perjantai 31. heinäkuuta 2009

Kauneutta ja seksiä


Yksi suosituimpia kahvihuoneiden, chatti-palstojen ja ihmisten kohtauspaikkojen väittelynaiheita on, että missä sitä asuukaan kauneimmat ihmiset. Miehet yleensä taipuvat heti Suomenlahden toiselle puolelle Viroon tai Venäjälle. Latviakin on saanut kannatusta, kun puhutaan naisten kauneudesta.

Sitä en taas tiedä, minkämaalaisia miehiä naiset pitäävät kauniina. Yleensä ajatellaan, että eteläeurooppalaisia tummia adoniksia. Tiedä sitten mikä on totuus.

Yksi totuus on, että avioliitot harvemmin onnistuvat, mitä kauempaa kumppani tulee. Hesarissa oli juttu, jossa nainen oli ollut kahdenkin arabimiehen kanssa naimisissa. Hän vielä väitti miehiä perhekeskeisiksi, vaikka oli yksinhuoltaja. Harvemmin miesten avioliitot onnistuvat thai-naistenkaan kanssa.

Ihmiset haluavat mennä merta edemmäs kalaan. Osan miehistä on pakkokin, sillä osa miehistä ei yksinkertaisesti kelpaa naisille. Sitä en tiedä, mitä vastaavassa tilanteessa olevat naiset tekevät. Todennäköisesti nauttivat vapaudestaan, sillä nainen pärjää paremmin yksin kuin mies.

Sitten hieman seksiasiaa hiljalleen loppuvan kesän kunniaksi. Vähän aikaa sitten kuoli Uma Aaltonen, joka kiersi kouluissa antaen murkuille seksivalistusta. Ainakaan silloin hän ei kouluja kiertänyt kun itse olin yläasteella. Seksivalistusta ei oikeastaan ollut, tai ainakin siitä ei ole jäänyt paljoa mieleen. Olisiko siitä karsittu lama-aikana silloin.

Saimme jonkin valistusvihkosen, jossa oli yksi kondomi. No, itselläni se jäi kyllä silloin käyttämättä. En olisi murkkuna mitään seksivalistusta tarvinnutkaan, koska sillä valistuksella ei olisi yksinkertaisesti ollut minulle käyttöä. Vaivihkaa meille jaettiin myös kyselylomake, jonka anti oli suurinpiirtein, ovatko kiveksesi laskeutuneet.

Iltapäivälehdissä on seksistä kovasti juttua, ne taitavat hoitaa valistuksen tehokkaasti. Tarvitsevatko teinit enää valistusta, kun tietävät jo muutenkin seksistä kaiken. Neitsyydestä pitäisi päästä jo 13-vuotiaana. Luulisi, että kouluissakin tietoa jaetaan, tuntuu vain, että teiniäitejä on enemmän kuin omina teinivuosina. Ei taida mennä tieto perille.

En tiedä. Silloin kun itse olin nuori tavallisissa lehdissä ei juuri seksistä kirjoitettu. Pojat saivat "tietonsa" jostain kähvelletyistä vanhoista Jalluista ja tytöt en tiedä mistä. Nyt on vielä internetkin, joka milteipä perustuu seksille.

Nyt seksiä siis pursuaa. Seksitutkimuksia tuntuu ilmestyvän parin viikon välein, kuinka suomalaiset haluavat seksiä luonnossa yms. Lisäksi on oma uutisoinnin alansa: poikuuden menetys. Julkkismiehille on jotenkin helpompaa hieman rehvastellen kertoa ekasta kerrasta. Epäonnistumisetkin hyväksytään, se on jopa suotavaa.


Naiset eivät lehdissä kerro neitsyyden lähdöstä yhtä hanakasti. Puhutaankin poikuuden poistosta ja neitsyyden menetyksestä. Itse kuulun seksin myöhäisherännäisiin. En edes häpeä sitä edes kertoa, minulla oli niin paljon estoja teininä, että naisen tai silloin oikeastaan tytön lähestyminen ei ollut edes käytännössä mahdollista.

