Pariisissa palaa - puolustakaa hyvinvointivaltiota

Jos jotain tämän vuoden aikana olen oppinut, niin sen, että hyvinvointivaltio on puolustamisen arvoinen asia. Jossain vaiheessa kadotin sen arvon, mutta kyllä se kummasti löytyi, kun tilille ei enää tullutkaan kuukausipalkkaa. Kantapään kautta tässä elämässä on valitettavasti asiat opittava.

Se, että meillä ei tarvitse kuolla nälkään tai kerjätä kadulla, on suuri voitto. Hyvinvointivaltiomme on rapautunut, mutta yhä toimiva. Toivon, että se on sitä jatkossa. Mikään ei kitke katkeruutta ja vihaa yhtä paljon, kun vaikeuksissa olevien inhimillinen kohtelu.

Joulun aikoihin katselin Kalle Päätalon elämästä kertovaa elokuvaa, jossa "kunnan jauhoista" oli tapeltava ja kerjättävä 1930-luvun ankarina vuosina. Tänä päivänä sosiaalihuolto on armeliaampi ja inhimillisempi, vaikka kaikkea inhimillistä hätää ei ole voitu kitkeä.

Pariisin keltaliivien mielenosoitukset herättivät minussa ajatuksia, vaikkakin heidän tavoitteensa ovat jääneet osittain minulle epäselviksi. Ranskan sosiaali- ja terveyspalvelut ovat kattavampia kuin Suomessa, vaikka palkat toki surkeampia kuin Suomessa.

Ranskalaiset myös puolustavat ärhäkästi järjestelmäänsä. Me suomalaiset olemme siinä suhteessa kainompia. Eikä esimerkiksi liikkeiden ryöstely ja paikkojen rikkominen ole minusta kansalaisvaikuttamista. Meillä mielenosoittaminen on jäänyt paljolti ammattijärjestöjen varaan, eikä yhteistä kansalaisliikettä ole syntynyt puolustamaan kansalaisyhteiskuntaa.

Politiikkaan pystyy vaikuttamaan, kun ei jää kotiin. En itsekään oikein näe itseäni heittelemässä kiviä mielenosoituksissa, mutta kansan täytyisi herätä puolustamaan hyvinvointivaltiotamme. Ei tällaisia maita ole monia kuin Suomi. On selvä, että jollain hyvinvointivaltio on rahoitettava, mutta politiikka on valintoja täynnä.

Itse aloitan vuoden vaihteessa erään ammattijärjestön lehden toimittajana. Kyseessä on sijaisuus, mutta mielestäni on mukavaa tehdä töitä yhteisen hyvän eteen, eikä vain osakkeenomistajien.

Traagisen runoilijan traaginen loppu

Siinä missä nykyään potkitaan porukalla päähän maassa jo makaavaa, joskus ennen kuviteltuja tai oikeita erimielisyyksiä ratkottiin kaksintaisteluissa. Tällaisessa menehtyi runoilija Aleksandr Puškin 1830-luvulla.

Lopputuloksen tietenkin arvasi, jos runoilija heittäytyy kaksintaisteluun ammattiupseerin kanssa. Joskin sai hän haavoitettua kuviteltua vaimonsa rakastajaa, joka oli kuitenkin naimisissa hänen vaimonsa siskon kanssa.

Venäläistä runoutta tai edes ehkä sen tunnetuinta edustajaa Puškinia ei ole suomennettu paljon. Niinpä tartuin mielenkiinnolla Olli Hyvärisen suomentamaan Moskovasta Kaukasukselle, Valitut runot 1815-1836 -kokoelmaan.

Mielenkiintoinen ratkaisu kirjassa on ollut laittaa vierekkäin suomennettu runo että alkuperäistekstiksi venäjäksi. Jonkun verran venäjää osaan, mutta suomennettujen runojen varassa osaltani lukiessa mentiin.

Puškin on kovin ristiriitainen. Siinä missä hän kirjoittaa runsaasti runoja vapaudesta ja diktaattorien ikeestä vapautumisesta, hän kuitenkin vanhemmiten ryhtyi Venäjän keisarin Nikolai I:sen "suojelun kohteeksi" joko pakotettuna tai vapaaehtoisesti. Ehkä karkoitus sai runoilijan mielen muuttumaan valtaapitävistä ainakin julkisesti.

Puškinin runot muuttuvat yhä synkemmäksi, mitä lähemmäksi hänen kuolinvuottaan mennään. Mieleen juolahtaa, että oliko kaksintaistelu jonkinlainen järjestetty itsemurha, miehellä kun riitti velkoja ja ongelmia, kuten runoilijoilla usein on.

Runoissaan hän on aika puhdasverinen romantiikan ajan runoilija. Joskus vaatimattomattomistakin lähtökohdista tulee aikaiseksi paatosta. Ei kuitenkaan imelällä ja aikansa eläneellä tavalla. Romantiikan ajan runoja kun vaivaa tietynlainen naiivisuus, jos niitä lukee väärässä mielentilassa.

Minulle Puškinissa on jotain sympaattista. Hänen runoistaan on vaikea olla pitämättä. Varsinkin lyhyissä runoissa on maltettu pysyä oivalluksen äärellä ja joistain tulee mieleen, että ne ovat hurjasti aikaa edellä. Toki Hyvärisen 2000-luvun suomennos on aikaamme sopivampi kuin suomennos, joka olisi tehty vaikka 70 vuotta sitten.

Puškinista on sanottu, että hänen runojaan ei voi kunnolla ymmärtää kuin venäläinen. Itse en kyllä nähnyt ymmärtämisessä ongelmaa paitsi ehkä muutamassa runossa, joiden historiallinen alkulähde on myöhemmin kadonnut historian hämärään.

Niille, jotka eivät Puškinin taustaa tunne paremmin, niin hän ei ollut syntyperältään aivan tavallinen venäläinen. Hänen äidinpuoleinen isoisoisänsä oli nimittäin tuotu orjana Afrikasta 1700-luvulla Venäjälle, joten hänessä virtasi myös afrikkalaista verta. Suvun kantaisä kohosi orjasta merkittävään asemaan Venäjällä. Meille tutun Tallinnan kuvernööriksi.

Esplanadilla anteeksipyyntö (runo)

Esplanadilla anteeksipyyntö 

Taas kerran kuljen Esplanadia pitkin.
Pyytämään anteeksi, tietenkin.
Loukkasin sinua, varmaankin.
Sinä et tehnyt mitään, sen tiesinkin.
Liljat auttavat hätään.
Parempi kun en olisi kirjoittanut tätäkään.
Milloin menen, milloin tulen.
Esplanadin harvinaisilla joulun lumilla kuljen.
Sinua ilman en voi elää,
en koskaan sano, ei enää.

Vuodet kulkevat toistensa ohi

Vuosilla on tapana kadota historian hämärään halusi sitä tai ei. Niin tämäkin vuosi 2018. Tämä ei ollut historiallinen vuosi maailman tapahtuminen suhteen. Muistaako sitä kukaan 100 vuoden päästä, sitä emme tiedä.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että historiallisesti merkityksetön vuosi ei voisi olla ihmiselle merkityksellinen.

Viime aikoina olen ajatellut, että jokainen vuosi, jonka saa elää on merkityksellinen. Vaikka asiat menisivät päin vittua tai muuten masentaisi taistelu, niin tämä on ainoa elämä. Kuulostaa kuluneelta, mutta näin se on.

Itse olen kiitollinen tästä vuodesta. Se on ollut elämäni vaikeimpia, mutta opettanut paljon. Varsinkin kiitollisuutta niitä ihmisiä kohtaan, jotka välittävät. Olen vieläkin huono ystävä. Huono pitämään yhteyttä ainakin. Arvostan enemmän ystäviä.

Mutta kiitos kaikille. Myös kaikille lukijoilleni.

Autathan minuakin, hän sanoi (runo)

Autathan minuakin, Jumala, hän sanoi.
Auttakoon hän, jolla on voima.
Varjelkoon ja suojelkoon minuakin, hän sanoi.
Rakastakoon minuakin, hän sanoi.
Kun olen poissa, puhun taivaasta käsin, hän sanoi.
Syvällä sisälläni on kipua, jota en hyväksy, hän sanoi.
Jossain vaiheessa taakka katoaa, miten voisin enää vaieta? hän sanoi.

Alikersantti Lahti

Ensiksi ajattelin kirjoittaa toksisesta maskuliinisuudesta ja toksisesta feminiinisyydestä, mutta luovuin ajatuksesta. Ei siitä kai saa muuta kuin riitaa aikaiseksi ja en tarvitse tässä elämänvaiheessa mitään ylimääräistä riitaa ja vielä vähemmän minuun kohdistuvaa negatiivisuutta.

Mieleen jää elämästä aika sattumanvaraisia asioita. Yhtenä iltana mietin, että miten julmia kohtaloita elämässä on.  Jotkut syntyvät pakotettuina, kuten armeijassa on tapana tapahtua.

Muistin erään tapauksen armeijan ajoilta. Komppaniassamme oli eräs alikersantti. Kutsuttakoon häntä vaikka Lahdeksi. Muistan kyllä edelleen hänen oikean nimensä, kenenkään muun en taida enää muistaa.

En vieläkään ymmärrä miten hän oli alikersantiksi päätynyt. Mies oli pullukka, lyhyt, nörtinoloinen silmälasipää, joka leireilläkin söi vain kotoaan tuomia keksejä. Ei ihan vakuuttavin auktoriteetti armeijassa, jossa kovuus ja fyysisyys takaa parhaiten kunnioituksen.

Sen lisäksi hänellä oli kimeä ääni, mikä armeijan olosuhteissa on lähes kohtalokas virhe ihmisessä. Siellä kun pitää huutaa. Varsinkin jos on alikersantti.

Häntä ei kunnioittanut oikein kukaan. Hän oli täysin eristetty, vaikka ei ainoa eristetty komppaniassa.  Hänen alikersanttikaverinsa kiusasivat häntä jopa alokkaiden edessä ja alokkaatkin nauroivat päin naamaa, kun hän kimeällä äänellään yritti komentaa. Silloin tällöin kapiaiset kuulivat sekasorron ja keskeyttivät hänen marssittamisyrityksensä.

Täydellistä nöyryyttämistä jopa armeijan mittakaavassa ja nöyryyttämistä siellä sai osakseen jokainen siitä toksisesta maskuliinisuudesta poikkeava. Itse myös, mutta koskaan kunniaani ei onnistuttu viemään. Häpäisemään kyllä ja häpeän tunne ei sekään tee koskaan hyvää miehelle.

Mietin, että miten tuollaisesta täydellisestä kunnioituksen puuttumisesta voi selvitä. Tämä kaveri näytti ulospäin, ettei hän sitä huomaa, mutta täytyihän hänen sen huomata.

Miten täydellisestä 12 kuukauden kiusaamis- ja nöyryytysrääkistä voi selvitä hengissä? Olisi mielenkiintoista tietää, mitä tuolle alikersantille kuuluu nyt. Ei armeija tainnut hänestä miestä tehdä. Taisi viedä sen orastavat riippeetkin.

Rakastunut Bukowski

Olen lukenut lukemattomia Charles Bukowskin kirjoittamia kirjoja, mutta vasta nyt ensimmäisen, joka on kirjoitettu Bukowskista itsestään. Kyseessä on hänen entisen tyttöystävänsä Pamela Woodin kirjoittama Bukowskin punapää.

Niin ja, kyllähän Bukowski itsekin kirjoitti lukemattomia kirjoja itsestään. Eihän sitä voi olla unohtamatta.

Pamela "Cupcakes" Wood oli hetken aikaa Bukowskin tyttöystävänä 1970-luvun puolivälissä. Bukowski oli tuolloin jo päälle viisikymmentävuotias ja Bukowskin punapäänäkin tunnettu Wood vasta hädin tuskin kaksikymppinen.

Heidän romanssistaan ei taida saada toista Rakastunut Shakespeare-elokuvaa, mutta aitoakin rakkautta oli ilmeisesti. Elämän runtelema Bukowski kirjoitti ihastukselleen jopa ainoan rakkausrunokirjansa.

Woodin mukaan Bukowski mourusi hänen ovellaan ajoittain kuin rakastunut pikkupoika. Osteli lahjoja ja kirjoitti söpöjä viestejä. Ja kukapa uskoisi, että Bukowskin kaltainen mörrimöykky vieläpä tykkäsi suukottelusta. No, nyt me tiedämme senkin.

Vastapuolena Wood kertoo Bukowskin saaneen yhtäkkisiä raivokkaita mustasukkaisuuskohtauksia. Ihmekö tuo, jos viisikymppinen ukonrähjä seurustelee nätin nuoren naisen kanssa. Jossain vaiheessa voi käydä mielessä, kuinka aitoa rakkaus on.

Wood antaakin ymmärtää, että Bukowski rakasti häntä enemmän kuin hän Bukowskia. Vaikea tietysti ulkopuolisen arvioida, rakastiko Bukowskikin enemmän Woodin nuoruutta ja rakastumisen tunnetta. Bukowski kun Woodin arvion mukaan itsekin arvioi itsensä kykenettömäksi normaaliin rakkauteen ja elämään hirviömäisen isänsä takia.

Pariskunta vietti aikaansa paljolti ryypiskellen ja yhteisiä maailmaa syleileviä keskustelunaiheita tuskin oli. Wood ei ollut edes lukenut yhtään Bukowskin kirjaa ja Bukowski tiesi tuskin mitään 20-vuotiaan naisen kiinnostuksenkohteista. Ehkäpä Wood kiinnosti Bukowskia siksi, ettei tämä kuulunut hänen oveaan kolkuttaneisiin ihailijoihin, joita Bukowski vielä pääsääntöisesti inhosi.

Bukowski tarvitsi naisia kirjoihinsa ja Wood antoi käyttökelpoista materiaalia. Eihän Bukowskia naisten kuvaajana pidetä, mutta varsinkin onnettomien naiskohtaloiden kuvaajana hän on miltei empaattinen. Seurusteluaikoina ongelmainen Wood täytti varmasti tuon tehtävän.

Minulle jäi kuva, että Wood taas kaipasi jonkinlaista kaitsijaa tai huoltajaa. Sitä tehtävää Bukowskin kaltainen hahmo ei oikein pysty täyttämään pidemmän päälle.

Uhraisitko elämäsi toiselle?

Katselin dokumentin Leon Vitalista. Moni ei häntä edes taida muistaa ja hän elääkin tätä nykyä niukasti vanhana miehenä. Hänellä oli aikanaan kohtuullisen menestynyt näyttelijänura.

Hän uransa  hyllylle, koska päätti omistaa elämänsä ohjaajanero Stanley Kubrickin palvelukseen tämän ympärivuorokautisena avustajana, lähes palvelijana ja orjana. Vapaaehtoisesti.

