Kun sanottavaa ei ole tai ehkä sittenkin...

Tämä on taas näitä päiviä, kun ei oikeasti ole mitään sanottavaa, mutta hinku kirjoittamiseen on kova. Mutta kirjoitan sittenkin...

Kävin tänään kaupassa (kävellen sen aina kirjaa lukevan mansikanmyyjätytön ohi, hyvä tapa lukea varmaan tentteihin, mutta huono myynnille) ja otin sieltäni mukaan Hymy-lehden. Yleensä en osta kaupasta lehtiä, joskin olen joutunut useammin kerran kamppailemaan itseni kanssa, etten ostaisi sitä James Bond -keräilylehteä, jossa tulee aina Bondin auton pienoismalli mukana.

Hymy on oikeasti viihdyttävä lehti. Minusta se on lehtenä parempi kuin kilpailijansa Seiska. Hymyssä kuitenkin on kirjoitettuja artikkeleitakin toisin kuin kuvalehti Seiskassa, osa suorastaan jopa runollisia.

Mutta kyllä sieltä julkkisjuttujen seasta löytyi ns. asiajuttujakin. Esim. Helsingin sosiaalitoimen johtaja Voutilaisen viinakestityksistä ja UFF-järjestön bisneksenteosta tai valtuustojen kirjoittamattomista sopimuksista, joilla asiat päätetään, ennen kuin ne on edes valtuustossa käsiteltävänä. Tai siitä kun kansalaiset keräävät Kalliossa nimiä häätääkseen sieltä Hurstin nälkäjonot silmistä. Toki sieltä löytyy ne vakiokuvat Susan Ruususesta (tällä kertaa aika väsyneen näköisenä) sängyssä yms. Ja tietenkin Vesa Keskinen.

Sinänsä kyllä tunnen Hymyyn vetoa jo senkin takia, että siellä oli töissä Veikko Ennala, jonka faniksi olen aiemminkin tunnustautunut. Vaikka nykyhymyllä nyt ei ole tekemistä Ennalan aikojen kanssa. Minusta lehmien missikisoista tehdyssä jutussa oli kuitenkin sitä ennalamaista suomalaista hulluutta.

Joskus 80-luvulla Hymy oli aika uuvahtanut lehti, jota kai osti vain ns. Tarjoustalo ja huoltoasemakasettikansa. Minulle se kuvasti sitä Suomea, jota ei enää ole. Omalla tavallaan Hymy on suomalaista kansallisomaisuutta siinä missä Irwinkin.

Nyt Hymy kuluu muidenkin toimittajien käsissä ja onpa se saanut jopa Ike Kanervalle välillisesti potkut tekstarikohun ansiosta. Eli Hymy siis taitaa elää uutta kulta-aikaansa. Hymy on tavallisten ihmisten lehti, eikä edes halua peitellä sitä. Itse olen muuttumassa "uusiojuntiksi", joka tepastelee tätä nykyä ulkona jo collegehousuissa.

Olen myös lueskellut Mika Lätin kirjaa Wallun elämää. Vaikea on tietää, mikä kirjassa on fiktiota ja mikä totta, mutta eiköhän se Wallu Walpion elämä sellaista ole muutenkin. Kirja on kirjoitettu joka tapauksessa mukaansatempaavasti. Kuinka moni tietää, että Wallukin on ehta vantaalainen ollut joskus. Wallun kokemuksiin ylä-asteelta oli helppo samaistua, kun sattui itsekin olemaan pieni rillipäinen otus. Wallun olen kerran nähnyt livenäkin vantaalaisessa pubissa. Muistaakseni hän oli silloin jossain vaalitilaisuudessa siellä, taisi pyrkiä eduskuntaan. Kävin paiskaamassa kättä.

Mihinköhän Wallu on muuten kadonnut? Ei ole näkynyt telkussakaan, kun viimeksi siinä elämänmuutosohjelmassa. Voisipa sitä itsekin olla syömättä päiväkausia niin kuin Wallu. Mutta ongelma on päinvastainen. Wallulla on kyllä älliä, mutta kuten kirjasta käy ilmi, hän on halunnut kantaa pellen roolia lapsuudesta lähtien. Ensin selviytyäkseen ja myöhemmin muista syistä, todennäköisimmin elääkseen.

PS. Netistä on tullut viime aikoina luettua, että blogit kaupallistuvat. Jopa 95 prosentille bloggareista on kuulemma tarjottu yrityksistä yhteistyötä. Jaa, uskoisiko tuon, itselleni ei ole ilmaisia tuotteita sadellut. Niitä saisi kyllä vapaasti lähettää. Mutta jos toisaalta kirjoittelen nälästä tai seonneista diktaattoreista ymmärrän kyllä ettei minulla ole kaupallista potentiaalia.

PS.PS. Ainakin suorapostittajat uskovat minuun, kuten kuvasta näkyy. Oikein Esa kanteen painettuna ja elämänkin pitäisi muuttua, jos hommaan satelliittikanavat itselleni.

Ja vielä: Tietääkö kukaan mitä se vallankumouksellinen mikroteknologia oikein on? Ostoskanavalla kun kaikki tuotteet perustuvat siihen.

Ja vielä vielä: Kaukana ovat ne ajat, kun kadut täyttivät ne päristelevät mopopojat. Tytöt ovat vieneet nyt mopoilunkin poikien yksinoikeutena. Ainakin täällä Vantaalla mopoilijoista valtaosa tuntuu olevan minihameisia skootterityttöjä. Missä ovat vanhan kunnon Suzuki PV:t?

Eikö ole kaunis tämä Nancy Sinatran kappale?