Tyyli olikin sitten ekalla kerralla sitä perinteistä kännistä räpellystä, josta läheisyys ja hellyys oli kaukana. Humalassa valitettavan moni kokee tässä maassa tuon ainutlaatuisen kerran. Eka kerta on rankasti yliarvostettua, mitä tosiasiaa teinit eivät suostu uskomaan. En kyllä usko, että mikään ei seksiä ennen avioliittoakaan onnistuu seksin täytteisessä maailmassa.

PS. Kun tässä nyt päästin sivuten koulumaailmaan eilisissä Ylen uutisissa oli tieto, että Helsingin koulut ovat luopumassa liitutauluista ja piirtoheittimistä. Vuorovaikutteinen järjestelmä yhdistää "sähköisen taulun" tiedot oppilaiden tietokoneisiin. Joskus olen miettinyt, mihin tämä sähköinen aika on menossa. Kokouksissa katsotaan läppäreitä, eikä muita ihmisiä. Nyt sitten kouluissakin. Tietysti nöyryyttävät hetket liitutaululla poistuvat sekä taulun pyyhkimisvelvollisuus ja  niin hauska taulusienisota.

Hesarissa on myös mainio sarja vanhoista vielä käytössä olevista kodinkoneista. Ihmiset esittelevät niitä ylpeinä. Itsellänikin löytyy 80-luvulta oleva Husqvarnan mikro ja vielä toimii kuin Gorban aikana konsanaan. Lapsuuden kodissa meillä oli ainakin 25 vuotta kestänyt itäsaksalainen sähkövatkain. Nyt tuntuu, että dikiboxit hajoavat puolessa vuodessa pikkulaitteista puhumattakaan.

Yksi ihmeellisimpiä keskusteluja viime aikoina on ollut taistelu siitä, että käykö Suomi sotaa Afganistanissa. Ei kyllä käy, eihän suomalaiset saa edes ampua takaisin kunnolla, vaikka pojat hermostuneilta sinne lähtiessään vaikuttivatkin. Ei ihme, kun täytyy odottaa että ammutaan. Toinen asia on, että mitä järkeä suomalaisten on olla Afganistanissa kun sitä maata ei ole saanut vieraan vallan alle kuin Aleksanteri Suuri.

Positiivista armeijan suhteen on se, että uusi puolustusvoimien komentaja on vihdoinkin tavallisesta duunariperheestä eikä vanhasta sotilassuvusta. Jokohan vihdoin olisi jääkärikenraalien ja tsaarinarmeijan upseerien aika ohi armeijassakin.



Luulimme jo, että mökkirannan joutsenet olisivat jälleen menettäneet poikasensa edellisvuosien tapaan. Kuin vastauksena ylpeä äiti ja isä lipuivat laiturille näyttämään poikasiaan.

Lomani loppuu ja maanantaina menen taas töihin. Luvassa lienee sikainfluenssaa koko syksyksi. Olen ottanut hurjasti kuvia loman aikana. Niitä löytyy täältä ja sitten myös täältäkin.

tiistai 28. heinäkuuta 2009

Kuvakertomus: Kävelyllä Malmilla


Eräistä tietyistä syistä tepastelen kävelyllä myös usein Malmilla ja sen ympäristössä. Sehän on entistä Vantaatakin kuten varmaan tiedätte.



Näinkin idyllistä voi pääkaupunkiseudulla olla. Tämä kuva on Tuomarinkylän kartanon pellolta. Voimalinjat vain pilaavat maiseman.



Hiljaa virtaa Vantaa...



Kieltokyltit kiehtovat minua loputtomasti. Tämä on sentään harvinaisemmasta päästä.



Kuten tämäkin. Tämä tie on jo niin täyteen ahdettu koiranulkoiluttajia, kävelijöitä ja pyöräilijöitä ettei sinne heppoja mahtuisikaan.