Nykypäivän maailmassa, jossa lojaalius alkaa olla katoamaan päin moinen käytös on omalla tavalla kunnioitettavaa, mutta väkisin tuli mieleen, että miten ihmeessä kukaan jaksaa toteuttaa kenenkään oikkuja päivästä toiseen. Oli palvelun kohde sitten kuka tahansa.

Uhrautuvaisuus on tietyn ihmistyypin ongelma. Jotkut uhrautuvat ja toiset ottavat. Ei kai tämä ihmisen elo pysyisi muuten tasapainossa. Hullua kyllä, niiden eteen, joiden eteen jotkut uhrautuvat, eivät ole edes kiitollisia tästä uhrauksesta. Jossain vaiheessa he pitävät lojaaliutta ja uhrautumista itsestäänselvyytenä.

Jokaisen ihmisen kannattaisi mielestäni silti rakentaa elämänsä omiin unelmiin. Toisen unelmia on tietysti helpompi auttaa ja palvoa, mutta jossain vaiheesssa uhrautujaan on pakko iskeä tyhjyys. Oliko uhrautuminen kaiken sen arvoista?

En tiedä, onko koskaan kiittämisen arvoista, että kadottaa oman itsensä ja elää jonkun toisen kautta. Siihen on helppo ajautua, mutta irtipääseminen on aina vaikeampaa. Ja vaikka uhrautumisen kohde ei olisi enää tässä maailmassakaan, voi olla vaikea päästä irti. Uhrautuminen on omanlaisensa pakkomielle, josta saa katkeransuloista tyydytystä.

Kuvista kadonneet

Ennen vanhaan Neuvostoliitossa johtajat katosivat virallisesti valokuvistakin, kun joutuivat vielä isomman johtajan epäsuosioon. Ikään kuin heitä ei olisi epäsuosioon joutumisen jälkeen olemassakaan.

Ystäväni kanssa juteltiin, että vähän samoin käy, kun menettää työpaikkansa ilman, että toinen työpaikka on odottamassa. Ironista kyllä, vaikka yrityksen pahimman kilpailijan leipiin sirtyvälle järjestetään ikimuistoiset läksiäiset, niistä harvoista puhumattakaan, jotka vielä pääsevät kunnialla eläkkeelle.

Sitten jos kenkää tulee niistä tuotannollis-taloudellisistä syistä, niin irtisanotut saavat kerätä kimpsunsa ja kampsunsa toimistosta kaikessa hiljaisuudessa samaan aikaan kun kulkukorttia jo hingutaan pois otettavaksi.

Rohkeimmat kollegat toivottavat käytävällä hyvää jatkoa, osa kai taas pelkää, että irtisanominen tarttuu ja välttelee irtisanottua. Useimmat vain piiloutuvat työpisteensä taakse ja odottavat, että musta pilvi katoaa.

Työkaverit myös katoavat elämästäsi sillä hetkellä, kun laitat työpaikan oven viimeisen kerran kiinni.  Et kuulu enää joukkoon. Useimmiten työttömyys (sen pitkittyessä) merkitsee myös taloudellisia ongelmia. Laskuja jää maksamatta ja ongelmat kasaantuvat. Valitettavasti mikään muu ei pelasta kuin uusi työ.

Ystäväni kanssa pohdittiin myös, että miksi joukkoirtisanomisen kohdatessa irtisanotuille ei voi järjestää säällisiä läksiäisiä. Kiittää hyvästä työstä ja taputtaa edes selkään, että olemme pahoillamme, että näin kävi. Ystäviä ei tarvitse olla, mutta kohteliaita ja kiitollisia. 

Mitä opimme tästä? Täytä yksityiselämäsi hyvillä asioilla. Jos työ on koko elämäsi, niin toivo, ettet koskaan jää työttömäksi.

Elämä on loistava (runo)

Olin eksyksissä
pimeällä kujalla
keskellä karua Bulgarian vuoristoa.
Olin nuori ja pelokas,
odottaen ihmeitä.

Myöhemmin kuulin,
että ahneus on kaiken takana.
Elokuvassa sanottiin,
että täytyy tulla kuolemattomaksi,
ja kuolla sitten.
Se on oikeutesi.
Niin siinä käy.

Ja myöhemmin
harhailen Venäjän aroilla.
Pakenen painajaisia
rakkautta anellen,
miettien kirjaa,
jossa en pääse alkuun.

Väärässä valokeilassa olen,
sen olen itse luonut ympärilleni.
Se on sammutettava.
Pehmeästi ja kivuttomasti.
Ja olen vapaa.

Hauras kuolema.
Vielä hauraampi rakkaus.
Kauneus poissa kaikesta.

Elämä on loistava.

Kaasua, komisario Palmu on kelpo viihdettä teatterissa

Teatterissa on taas käyty. Tällä kertaa vuorossa oli Helsingin kaupunginteatterin Kaasua, komisario Palmu. Olin vieläpä ensi-illassa. Palmut ovat tietenkin tuttuja elokuvina nuoremmallekin väestönosalle. Ovathan ne elokuvat toimivia yhä tänä päivänä, mitä ei voi sanoa kaikista 1960-luvun suomalaisista elokuvista. Puhumattakaan niistä vanhemmista.

Kyllähän Palmu näyttämölläkin toimi. Joel Elstelän Mika Waltarin alkuperäistekstistä Kuka murhasi rouva Skrofin dramatisoima näytelmä on kelpo viihdettä. Tuskin yleisö olisi edes halunnut nähdä ahdistavaa kamaridraamaa Palmusta, vaikka murhasta onkin kyse.

Kuva: HKT/Harri Hinkka

Siitä ei päässyt mihinkään, että näytelmää katsoessa vertasi väkisin näytelmää elokuvaan, vaikka eri keinoin teatteri ja elokuva toimivatkin. Mutta tuskin kukaan pitää vaikkapa Shakespearen Hamletia elokuvaklassikkona, vaan kaikki me odotamme sen toimivan näyttämöllä paremmin.

Kari Väänänen oli kohtuullinen komisario Palmu murahduksineen ja olemuksineen. Mutta mihin jäi se sikari? No, ajat eivät ole tupakointia suosivia. Piippu vilahti, vaikka ei juuri palanutkaan.

Näytelmän keskeisin ja onnistunein roolisuoritus oli toveriinsa Kaarle Lankelaan kiihkeästi rakastuneen boheemitaiteilija Kurt Kuurnaa näyttelevä Miiko Toiviainen. Kiitollinen rooli hänelle, Palmuhan oli ja on varsin vähäeleinen, mutta boheemitaiteilijan rooli antoi enemmän vapauksia näyttämöllä. Silti Toiviainen selviytyi roolista jopa paremmin kuin näyttelijälegenda Pentti Siimes elokuvassa.

Etsivä Virta (Heikki Ranta) ja etsivä Kokki (Petrus Kähkönen) jäivät aika statisteiksi. Eipä heille tosin tilaakaan annettu näytelmässä. Vuokko Hovattaa on aina mukava nähdä laulamassa ja hän veti laulajatar Iiri Salmian roolin mallikkaasti.

Niin ja, pyörivä katsomo on hyvä keksintö. Palmu joukkoineen pääsi näin sulavasti tallustelemaan kohtauksesta toiseen. Eikä näytelmän kulussa suurempia ongelmia ollutkaan. Huumori piristää jopa murhanäytelmää ja myös yleisöä.

Näytelmää rentoutti myös livebändi musiikillaan, joka täytti mukavasti kohtauksia. Taustalla ajoittain pyörineet kuvat Palmu-elokuvasta ja 1960-luvun alun Helsingistä toivat myös tunnelmaa.

Ja näkyihän siellä katsomossa julkkiksiakin. Bongasin ainakin Jari Tervon, Arto Nybergin ja Sami Garamin. Näytelmän loputtua myös Kaasua, komisario Palmu -elokuvan ohjaajalle Matti Kassilalle tehtiin kunniaa yleisön osoittaessa suosiota seisaaltaan. Hieno ele. Jo hauraanoloinen Kassila istui pyörätuolissa. Onhan hänellä ikääkin tietysti jo 95 vuotta muistaakseni.

Tyttörukasta tähdeksi ja sitten kuolleeksi

Toiset haluavat tähdiksi hinnalla millä hyvänsä ja toisilta se käy vähän niin kuin vahingossa. Amerikkalaisen näyttelijän, sittemmin ranskalaistuneen, Jean Sebergin tarina on niitä vahinkoja. Lauri Timosen kirjoittama elämäkerta Erään filmitähden nousu ja tuho kertoo tuon tarinan mainiosti.

Pikkukaupungin nukkemaisen suloinen tyttö repäistiin kisan kautta filmitähdeksi, jota hän ei kestänyt. Eikä hänestä koskaan tullut Vivien Leighiä. Sebergin tuntevat tänä päivänä vain elokuvaharrastajat. Hän jäi nykyisin tuntemattomiksi jääneisiin elokuviin ja tuhoutui omaan herkkyyteensä ja henkisiin ongelmiinsa sekä epävarmuuksiinsa.

Ne, jotka haluavat käyttää valtaa epävarmoihin ja heikkoihin, löytävät uhrinsa varmasti. Seberg joutui myös sellaisten miesten uhriksi, joita hänen ei olisi pitänyt koskaan tavata. Näitä olivat häntä ohjanneet alistajat ja sitten myös aviomiehet. Ennen metoo-aikoja naiset olivat enemmän tai vähemmän miesten heiteltävissä niinkin armottomalla alalla kuin elokuva-ala.

Ei Seberg itsekään enkeli ollut, kirjan mukaan hän petti miehiään miten lystäsi ja etsi heitä jopa kadulta. Lapsestaankaan hän ei välittänyt. Jean tuntui olevan täydellisen epäsopiva filmitähdeksi, mutta siitä huolimatta hänestä tuli sellainen. Elämän kuriositeetteja.

Tätä kirjaa ei voi ainakaan moittia siitä, että siinä puhutaan vain tähden yksityiselämästä eikä työstä. Elokuvia luodataan ajoittain turhankin syvällisesti, varsinkin kun Sebergin elokuvista valtaosa on kadonnut historiaan hämärään. Itse olen tainnut nähdä vain yhden Sebergin elokuvan. Tosin hän teki valtaosan elokuvistaan Ranskassa ja niitähän ei Suomessa näy kuin kourallinen.

Väkisin tuli kirjaa lukiessa mieleen, että miksi me ihmiset annamme kohdella itseämme niin me annamme kohdella. Onko tähteys niin tärkeää, että voi olla rikki ja rikkoa itseään enemmän. Ja itse asiassa etsiä elämällään suurempaa surua vielä lisää.

Seberg itse löydettiin kuolleena ja alastomana autosta Pariisissa. Vieläkään ei ole täyttä varmuutta murhattiinko hänet vai oliko kyseessä itsemurha.

Tylsyydestä tuskaan ja takaisin Millerin ottein

Katselin jonkin aikaa sitten dokumentin amerikkalaisesta kirjailijasta Henry Milleristä. Mies eli omasta mielestään uuvuttavan tylsää ja ahdistavaa elämää New Yorkissa ja päätti sitten lähteä pummiksi Pariisiin. Joku toinen olisi ehkä saattanut tuntea toisin, mutta ei Miller.

Mies kertoi, hän siis esiintyi dokumentissa itse, eläneensä ensimmäistä kertaa, kun hänellä ei ollut edes ruokaa kunnolla Pariisissa, ei mitään. Ja Miller oli jo aikamies lähtiessään Pariisin, eli mikään päähänpisto homma ei ollut.

Myönnän häpeäkseni, että ensimmäistäkään Millerin kirjaa en ole lukenut. Eikä Miller taida kuulua nyt tämän hetken suosikkikirjailijoihin jo rivojen aihepiiriensä takia. Hän palasi siihen, mistä aloittikin. Kulttikirjailijaksi.

Se on totta, että elämää ei tunne yhtä syvästi ennen kun suojaverkot ovat menneet. Silloin jokainen asia syö ja sattuu, mutta ilo on myös suurempaa. En silti suosittele kenellekään nälkäkirjailijan uraa ja vielä vähemmän vieraassa maassa.

Miller muutti Ranskaan ja ei palannut kotimaahansa kun vasta vanhoilla päivillään julkkispiirien maskotiksi. Nykyisin hänen kimpussaan kärttäisivät alituiseen selfieiden vonkaajat.

Hän sanoi vihaavansa omaa syntymämaataan. Mutta olisiko vihannut enemmän sitä elämää, jota ei halunnut elää.

Elämä on mielenkiintoista. Se on ainutkertainen, mutta ei siitä aina nauti, niin kuin pitäisi. Ja pitäisikö aina nauttia. Ei rotankaan elämä ole suitsutusta, mutta silti rotta selviää kaikesta.

Milleriä sanotaan mielihalujen mestariksi ja seksin ylipapiksi. Hänen aikoinaan aiheessa saattoikin olla ihmeellistä. Nyt seksi on kokenut inflaation kirjallisuudessa. Siinä kun ei ole enää mitään kiellettyä, mutta salattua ehkä sitäkin enemmän.

Jotain koskettavaa vanhassa Millerissä oli silti kun hän kuolasi kauniiden naisten perään. Sellaista säälin tunnetta, vaikka onnekas Miller oli, kun sentään säilytti intohimonsa loppuun asti. Suurin osa kun intohimon kadottaa.

Nainen viimeisellä penkillä (runo)

Nainen istuu aina merenrantakujan
viimeisellä penkillä.
Hän ajattelee omiaan.
Ei hän minulle kaikkea kerro.
Joskus ei edes vähän.
Hän istuu penkillään ja miettii,
mikä meni pieleen,
ja mitä voisin vielä saada.
Kylmä merituuli puhaltaa ja vaahtopäitäkin näkyy.
Poissa kesän lämpö, riemu ja viini.
Silti hän penkillään istuu.
Kohta minun on aika poistua.
Kunpa hän kuuntelisi ja uskoisi,
että kaikki on oikeastaan hyvin.
Huomenna hän palaa paikalleen.
Minä kerron, että kaikki on oikeastaan hyvin.

Murhamiestä tapaamassa

Olen lueskellut parhaillaan elinkautista istuvan Janne Ranisen elämästä kertovaa Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi -kirjaa. Kävin myös häntä haastattelemassa Sörkan vankilassa. Juttu on luettavissa osittain netistäkin.

Kokemus oli sinänsä jo mielenkiintoinen, sillä en ole koskaan vankilassa käynyt juttukeikalla, enkä muutenkaan. Ja toivottavasti en koskaan ainakaan vankina. Minulle on jo ajatuksena ahdistavaa, etten voi avata ovea silloin kuin itse haluan. Siihenkin tosin kai tottuu, ettei näin ole.

