Tylsyydestä tuskaan ja takaisin Millerin ottein

Katselin jonkin aikaa sitten dokumentin amerikkalaisesta kirjailijasta Henry Milleristä. Mies eli omasta mielestään uuvuttavan tylsää ja ahdistavaa elämää New Yorkissa ja päätti sitten lähteä pummiksi Pariisiin. Joku toinen olisi ehkä saattanut tuntea toisin, mutta ei Miller.

Mies kertoi, hän siis esiintyi dokumentissa itse, eläneensä ensimmäistä kertaa, kun hänellä ei ollut edes ruokaa kunnolla Pariisissa, ei mitään. Ja Miller oli jo aikamies lähtiessään Pariisin, eli mikään päähänpisto homma ei ollut.

Myönnän häpeäkseni, että ensimmäistäkään Millerin kirjaa en ole lukenut. Eikä Miller taida kuulua nyt tämän hetken suosikkikirjailijoihin jo rivojen aihepiiriensä takia. Hän palasi siihen, mistä aloittikin. Kulttikirjailijaksi.

Se on totta, että elämää ei tunne yhtä syvästi ennen kun suojaverkot ovat menneet. Silloin jokainen asia syö ja sattuu, mutta ilo on myös suurempaa. En silti suosittele kenellekään nälkäkirjailijan uraa ja vielä vähemmän vieraassa maassa.

Miller muutti Ranskaan ja ei palannut kotimaahansa kun vasta vanhoilla päivillään julkkispiirien maskotiksi. Nykyisin hänen kimpussaan kärttäisivät alituiseen selfieiden vonkaajat.

Hän sanoi vihaavansa omaa syntymämaataan. Mutta olisiko vihannut enemmän sitä elämää, jota ei halunnut elää.

Elämä on mielenkiintoista. Se on ainutkertainen, mutta ei siitä aina nauti, niin kuin pitäisi. Ja pitäisikö aina nauttia. Ei rotankaan elämä ole suitsutusta, mutta silti rotta selviää kaikesta.

Milleriä sanotaan mielihalujen mestariksi ja seksin ylipapiksi. Hänen aikoinaan aiheessa saattoikin olla ihmeellistä. Nyt seksi on kokenut inflaation kirjallisuudessa. Siinä kun ei ole enää mitään kiellettyä, mutta salattua ehkä sitäkin enemmän.

Jotain koskettavaa vanhassa Millerissä oli silti kun hän kuolasi kauniiden naisten perään. Sellaista säälin tunnetta, vaikka onnekas Miller oli, kun sentään säilytti intohimonsa loppuun asti. Suurin osa kun intohimon kadottaa.