Missäpä emme törmäisi sauvakävelijöihin. Tämäkin on vielä Tuomarinkylän kartanon ympäristöstä. Useimmat sauvakävelijät laahaavat mielestäni keppejä mukanaan. Mitä hyötyä niistä silloin on?



Tämän polun päässä ei ollut sitten mitään... höh..



Turvallista matkaa... näkeepä erinomaisesti jos autot tulevat tuon parkissa olevan kuorkin takaa.



Sepelkyyhkyt ovat puhdistuspuuhissa.



Joskus se luonto jaksaa taistella asfalttia vastaan.



Näinkin kaunis niitty on jätetty kesannolle.



Välillä katse on luotava taivaalle.



Hei, sieniä!



Västäräkki on suojaväriltään täydellisesti sopeutunut kaupunkiin. Miksi ne aina juoksee, eivätkä lennä? Jossain vaiheessa niiltä surkastuu siivet.



Tykkään puista, jotka ovat erikoisilla paikoilla.



Onneksi sorsat ei tunnusta yksityisomistusta.



Tässä voisi kohta Mooses lipua ohi...



Mikähän härveli tämäkin on?



Mikä voisi olla suomalaisempaa kesällä kuin mattopyykki.



Miksi näiltä on jalat katkottu?



Koirapuistossa ei ole vielä tungosta.



Kääk. Kesäloma on yllättänyt tietyömiehet.




Pubi se on löydyttävä...




Thai-hieronnassakin ovat ovet avoinna...



Nakkikioski odottaa yöntimoja...



Nämä puut ovat lahonneet jo tovin.



Kivaa. Malmintori on jo auennut.



Tätä allasta ei täytetä kuin roskilla.



Tälläisia kieltoja tahtoo lisää...



Tästä kioskista tulee mieleen vanhat hyvät ajat.



Tämä aita odottaa korjaajansa.



Tällä puhelimella ei taida päästä minnekään...



Yäk. Koirankakkaa.



Hups. Meni väärin.



Pirun jalankulkijat, ajatteli autoilija.



Poliisi on aina ystävämme. Ainakin minun kävelyreittieni.

Sitten sitkeimmille hieman musiikkia:
Patti Smith: Helpless
Nick Cave: To be by your side.

Sitten hieman kuluttaja-asiaa. Lidl on tullut kaapista oikein kunnolla. Kauppaketju on jalkautunut toreille ja jopa tehnyt saksalaisia parodioivan mainoksen, josta näkyy Lidlin sivuilla ainakin osa.


Kesäisin on ruokaravintoloissa hiljaista. Kävimme Neiti A:n kanssa La Famigliassa. Asiakkaita ei ollut nimeksikään, mutta leipä oli vanhaa, kärpäset pörräsivät ympärillä, viinejä ei löytynyt ja hovimestari roikkui facebookissa.

Älkää myös tilatko CDON.comista mitään. Sieltä ei tunnu löytyvän varastoista enää mitään levyjä. Lasku tulee ensimmäisen postitetun jälkeen, mutta rahojasi et kyllä saa takaisin siitä saamatta jääneestä. Itse siirryn vanhan kansan levyhyllyjen pariin tästä lähtien.

maanantai 27. heinäkuuta 2009

Kuvakertomus: UKK:n perässähiihtäjänä


Nyt se on sitten tehty, mitä jokaisen Urho Kekkosen ystävän ja haikailijan tulee tehdä. Käydä Tamminiemessä. Ja kohta tulee kiirekin, sillä Tamminiemi menee remonttiin syyskuussa.

Jos rehellinen olen (onneksi useimmiten) olen käynyt Tamminiemessä joskus ala-astelaisena. Meidät vietiin sinne kai ihastelemaan suuren johtajan muistoa, vaikka minun lukuunottamatta lapset eivät olleet kovinkaan kiinnostuneita.