Raninen kasvoi suomalaisten maahanmuuttajien lapsena Tukholman lähiössä, tuntien itsensä jo varhain ulkopuoliseksi. Sittemmin hän ajatui rikoksien polulle ja koko tarina selviää kirjasta. Kirjassaan hän kertoi ulkopuolisuuden lisäksi myös itsetunnon puutteestaan.

Minullakin on samanlaisia ulkopuolisuuden tunteita lapsuudesta ja itsetunnon puutteesta kärsin yhä vieläkin. Raninen on myös ikätoverini. Olisin saattanut ajautua Ranisen tavoin rikoksien polulle, jos olisin löytänyt väärän kaveripiirin. Minulla ei ollut vain kavereita lainkaan. Olin aika täydellinen erakko lapsena ja nuorena. Oikeastaan aikuisiällä olen löytänyt kaikki kaverini.

Kuinka paljon yhteiskunta muuten säästäisikään, jos kaikkien lasten ja nuorten ongelmat havaittaisiin, vaikka he niitä piilottelisivat. Se on tietenkin sula mahdottomuus, että näin voisi tapahtua. Vielä vähemmän 80-luvulla tai 90-luvun alussakaan.

Sinänsä täytyy nostaa hattua Raniselle, että on käyttänyt aikansa vankilassa hyödykseen. Rakentanut elämäänsä, opiskellut ja kehittänyt itseään. Moni elinkautisvanki taitaa masentua ja jättää leikin sikseen. Monien mielestä elinkautisvankien täytyisi kai muutenkin katsella vankilan ristikoita koko tuomionsa ja sitten ihmetellään, miksi he palaavat taas vankilaan heti vapauduttuaan.

On tietenkin väärin murhata ihminen. Se on selvä. Mutta ihmisellä on aina oikeus muuttua ja yrittää jatkaa elämäänsä tuomionsa kärsittyään. Kyllä se murha seuraa kuitenkin aina perässä, sen varmistaa jo nykyinen tiedonvälitys, kun kaikki jutut teosta löytyvät internetistä.

Mitä sitten tapahtui, kun ammattiyhdistysliike ryhtyi vihdoin taistoon

Juuri kun sitä menettää toivonsa joihinkin asioihin, jotain alkaa tapahtua. Näin voi sanoa ammattiyhdistysliikkeen suhteen. Vihdoin he näyttävät, että mitä tahansa ei voi tehdä. Hieman yllättäen vastapuolena on valtio suunnitelmineen, eikä työnantajat. Siihenkin toki ehditään.

Duunaria on Suomessa pompoteltu miten halutaan. Sinänsä kyllä potkuihinkin on löydetty aina tie, vaikka sen irtisanomisen helpottamisesta kenkä puristaa. Sehän siinä tietenkin on se ongelma, että irtisanomisehtojen täytyisi mielestäni olla samat, oli sitten yritys pieni tai suuri. Isommat yritykset voivat tietenkin nytkin ostaa työntekijän ulos, mihin pienemmillä ei ole mahdollisuutta. Nyt pitäisi niistäkin saada takaoven kautta ulos nopeasti.

Ehkä tämä JHL:n lakon ajankohta ei vaan ollut tarkoin mietitty. Syysloman jälkeen heti. On köyhien tai muiden perheiden lapsia, jotka eivät kotonaan saa oikeasti ruokaa. Ja eivät sitten koulussakaan. Muilla lapsilla nyt eväiden tuonti kotoa ei varmasti ole ollut iso vaiva. Ja muuten kuin köyhien osalta asiaa paisuteltu. Sitä kouluruokaa kun taitavat enää syödä ne lapset, joilla on oikeasti nälkä eikä varaa nirsoilla.

Nämä joidenkin miljonääriyrittäjien tarjoamat ilmaiset ruoat koululaisille lakon ajaksi ovat kyllä jo tekopyhyyttä parhaimmillaan. Nekin lahjoitukset olisi voitu tehdä vaikka ruoanjakojärjestöille. Siellä olisi ollut tarvetta enemmän. Mutta niillekin rahaa  taitaa tulla vain Metallica-bändiltä. Miljonäärejä hekin.

Jotkut syyttävät lakkoilua Antti Rinteen ja demareiden vaalivoittoon siivittämisestä. On siinä sitäkin, sillä ay-liike on demareiden, mutta ehkä ammattiyhdistysliike on vihdoin tajunnut, että täytyy laittaa kova kovaa vastaan, että duunarit uskovat oikeasti, että kannattaa maksaa jäsenmaksuja. Itselläni usko liikkeeseen lopahti, enkä edes kuulu mihinkään ammattijärjestöön tällä hetkellä. Palaan kyllä, jos ja kun näen että jotain tehdään.

Jos ja kun demarit vaalit voittavat, toivoisin, ettei heiltä unohtuisi taas kaikki lupaukset niin kuin ennenkin on tapahtunut kuin hallitukseen on päästy. Tämä hallitus ei todellakaan ole ollut duunareiden hallitus ja vielä vähemmän työttömien ja köyhien.

Kansa hylkäsi artistin

Pari viikkoa sitten kävin juttukeikalla iskelmätähti Jari Sillanpään keikalla helsinkiläisellä homoklubilla. Raportti tässä. Klubi oli puolityhjä, vaikka hän oli ns. omiensa parissa.

John Lennon lauloi joskus, että Nobody loves you when you are down and out. Vähän sellainen olo keikalla tuli. Eli kukaan ei rakasta kun sinulla menee huonosti. Estraditaiteilijoilla tämä pitää erityisen hyvin paikkaansa.

 Maailma on julma paikka. Muutama uskollinen pysyy rinnalla, muut vetäytyvät kauemmaksi. Kun on huonossa huudossa, sitä on jollain tavalla spitaalinen. Pelätään, että epäonni tarttuu. Ja jos olet itse aiheuttanut ahdinkosi, niin vielä pahempi. Se kai tyhjensi Jarinkin keikkakalenterit, vaikka mies tuskin heti kuolee nälkään.

Mutta palatakseni John Lennoniin. Biisi jatkui niin, että kaikki rakastavat sitten, kun olet kuollut. Näin käy varmasti Jarinkin kohdalla. Niin kävi Olavi Virralle ja monelle muulle. Sitä olen miettinyt, että miten ihmisistä tulee (suurimmasta osasta ainakin) tulee hyviä heti sen jälkeen, kun he ovat kuolleet.

Omalla tavallaan suosion äkillinen katoaminen on kuitenkin lohdullisempaa kuin että ura hiipuu pikkuhiljaa eli ketään ei vaan enää kiinnostaa. Parempaa kaatua ryminällä kuin hiljaa hiipuen. Se kannattaisi Jarinkin muistaa.

Kansaahan kiinnostaa aina se, kun pohjalla käynyt palaa takaisin. Ja se taas palkitaan entistä suuremmalla suosiolla. Usein vielä pysyvällä suosiolla.

Runo oikealle rakkaudelle

Jos tulet lähelleni, lupaan sinulle kaiken.
Jos annat suudella, mikään ei minua estä.
Jos annat rakastaa, olen jumala.

Se on niin, etten koskaan valehtele,
en ole niin tehnytkään,
se olisi sinua kohtaan väärin,
ja rakkaus pitää elossa.

Yritän kaikkeni, että maailmasi olisi hyvä.
Ja maailma on hyvä.

Minä teen kaiken puolestasi.
Olet minun syyni elää.
Se ihminen, jota en luullut löytäväni.

Muutun satujen prinssiksi.
Lennän taivaankin yllä.

Esan lyhyt aforismi

Joissakin elämänvaiheissa voi olla liiankin vaatimaton ja joskus liian ylpeä.

Ja ylpeys käy monesti lankeamuksen edellä niin kuin sanotaan. Aina ei langennut vain sitä ymmärrä.

Eikä liian vaatimaton ymmärrä olevansa ylpeä.

Yksinkertaista.

Kuuluuko politiikka kouluihin?

Viikon kohu on kohu siitä, saadaanko kouluissa puhua politiikkaa. Kansanedustaja Laura Huhtasaari pahoitti mielensä tamperelaiskoulun projektikuvista ja koki, että kouluissa kasvatetaan lapsia tiettyyn tapaan ajatella. Mikä ei ilmeisesti miellyttänyt häntä.

Mielestäni politiikka kuuluu kouluihin. Varsinkin lukioissa ehdottomasti. Kyllähän kouluissa kai nykyään yrityksetkin vaikuttavat ja sponsoroivat. Näin olen käsittänyt. Yksi yhteiskuntamme ongelmista on, ettei suurin osa nuorista tiedä politiikasta tuon taivaallista. Ei ainakaan silloin nuoret tienneet politiikasta, kun itse olin nuori. Itse sain miltei pilkkaa osakseni, koska minua politiikka kiinnosti.

Niin ja, jos nyt eivät edes kaikki aikuisetkaan tiedä politiikasta. On niitäkin aikuisia, jotka eivät taatusti tiedä, kuka on Suomen pääministeri puhumattakaan hänen puoluekannastaan.

Minun on vaikea kuvitella, että suomalaiset opettajat uskaltaisivat omaa puolueideologiaansa tänä päivänä saarnata kouluissa. Hehän saavat muutenkin miettiä jokaista askeltaan ja raportoida siitä sun tästä ja vieläpä varoa oppilaiden kännykkäkameravideoita, jos tekevät oppilaiden mielestä jotain väärin.

Itse en muista, että politiikkaa, puhumattakaan puolueiden ideologioita olisi millään tavalla käsitelty kouluaikoinani 1980-90-luvuilla. Sinänsä ironista, sillä silloin puolueilla oli vahvemmat ideologiat kuin nykyisin. Hyvä jos puolueet esiteltiin, muistelen.

Demokratioissa ei oikeastaan ole tarvetta ideologiselle kasvatukselle. Se kuuluu tietenkin maihin, joissa on yksipuoluesysteemi. On Suomessakin mielipiteitä muokattu kouluissa. Veikkaan, että 30-luvun kouluissa saarnattiin enemmän äärioikeistolaista Lapuan liike-ideologiaa kuin kommunismista ideologiaa, joka taas 70-luvulla varmasti oli monien nuorten opettajien lempi-ideologia.

En osaa edes sanoa, mitä ideologiaa opettajat tänä päivänä edustavat. Se olisi mukavaa tietää. Veikkaan kyllä, että se on lähempänä punaviherideologiaa kuin persujen. Suomessa tietysti ei ole pakko puoluekantaansa julistaa, jos ei halua.

Ja en jaksa tosiaan uskoa, että suurinta osaa nuoria edes politiikka jaksaa kiinnosta, kun se ei kiinnosta edes aikuisiakaan.

Miksi mäkään en pääse joka paikkaan?

Tällä viikolla nousi kohu, kun rikkaat miehet eivät tuntuneet haluavan Pörssiklubille naisia. Lopulta heidän oli nöyrryttävä ja laskettava naisetkin siemailemaan viskiä ja sikaria. Tosin sikari ei taida enää röyhytä sisätiloissa tupakkalain muutoksen jälkeen.

En tosin tiedä, kuinka moni nainen edes tuonne äijäkööriin on ryntäämässä. Toivottavasti joku nyt edes periaatteesta. Olo voi olla yhtä kiusallinen kuin miehenä marttakerhon kokouksessa tai vesijumpassa.

Mietiskelin, taas kerran, että ovat pysyneet kiinni minullekin moneen paikkaan. Pörssiklubille ei taida persaukisella miehelläkään olla asiaa. Ja on lasikattoon pääni on kolahtanut aiemminkin. Eipä minulla ole ollut haluakaan herrakerhoihin ja muihinkaan kerhoihin.

Yökerhon oveltakin on käännytetty, kun en kuulu asiakasprofiiliin ja monissa muissakin paikoissa on annettu ymmärtää, etten nyt ihan kuulu tänne. Minun on vain ollut turha tehdä mitään valituksia, koska olen mies ja en edes edusta mitään vähemmistöä. 

Olen joskus kuulunut yhdistyksiin yms., mutta niistä kaikista olen myös lähtenyt. Nautin täydellisestä vapaudesta. Minun ei tarvitse miettiä, sitooko minua veljeys jossain kerhossa. Vapaamuurareihin ei ole pyydetty, eikä edes Lionseihin, joten varsin rauhassakin ole saanut olla.

Jos herrakerhoista puhutaan, niin taitavat olla vähän sellaisten vallakkaiden miesten vertaistukiryhmiä. Heitä kun sätitään milloin mistäkin, niin ne taitavat nauttia, kun saavat olla kerrankin "omiensa" parissa.

Herrakerhot kiehtovat kansalaisten mielikuvitusta. Moni luulee, että niissä sorvataan rahakkaita sopimuksia ja poliittisia päätöksiä kuntoon. Näin varmasti voi olla. Mutta herrakerhot kiehtovat niiden jäseniäkin siksi, että ne ovat salaperäisiä, eivätkä kerro toiminnastaan. Niin kauan ne pysyvät myös kansalaisten mielenkiinnon alla.

Mutta entäpä jos ne herrat vain haluavat puhua niissä ns. paskaa keskenään ja viettää iltaa. Sitä emme tiedä, sillä herrakerhot eivät toiminnastaan tiedota.

Joskus olen miettinyt, taas kerran, että mitäpä jos hakisi piruuttaan kaiken maaailman kerhoihin ja yhdistyksiin, joihin ei ole pääsyä. Tosin herrakerhoihin ei kai haeta jäseneksi, vaan hyväksytään. Onhan niitä kai vain naisillekin suunnattuja kerhoja, joihin minun pääsyni rajoitettaisiin sukupuoleni takia.

Tarvitseeko kirkko uskonpuhdistusta?

Lueskelin tässä, että kaikkien alojen asiantuntija Jari Sarasvuo ehdottaa kirkkoon uutta uskonpuhdistusta.

Omasta mielestäni evankelisluterilainen kirkkomme on kai suvaitsevaisempi kuin se on ollut koskaan, mutta sekään ei taida riittää yhä kiihtyvämmin muuttuvassa maailmassa. Ja edelleen omasta mielestäni edes hiukan vanhoillinen kirkko saattaa jopa edustaa jotain pysyvää yhä pirstaloituneemmassa maailmassamme.

Miten kirkon sitten pitäisi muuttua? Suurin ongelma on suurimpien palstamillimetrien perusteella se, etteivät homot pääse siellä naimisiin. Eivät tosin pääse monissa muissakaan kirkoissa.

Osa varmaan myös kaipailisi, että kirkko jalkautuisi isäcamilloina kansan pariin, mitä he käsittääkseni tekevätkin, vaikka ei sitä kirkkoherraa liperit päällä kai Kampintorilla joka päivä näe sentään.

Suurin ongelma lienee, että kirkko on aika harvan ihmisen arkea. Kirkko rajoittuu häihin, hautajaisiin ja rippikouluun. Siinä se sitten on. Eli suomalainen evankelisluterilainen tuskin pääsee radikalisoitumaan kirkossa.

