritään salamikfonien ja salaliittoteorioiden parissa. Itse urheilu jää sivuun.

Suomalaisten jääkiekkojoukkue sentään kasvoi hylkiöjoukkueesta finaaliin asti. Ne, jotka haukkuivat joukkuetta aluksi ylistivät joukkuetta lopuksi, kun pelit alkoivat kulkea. No, näinhän se menee.

Ainahan urheilu on herättänyt iloa kuin kiivastustakin. Siksi ihmiset pitävät urheilusta, mutta urheilu on nykyisin välillä vakavampaa touhua kuin politiikka. Sääli. Koskahan taidekin jää näiden valtioiden välisten kiistojen alle?

Päivän musiikkiajatus: Jim Morrison - The Lost Paris Tapes

Näitä Jim Morrisonin nauhoja kuunnellessa tuli mieleeni, etten ole koskaan lausunut nauhalle tai ääneen runojani julkisesti. Pahoin pelkään ettei koskaan näin tapahdu, vaikka jotkut ovat väittäneet minulla olevan miellyttävä ääni. En tiedä siitäkään.

Tukholman runoja

He tekevät onnelliseksi
Tukholmassa on vaikea saada olutta ennen yhtätoista.
Minä heräsin ikkunattomassa hytissäni
laivassa, joka ei enää kulje.
Aurinko näyttäytyy, mutta on hieman kylmä.
Hytin pienuus ja pimeys lamauttivat minut nukkumaan.
Kiinalainen tyttö viilaa kynsiään, ei ole huomaavinaan minua.
Haluaisin tilata.
Toisessa paikassa olutta kaataa minulle
vaalea, kaunis tyttö.
Tuoppi ja kauniit naiset
tekevät kenet tahansa onnellisiksi.
Niitä ei ole koskaan liikaa.
Ne lämmittävät, ei tunne itseään pieneksi.
Ärsyttävimpiä ovat turistit.
Miksi on kuvattava, miksi ei muistettava.
Minä vaan laihdun, en tahdo ravintoa.

Ihmiset rakkaudetta
Ihmiset kävelevät käsikkäin. Rakastavaiset.
Rakkautta on välkkyvissä yhteisissä unelmissa.
On löydetty, on saavutettu. Se tärkein rakkaus.
En sitä halua, vaihtoehtoni on toinen rakkaus.
Ihmiset heiluvat ilmassa.
Eläköön elämä, joka minulle annettiin.
Kiertoajeluni. Saa jäädä.
Muut tietävät mitä tehdä. Minä kierrän ja minä odotan. 

Kokeilu
Vanha mies kärrää rollaattorilla omaisuuttaan.
Kansankoti ei ollut hänelle onnistunut kokeilu.
Olisiko pitänyt jäädä Kurdistaniin?
Toisaalla hampaaton narkkari
yrittää syödä, mitä hampaillaan pystyy.
Ruotsissakaan kaikki eivät ole onnellisia. Jos missään.
Köyhät ovat samat missä liikutkin.
Valitsen ensi kerralla hotellini paremmin.

Hän muisti minut
Hän muisti minut.
Sytytti minulle kynttilän.
Niin vähään tyydyn. Niin vähä kohentaa yksinäisen mieltä.
Ei tarjoilijatar muista kaikkia kasvoja tuhansien joukosta.
Minun muistini. Se on niin lyhyt, se on niin pitkä.
Jos minulla olisi vain nälkä, loppumaton rakkauden jano.

Aamuyöllä Tukholmassa
Ne, jotka rakastavat musiikkia ja eläimiä,
voivatko he rakastaa ihmisiä,
heidän läpi kävelen, asemalle pois.
Saan nähdä unta, tulla pois. Hengenvaarallista.
Kuljen aamuyöllä Tukholman asemalle.
Ketään ei näy. Aivan hiljaista.
Kierrän kuninkaanlinnan. Siellä kummittelee.
Jokaisella linnalla ja kuolevaisella on kummituksensa.
Huomenna Pariisiin,
annan Tukholman nukkua.
Se oli minulle hyvä.

Pariisin runoja

Synnitön kaupungissa
Minussa ei ole syntiä, synninhalua, syyllisyydentuntoa.
Synnin kaupunki on Pariisi.
Tänään minua on yritetty saada useasti seksikapakkaan.

Jos yritän toisella sävelellä.
Kivellä, mistä nimet ovat kadonneet pois.
Katson niitä läpi.

Huonojalkaiset saksalaiset valloittajat täällä,
katsomassa, onko täällä niin kuin ennen.

Nämä ovat kalliita runoja,
kukaan ei niistä minulle maksa.
Maksan kaiken. Bulldogitkin kuulee, niitä Pariisissa rakastetaan.
Jaksettava kävellä.
Jossain vaiheessa isketään takaisin.

Minä en tunne kohteliaisuuden sääntöjä.
Sellaisia en ole tuntenut.
Monsieur.