Remonttia talo kaipaakin, sillä rappaukset tulevat paikoitellen alas. Arto Nyberg muuten kiersi samaan aikaan kiertelemässä taloa. Olisiko ollut ideoimassa ohjelmaa?

Paikoitellen atmosfääri Tamminiemessä oli hellyttävä. Löytyipä näyttelystä keskustanuorten kirjekin Kekkoselle. Siinä Matti Vanhanen ilmoitti keräilleensä roskia muiden keskustanuorten kanssa UKK:n lenkkipolun varrelta merkkipäivän kunniaksi. Kirjailija Leena Lehtolainenkaan ei varmaan muistele UKK:n ylistysrunoaan kaiholla, joka oli julkaistu paikallislehdessä 70-luvun puolivälissä.

No, mutta se oli pelin henki silloin ja UKK oli miesten mies. Vaikka Kekkosta itsevaltiaaksi on syytetty, ainakaan hänen asuntonsa ei ollut pröystäilevä:

Museon opas oli valloittava tyyppi. Harvoin ihmiset puhuvat enää niin kunnioittavasti kuolleesta, kuten tämä opas teki.

Mutta Tamminiemi on enemmän kuin UKK:n museo. Se erään aikakauden muistomerkki.


Hienot ovat maisemat Tamminiemessä.



Pihamaan valkoposkihanhet muistuttavat kaiken jatkuvuudesta.



Tässä on se pyhin. UKK:n työhuone. Nämä seinät kun osaisivat puhua. Vallan melkein tuntee vielä.



Tässä on UKK:n oma baari. UKK itse tunnettiin hyvästä viinapäästä.



UKK ja Sylvi Kekkonen. Aikalaisekseen UKK arvosti vaimoaan paljon.



Tamminiemen sauna. Tänne moni halusi, mutta ei päässyt.



UKK:n oma saunatuoli. Tähän ei ollut muilla saunaseuralaisilla lupaa istahtaa.



Jylhät ovat maisemat ruokasalista, jota kuulemma käytettiin harvoin.



Tämä on UKK:n makuuhuoneesta. Työpöytä täälläkin.



Lastenlasten kuvia sitä löytyy UKK:kin residenssistä.



Sylvin makuuhuone. Koruton, mutta ei Sylviäkään juorulehtien päiväperhona tunnettu.



Viimeinen kuva vielä Tamminiemestä ulkopuolelta.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

2012


Voi Hyvin -lehti kirjoitti kesäkuun numerossaan vuodesta 2012. Kuinka monien profitioiden, oraakkelien ja tieteenkin edustajien mukaan silloin alkaa uusi aika. Vanha rutuinen luontoa ja ihmistä kunnioittamaton aikamme tulee silloin heidän mielestään tiensä päähän.

Ajatushan on hieno, mutta en jaksa uskoa, että mikään muuttuisi radikaalisti vajaan kolmen vuoden päästä. Kaiken maailman maailmanlopun lahkojahan piisaa, mutta yksikään ennustus maailmanlopusta tai edes suuresta käännöksestä ei ole käynyt toteen. Ainoastaan lahkoihin hurahtaneet ovat kyllä kuolleet.

Onneksi vuosi 2012 ei merkitse näiden ennustajien mukaan maailman loppua, vaan että meistä tulisi koettelemusten kautta parempia, toiset huomioon ottavampia ihmisiä. Jään odottelemaan, mutta luottamukseni ihmiskuntaan on sen verran heikko, että en usko minkään muuttuvan.

Sinänsä mielenkiintoinen yksityiskohta on, että vuodelle 2012 ennustetaan aurinkomyrskyjä, jotka voisivat tuhota internetin ja tietoyhteiskunnan. Sitä kautta ajatellen tuo uusi aika voisikin koittaa, kun ihmisten olisi selviytyäkseen jälleen luotettava toisiinsa.