Onko kirkko sitten koskaan ollut aidosti osa ihmisten elämää? Ennen uskovaisuus oli pitkälti pakkouskovaisuutta. Se vain kuului ihmisten elämään ja mitään muita vaihtoehtoja ei ollut. Lopulta kirkko menetti otteensa valtioon ja kansalaisiin ja siitä lähtien kirkko muuttui vain äsken mainitsemieni suoritusten suorittamispaikaksi.

Evankelisluterilaisen kirkon kunniaksi sentään täytyy mainita, ettei sen toiminnasta ole paljastunut yhtä järkyttäviä asioita kuten esimerkiksi katolisen kirkon toiminnasta on paljastunut lasten järjestelmällisen hyväksikäytön osalta.

Ottaako kirkko sitten kantaa? Enpä heti muista, että kirkko olisi mistään jyrähtänyt? Ei sitten yhdestäkään epäkohdasta tule mitään mieleen? Kirkolta puuttuvat äänekkäät ja mediaystävälliset kasvot. Sitä ennen se on sellainen harmaa hahmoton, joka onneksi sentään auttaa silloin köyhiä, kun kuntakin on heidät hylännyt.

Itse kuulun yhä kirkkoon, vaikka olen kai jo ainoita lähipiirissäni, joka ei ole kirkosta eronnut. Rippikoulua en tosin ole koskaan käynyt, joten en nyt tiedä, kuinka siunattu kristitty sitten olen.

Minä murhasin Kyllikki Saaren (runo)

Pohjanmaalla on jälleen helvetin kylmä yö.
Murhaaja kulkee vapaana pitkin metsiä.
Ei hänen tarvitsisi. Hän tuntee tien.
Hän vaeltaa. Pelkää. Jäävänsä kiinni.
Hän ei vielä tiedä, ettei hän jää kiinni.
Hän pelkää. Jäävänsä kiinni.
Ei pelkää sittenkään.
Hän tunsi Kyllikki Saaren.
Hän murhasi Kyllikki Saaren.
Hän tunsi metsän.
Hän tunsi tien.
Hän tunsi Kyllikin ihon.
Hän rikkoi Kyllikin ihon.
Itselleen hän ei voinut mitään.
Itseään hän ei vahingoittanut.
Hän vahingoitti Kyllikkiä.
Ei hän hirviö ole, hän ajatteli.
Se saattoi olla vahinko.
Monta kertaa hän toistaa itselleen:
Minä murhasin Kyllikki Saaren.
Kukaan ei vain kysynyt sitä häneltä.
Poliisit veivät toisia. Hän sai olla rauhassa.
Hän sai kuolla rauhassa.
Yksin muiden yksinäisten kanssa.
Mielessään alati, ja hän toisti:
Minä murhasin Kyllikki Saaren.

Älä itke, mies! Tai itke vaan

Tällä viikolla katsoin Docventures-dokkari-illan , joka oli kyllä vaikuttavan rehellistä asiaa miehisyydestä, väärästä miehisyydestä ja oikean miehisyyden ja rakkauden sekä tunteiden puutteesta. Kerrankin miesten näkökulmasta. Ohjelma jäi muhimaan mieleen.

Miesten maailma on ollut vähän sellainen, että joko antaa turpaan tai ottaa turpaan, kuten ohjelmassa todettiin. Joko konkreettisesti tai kuvainnollisesti. Eli mies on ollut joko fyysisesti heikko tai vahva. Miesten henkinen kasvu on jäänyt lapsipuolen asemaan, eikä ihme, että humalassa miesten nyrkit heiluvat.

Itse mietin, minkä helvetin takia ainakaan enää miehen pitäisi olla aina tappeluun valmis lihaskimppu. Ei miehen tarvitse luolamiehen lailla puolustaa heimonsa naisia tai mitään muutakaan. Ainakin suomalaiset naiset osaavat kyllä itse huolehtia itsestään. Muualla tilanne ei tietenkään ole sama.

Mikään ei ole mielestäni niin surullista kuin se, että miehen ei ole vieläkään järkevää avautua tunteistaan, surustaan, epäonnistumisistaan. Yhä vielä ne täytyy pitää sisällä sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät kuulu lähipiiriisi tai luotettuihisi. Selän takana piikitellään miestä heikoksi kitisijäksi vähintään.

Tosin kun katselen nykymiehiä lastensa kanssa, niin hyvinhän heillä näyttää homma sujuvan. Ja tunteet myös. Ei se miesten tilanne niin synkkä ole, kun annetaan ymmärtää. Ongelmaa piileekin niissä miehissä, jotka eivät vielä elä uutta aikaa, vaan kantavat mukanaan puhumattomuuden taakkaa.

Miksi miehet eivät saisi olla sitä, mitä ikinä haluaisivat olla? Sitä olen ihmetellyt. Siksi ehkä koulujen sukupuolineutraalikasvatus alkaa kuulostaa järkevältä, vaikka aluksi sitä muiden lailla kauhistelin. Pienestä pitäen ne asiat opetaan, mitä on olla mies. Pääasia, että terve itsetunto ei perustuisi fyysisen nöyryyttämiseen, vaan siihen, että mies elää sellaista elämää kun itse haluaa.

Itse en ole koskaan täyttänyt perinteisen maskuliinisuuden malleja. Olen haaveilija, en kovin vahva, loppujen lopuksi herkkäkin. Väkivaltaakin kammoan. Minulta on kyllä odotettu maskuliinisuutta, mutta en ole odotuksia täyttänyt. Enää se ei minua edes kiinnosta. Jos en kelpaa, niin ei se minua haittaa. Jokainen vähemmän machomies vertaa kyllä itseään erittäin maskuliinisiin miehiin, sillä heitä todellisuudessa pidetään niinä todellisina miehinä. Valitettavasti.

Entä se itku? En edes muista, koska olisin viimeksi itkenyt vuolaasti. En vain pysty siihen. En osaa ottaa kantaa, onko se surullista vai edes tarpeellista. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, jos mies itkee. Mutta sellaisessa maailmassa elämme, että jos joku mies itkee, se tuntuu, jollain tavalla pelottavalta, eikä hellyttävältä kuten naisen itku.

Onneksi elämme Suomessa jo sellaisessa tilanteessa, että mies saa olla mitä lystää, jos itsetunto on vain kohdillaan. Jos et välitä muista, olet juuri sellainen mies kuin haluat. Silloin ei tarvitse kenenkään tulla sanomaan, että ole mies.

Haluatko haastateltavaksi?

Olen kehittelemässä journalistista sarjaa, joka ei perustu printtijuttuihin vaan videoihin ja visuaalisuuteen.

Etsin koko ajan mielenkiintoisia tavallisia ihmisiä, joilla on esimerkiksi mielenkiintoinen harrastus, erikoinen lemmikki, haluat pukeutua manga-asuihin tai he poikkeavat jotenkin tavanomaisesta.

Rajoja ei sinänsä ole ja mielelläni otan kaikkia ideoita vastaan. Tärkeintä on, että jutusta välittyy ilo ja positiivisuus eikä negatiivisuus.

Haastateltavan täytyisi olla valmis esiintymään kameran edessä. Minuun voi ottaa suoraan yhteyttä vaikka sähköpostitse: esa.j.pesonen@gmail.com.

Tylsä kirjoitus politiikasta

Ei älkää pelästykö. En kirjoita taas Kekkosesta. Tästä videosta tuli vain mieleen, että se mikä oli joskus arvokasta ei ole välttämättä enää.

Tarpeettomat ihmiset ja ihmisroska

Kaupunginvaltuutettu Moilanen räjäytti pankin Oulun kaupunginvaltuustossa, kun möläytti päihdeongelmaisten katujen asukkien olevan ihmisroskaa, kun valtuusto käsitteli roskaamisongelmaa. Hän tietenkin pahoitteli sanojaan. Mitenpä muutenkaan. Mutta aika vaikea käsittää hänen sanojaan väärin, jos vertaa ihmisiä katujen roskiin.

Pahoin pelkään, että hän ei ole todellakaan yksin ajatusmaailmansa kanssa. Ne, joilla menee hyvin, saattavat hyvinkin ajatella samoin kuin hän. Ei tietenkään kaikki, mutta osa. Osa ihmisistä on vain liian fiksuja, että hommaisivat itsensä pulaan sanoinen, kuten Moilanen teki.

Mutta ei huolta. Ihmisroskaksi voi joutua sieltä korkealtakin. Ei siinä muuta tarvita kuin että viina maistuu liian hyvin, työt lähtevät, velat kaatuvat päälle tai sitten ihan vain sairastuu henkisesti tai fyysisesti. Keinoja on monia. Jos voimia tai tukiverkkoa ei ole, niin saattaa hyvinkin löytää itsensä ihmisroskana.

Valitettavasti usein elämässä käy niin, että empatiakykyä oppii vasta kun on täytynyt kamppailla. Itse olen viimeisen vuoden aikana oppinut paljon, kun rahaa on ollut niukalti ja ajoittain ei välttämättä lainkaan. Ihmisroskana en kyllä nähnyt ketään niinä päivinäkään, kun tilillä oli enemmän rahaa. Ja kun olen jälleen korkeammalla, muistan kyllä kokemuksen.

Aikaamme leimaa yleinen empatiakyvyn puute. Varsinkin niitä kohtaan, jotka kamppailevat monien ongelmien kanssa. Ikään kuin täytyisi lyödä sellaista ihmistä vielä lisää, joka muutenkin keikkuu jo vähän elämän ja kuoleman rajamailla.

Venäläisessä kirjallisuudessa oli aikoinaan käytössä termi tarpeeton ihminen. Sellainen oli yleensä aatelinen, joka kovasti halusi tehdä jotain, mutta ei pystynyt ja halunnut. Hän sääli itseään ja tunsi, ettei maailma ymmärtänyt häntä. Saattoi hän jäädä sänkyyn kokonaan.

Elämme aikaa, jossa runollisuutta ei juuri enää ole, eikä kaunokirjallisuus kuvaa tarpeettomia. Tarpeettomiksi ihmisiksi yhteiskunta kokee ne, joilla ei yksinkertaisesti ole rahaa tai he elävät yhteiskunnan varoin. Siinä ei ole mitään kaunista. Se on rumaa ja ihmisen itsetunnon viemistä.

Kekkonen tanssitti Kremliä ja vastustajiaan

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Presidentti Urho Kekkosesta on tehty jo taidetta niin paljon, ettei sitä yhden valtiomiehen kohdalle uskoisi. On kirjoja, elokuvia ja myös näytelmiä. Kari Heiskasen ohjaama ja käsikirjoittama Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu ei todellakaan ole ensimmäinen Kekkos-näytelmä. Ja tuskin viimeinenkään.

Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä ensi-iltansa juuri saanut näytelmä ei välttämättä minulle räjäyttänyt pankkia, mutta ei se huono näytelmä ole. Noottikriisin aikaan sijoittuva näytelmä vaati mielestäni jonkin verran historiantuntemusta, onneksi sitä minulla oli. Mikään hupinäytelmäkään Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu ei ollut. Enkä Kekkosesta hänen jonkinlaisena faninaan jaksaisi mitään ilottelua edes katsoakaan.

Kekkonen oli pelimies parhaimmasta päästä, sen näytelmä toi esiin. Nyt jokainen arvelee tai tietää jo Kekkosen todennäköisesti itse tilanneen nootin Kremlistä, jolla hän voitti heittämällä vastustajansa, joiden juonittelu kelpo tavalla kävi ilmi näytelmässä. Omalla tavallaan Kekkosen vastustajat ja Kekkosen perintöprinssi Ahti Karjalainen kuvattiin näytelmässä surkuhupaisina hahmoina Kekkosen ylivertaisuuden edessä, mutta vastakkainasettelua on tietenkin saatava.

Eero Aho Kekkosena oli minulle ajatuksena ehkä hieman hämmentävä, mutta Kekkosen näköis-tai äänikopiota lienee edes turha jäljittää. Eikä se olisi edes kiinnostavaa. Ajoittain Kekkosen suuhun oli laitettu ehkä vähän liikaa vuorosanoja samoin kuin muidenkin roolien, joka varsinkin toisella puoliajalla kävi loppua kohden puuduttavaksikin. Näytelmä on tietty Kekkosen eli Ahon, mutta mielestäni Pertti Sveholm neuvostojohtaja Hrutsevina toimi myös hyvin.

Kekkonen ei ollut mikään rakastettu kansanjohtaja noottikriisin aikoihin, mutta Kekkosta ja Kremliä yhdisti Väinö Tanner vastustajanaan. Kekkonen ja Tanner olivat olleet poliittisia vastustajia jo sodan jälkeen, joka nykypäivän mittakaavassa on uskomaton ajatella. Näytelmä on siinä oiva ponnistuslauta politiikaan menneisyyteen niille, jotka eivät tuosta ajasta muista tai tiedä. Poliittinen katkeruus kun ei tuolloin kulunut kulumallakaan.

Kekkos-näytelmän lavastuksesta pidin. Se oli niukka, mutta hyvällä maulla ajan kalusteilla kalustettu. Pyörivä näyttämö auttoi puhenäytelmää selkeästi eteenpäin. Ja taustalla pyörivät videoklipit ja kuvat auttoivat hahmottamaan ajan ja tilanteen. Ihmeellistä tuo nykytekniikka. Legendaarinen Kekkonen Havaijilla-kuva siirtyi varsinkin mainiosti kuvasta näyttämökohtaukseksi.

Mielestäni nimenomaan Kekkonen tanssitti erinomaisesti Kremliä ja vastustajiaan, vaikka hän ottikin molempien kanssa suunnattomia riskejä. Niin ja, tietenkin naisia hän tanssitti myös. Tässä näytelmässä ne naisseikkailut olivat jotenkin päälleliimattuja, Sylvi Kekkosen osuus ei ehkä niinkään.

Kolme viisasta

Näyttelijätär Marilyn Monroe sanoi joskus, ettet jos kestä minua pahimmillani, niin et ansaitse minua parhaimmillani.

Tangokuningas Olavi Virta puolestaan totesi viimeisessä tv-haastattelussa, ettei kansa häntä ollut häntä koskaan unohtanut.

Runoilija Aleksandr Puskin taas sanoi, että kuulet tuomion typerykseltä.

Mitäpä noihin lisäämään.