Vastasyntyneet syntyvät kuolleena vastaanottaakseen elämän.
Kukaan ei ole valittanut elämästä. En minä. 

He luulevat
Kerjäläinen häädetään kirkon ovelta.
Madame, olkaa hyvä. Poistukaa.
Kerjäläisiä, kerjäläisiä,
sieltä yhdestä maasta ne tulevat.
Onko sinulla sitä ja sitä, asun kadulla, ei.
Minulla ei ole mitään.
Me kylvemme rahassa ja rakkaudessa, he luulevat.

Kuollut Jim
Siellä hän lepää, Jim Morrison.
Kaikilla on kiire hänen luokseen,
hänellä ei ole kiire minnekään.
Hän tuli kuolemaan Pariisiin.
Kiveä päällä, luut jäljellä.
Levätä voi kaukana kotoaan.
Häiritsevät ainoastaan tuntemattomat,
joille merkitset enemmän kuin
riitaantuneet, etäiset läheiset, entiset rakkaudet.
Väärennettyjä eivät ole
historian värjäämät tunteet, totuudet kuolleesta kuuluisuudesta.

Pariisittaret
Pikku pariisittaret,
löntystelevä kurjuus heistä kaukana.
Minä menetän sen järjen mikä minulle jäi.
Katsoessani teitä
säästän itseäni teitä varten.
Toivoa on, jos on aikaa.
Olen teistä kaukana, aika minusta.
Sielullani saan koskettaa.
Ne kuluneet ranskalaiset korot.
Minun pääni kääntävät jumalattaret.
Marttyyrit.




Kohteliaat kurjat
Amelien paikassa.
Sen jälkeen viiniä.
Viiniä.
Pigalle.
Pigallen baarin nurkassa mies
kaipaa olemattomia hiuksiaan.
Harmaita ennenaikojaan vanhentuneita miehiä.
Tuhmia tyttöjä riittäisi heillekin.
Humalaisilta lohkeaa aina rahaa.
Jos ei muuta. Surua ja valheita.
Kohteliaat kurjat Pariisissa.

Joi täällä
Ernest Hemingway kävi täällä ja joi.
F. Scott Fitzgerald myös.
Lukivat toisilleen kirjojaan.
Hinnat olivat silloin alhaalla ja katakombit.
Maineesi vei rahat minulta.
Kallis on etsijän tahto.
Tarjoilija hymähti minulle.
En ole varakas löytäjä ja ottaja.
Nuhjuinen runoilija olen.
Sain sen minkä kadotin takaisin.
Kaksi kertaa kävin luonasi.

Hiljainen hauta
Siellä he lepäävät.
Napoleon ja hänen poikansa.
Pojan haudalla ei hiljenny kukaan.
Hän sattui syntymään sellaisen miehen pojaksi,
joka ei suostunut katoamaan historiasta.
Hän oli suureellinen mies,
pojasta emme tiedä.
Unohdus on ottanut Joseph Bonaparten.

Kallis elämä
Montparnasse. Olitte kerran Pariisissa tekin.
Suomalaiset suuret, taiteilijat silloin.
Mistä puhuitte? Mitä joitte?
Teillä oli toisenne.
Yksi tuli. Muut perässä.
Humalassa yhtäaikaa absintista
pääsystä pois kylmästä, ilottomasta kotimaasta.
Rahalla sai paljon silloin.
Viinaa, naisia ja halvan huoneen.
Kallis elämä myöhemmin.
Kauniita sääriä meille, kiitos.

Viattomuuteni vietiin
Ei mikään niin kuin Pariisi.
Hän vei viattomuuteni. Varas.
Kerroin rakastavani kaupunkia.
Näin se palkittiin.
Mies rukoilee allahia ovensyvennyksessä.
Auttaako allah häntä?
Hänellä ei näytä olevan asuntoa.
En halua vastoinkäymisiä loppuelämäksi.

Sataa. Hetken päästä aurinko.
Kissa säikähtää minua.
Katoaa Montmartren hautausmaan suojaan.
Minun aikani Pariisissa loppuu.

Tommy Tabermann oli hyvä mies

Tommy Tabermannin runoista koottu Runot 1970-2010 lienee eniten mukanani matkustanut kirja. Se ehti käydä Tukholmassa ja Pariisissa, mutta kohta Kallion kirjasto saa omansa takaisin.

Vaikka en edesmennyttä Tommya koskaan tuntenut, uskaltaisin väittää, että hän on ollut yksi sympaattisimmista hahmoista, jota Suomen kirjallisuuspiireissä on nähty. Kuka ei voisi olla pitämättä miehestä, jonka missiona oli levittää rakastamisen ja välittämisen sanomaa.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Kuvakertomus Pariisista

Papitkin ovat kännykkäajassa.

Jim Morrisonin haudalla. Pariisin hautausmaat ovat viehättäviä. Viihdyin niissä. Varsinkin ränsistyneet vanhojen aatelissukujen sukuhaudat, joita kukaan ei kaipaa herättivät mielikuvituksen eloon.