Luettua: Uskon tutkijoihin palautti lukemani Sampo Terhon kirja Silmä silmästä. Terho ei ole nykytyyliin nostanut yhtä kohuasiaa esille saadakseen mediahuomiota. Kuolemanrangaistuksen historiaa kartoittava kirja oli poikkeuksellisen sujuvasti kirjoitettu. Kirjassa ei kikkailtu sivistyssanoilla ja elvistelty omalla tietämyksellä. Kirjan kautta on tehty ymmärrettäväksi myös kuolemanrangaistuksen puolustajien näkökanta. Korostettakoon, että itse olen kuolemanrangaistusta vastaan.

Länsimaat hurskastelevat tätä nykyä muuta maailmaa, mutta tiesittekö, että Ranskassa viimeinen teloitus tehtiin 1979. Ja Suomessakin 1944. Puhumattakaan sotaoloissa teloitetuista, jotka eivät saaneet osakseen edes kunnon oikeudenkäyntiä. Meidän on vaikea ymmärtää Usan teloituksia, mutta kirjan luettuaan tajuaa, mistä siinäkin on kyse.

Lisäksi kuolemanrangaistus ei ole täysin länsimaistakaan kadonnut. Euroopan maissa päätöksen sen lopettamisesta tekivät päättäjät. Kuten kansan syviä rivejä kuunnellessa huomaa, löytyy rangaistukselle kannattajia Suomestakin. Kyseessä on koston rangaistus, eikä koston himo koskaan katoa.

Sitten muutama mediahuomio: Kun kesällä ei ole uutisia, niin Suomen kansa jännittäytyy karhujahtiin. Jokainen vähänkin lähemmäksi kaupunkia tullut nalle aiheuttaa hätätiedotuksen televisiossa. Sitten nallea jahdataan helikopterien kera ja ammutaan useimmiten pentuineen. Ja hätätiedotus puolestaan aiheuttaa sen, että kansa virtaa paikanpäälle seuraamaan tätä epätasaista kettujahtia, jossa karhun kuolema on etukäteen taattu.

Mediassa on ylitse muiden kohonnut uusi suosikkisana. Sana on raju. Luki sitten valtakunnan ykkösmediaa tai paikallislehteä on vaikea löytää lehteä, jossa ei ainakin yhdessä otsikossa kerrottaisi rajusta takaa-ajosta, rajusta elämänmuutoksesta tai rajusta keväästä.



Neuvostoliittolainen taskukelloni saapui kellosepältä. Muuta aikarautaa minulla ei olekaan.

Vielä vähän musiikkia. Teeman taskukellon kanssa sopii yhtye nimeltä Leningrad.

Ja itse Bob Dylan. Death is not the end.

lauantai 25. heinäkuuta 2009

Missä lapsella olisi kivointa kasvaa?


Elämme kaikista puutteista huolimatta hyvinvointivaltiossa. Yksi hyvinvointivaltion saavutuksista on lasten päivähoito. Mutta kuten yleensä muitakin saavutettuja etuja, myös päivähoitoa käytetään väärin ja kaikkia muutoksia vastaan taistellaan kynsin ja hampain.

Räikeimpiä esimerkkejä on se, että samaan aikaan kun toista lasta hoidetaan kotona (useimmiten äiti), niin toinen tai peräti kolmaskin lapsi kiikutetaan päiväksi päiväkotiin. Syynä äidin väsymys, oma aika tai pelkästään kun siihen on mahdollisuus. Saapahan ainakin yhden pois jaloista. Mukavampi sitä on söpöä vauvaa hoitaa kuin uhmaikäistä

Kotikaupungissani Vantaalla tästä epäkohdasta on puhuttu vuositolkulla. Samoin myös aivan viime aikoina koko valtakunnan tasolla. Viimeistään Nina Mikkonen -kohun myötä. Viimeksi asiasta kirjoitti Vantaan Sanomat. Vantaalla on yritetty keksiä avointa toimintaa äideille lapsineen päiväksi, mutta kiinnostusta ei ole ollut ja lapset viedään yhä päiväkotiin.