Heikko tsaari (runo)

Heikko tsaari ajoi kansakunnan tuhoon.
Hänen täytyi mennä.
Hänen täytyi kuolla kansan puolesta.
Hän ei ollut vahva.
Häntä ei toteltu.
Siksi kansa kapinoi.
Hänen suurta isäänsä pelkäsivät kaikki.
Hän jäi pieneksi.
Hän ei halunnut tsaariksi.
Hän syntyi tsaariksi.
Hänellä ei ollut isoa veljeä kuolemaan puolestaan.
Hän ei koskaan saanut tietää.
Mitä muuta hän olisi voinut olla.
Olisiko hän ollut hyvä runoilija?
Olisiko hän ollut hyvä isä?
Sitä hän ei saanut koskaan tietää.
Ilman, ettei olisi saanut tietää lopustaan.

Puhelu lähibaarista (runo)

Minulle saapuu puhelu lähibaarista.
Tällä kertaa otan puhelun vastaan.
Olen tavallista paremmalla tuulella.

-Moi, ollaan kaikki persaukisena täällä.

Kaveri soittaa lähibaarista.
Siellä se istuu joka päivä.

-Ai, ketkä kaikki? kysyn.

-No, me kolme.

Seuraa nimiä.

-Et lainaisi rahaa kaljaan.

-Persaukisena ollaan täälläkin, vastaan.
-Ja ei maistu, jatkan.

-Ai ei. No moi.
-Moi.

Puhelu oli lyhyt.

Niin.
Sillä meni ennen hyvin.
Rahaa ja viinaa riitti.
Nyt on jo viinasta ja tupakasta pula,
joiden hinta on aivan liian korkea
niille, jotka niitä oikeasti tarvitsevat.

Kun sankarit paljastuvat konniksi

Ennen vanhaan sankarit pysyivät sankareina. Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kukaan kaivellut heidän tekemisiään. Paitsi tietenkin nyt meidän aikanamme kaivellaan kaikkea, jota Trumpkin katkerasti kiroaa. Ja onhan sitä yksi jos toinenkin menneisyyden sankari paljastunut törkimykseksi, ellei peräti konnaksi.

Mutta kolme mielenkiintoista tapausta tulee viime ajoilta mieleen. Ensiksi oli tämä lelusalakuljettaja Rami Adham. Kiva setä, joka vie Syyrian leluja. Ai että, kuinka söpöä. Me kaikki, tai useimmat meistä haluavat ajatella hyväntekijöistä hyvää. Lelusalakuljettaja sitten laittoikin rahoja omaan pussiin ja muitakin rötöksiä taisi paljastua. Sellainen setä.

Nyt kärähti taas viime elokuussa Turun terrori-iskussa muita uhreja auttanut Hassan Zubier korvaushuijariksi. Hän toki menetti iskussa kävelykykynsä, jossa lienee rangaistusta jo ihmiselle loppuiäksi. Ja yritti pelastaa ihmisiä ja varmasti varaton ilman työtä. Hänen tapauksessaan armo voisi käydä oikeudesta.

Sitten oli tämä Metoo-kampanjan johtohahmo näyttelijä Asia Argento, kyynelsilmin törkyhollywoodtuottajia jahdannut nainen, joka itse ahdisteli tai tehdä enemmänkin alaikäiselle pojalle. Eli ahdistelija itsekin. Sankariviitta häneltä myös pois. Jos ei itse pysty pitämään näppejään kurissa, niin miksi vaatia sitä muilta.

Kaikesta tästä tulee väkisin mieleen, ettei kannattaisi sokeasti uskoa kenenkään hyvyyteen tai viattomuuteen. Sillä viattomia ei ole. Aikamme haluaa nostaa ihmisiä sankareiksi. Saahan heistä hienoja artikkeleita ja media tarvitsee sankareita siinä missä kansakin säilyttääkseen uskonsa tässä risaisessa maailmassa.

Se on ikävää, että jatkossa on vaikea uskoa sankareihin. Pitäisi selvittää heidän taustansa, ennen kuin uskaltaa uskoa kenenkään hyvyyteen. Se on surullista ja tämän sodan suurin tappio. Ja se, että kansakin kyynistyy, että koska tämäkin sankari taas paljastuu konnaksi.

Itse en kyllä ole koskaan lähtenyt sankarihysterioihin mukaan. Ehkä kateudesta tai epäileväisestä luonteestani  johtuen. Viime aikojen tapahtumat huomioon ottaen, ehkä hyväkin näin.

Inspiraatiosta ja epävarmuudesta

Luin Venla Hiidensalon kirjan kuvataiteilija Albert Edelfeltin elämästä. Hän tarvitsi aina uuden rakkauden innostuakseen uudelleen ja löytääkseen jotain uutta taiteeseensa.

Rakkaus on hyvä motivaattori ja se luo uutta. Oli rakkaus sitten onnistunutta tai epäonnistunutta. Parhaiten oma kirjoitustyöni kuitenkin sujuu, kun vain kirjoittaa. Vaikka sitten pakottaisi itsensä kirjoittamaan. En oikein usko enää mihinkään jumalalliseen inspiraatioon.

Sen olen huomannut, että tietyn innon ja inspiraation joutuu kaivamaan kovemmalla työllä käyttöön, mitä nuorempana tapahtui. Mutta kun jotain hyvää saa aikaiseksi, se tuntuu helvetin hyvältä.

Kaikki luova työ on itsekästä, koska joudut laittamaan kaiken itsestäsi peliin. Samalla tavoin keräilet ideoita kaikkialta mistä ne saat. Varastamista se ei ole, vaan enemmän jalostamista. Yleensä jos olet tyytyväinen työhösi, et ole antanut kaikkeasi. Itse yritän antaa aina itsestäni kaikkeni. Aina en tietenkään siinä onnistu.

Silloin kun teet luovaa työtä keikkapohjalta ilman kuukausipalkkaa, mukanasi kulkee myös jatkuva epävarmuus. Joskus se kannustaa, joskus se lamaannuttaa. Esimerkiksi kuvataiteilijoiden osa on vielä kovempi, mikäli apurahat eivät juokse. Jos et ole myynyt yhtään taulua, niin millä elät.

Ja eipä esimerkiksi lehtijutun kaupaksi saaminenkaan ole nykyisin itsestäänselvyys. Välillä menee kaupaksi ja välillä ei. Välillä ideat tulvivat päähän ja välillä ei. Luova työ on sitä oikeaa työtä, jos mikä. Se on kaikki itsestäsi tai ei mitään.

Uinnilla kello 7 (runo)

Sinun kanssasi uimassa.
Valvoimme koko yön.

Aamulla kello seitsemän
sinä halusit uimaan.

Minä halusin nukkumaan.

Sinua ei saa millään nukkumaan.
Peittelinkin sinut jo.

Paljain jaloin
kävelemme hiekkarannalla.
Käskit kenkäni pois.
Hiekka tuntuu hyvältä jaloissa,
mutta kivet raapivat.

Löydämme suojaisen poukaman.
Ketään ei näy missään.
On kesän viimeinen aurinkoinen päivä.

Sinä riisuudut.

Katselen sinua rannalta.
Sinulla on kylmä.
Arvasin sen. 
Minä en edes ajattele uimista.
Pyydät minua silti. 

Kun tulet takaisin rantaan
autan sinua pukeutumaan.

Leningrad (runo)

Leningrad.
Kuolleiden sielujen kaupunki.
He huhuilevat minua luokseen.
Hiljaisuuteen, hyvyyteen.
Siellä on hyvä olla.
Hiljaisuudessa,
kävellen menneen kaupungin kaduilla.
Se, mikä on tuhonnut, luo uutta.
Minä kävelen vapaana hiljaisuuteen.
Minua kannustavat kuolleet sielut.
Tiedän, tämä on tarkoitettu
harvoille ja valituille.
Olen vihdoin vapaa.

Gangsterin katumus (runo)

Missä hän on?
Missä hän piileksii?
Kiinalaisessa teatterissa hän on
miettien, miksi on takaa-ajettu.
Oopiumi rauhoittaa, oopiumi turruttaa.
Hän ei pelkää edes tappajia perässään.
Palkinto on hänen, sitä ei ollutkaan.
Vuosikymmenten jälkeen
jäljellä on iloinen kuolema.
Mihin ne vuodet menivät?
Hän heräsi joka aamu liian aikaisin,
joka ilta valvoi liian myöhään.

Mätäkuuta ja muistelmia

Mätäkuussa luin Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmia, jotka ystävällisesti sain pyytämättä ja yllätyksenä yli 20 vuotta niiden julkaisun jälkeen.

Olen lukenut paljon muistelmia ja elämäkertoja. Pidän niistä, kuten moni muukin. Paljon olen lukenut puisevia muistelmia, pintakiillotusta ja kaikkea siitä väliltä. Mätämunan muistelmat ovat sieltä kärkipäästä. Parhaudessa. Juice-elämäkerta Risainen elämä oli ehkä mielestäni vain parempi.

Heikinheimo oli aikanaan vihattu ja kai myös pidetty musiikkikriitikko. Hänen aikanaan kritiikeillä oli merkitystä. Jos kriitikko murskasi jonkun, saattoi se vaikuttaa uraan pahastikin. Nyt kritiikit ovat merkittävyydessä kaukana siitä. Esimerkiksi kustantamot taitavat kohta postitella suosituimmille kirjabloggaajille enemmän kirjojaan kuin kriitikoille.

Muistelmissaan Heikinheimo ei armoa antanut, vaikkakaan mistään kostomuistelmista en mielestäni ollut kyse hänen muistelmissaan. Joissakin kohdin mielestäni hän meni jo liikaa henkilökohtaisuuksiin, jos hän ei jostain ihmisestä pitänyt. Tietysti muistelmat olivat hänen omansa. Itse en kyllä jälkikäteen haukkuisi ehkä yhtä rumasti ihmisiä. Tilanne ja aika kun muuttuu suuttumuksessakin.

Tarinankerronnan lahja Heikinheimolla oli. Monet jo unholaan vaipuneet musiikkivaikuttajat taisivat jäädä historiaan päästyään Heikinheimon muistelmiin.  Jos Heikinheimo olisi päättänyt elää, hän saisi tänäkin päivänä mojovia somekohuja aikaan, kun päivittelisi blogiaan ja Facebookiaan.

Heikinheimo teki itsemurhan postitettuaan muistelmansa kustantajalle. Harvoin ihminen luettelee julkisesti syitä itsemurhalleen kuten Heikinheimo. Ja Martti Ahtisaarelle hän oli kyllä turhan ankara, kun mainitsi tämän syissä itsemurhaansa.

Hyvin hän kyllä ennusteli muuttunutta aikaa, kuten sitä, ettei kritiikeillä ole enää merkitystä, kuten ennen. Sitä en tiennyt, kun vasta jälkikäteen, että Heikinheimo oli uhannut itsemurhalla jo pitkään. Lahjakkuus ei ole tietenkään koskaan helppo kantaa.

Murheen solidaarisuus

Kuumuus. Jos uskoisi lopun aikoihin, sen täytyisi tuntua tältä. Paahtava kuumuus päivästä toiseen ja loppua ei näy. Ajatustoiminta on ajoittain vähän heikoilla. Minä kun en kuulu niihin ihmisiin, jotka nauttisivat helteistä. Lähinnä sinnittelen ja yritän tehdä työt, joita saan. Terassilla käynti vain pahentaisi kärsimystä.

Yksi artikkeli minulla jäi tässä yksi päivä mieleen. Se kertoi naisesta, joka kärsii niin kovasta hylkäämisen pelosta, että se tekee hänet kirjaimellisesti sairaaksi. Eipä ihme, että hän eleli elämäänsä yksin. Ihan sen takia jo, että tapaisi jonkun, niin pelkää jo niin paljon, että menettää ihmisen elämästään.

No kukapa haluaisi tulla hylätyksi elämässään. Itse olen sitä herkkua saanut maistaa monesti elämässään ja yhtä katkeralta ja karvaalta se tuntuu joka kerta. Onneksi usein vuodessa ja parissa ihminen unohtuu.

Ja eihän sellainen ihminen ole säilyttämisen arvoinen elämässä, jos hän hylkää. Vaikka sydän hylkäämisen hetkellä luuleekin, ettei tule toimeen ilman sitä toista ihmistä, niin kyllä sitä vain tulee.

Joseph Brodsky kirjoitti joskus, että hän tuntee yksin murheen kanssa solidaarisuutta, mutta niin kauan kuin suu ei ole täynnä savea, siitä tulee kuulumaan pelkkää kiitollisuutta. Niinkin voisi elämästä ajatella.

Murhe koskettaa kaikkia joskus. Kukaan ei siltä säästy. Osa ei vain kuuntele murhettaan. Silloin se ei myöskään kasvata tai katkeroita. Murhe voi asua sisällä koko elämän koskaan lähtemättä pois. Mutta ei se välttämättä estä koko elämää. Eikä murhe täytä kaikkea.

He pakenivat metsään

Katselin erään dokumentin. Se kertoi 1980-luvulla metsiin eristäytyneistä Vietnamin sodan veteraaneista. He olivat päättäneet jättää taakseen kaupungin, ystävät ja perheensä ja elivät lähes erakkoina metsässä kuka missäkin mörskässä. Osan heistä olivat muut hylänneet, kun eivät enää jaksaneet.

Sanomattakin lienee selvää, että moni heistä kärsi eriasteisista traumoista vielä vuosikymmenen jälkeen sodasta. He eivät päässeet muistoistaan irti ja osa jopa piti niistä kiinni viimeiseen asti, eikä edes halunnut kuulua ympäröivään yhteiskuntaan. Sinänsä mielenkiintoinen dilemma. Yhteiskunta lähettää sotaan, mutta pesee sen jälkeen kätensä niistä, jotka eivät palattuaan solahda mukavasti mihinkään virkaan. Näin ainakin ennen.

Olisi kiva tietää, kuinka moni noista miehistä on vielä elossa ja mitä heille kuuluu nyt. Yritin etsiä tietoa, mutta en löytänyt.

Itseäni kiehtoo ajatus myös siitä, että jättäisi hyvästit koko yhteiskunnalle ja painuisi elämään yksin jonnekin. Opettelisi huolehtimaan itsestään. Aika vähällä ihminen selviää loppujen lopuksi. Itse taidan olla kuitenkin liian sosiaalinen moiseen radikaaliin ratkaisuun. Se on tietysti eriasia, jos kokee jonkinlaisen valaistumisen ja järkkymisen, että oma elämä mullistuisi, mitä se on tosin viime vuosinakin jo tehnyt.

Itsensä kanssa on helpompi elää yksin perämetsissä. Missään se ei ole vaikeampaa kuin kaupungissa. Ja missään ei myöskään ole niin yksin kuin kaupungissa, jos on yksin. En voi väittää olevani luontoihminen, vielä vähemmän selviytyjä luonnossa, mutta kyllä luonnossa kuulee itseään vain paremmin kuin kerrostalokaksiossa Helsingissä.

Jokainen ihminen lähtökohtaisesti taitaa ajatella, että täysin yksin ei voi pärjätä. Se on ehkä sitä pelkoa siitä, että jää yksin. Mutta jos jää vapaaehtoisesti yksin, niin silloin ei ole yksin. Luulen.