Asunnottomia Pariisissa riitti. Joskus teltta saattoi olla ihan keskuskaduillakin.

Pulut ovat aina kuvauksellisia kaupungista riippumatta.

Amelie-elokuva on uusimpia Pariisin turistiryntäyksen aiheuttajia.

Ernest Hemingway kantapaikassa.

Paraatia odotellessa.

Tämä kissa juoksi karkuun.

Romantiikan aikakauden museoissa olin puoliltapäivin ensimmäinen asiakas. Henkilökunta oli ikionnellinen hiljaisessa museossa kun sinne ilmestyin.

Napoleonhan se siellä. Vaikuttava hetki.

Montmartrea. Kävelin näitä katuja lähes jokapäivä.

Näkym turistien kansoittamasta Sacré-Coeur-kirkosta Pariisiin.

Viime viikon vietin Pariisissa. Pidin kovasti matkastani Pariisissa, vaikka täysin kommelluksittakaan ei säästytty. Ihmiset olivat pääosin minua kohtaan ystävällisiä ja englantikin luisti ranskalaisilta, ennakkokäsityksien vastaisesti.

Matkustin yksin niin kuin yleensä. En tuntenut itseäni yksinäiseksi. Vaikeaa se on miljoonien ihmisten keskellä.

Lempipaikkojani Pariisissa olivat Montmartre ja Montparnasse. Ne kuuluisat taiteilijakorttelit. Nykyisin ne ovat Pariisin kalliimpia alueita, joita turistit kansoittavat. Turisteistakin pääsee eroon, kun kiertelee vähän suosituimpien nähtävyyksien ulkopuolella.

Hotellini oli Pariisin syntisimmän alueen Pigallen vieressä. Pigalle vaikutti alussa kiehtovalta, mutta jossain jatkuvat ahdisteluyritykset saada minut seksibaareihin alkoivat yksinkertaisesti väsyttää.

Jotain tainomaista luovuutta herättävää Pariisissa on. Itsekin kirjoitin siellä paljon.

Lisää kuvia täältä.

Siinä se punainen mylly on. Uskomattoman kallis Moulin Rouge seksibaarien keskellä.

 

 

 

 

 

 

 

Contsiita minkä teit!

Sen verran väsähdin Pariisin matkallani, että ajauduin katsomaan Euroviisut. Musiikillisesti viisut olivat todella heikot. Niinpä suurimmiksi uutisiksi nousivat Puolan edustajat edustavinen rintoineen ja partanainen Contsiita, joka siis oikeasti on homo, joka pukeutuu naiseksi, mutta sillä naisella on parta.

No, minä sain nuhtelut Facebookissa, kun viattoman lapsen tavoin kysyin, mikä tämä mies/nainen on miehiään/naisiaan. En edes paheksunut häntä, mutta Contsiita on suvaitsevaisuuden symboli ja täten pyhä.

Palasin tänään Suomeen ja Contsiitan ympärillä on jo täysi sota. Jos joku ei pitänyt Contsiitasta, hän on suvaitsematon.

Öö. Mitä tekemistä suvaitsevaisuudella on sellaisenkin kabareen kanssa kuin Euroviisut. Varsinkaan jos Contsiitasta pitämättömät eivät ole ilmoittaneet syyksi sen, että ko. esiintyjä on mies, joka pukeutuu naiseksi, mutta sillä on parta ja se on homo.

Jo aikoja sitten Euroviisuissa itse musiikki on lakannut olemasta voiton salaisuus. Lordi voitti, koska niillä oli kivat naamiot ja puvut ja biisikin riittävän tarttuva.

Mutta oli näissä viisuissa todellistakin suvaitsemattomuutta. En tiedä, kuinka moni huomasi, kuinka Venäjän edustajien saadessa pisteitä buuattiin Kööpenhaminan viisuhallissa. Venäjän edustajat tuskin ovat syypäitä Vladimir Putinin edesottamuksiin.

Tukholman kuvia

Vanhaa kaupunkia.

Slussenia.

Asustelin vanhassa laivanhytissä. Vaati loppujen lopuksi asennetta. 

Käväisin pikaisella kevätreissulla Tukholmassa. Siinä ei eksoottista ole, mutta joitakin kuvia sattui mukaan. Vanhan kaupungin lisäksi Slussenista löytyi kuvauksellisia kohteita. ABBA-museo oli pienoinen pettymys. Kallis lippu ja porukkaa niin, ettei sekaan mahtunut.

Joitakin runojakin kirjoitin. Julkaisen ne ehkä sitten täällä myöhemmin. Kuvia löytyy lisää tästä.

Ja vielä poliisi etsii -kuva minusta. Pirun älypuhelimet.

Päivän musiikkiajatus: Punakaartilaisten Marssi - (Traditionell)

Merkitseekö vappu enää työväenjuhlaa? Ja onko proletariaattia enää olemassa? Onko vain enää niitä joilla on töitä ja joilla ei ole. Vapusta on tullut sellainen koko kansan kuohuviinijuhla.