En osallistu Linnan juhliin

Vuodesta toiseen suurena mielenkiinnon aiheena on, kuka osallistuu Linnan juhliin ja kenelle kutsua Linnaan ei tullut. Ja kuinka epäkunnioittavaa on jäädä pois juhlista. Ikäänkuin ohareiden teko juhlista olisi normaalielämässäkään poikkeuksellista.

Minä kerron jo nyt, etten osallistu Linnan juhliin, enkä tule koskaan osallistumaankaan, mikäli kutsu jonkin ihmeen kautta tulisi. Ei, syynä ei ole se, että Jani Toivola tanssii poikaystävänsä kanssa, ja kuka tahansa saa tulla sinne minun puolestani missä tahansa koltussa. Teuvo Hakkaraisen sanoin totean, että mitäs minä siellä herrojen kanssa tekisin.

On hämmästyttävää, miten turhanpäiväiseksi alunperin arvokas juhla on muuttunut. Se johtuu tietysti siitä, että ne "arvokkaat" ihmisetkin ovat muuttuneet turhanpäiväisemmiksi.

Ei sinne yksikään julkkisnainen mene sen takia, että haluaisi kunnioittaa itsenäisyyttä. Heille - ainakin valtaosalle - on tärkeintä saada mahdollisimman monta kuvaa itsestään seurapiiripalstalle Linnan kaunottarena tai vähintäänkin kohuvieraana jostain muusta syystä.

Sitä en tiedä, mitä miehet sieltä hakevat. Varmaankin patsastelutilaa myös seurapiiripalstalla merkittävänä miehenä tai vähintäänkin sitä kuuluisaa Linnan boolia.

Joku viestintäneuvos, en muista nimeä, kritisoi Linnan juhlia turhanpäiväisyydestä. Tanssilattia tyhjenee kuulemma salamana, kun tv-kamerat häviävät. Sitä se julkisuus teettää ja ennenkaikkea televisiointi. Jos koko Linnan juhlien televisiointi on lähes pelkkää vieraiden kättelyä ja iltapukujen arviointia, niin vieraat käyttäytyvät sen mukaan.

Ikävä on Adolf Ehrnroothia. Häntä sentään haastateltiin vielä sen takia, mitä itsenäisyys oikeasti merkitsee ja mitä sen eteen on uhrattu.

Hömpässä ja viihteessä ei ole pahaa, sillä ihminen ei elä vain järjestä. Mutta kun Linnan juhlat tätä nykyä ovat tosiasiassa hömppäjuhlat, voitaisiin unohtaa höpinät itsenäisyyden kunnioittamisesta.

Maamme itsenäisyyttä kunnioitetaan ihan jossain muualla.

Jäähyväiset isälle

Isäni kuoli lauantaina aamuyöllä. Hän oli sairastellut jo pitkään ja ollut sairaalassa useamman kerran parin vuoden aikana. Tämä viimeinen kerta jäi sitten viimeiseksi, eikä isä tulee enää takaisin. Vaikka isä oli kytketty välillä hengityskoneeseen, jaksoin silti uskoa viimeiseen asti, että isä paranee. Näin ei käynyt.

Kun näin isän viimeisen kerran kuukausi sitten ennen sairaalaan joutumista, hän oli jo poissaoleva, ikään kuin toisessa maailmassa. Tiesikö hän jo sairautensa vakavuuden, sitä emme saaneet koskaan tietää.

Isä oli itse pyytänyt lopettamaan hoidon, sillä ei olisi enää koskaan kyennyt hengittämään omin avuin keuhkojen vaurioiduttua lopullisesti. Kärsimystä isällä riitti viimeisinä aikoinaan, sillä jalkakin amputoitiin tulehduksen takia.

Perjantai-aamuna äiti soitti ja kertoi, että isä ei elä enää kauaa, lääkäri oli ennustanut, että korkeintaan viikonlopun yli. Lähdin sitten ajamaan sisarusteni kanssa vauhdilla kohti Joensuuta, jossa isä oli sairaalassa. Ehdimme vasta illansuussa Joensuuhun, eikä isä pystynyt enää puhumaan. Jollain tavalla kuitenkin aistimme, että hän jollain tavalla ymmärsi meidän olevan läsnä.