Harmaat selviytyjät (runo)

Kaksi harmaata lokinpoikaa harmaalla asvaltilla.
Ne kerjäävät ruokaa vanhemmiltaan,
niiltä,  jotka liitelevät taivaalla:
varastelevat turisteilta voileipiä,
syövät humalaisten oksennukset.

Lokinpoikien ääni on vielä kaunis.
Sen on tarkoituskin houkuttaa auttamaan.
Myöhemmin rääyntä tekee niistäkin
niin rumia,
ettei niitä haluta suojella,
ja niistä halutaan eroon.

Minä niitä lokinpoikia katselen.
Kohta ne eivät ole harmaita.
Ne oppivat miten Helsingissä selviydytään.
Paremmin ne pärjäävät kuin moni muu.
Ne, jotka pysyvät harmaina koko ikänsä.

Aloittelevan gonzo-journalistin aatoksia

Välillä tuntuu, että ihmisten murheet ovat pieniä. On aika onnellista, jos joku stressaa siitä, ettei lomalla ehdi tehdä kaikkea, mitä on suunnitellut. Itse olisin ikionnellinen, jos joskus näkisin sen päivän, että minulla olisi maksettu loma. Nyt luppopäivät tarkottavat sitä, ettei rahaakaan tule.

Valittaminen tai edes vanhojen haikailu ei ole kuitenkaan päivän teemani. Tässä kun olen luonut nahkaani uudelleen, olen ryhtynyt myös gonzo-journalistiksi. Hiljattain kävin kerjäämässä ja ruokajonossakin piipahdin. Ruokajonossa tunnelma oli hartaan hiljainen kuin hautajaisiin olisi ollut menossa. No, ei sinne viihtymään mennäkään. Tehokkaamin se jono kuitenkin liikkui kuin kaupassa.

Olen ollut ilmaa ihmisille tietyissä tilanteissa, mutta kokeilkaapa mennä kadulle kerjäämään. Koskaan ette tule olemaan ihmisille yhtä ilmaa. Kerjäläinen kun on ikävä muistutus siitä, ettei kaikilla mene hyvin.

Niin ja, voit kököttää tuntitolkulla, niin kolikot kyllä menevät lähistöllä istuvalle romanikerjäläiselle, eikä kotimaiselle. Myötätuntoa kun ei riitä kotimaisille pinnistelijöille. Sen olemme tosin tieneet jo kauan.

Ei tarvitse edes mainita, etten saanut kerjätessä rahaa. Olen ehkä liian pullea ja siisti vielä ollakseni uskottava kerjäläinen, kun en puliukoltakaan näytä korkeintaan muuten kuin juhlapyhien jälkeen. Juttu ilmestyy tätä kirjoitettaessa tällä viikolla. Käykäähän ostamassa Hymy-lehti, jos haluatte lukea jutun.

Mutta gonzoilussa on puolensa. Aivan uudella tavalla laitan itseni likoon kuin että soittaisin viidentoista minuutin pikapuhelun jollekin asiantuntijalle, nappaisin sen verkkoon ja lähtisin sitten tupakalle.

Ja yleensä journalismissa ei katsota hyvällä, että toimittaja tuo omia tuntemuksiaan ja mielipiteitään juttuunsa. Gonzoilu taas ei ole mitään ilman toimittajan henkilökohtaista kosketusta. Minähän joskus sentään rakastankin itseäni ja mielipiteitäni.

Seuraava gonzo-keikkakin on jo suunnitteilla.

Ei siitä haittaakaan ole (runo)

Kukaan ei pidä mistään tappavasta.
Mistään epämiellyttävästä.
Mistään mikä satuttaa.

Miksi pitäisikään mistään,
mikä ei tunnu hyvältä.
Maailma on jo rumaa täynnä.
Miksi sitä täytyisi rumentaa?

Minulle sanottiin,
että riittää, kun uskoo itseensä.
Kun rakastaa itseään,
muutkin rakastavat.

Ei siitä haittaakaan ole,
että antaa rakkauden tulla ja mennä.

Kuinka paljon saa kostaa ja vihata?

Kävin eilen eräässä laajasti uutisoidussa oikeudenkäynnissä työni puolesta toimittajana. Oikeudenkäynnissä oli kyse kunnianloukkauksesta ja kuinka paljon erästä toimittajaa oli riepoteltu netissä ja menneisyyden kipeitä asioita kaivettu esiin koko kansan riepoteltavaksi.

Työ on työtä, mutta tuo päivä oikeussalissa herätti ajatuksia. Nykypäivän maailmassa on helppo tehdä toisen ihmisen elämästä helvettiä, kun nettiin saa laitettua oikeastaan mitä paskaa tahansa. Ja jos on riittävän sinnikäs, tuota touhua voi jatkaa vuosia. Poliisi on ollut aika voimaton vainoamisen edessä ja oikeastaan vasta nyt oikeuslaitos otti ensimmäistä kertaa käsittelyyn julkisuudessa vainoamisen.

Itse en olisi kyllä kestänyt olla tuon toimittajan asemassa, eikä hänkään kestänyt, vaan liika on liikaa kaikille. Jokaisen menneisyydestä, myös minun, löytyisi varmasti asioita, joilla voi lyödä vaikka lopun ikää. Vaikka ihminen olisi muuttanut elämänsä, kuten tässä tapauksessa, ja vieläpä luonut nimeä, niin menneisyydestä voidaan kaivaa jokin asia esiin, joka romuttaa kaiken.

Sitäkin olen miettinyt, että miten joidenkin ihmisten elämän voi täyttää viha yhtä ihmistä kohtaan. Että joku jaksaa vuodesta toiseen olla jonkun kimpussa. Jokaisella on kiukun hetkiä ihmisiä kohtaan, mutta että sellaista pysyvää ja jatkuvaa vihaa.

Miten ihmisiin edes syntyy valtavasti vihaa ja ennen kaikkea yhtä ihmistä kohtaan. Paljon on tässä universumissa ihmisiä, jotka vihaavat kaikkia ihmisiä. Se pitää paikkaansa. Viha muita ihmisiä kohtaan syntyy siitä, ettei osa luoda yhteyttä toisiin ihmisiin tai tuo on liian monta kertaa petetty ja lopetettu toisten ihmisten toimesta.

Viha on siitä merkillistä, että sitä voi tuntea ihmistä kohtaan, jota ei edes tunne tai ihmistä kohtaan, jonka tunteen. Viha on armelias, jos sen haluaa ottaa vastaan, se löytää kyllä kohteen. Mutta kun vihan laskee pois, olo on kaikkien kliseiden mukaisesti parempi. Ei kukaan ihminen, joka elää vihasta tai elää vihassa voi oikeasti voida hyvin.

Jälleen julkkis riisti henkensä

Julkkiskokki ja tv-persoona Anthony Bourdain riisti henkensä yllättäen. Tapaus järkytti monia. Bourdain tunnettiin maanläheisenä ja jalat maassa olevana miehenä, joka ei kiukun tai epätoivon puuskia saanut julkisuudessa.

Yllätys ratkaisusta oli monille vähän sama, kun näyttelijä Robin Williams yllättäen tappoi itsensä. Emme tässä vaiheessa tiedä, oliko Bourdainilla myös kohtalokas sairaus, kuten Williamsilla oli.

Bourdainilla oli rankka tausta takanaan. Päihdeongelmia ja lähes konkurssi. Niistä selvittiin. Mies kuitenkin vaikutti ohjelmissaan tasapainoiselta, vaikka olut ja tupakka maistuikin. Yleensä itsemurha tuleekin yllätyksenä. Ne, jotka itsemurhalla uhkailevat, eivät välttämättä sitä koskaan tee.

Mutta ihmisen täytyy rypeä todella mustassa synkkyydessä, että tappaa itsensä. Elonjäämisvaisto kun on ihmisen vaistoista suurin.

On surullista, miten yksinäinen ihminen voi olla. Bourdainillakin olisi ollut varaa kaikkeen mahdolliseen apuun, mutta hän päätti pitää kaiken sisällään. Viime aikoina on moni muukin julkkis päätynyt samaan ratkaisuun.

Raha ei tuo onnea, vaikka elämää se helpottaa. Näin voi todeta Bourdaininkin tapauksessa. Itselläni ei kyllä riittäisi rohkeus riistää omaa henkeäni. Haluan kuitenkin aina katsoa sen viimeisen kortin, vaikka sitä omasta mielestä ei enää olisi jäljellä.

Vuosisadan toukokuu (runo)

Sinun hiuksesi valuvat olkapääsi päälle.
Silmilläsi katsot minua.
Kulmakarvasi arvioivat.
Olen sinusta suurta ja harhautunutta.
Minä katselen sinua.
Sinua voisin katsella tunteja.
Odotan mitä sanot seuraavaksi.
Sanot haluavasi syömään.
Sinulla on usein nälkä. Silti et ole lihava.
Minä murehdin rahaa. Sellainen olen.
Murehdin aina jotain.
Saat tahtosi läpi. Vahva kun olet.
Minä pelkään jo, että ilta loppuu.
Sitäkin minä murehdin.
Aamulla heräät luotani.
Soitat jo metrosta.
Sanot olevasi mustasukkainen minusta.
Minuakin voi rakastaa.
Se lämmittää enemmän kuin paraskaan alkoholi.
En ole itkevä poika rakkauden perässä.
On ollut vuosisadan kuumin toukokuu.
Päivä saapuu Helsinkiin.
On taas kuuma.
Täytyy katsoa elämää silmiin.

Oodi-kirjasto omistettava näille ihmissieluille

Helsingin keskustakin saa kohta vihdoin oman kirjaston ehkä hieman syrjässä olevan Rikhardinkadun kirjaston lisäksi. Parhaillaan etsitään kisan avulla sitä kansanryhmää, jolle uusi kirjasto omistetaan. No, minäpä listaan joitakin omistuskohteita.

Ehdottomasti kirjasto olisi omistettava ensisijaisesti epäonnistuneille kirjailijoille. Niin monen haaveet ovat romuttuneet, vaikka toiveikkaana haettiin klassikkoja kirjastosta. Ei heille ole edes patsasta missään.

Kirjailijoiden äidit sekä epäonnistuneiden että onnistuneiden äidit ansaitsevat myös omistuskirjoituksensa. Hehän ovat aina uskoneet kirjailijoihin, jos kukaan muu ei ole. Sama koskee kirjailijoiden muita omaisia ja läheisiä.

Muusatkin ansaitsevat omistuskirjoituksen. Ei ole helppoa olla hankalien ja itsekkäiden taiteilijoiden innoittaja ja vielä hoivata taiteilijaa. Ettäpä vielä olla jännittäväkin, että taiteilija/kirjailija/runoilija saa innoituksensa.

Mesenaatit eli kirjailijoiden rahoittajat ansaitsevat hekin taatusti omistuskirjoituksen. Oli sitten kyseessä valtio apurahoineen tai yksityinen hellämielinen ihminen. Mikään ei ole jalompaa kuin rahoittaa persaukista onnistunutta tai epäonnistunutta kirjailijaa. 

Kirjastolaitoksen luojat ansaitsevat myös omistuskirjoituksensa kirjastoon.  Ilman heitä ei olisi kirjailijoita. Tai ainakaan heitä ei olisi niin paljon.

Punaisen kuolema (runo)

Katson teloittajiani silmiin.
Minulla ei ole syytä piilottaa katsettani.
Tiedän, että tämä on loppuni.
Tiedän, miksi taistelin.
En tiedä enää.
Kohta olen kuollut.
Minua ei ole.
Oliko tämä kaikki turhaa.
Sitäkään en tiedä.
En tunne heitä, jotka ampuvat minut kohta.
Hekään eivät tunne minua.
Jos tuntevatkin, ampuvat silti.
En halua armoa.
En edes saisi sitä.
Tiedän, että tämä on loppuni.
Parempi kuolla tuntemattomana.
Kyllä he tietävät, että kuolin.
Kaksikymmentäkahdeksan vuotta elin.
Jotain koin.
Kohta katson taivasta,
joka ei ota punaista vastaan.
Kyllä minä vihasinkin,
siksi olen tässä.
He, jotka minut ampuvat,
vihaavat vuorostaan enemmän.
Heillä on aseet.
Omani heitin ojaan.
Taisteluni on ohi.
Tiesin sen päättyvän.
Laukaus sattui hetken.
Ehdin ymmärtämään,
ettei se osunut sydämeen.
Näin laukaukset.
En pelännyt,
tiesin kuolemani tapahtuvan.
Ja kun minuun osui,
en ajatellut mitään,
poissa olivat Jeesus ja äiti.

Valkoisen hauta on yhä komeampi kuin punaisen

Olen mielenkiinnolla seurannut nyt tänä vuonna käytyä keskustelua vuoden 1918 sisällissodan perinnöstä. Keskustelu on ollut maltillista, kuten sopii odottaa jo sata vuotta sitten käydyn sodan jälkeen.

Eipä kenellekään järkevällä ihmisellä voi olla enää vihaa jäljellä, olivat sympatiat sitten kumman osapuolen puolella. Aika ei aina paranna haavoja, mutta unohtamaan se saa. 

Näinä aikoina jopa molempien osapuolten uhreille ja sankareille järjestettiin tilaisuuksia, johon osallistui valtionjohtoa niin oikeistosta kuin vasemmistosta. Samaan aikaan. Yhteisiä kynttilöitäkin sytytettiin. Tälläinen tuskin olisi ollut mahdollista sanotaan nyt vaikka 40 vuotta sitten kun minä näin päivän valon .

Mieleeni kyllä piirtyi tämä vapaussodan muistojuhla mikä tuli televisiosta, jossa oli komeat puitteet kaikkineen. Puolustusministerin puheesta ei juuri tarvinnut etsiä viitteitä siitä, että hänen sydämensä pomppii valkoiseen tahtiin.

Punaista osapuolta tuntuu edustaneen mediassa eniten Paleface, eikä edes vasemmistoliitto, jota tosin on mahdotonta erottaa vihreistä näinä päivinä. Demarit olivat koko hommasta täysin sivussa, vaikka heilläkin on ollut taustaa työväenliikkeessä.

Eikä tarvitse kävellä kun katsomaan muistomerkkejä sisällissodasta. Valkoisten muistomerkkejä löytyy joka kylästä ja ne ovat usein hyvin hoidettuja. Usein tietenkin myös kirkkomaalla, kun kirkko oli valkoinen. Punaisia kun ei kirkkomaalle huolittu. Punaisten muistomerkit ovat häthätää kyhättyjä 70- ja 80-luvuilla ja ainakin ne, jotka olen itse nähnyt ovat vielä huonosti hoidettuja. En sitten tiedä, mihin työväenyhdistykset nykyään käyttävät aikansa.

