Musta tulee isona...
Anssi Kelalla on biisi, jossa se laulaa: Meistä tuli muurareita, virkamiehiä etc. Ilmeisesti se tarkoitti lapsuuden kavereitaan ja luokkaansa, joista se tuntuu muutenkin tekevän biisinsä. Kaksinen Anssi Kela-fani en ole koskaan ollut, ilmeisesti absolutistitaiteilijassa on jotain syvästi epäilyttävää.
Mutta ko. biisistä pidän. Yhtenä päivänä mietiskelin, että mitä kaikkea omista luokkakavereistani on tullut, siis ammatillisessa mielessä. Suurimmasta osasta en tiedä, tuskin tunnistaisin enää kadulla. Ja tuskin hekään minua. Missä lie ovat.
Ainakin pari lukiokaveria on hotellissa töissä, yhdestä tuli kuulemma toimittaja ja yksi pitää viini- ja ruokapalstaa. Yksi lukiokavereistani sanoi häneen lähikaupassa törmätessäni olevansa Nokialla töissä. Selitä siinä sitten olevasi itse kaupungilla töissä, vaikka en kaupungin duunissa mitään häpeämistä näekään. Yksi lukiokaveri oli viimeisimmän tietoni mukaan lastenkodissa töissä.
Ylä-asteelta en tiedä yhtäkään, mitä heistä on tullut. Luulisin, että joku on vankilankin ovia kolkutellut. Yhden ylä-astekaverin olen nähnyt pyörimässä kapakoissa. Hän olikin niin ystävällinen ihminen, että jotain sellaista pitikin tapahtua. Yhden äänekkäimmän luokkatoverin kanssa ala-asteelta törmäsin viime syksynä. En olisi uskonut, että siitä tytöstä tuli lähihoitaja, mutta näin oli vain käynyt.
Niin ja itsestäni tuli sitten tiedottaja. Enemmän tai vähemmän sattumankin kautta. Tuskin loppuiäksi, mutta tietääkö kukaan enää sitä viimeistä ammattiaan?
Jotkut saattavat muistaa, kun ennen telkkarista tuli se ohjelma, missä lapset kertoivat tulevaisuuden ammattihaaveitaan. Pojat halusivat palomiehiksi, rekka-auton kuljettajiksi tai poliiseiksi. Tytöt tietysti sairaanhoitajaksi tai lentoemännäksi. Silloin 80-luvun alussa lapsilla olikin vielä tolkulliset haaveet ja pojat halusivat tiukasti poikien ja tytöt tyttöjen ammatteihin. Eikä se raja ole täysin vieläkään hävinnyt. Harva noista lapsista lienee haaveensa toteuttanut.
Itse olen vuosien vieriessä halunnut kovasti moneen eri ammattiin. Alle kymmenvuotiaana halusin eläintieteilijäksi, päälle kymmenvuotiaana maanviljelijäksi, teininä upseeriksi ja aikuisuuden lähentyessä kirjailijaksi tai jonkin sortin taiteilijaksi joka tapauksessa. Toimittajan työ siintää vieläkin unelmissa, enkä kirjailijan haavettakaan ole täysin haudannut. Haaveet eivät ole enää onneksi pakkomielteitä, kuka tietää, vaikka joskus koostaisin kirjaksi blogikirjoituksiani.
Loppujen lopuksi minulle riittää vain työ, jossa voin olla hyödyksi, saan ihmismäistä palkkaa, eikä työ kuluta minua loppuun, kun kuluttajia on muitakin.
Usein on kirjoitettu, miten unelma-ammatit muuttuvat vuosikymmenten vieriessä. Tietysti melkein pakostakin, koska ajatkin muuttuvat. Kovaa työtä, joko henkistä tai fyysistä harva enää haluaa. Palkkaakin pitäisi saada heti paljon.
Muutama sivuhuomio: Näinä päivinä hyönteisten tappamisen mukavuuteenkin on kiinnitetty huomiota. Olen bongannut jo sydämen muotoisen kärpäslätkän sekä sähkökärpäslätkän. Yhtä kaikki se kärpänen kohtaa kyllä loppunsa vähemmän söpölläkin lätkällä.
Ja mikä siinä on, että jopa kaupunkilaislinnutkin tuntuvat riitaisemmilta kuin maalaislinnut. Kaupungissa linnut kahakoivat aamusta iltaan, kun maalla ne keskittyvät laulamiseen ja poikasten kasvatukseen. Ehkä ne eivät vain siedä toisiaan läheisyydessä, niin kuin ihmisetkään.
Olen myös vakuuttunut, että Pelle Miljoonan salatun kaksoisveljen täytyy asua täällä Tikkurilassa kiertolaisena. Kovasti hänen näköisensä herra tepastelee usein Tikkuraitilla.
Täytin keskiviikkona 32 vuotta. Vuosi vuodelta vuosilla on vähemmän merkitystä.
Kommentit
Lähetä kommentti