Voin jälleen kuullostaa kiukkuiselta vanhalta mieheltä, mutta mitä ihmettä se oma aika on, mitä nykyvanhemmat niin kovasti haluavat. Ei tainnut omaa aikaa olla kymmenen lapsen katraan äidilläkään, joka menneinä kitukasvuiselta pellolta yritti kitukasvuisille lapsilleen elantoaan saada. Puhumattakaan tehdas- tai metsätöissä ennen aikojaan vanhentuneista iseistä.

Yleensä toisen lapsen kiikuttamista päiväkotiin hoitovapaalta perustellaan myös äidin väsymyksellä, mutta miten ne äidit ovat ennen sitten pärjänneet. Nykyisin perusperheessä kun on vieläpä maksimissaan kolme lasta.

Itse olin kuusivuotiaaksi kotona, enkä kokenut jääväni mistään virikkeistä paitsi. Kyllä ne lapset pihalta löytävät itsekin virikkeitä. Sosiaalisesti en kouluun mennessä ollut mitenkään omasta mielestäni puutteellinen. Pikemminkin koulun jälkeen, jossa itsetunto hiottiin kyllä muiden lasten toimesta pois. Mutta päivähoito on ajettu niin hyvin ihmisten sisuksiin, että jos lasta ei sinne laiteta, koetaan, että lapsi jää jotenkin vajaaksi.

Päivähoidosta on tehty myös tasa-arvokysymyksen etulinja. Ja silloin kuin jostain asiasta tulee tasa-arvokysymys, asiasta pystytään harvemmin enää keskustelemaan järkevästi.

Minusta kuitenkin äidin ja lapsen suhde on aina läheisempi kuin isän ja lapsen halusi tai ei. Varsinkin lapsen varhaisvuosina. Sitä ei voi oikein muuttaa koskaan, vaikka näin haluttaisiin. Ihmeellisintä on, että lapset pitäisi jo pienestä pitäen kasvattaa sukupuolineutraaleiksi. Joksikin henkilöiksi.

Muita pohdintoja: Koko viikon on joka tuutista tullut kuun valloituksen 40-vuotista historiaa. Vähän väsyneeksi homma jäi. Parasta antia oli Ylen kuustudio vuodelta 69. Silloin toimittajatkaan eivät vielä puhuneet muiden päälle, vilkuilleet kelloaan ja toistaneet mantraa: valitettavasti aikamme nyt loppuu. Pistettiinpä studiossa vielä onnistuneen laskun kunniaksi tupakaksikin.

Ei taitaisi sellainen enää onnistua, kun kaikkien toimittajien nimikin on Merituuli, Josefiina tai Mika-Matti. Taitaisi tupakki lentää omistajineen kaaressa ulos. Vaikka juhlavia suunnitelmia on esitelty, veikkaanpa, ettei ihminen käy kuussa vielä seuraavaan 40 vuoteen.

Suomesta häätötuomion saanut egyptiläismummokin sai paljon palstatilaa. On jotenkin kornia, että vanha sairas mummo häädetään, samaan aikaan kun Suomeen tulee partaisia aikamiehiä "lapsina". Ehkä pelätään, että Suomeen vaeltaa liikaa vanhuksia, kun omienkin huoltamisessa on täysi työ.

Varsin vähällä huomiolla noteerattiin irlantilais-amerikkalaisen kirjailijan Frank McCourtin kuolema. Hänen kirjansa Seitsemännen portaan enkeli on minuun yksi syvimmin vaikuttaneista kirjoista.

Ryhdyin minäkin "ilmaistoimittajaksi". Ihan kokeilumielessä laitoin Vartti-lehteen kuvan. Joku jopa kommentoi "juttuani".

Jotkut biisit jäävät kiehtomaan pitkäksi aikaa, kuten ystäväni J:n minulle ilmiantama Leo Jokelan ralli.

Kuten kuvasta näkyy, olen jo päässyt traktorin ohjaamoon kesällä. Vielä olisi luvassa pieni traktorikurssikin.