Aamuyöstä meidät sitten soitettiin uudestaan sairaalaan. Sanoivat, että kyse on nyt enää tunneista. Isän hengittäminen oli jo todella vaikeaa. Siinä tilanteessa ei voinut enää muuta kuin pitää isää kädestä. Isän käsi oli jo kylmä ja otsa kamppailusta hikinen. Ihminen valittaa pienistä asioista, mutta kun näkee kuoleman lähestyvän itselleen rakkaalle ihmiselle, ei sitä unohda koskaan.

Jätimme isälle jäähyväiset ja hän menehtyi pian sen jälkeen. 67-vuotiaana. Seuraavana päivänä kävimme katsomassa isää sairaalan kappelissa. En ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä ja järkytyin aluksi. Mutta kun silitin isän hiuksia, huomasin pian, että hän näytti todella rauhalliselta. Hänen silmänsä olivat raollaan. Ei enää tuskaa, ei kärsimystä.

Jollain tavalla olo oli myös helpottunut. Kun näin isän kuolleena, tiesin varmasti, ettei hän tule takaisin, enkä elättelisi turhia toiveita, että kyllä se isä vielä kuitenkin paranee jonkin ihmeen kautta. Enää ei tarvitsisi myöskään odottaa viikkoja, paraneeko isä vai ei. Ratkaisu oli tapahtunut, vaikka tätä ratkaisua emme koskaan halunneet. Totta kai olisin halunnut, että isä yhä eläisi.

Kaipaan isää kovasti jo nyt. Keskusteluitamme ja paljon muutakin. Isä oli persoonallinen ihminen, ei aina helppo, mutta hän välitti lähimmäisistään, vaikka ei vanhan kansan ihmisenä osannut sitä näyttää. Hän piti huolen perheestään paiskimalla raskasta fyysistä työtä vuosikymmenet, joka osaltaan romutti hänen terveytensä.

Viime aikoina hän oli erityisen ylpeä minusta, kun taistelin itseni toimittajaksi. Monessa suhteessa muistutan paljon isääni sekä hyvässä että pahassa. Olen pitänyt isän lailla aina parempaa huolta muista kuin itsestäni.

Eniten olen huolissani äidistä, sillä isä piti kaikista asioista huolta. Äiti on menettänyt miehensä, jonka kanssa ehti olla yhdessä neljäkymmentä vuotta, että myös tukensa ja turvansa. Hänen on opeteltava moni asia surun keskellä. Me lapset tietenkin tuemme niin paljon kuin pystymme.

Mutta isää emme voi tuoda takaisin. Isä rakasti ristisanatehtäviä, leikkasin yhden isän täyttämän talteen ja liitin sen leikekirjaani. Siellä se säilyy.

Päivän musiikkiajatus: Chisua ihailemassa Vantaalla

Eilen kävin siskojen kanssa naisihanteeni Chisun keikalla Martinus-salissa Vantaan Martinlaaksossa. Onhan minulla Chisun nimmarikin toivotuksella "Supervoimia Esalle", tuon nimmarin ja viestin kuvaajani Miguel minulle ystävällisesti hommasi levy-yhtiön kerberosarmeijan läpi jossain tilaisuudessa.



Tuntui jännältä, kun Chisu kannusti vantaalaisia bailaamaan, kun ensimmäistä kertaa elämässäni en asu Vantaalla, vaikka sielultani olen tietysti vantaalainen, mitä ikinä se sitten tarkoittaa.

Chisu veti keikan tyylillä minishortseineen ja korkeilla korkokengillään, kauniina kuten aina. Ihmettelin, että miten Chisu pysyy pystyssä niillä. Vaikka Chisun lookia on kiva ihailla, veti Chisu kovan keikankin ja on hyvä, erittäin persoonallinen laulaja.

Konserttisali ei ole poprock-tähdelle helpoin paikka saada yleisöä innostumaan, mutta Chisun hitit saivat viimeistään yleisön heräämään. Itse olisin kaivannut ehkä akustisempaa menoa konserttisaliin, mutta meni sähkökitaroillakin, kun Chisun ääni ei kuitenkaan hukkunut bändin soittoon.