Mutta voittajan totuus on aina komeampi samoin kuin kohtalo kuin hävinneen. Se on sodan laki.Se näkyy muistomerkeissäkin.

Se on ollut kyllä mielestäni hyvä, että keskustelua on käyty koko sodasta. Tietenkään siihen ei liity samanlaista isänmaallista ylpeyttä kuin muihin Suomen sotiin. Ja ei kukaan voi tietysti ylpeillä enää tänä päivänä sillä, että isoisoisä näännytti nälkään vankileirillä köyhempää naapuriaan.

Kaikesta edistyksestä huolimatta sisällissodan muistovuoteen liittyi tietynlainen kiusallinen pakonomaisuus, joka kuvastui näistä muistotilaisuuksista. Kun kenellekään ei ole enää aitoa kontaktia asiaan. Sodan kokeneet tai ainakin sen muistavat kun ovat jo vainajia. Ja löytyykö sodasta enää mitään uuttakaan, jota emme jo tietäisi.

On hyvä olla kuljeksija (runo)

Ymmärrys. Rakkaus. Ne ovat olemassa. Ne on löydettävä.
Niin rakkaus toimii. Nostalginen helähdys
toiveikkaassa ja toivottomassa mielessä.
Pieni Pariisi loukkaantuneen sydämessä.
Omeletteja epäonnistuneelle.
Vastustamatonta tuoretta leipää
nälkäiselle sielulle.
Tulva, joka vie Seinen rannoilta kauniit naiset.

On hyvä olla kuljeksija,
unelmoida asioista, jotka eivät tule tapahtumaan.
Olla miimikko,
joka ei saa kolikkoja palkakseen.

Veitsellä leikattava rakkaus.
Selväjärkisenä se leikkaa kivuliaammin.
Kun kipu on poissa, sen puhtaus tuntuu selvemmin.

On vaikeaa olla hip

Oletteko koskaan miettineet sitä, miksi joillekin nauretaan kaikesta ja toisille ei? Tämä tuli mieleen kun katsoo tätä sinisten taapertamista eduskunnassa. Tekipä puolue mitä tahansa, niin naurua kuuluu ympäriltä.

Kyse taitaa olla siitä, ettei Timo Soinin ympärille perustettua puoluetta oteta vakavasti. He eivät ole hip liberaalien eikä konservatiivien mielestä. Varsinkaan kun Timo Soini itse on puolueen johdosta sivussa. Koko puolue sai alkunsa siitä, ettei osa persuista halunnut nähdä Halla-ahoa puolueen johdossa.

Se ei oikein syntynyt ajalleen tilauksesta eikä sillä ole historiaakaan.

Mutta moni muukin meistä on kuin siniset, eikä kaikkia oteta koskaan vakavasti. Kaikki eivät ole ajassaan hip, vaan joko mennyttä aikaa tai muuten eivät innosta. Olen miettinyt, mikä tekee ihmisestä vakavasti otettavan ja hip-ihmisen, jolle valuu uusia töitä ja kauniita kumppaneita.

Osa ihmisistä on loistavia puhujia ja esiintyjiä ja he osaavat ottaa paikkansa missä tahansa. Tämä lienee yksi syy. Niistä hiljaisista puurtajista ei taida enää tulla hip-ihmisiä. Myydäkin täytyisi osata itseään, jopa sen yli, mihin omat lahjakkuudet ja taidot riittävät. Jotkut sen osaavat. Kai se on myötäsyntyinen lahja. Vakuuttaa toiset, että on hip.

Tilannetajua täytyy olla myös ja tajua olla oikea ihminen oikeassa ajassa. Tai täytyy ainakin osata muuntaa itsensä sellaiseksi, että sopii sopivasti siihen muottiin, mitä milloinkin halutaan.

Muuten voi käydä kuin sinisille.

Kello yhden mies (runo)

Hän saapuu kapakkaan aina kello yksi yöllä.
Mitä hän tekee muun ajan, sitä ei kukaan tiedä.
Hän ei puhu.
Lukee lehdet vain.
Sitten lähtee pois.
Katoamistemppu kerta kaikkiaan.
Koskaan hän ei kuitenkaan katoa.
Hän palaa aina takaisin.
Eikä kukaan tunne häntä.
Kunnes hän saapuu kapakkaan kello yksi.

Lyödään lyötyä

Elämässä riittää nöyryytyksiäkin. Kummallista kyllä, niin viranomaiset haluavat järjestää niitä vielä joillekin lisää.

Helsingissä puuhaillaan sellaisen idean parissa, että leipäjonoista halutaan eroon. Sinänsä kannatettava idea. Hyvinvointivaltiossa kun pitäisi olla jokin muu keino ruokkia ihmiset kuin se, että he jonottavat kaiken kansan nähtävillä ruokaansa.

Virkamiesten mielestä tämä ongelma ratkaistaan niin, että köyhien on osallistuttava yhteisöllisiin ruokailutilaisuuksiin. Eli siis ventovieraat laitetaan istumaan keskenään ennen kuin ruokaa tippuu. Näinhän sitä tapahtuu Suomessa tosielämässä. No ei koskaan.

Siinä sitä sitten virkamiesten mielestä kai jaellaan köyhien kesken käyntikortteja toisilleen ja verkostoidutaan. Ehkä joku perustaa startup-yrityksenkin. Näinhän sitä katoaa nälkä ja köyhyys. No ei katoa. Muutenkin nöyryytetyt tuntevat olonsa vain entistä tukalammaksi, nöyryytetyiksi ja kiusaantuneiksi.

En tiedä, poistuisiko Suomesta köyhyys ja nälkä, jos virkamiehet keskittyisivät etsimään ihan oikeita ratkaisuja köyhyyteen. Ihan vaikka niin, että minimituloilla/etuisuuksilla olisi mahdollista elää. Veikkaan, että ne jotka leipäjonoissa jonottavat eivät ole osanneet kikkailla etuisuuksilla. He ovat varmasti tehneet virheitä ja niitä ei tunnetusti anneta Suomessa anteeksi.

Sinänsä on mielestäni hyvä, että etuisuuksia varten on myös velvollisuuksia. Ongelma taitaa olla se, ettei vain yksinkertaisesti ole riittävästi työntekijöitä ratkomaan kaikkien ongelmia. Sekin on hyväksyttävä, ettei kaikkien ongelmia edes pysty ratkaista. Siinä tapauksessa voisi armahtaa ihmisen eläkkeelle niin kuin jonkin aikaa tehtiin. Nyt tämäkin armahdus on loppunut.

Tilaa tästä toimittaja itsellesi!

Tässäpä teille mainostekstiä. Täyttää aktiivimallin kriteerit!

Intohimonani, melkeinpä ainoana, on kirjoittaminen. Mottoni on, että sellaista juttua ei vielä ole, jota ei voisi kirjoittaa. Aina löytyy uutta. Ja uutta näkökulmaa.

Työssäni minua inspiroivat uudet asiat ja ihmiset. Varsinkin sellaiset ihmiset, joita ei välttämättä muuten tapaisi. Kaikkien ihmisten ei tarvitse edes olla mukavia. Voisin sanoa itseäni helposti lähestyttäväksi ihmiseksi.  Saan ihmiset rentoutumaan.

Taustallani on 20 vuoden kokemus sekä tiedottajana että toimittajana. Joten jo pelkästään kokemus on tuonut asiantuntijuutta. Ikääkin on vasta virkeät 40 vuotta. Viimeisin vakituinen työnantajani oli Otavamedia.

Rakastan printtimediaa, mutta some- tai nettikirjoittaminenkaan ei ole minulle tuntematonta. Tätä blogiakin ole kirjoittanut jo yli 10 vuotta. Hallitsen peruskuvaamisen.

Parhaimmillani olen kirjoittajana selviytymistarinoissa. Päättyivät ne sitten hyvin tai huonosti. Taidan myös niin asiajutut tai vaikka täyden hömpänkin. Pidän sen minkä lupaan. Olen kansanomainen, mutta pärjään sivistyneimmissäkin kekkereissä.

Asenne minulla on kohdallaan. Olen jo kaksi kertaa edennyt harjoittelijasta vakituiseksi työntekijäksi. Se antaa kuvaa siitä, että olen vastuullinen ja luotettava työntekijä. Aina ei sitten vain sen jälkeen ole tuuri myötä, mutta aina voi yrittää uudestaan.

En kaihda minkäänlaisia työtehtäviä. Mikään aihe ei ole liian pientä tai suurta. Tai mikään annettu työtehtävä. Teen mielelläni mahdolliselle toimeksiantajalle koejutun, jotta nähdään puhuuko mies paskaa vai totta.

Vahvuuksiini voisi luotella myös ideointikyvyn ja pysyn annetuissa deadlineissa. Omaksun helposti uuden julkaisun kirjoitustyylit ja -tavat.

Tällä hetkellä paiskin hommia vapaana toimittajana. Toimeksiantajia on ollut Hymy, Alibi, Seura, Iltalehti, SuPer-lehti ja PubliCo. Kirjoitan myös viihdesisältöjä Viikonloppu.com-sivustolle.

Ai niin. Vapaa-aikani kuluu myös kirjoittamisen parissa. Harrastan runoutta ja olen julkaissut runokirjojakin. Voit tilata minulta runon vaikka häihin tai hautajaisiin.

Minut saa kiinni: esa.j.pesonen@gmail.com.

Ja löydyn näistä somekanavista:

Ammatillinen Facebook-profiili (myös juttunäytteitä)
Oma Facebook-profiili
Instagram-sivuni
Kirjailijasivuni 
LinkedIn-sivuni

Sinusta (runo)

Sinä epäilet minua.
Minä epäilen sinua.
Meille ei jää haavoja,
ei ainakaan ihon pintaan.
Olet outo ja arvaamaton,
minä taas eksyn välillä tieltäni.
Saatan sinut aina kotiin.
Älä usko, mitä muut sanovat sinulle.
Usko, mitä minä sanon.
Minun sanani ovat oikeat.
Sinun täytyy ne kuulla.
Niiden täytyy riittää sinulle.
Puhu minulle totta.
Ja minä puhun sinulle totta.
Saatan sinut aina kotiin.
Sinun parantavat kätesi.

Murhaaja oikeussalissa (runo)

Murhaaja astuu saliin.
Huomio on hänessä.
Yleisö kiinnostuu.
Huomio on hänessä.
Tuomio on ilmassa.
Murhattu ei ole
vanha, likainen mies.
Elämä päättyy äkisti.
Elämä päätetään äkisti.
Jos ruumis on kaunis,
saa se enemmän huomiota
kuin kulunut ja hylätty.
Tuomiokin on kovempi.
Murhaajan katse ei tavoita
anteeksiantoa.

Näyttelijät ovat karjaa

Ohjaaja Alfred Hitchcock  totesi aikoinaan, että näyttelijät ovat karjaa, jotka ovat helposti korvattavissa.

Nythän tämä lausahdus olisi ammatillinen itsemurha. Mieleen tämä lausahdus tuli kun viime aikoina suitsutettu Aku Louhimies pudotettiin kerralla alas kun syytöksiä näyttelijöiden rääkkäämisestä ropisee. Kohta ujoimmatkin ovat naulanneet Louhimiehen ristille.

Taitaa jäädä sen takia ohjaus-Jussi saamatta Louhimieheltä, vaikka Suomen katsotuin elokuva sen ansaitsisi. Jussi-gaalassa on jännitystä enemmän kuin vuosiin. Se on varmaa. Kamera liene tiivisti kerrankin ohjaajissa kivojen leninkien sijaan.

Ohjaajia, jotka ovat vieneet näyttelijät äärirajoille on riittänyt niin Suomessa kuin ulkomailla. Nopeasti tulee montakin mieleen. Ennen kukaan ei tohtinut valittaa kohtalostaan. Ehkä ihmiset olivat tottuneet tylympään kohteluun. Olisivatko näyttelijät pehmeämpiä? En tiedä. Media ei ainakaan olisi asiasta kirjoittanut.

Miesten tällainen kohtelu on helpompi kai kestää, kun miesten kulttuuri pienestä pitäen perustuu valta-asetelmiin, jossa toiset komentelevat ja toiset alistuvat. Naisille kova kohtelu lienee sitten vaikeampaa kestää.

Se on sitten oma asia, kuinka paljon taiteen vuoksi täytyy kärsiä ja onko se tarpeellista. Mieleen vain tuli, että Louhimiehen ja hänen kaltaistensa metodit lienevät olleet hyvin alan tiedossa ja kenenkään ei olisi ollut pakko mennä hänen elokuviinsa.

Viihdealalla on paljon mätää, koska ala on niin haluttu työpaikka. Vaaditaan seksiä ja kähmitään, koska se on ollut mahdollista ja sitä on pidetty alaan kuuluvana. Tästä metoo-touhusta on nyt se hyöty, että jatkossa kaikki toimivat asiallisemmin.

Minua ehkä mietityttää se lynkkaamisen meininki. Vain miehiä viedään toisensa jälkeen suoriin lähetyksiin televisioon teurastettavaksi. Eikö rajat ylittävä huono kohtelu pitäisi viedä ensin sitten poliisin mietittäväksi?

Ruotsissa teatterinjohtaja jo riisti henkensä ja tuleeko ruumiita lisää? On oikeastaan sama mitä epäasiallisesta kohtelusta syytetyt sanovat puolustuksekseen. Maine on mennyt joka tapauksessa ja todennäköisesti myös elinkeino.

Kenenkään ei tarvitse kestää ahdistelua tai epäasiallista kohtelua. Mietin vain, mihin tämä kaikki johtaa. Uskaltavatko miehet kohta sanoa ja tehdä enää mitään? Tuleeko metoo-touhusta eräänlainen uusi rasismikortti?

Mietitään vaikka tätä Ina Mikkolan uutta sarjaa pornomaailmasta. Oliko se nyt I love Porno? Mitä jos mies olisi tehnyt tällaisen sarjan? Hän olisi törkyvaari, jonka päälle syljettäisiin. Sama homma oli tämä kuin kansanedustajille jaettiin Pimppini on valloillaan-kirja. Mitä jos pöydälle olisi ilmestynyt Kullini on kovana-kirja? En uskalla ajatella edes kohun määrää.

No. Säännöt eivät ole enää samat todellakaan, vaikka alkuperäisestä aiheesta eksyinkin.

Turhuuksien rovio

Kaikki me tiedämme, että elämä on turhaa ja että elämässä on paljon turhaa.

Girolamo Savonarola oli aikanaan munkki ja parannussaarnaaja, joka saarnasi 1400-luvun lopun ihmisten löyhää moraalia vastaan. Moraali kun historian saatossa lähes aina ollut joidenkin ihmisten huolena. Varsinkin muiden kuin oman itsensä moraali.