Tulipa siellä Martinuksessa tietenkin tämä uusin Chisu-hitti Sabotage. Chisu on löytänyt oikean reseptin menestykseen Suomen markkinoilla. Surumieliset laulut rakkaudesta eivät voi olla uppoamatta suomalaisiin. Toivoahan niistä saa, jos Chisun kaltaisella ihmiselläkin on ollut epäonnea rakkaudessa.

Yhä enemmän minusta tuntuu, että persoonallisinta ja parhjainta pop/rock-musiikkia tekevät tänä päivänä Suomessa naisartistit. Persoonallista ja myyvää miesartistia/bändiä ei ole löytynyt enää aikoihin. Sellaista, joka tekisi oikeasti omaa juttuansa, kuten esimerkiksi Chisu ja PMMP.

Hylkäisitkö lähimmäisesi uskon takia?

Kuorosodan viehättävä juontaja Kristina Komulainen on antanut useammalle lehdelle haastatteluja siitä, kuinka tuli uskonveljiensä ja -sisariensa hylkäämäksi lähdettyään Jehovan todistajista. Hänhän on sinänsä onnekas, koska häntä eivät hylänneet kaikkein lähimmät. Uskonlahkoissa jopa oma perhe saattaa hylätä, jos jätät uskonlahdon ja hyvässä lykyssä eronnutta vielä vainotaan.

Haluaisin ymmärtää näitä uskonlahkoja, mutta jotain niiden ehdottomuudessa on vaikeaa ymmärtää. Voin olla epäilevä, mutta en usko maailmanloppuun lähitulevaisuudessa ja minusta on vaarallista ajatella, että joku niin uskoo ja pelottelee sillä varjolla samoin uskovia.

Useimmiten näitä uskonlahkoja kiinnostaa uskottomien moraali tai oikeastaan moraalittomuus. Ihmiskunnan moraalin on sanottu romahtaneen jo viimeiset tuhat vuotta, mutta silti tämä maailma pyörii. Välillä yskähdellen, mutta pyörii silti. Ihminen on aina yhtä moraalinen ja moraaliton, kun hänelle itselleen on hyväksi. Näin se vain on.

Vaikka toisin luulisi, maailma on muuttunut yhä ehdottomammaksi paikaksi elää. Jopa "oikeasta" ruokavaliosta taistellaan henkihieverissä. Ihmiset uskovat yhä sokeammin uskonsa tai ideologiansa oikeutukseen ainoana oikeana oppina. En tiedä, miten tähän on tultu. Toisenlaisiin ajatusmaailmoihin kun olisi kovin helppo tutustua, mutta yhä terhakammin tartutaan omaan oppiin, kuin konsanaan inkvisition aikana.

Pelottavinta minusta on lasten kasvattaminen johonkin uskoon tai ideologiaan ainoana oikeana oppina. Lapsilla ja nuorilla pitäisi olla oikeus itse valita ajatusmaailmansa, sitten kun sen kykenevät itsenäisesti päättämään. Lasta ja nuorta on vieläpä helppo painostaa lähimmäisten taholta, sillä heillehän oma perhe on kaikki. Tai ainakin oli, en tiedä, mikä lapsille ja nuorille nykyisin on tärkeää.

Mutta palataan otsikkoon. Olisitko valmis hylkäämään lähimmäisesi uskon tai ideologian takia? Minä en. Minun tuttavapiirissäni on hyvin eri tavalla ajattelevia ihmisiä, mutta en ole koskaan luokitellut heitä sen mukaan, vaan sen mukaan, millaisia he ovat ihmisinä. Valitettavasti yllättävän moni kaveeraa vain ainoastaan itsensä kanssa samalla tavoin ajattelevien ihmisten kanssa. Muut ovat vääräuskoisia.

Jostain syystä viime aikoina erilaisuus on yhdistetty ainoastaan rasismiin, kun kyse on ennemmin eri ajattelutapojen ymmärtämisestä.  Kysymys tietysti kuuluu, onko ymmärrettävä sellaista ihmistä, uskoa tai ideologiaa, joka ei kunnioita tai ymmärrä sinua.