No, hän usutti kannattajansa keräämään firenzeläisiltä kaikki esineet, jotka viittasivat hänen mielestään syntiin. Siitäpä sanonta Turhuuksien rovio tulikin, kun näitä tavaroita poltettiin roviolla. Lopulta mies itsekin päätti päivänsä roviolla. Moraalinvartijoille tuppaa aina käymään köpelösti.

No taas, nuo ajat painottivat syntiä ja sitä löydettiin lähes kaikesta. Turhuutta taas en usko, että tuo aika piti sisällään. Meidän aikamme kyllä pitää. Kauan sitten olemme ohittaneet pisteen, että meillä olisi vain välttämätön. Me suorastaan pursuamme turhuutta ja elämme turhuudesta.

Itse taistelu syntiä vastaan on hävitty, koska kukaan ei edes enää tiedä, mitä synti on.  Ihmiset eivät edes tunne tekevänsä syntiä, koska nykyään kaikki on itselleen sallittu, mutta moralisointi on sitten toisia ihmisiä varten.

Savonarola on saanut historian saatossa tietenkin muitakin innokkaita polttelijoita seuraajakseen. Usein syynä on, että tiettyinä aikoina vain tietty tapa ajatella on ollut hyväksyttävää.

Eniten tämä on näkynyt taiteessa, sillä kirjoja ja maalauksia on helppo polttaa, jos ne eivät kyseistä vallanpitäjää tai moraalinvartijaa miellytä. Taide onneksi uusii itse itsensä, eikä sitä voi täysin tuhota tai pakottaa mieleisekseen. Välillä tietysti ihmisiäkin on poltettu tai muutoin surmattu ajatustensa takia.

Historia on sen osoittanut, että ehdottomat tavat ajatella, ihan kuin myös ehdottomat ideologiatkin kaatuvat aina. Synkimmässä piinassakin syntyy uutta taidetta niin kuin uutta tapaa ajatellakin. Ihmisen sielun voi nujertaa, mutta kollektiivinen sielu ei tuhoudu koskaan. Vielä vähemmän taide, vaikka se ei vastaisi kulloinkin oikeaa tapaa ajatella.

Pakkaset loppuivat (runo)

Pakkaset loppuivat vihdoin.
On räntäinen ja märkäinen maa.
Kevät yrittää tulla.
Me välttelemme sitä.
Ja luonto ei tiedä mitä tekee.

Kävelen kadulla.
Menisinkö asemalle?
Ihmisiä tulee vastaan kadulla.

Hekin ajattelevat kuten minä.
En vain tiedä mitä.
Samat ovat huolet murheet kaikilla.
Toiset kertovat, toiset pitävät sisällään. 
Jotkut vittuilevat, jotkut itkevät.

On vielä aikaa ajatella.
Katsella, kun taloja korjataan.
Lauantai-aamu ja paljon tehtävää.

Tyhjä lompakko ja muuta ajatelmia

Törmäsin erääseen näyttelijä Robin Williamsin sanontaan, että mikään ei opeta sinulle elämässä yhtä paljon kuinka tyhjä maha, tyhjä lompakko ja särkynyt sydän.

Pakko myöntää, että kun on nyt itse kamppaillut rahavaikeuksien kanssa, niin muuten elämä on jalostunut. Eikä mitään ongelmaa olisi, jos pitäisin Charles Bukowskin tavoin elämästä, josta ei tiedä, mistä seuraavana päivänä herää ja rahansa saa.

Minä sen sijaan pelästyn kun uusi lasku tulee postiluukusta.

Olen loppujen lopuksi turvallisuushakuinen ihminen ja pidän siitä, että tiedän, että pankkitililläni on rahaa. Mutta kun tulot ovat työttömyyden myötä radikaalisti laskeneet, niin laskujen maksu ajallaan on hyvä tunne.

Olen itse tehnyt virheitä. Olisi hölmöä väittää toisin. Olisin voinut säästää pahan päivän varalle yms. minkä kaikki tiedämme. Mutta en jaksa ruoskia itseäni loputtomiin. Sehän ei enää muuta yhtään mitään. 

Maailma on muuttunut, ei ole enää pikkuruisia alivuokralaisluukkuja, joissa voit asua lähes ilmaiseksi. Kaikki maksaa helvetisti. Tosin ruokaa olen oppinut laittamaan edullisesti. Peruna on lähes ilmaista tiesittekö.

Tällä hetkellä onneksi on kalenterissa täytettäkin. Jo pari juttukeikkaa viikossa tekee taloudelle ihmeitä. Ehkä opin tästä vielä elämään niukemmin tulevaisuudessa. Toisaalta täytyy ihmisen elääkin. Ei ole elämää olla kotonakaan koko elämäänsä mahdollisimman halvalla.

Itse en ymmärrä niitä ihmisiä, jotka yrittävät piilotella taloudellisia ongelmiaan tai peräti työttömyyttä. On oikeastaan sama mitä muut ajattelevat, kun itse tietää mitä on. Ja siihen köyhyyteenkin voi kuka tahansa pudota.

Ja lopuksi voisi todeta, että on kyllä huomannut, että ystävät ovat ystäviä.

Kuvia menneiltä vuosilta osa 2

Vuoden 2014 vaihteessa, muistaakseni, olin erään julkkiksen matkassa Gambiassa tekemässä juttua hänestä ja hänen gambialaisesta morsiamestaan.

Eräänä päivänä kun olin yksin rannalla, sattui kameraan eteen vanhempi länsimaalainen nainen taluttamassa nuorta gambialaista miestä. Että tapahtuu sitä näinkin päin.

Minäkin vuodan verta (runo)

Huulipunan jälkiä viinilasissa.
Taas rankka yö.
Nähdä joka puolelta ja kaikki.
Tuntea, että jotain on tulossa.
Rakastaa ikuisesti.
Se, mikä on liikaa on liian vähän.
Musta on kaunista.
Elämä alkaa ja loppuu.
Valkoinen riippuu minusta.
Tunnustus tekee hyvää sielulle.
Olen kotona.
Jos minua lyödään, minäkin vuodan verta.

Innovoikaa Suomelle sydän ja sielu!

Viime vuoden lopulla haastattelin psykiatri Ilkka Taipaletta hänen kirjastaan vuosistaan töissä mielisairaaloissa. Mielenkiintoinen kirja sekin. Lähtiessäni hän sujautti käteeni myös kirjan, jonka hän on toimittanut eri kirjoittajien teksteistä.

Kirja kertoi suomalaisista innovaatioista. Ei siis pelkästään konkreettisista esineistä yms. vaan vaikka suomalainen sosiaalipolitiikka nähdään innovaationa. Melkein kyllä yllätyin, kuinka paljon Suomessa on luotu hyvää. Varsinkin 60-80-lukujen välillä Suomi kehittyi kehitysmaasta yhdeksi maailman parhaimmaksi maaksi asua ja elää.

Siksi väkisin tulee mieleen, että mikä Suomessa ei toimi tänä päivänä. Kaikkia turvaverkkoja  yritetään purkaa vähä vähältä. Ammattiyhdistysliike on kädetön, samoin kuin ne puolueet, jotka ovat edes yrittäneet puolustaa sitä tasa-arvoista Suomea, joka vaivalla rakennettiin.

Ns. eliittiälyköt eivät enää puolusta köyhää kansaa, kuten ennen oli tapana. Ja koko suomalaisuus on vesitetty heiluttelemalla Suomen lippua väärissä paikoissa ja väärien ihmisten toimesta.

Se lohduttaa, että onneksi monia kirjassa mainittuja suomalaisia edistysaskeleita ei ole onnistuttu romuttamaan. Vielä. Mutta eihän Suomessa ihmiset hyvin voi. Ei edes vaikka rahaa olisi. Ja vielä vähemmän jos rahaa ei ole.

Tällä hetkellä tärkeintä olisi innovoida se, että miten suomalaiset saataisiin innostumaan. Ja kaikki mukaan rakentamaan maata. Nyt ovet ovat monesti suljettuina, vaikka itse yrittäisit kaikkesi. Koettu on. Ja saman ovat kokeneet monet muut.

Välillä en ihmettele, että monet lähtevät Espanjaan, Viroon tai muualle. Suomi on nykyisin aika kallis ja anteeksiantamaton maa. Sekä henkisesti että fyysisesti. Sydän on kadonnut ja varsinkin sielu.

No, tästä kokonaan uuden Suomen rakentamisesta olen kirjoittanut aikaisemminkin. Enkä usko, että mitään tapahtuu.

Ja en nyt tarkoita mitään noloja Suomi Nousuun tai Sari Sairaanhoitaja-kampanjoita, jotka syntyivät mainostoimistoissa. Tarkoitan oikeaa rakkautta maataan ja kanssakansalaisia kohtaan.

Istun jumalan kuistilla (runo)

Istun jumalan kuistilla.

Odotan sinun
kulkevan ohitseni
alastomana tai ilman.

Olet naiseni lampun kanssa.

Valkoinen lilja,
jota pitää hoitaa,
laittaa pian veteen,
ettei se tukahdu.

Kuvia menneiltä vuosilta, osa 1

Ihmiset pitävät kuvista. Lisään tänne arkistoistani kuvia jatkossa. Tämä kuva on vuodelta 2011, kun haastattelin silloista kansan suosikkia Petri Nygårdia Hymy-lehteen. Kuva on otettu Irwin Goodmanin haudalla. Petri oli kyllä mainettaan rauhallisempi ja analyyttinen ihminen.

Rautasydän (runo)

Naapuri soittaa viulua.
Hän harjoittelee usein.
Hänestä saattaa tulla taitava.
Soitossa on kaunista.

Minä en taaskaan saanut
yöllä unta.
Mutta sen on jo tuttua.

Sydän voi olla rautaa
kaikki muu ympärillä
sulavaa suklaata,
josta itse pitää kiinni.

Mikä helpotus
sitten kuin myrsky ohi.
Ja rakkaus valtaa.

Hän päätti vain selvitä

National Geographic Channelilla pyörii tähtinäyttelijä Morgan Freemanin tähdittämä sarja Ihmisyyden äärellä, jossa hän tapaa kuuluisia tai vähemmän kuuluisia ihmisiä, jotka ovat selviytyneet sodista, vainosta ja monista muista vainoista.

Yksi henkilö jäi erityisesti mieleen. Hän oli istunut eristysellissä Usassa 43 vuotta, kunnes pääsi vapaaksi. Lisäksi häntä piestiin ja nöyryytettiin alituiseen. Syyt olivat loppujen lopuksi poliittisia, koska mies sanoi kuuluneensa Mustiin panttereihin.

Mies kertoi, että hänen keinonsa selviytyä oli kuvitella, että hän ei ole vankeudessa. Hän psyykkasi itsensä eroon ankeista oloistaan. Hän sanoi, että vankila ei koskaan hallinnut hänen tunteitaan ja mieltään.

Ja hän vaikuttikin selväjärkiseltä päästyään vankilasta nyt vihdoin pois menetettyään koko nuoruutensa vankilassa päästen ulos vasta eläkeiässä.

On kieltämättä ihailtavaa, että jotkut ihmiset selviävät uskomattomista olosuhteista, kuten vankileireiltä elävänä. Heidät pelastaa kai se, että he eivät luovuta, he päättävät selviytyä. Aina fyysisesti vahvin ei selviä, vaan henkisesti, kun ihminen päättää vain olla luovuttamatta.

Ihmisen todellinen selviytymisvaisto herää vasta sitten, kun on oikeasti tosi kyseessä, ja joko sekoaminen tai fyysinen kuihtuminen karuissa olosuhteissa pakon edessä. Kuka on oikeasti henkisesti vahva selviää vasta sitten.

Ohjelmassa haastateltu mies sanoi olleensa tavallinen pikkurikollinen, mutta vankilassa hänestä ei kasvanut entistä pahempi rikollinen, vaan loppujen lopuksi vahva ja viisas ihminen. Sangen vaikuttavaa.

Kuten hän ohjelmassa sanoi, hän oli vapaa vankeudessa.

Rakkaus on rakastuneen puolella (runo)

Naiset eivät enää rakastu renttuihin,
eivätkä miehet naisiin,
jotka vievät heidän rahansa.

Rakkaus ei ole tasa-arvoista,
se toimii sen ehdoilla,
joka rakastaa vähemmän.

Rakkaus on kuitenkin sen puolella,
joka rakastaa enemmän.

Koska jumalaa rakastaa ehdottomia.
Ja haluaa pitää heistä kiinni.

Haluatko presidentiksi volume 2018

Edellisten vaalien kohdalla taisin kirjoittaa, etten oikein tiedä, ketä äänestäisin. Pakko todeta taas sama presidentinvaalien suhteen.

Olen ollut tyytyväinen kyllä Sauli Niinistöön. Entisestä valtiovarainministeristä ja tehokkaasta leikkurista on kehkeytynyt koki kansan presidentti, joka ainakin ulospäin osaa olla kaikkia ihmisiä kohtaan kunnioittava. Karismaakin on onnistunut luomaan, vaikka ei mikään Kekkonen ole.

Mieleen on tullut myös, että voisi äänestää vanhaa änkyrää Paavo Väyrystä protestiksi. Mutta kun mies tuo jopa oman kirjansa vaaliväittelyyn, niin se vaan suo uskottavuutta. Ei siinä, etteikö hänellä olisi kokemusta esimerkiksi ulkopolitiikasta, mutta siitäkin on aikaa.

No Matti Vanhanen sitten. Hän osaa asiansa, mutta kun ei hänestä koko kansan miestä saa tekemälläkään. Ei hän sille itse voi mitään. Tosin ei Niinistökään mikään joviaali vitsimies ole. Hyvin Vanhanen on kyllä saanut vanhat kohuotsikot kansan mielestä unohtumaan.

Tuula Haatainen kuuluu sarjaan värittömästä värittömin, enkä oikein keksi, mitä edes sanoa hänestä.

Pekka Haaviston edellisten vaalien hurma on kadonnut tyystin. Liekö vaalipäällikkö edellistä heikompi.

Laura Huhtasaari kerää omiensa äänet. Mutta saako sitten muilta ääniä. Tylsä hän ei ole. Jos pääsisi toiselle kierrokselle Niinistön kanssa, voisi tietysti olla mielenkiintoinen loppukiri.

Nils Torvaldsista en osaa sanoa mitään muuta kuin että on ilmeisesti ainoa, joka avoimesti kannattaa Nato-jäsenyyttä.

Merja Kyllönen on räväkkä ja rempseä tyyppi, mutta en oikein usko hänen mahdollisuuksinsa. Toista naisehdokasta Haataista kyllä värikkäämpi.

Niin. Niinistöhän nämä vaalit taitaa viedä. Itse jännään sitä, kuka menee toiselle kierrokselle. Mutta ei näissä vaaleissa kyllä samanlaista hurmosta ole kuin edellisissä presidentinvaaleissa.