Kansa raivostuu tai julkkis pahoittaa mielensä

Sen verran täytyy olla itseironiaa, että huomaa, mitkä sanat ja sanonnat ovat milloinkin in mediassa. Uudet sanonnat keksivät yleensä iltapäivälehdet ja sieltä ne sitten pikkuhiljaa valtaavat alaa muistakin lehdistä.

Tällä hetkellä suosituinta on raivostuminen tai mielensä pahoittaminen. Useimmiten raivostujana on kansa. Mielensä pahoittaa yleensä yksittäinen julkkis, harvemmin kansa. Googlailin vähän hakusanoilla "Kansa raivostui" ja tulosta toden totta löytyi.

Syyrian erottaminen: Kansa raivostui

Kansa raivostui Berlusconista

Kansa raivostui Usassa

Kansa raivostui taas

Eduskunnalle lisää rahaa - kansa raivostui

Kansa raivostui hallitukselle

Mubarak pysyy virassaan, kansa raivostui

Kansa raivostui Susanille

Kansa raivostui koiranrääkkääjätuomiosta

Kenraali ja kansa raivostuivat elokuvan homo-Mannerheimista

Pohjois-Korea uudisti rahansa - kansa raivostui

Kansa raivostui Aitolehdelle ja Eerikäiselle

Kansa raivostui kansanedustaja Lipposen rasismipuheista

Näpit irti vieraista naisista, Jari Kurri! Näistä kuvista kansa raivostui

Tässä näin alkuun...

Toinen suosittu aikamme mediasanonta on tietenkin mielensä pahoittaminen. Katsotaan, kuinka moni on pahoittanut mielensä Googlen perusteella.

Janica pahoitti mielensä Norjan BB-talon klipistä

Väyrynen pahoitti mielensä Kauniston puheista

Pirkka-Pekka Petelius pahoitti Matti Kassilan mielen

Väyrynen pahoitti mielensä Kauniston arvostelusta

Enehjelm pahoitti mielensä Mikkosten puolesta

Piispa Irja Askola pahoitti mielensä

Tanja pahoitti mielensä haukuista

Ballack pahoitti mielensä

Marketa pahoitti mielensä kohukuvista

Kaunisto pahoitti monen mielen

Äitini pahoitti mielensä

Muusikot pahoittaneet mielensä

Tutkintoshoppailemaan Karibialle tai Venäjälle

Näin tuomakyröläisittäin sanottuna kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun näitä valelääkäreitä popsahtelee esiin suunnasta ja toisesta. Voiko enää halpamaisempaa huijaamisen kohdetta löytyä, kun ihmiset, jotka tarvitsevat apua. Miksi nämä huijarit eivät painu bisnesmaailmaan muiden kaltaistensa joukkoon? Söisivät siellä toisensa ja jättäisivät viattomat rauhaan.

Se tässä on todistettu, että varsinkin vanhuspuolelle ei tarvitse todellakaan olla huippulääkäri, kun pääset hoitamaan jo potilaita. Terveydenhuollon lupia valvova Valvira kehtaa vielä väittää, että ilmeisesti heillä on valvonta pettänyt. No, todellakin on pettänyt, koska valvontaa tuskin todellisuudessa on kovinkaan paljon.

Kaikenlainen tarkastus- ja lupienvalvonta on tänä päivänä muutenkin todella huonossa kunnossa. Suomessa saa rakentaa tai hoitaa ihan miten lystää. Kukaan ei puutu, ainakaan viranomainen. Nämäkin valelääkäritkin ilmeisesti huomasivat hoitajat, kun ihmettelivät heidän toimenpiteitään.Ei toinen lääkäri puhumattakaan viranomaisista.

Pohdin tässä, että kuinka paljon helpompaa omakin elämäni olisi ollut, jos olisin lähtenyt tutkintoshoppailemaan Karibialle tai Venäjälle. Tohtorin tai edes maisterin paperit kourassa moni ovi olisi auennut, eikä kukaan olisi vaivautunut tarkastamaan, onko opinahjoani edes olemassa. Suomessa palvotaan tutkintoja niin sokeasti, ettei kukaan edes kuvittele, että joku voisi niitä väärentää.

Neljäs kuva neljännesta kansiosta

Kirsi H. haastoi minut blogihaasteeseen. Eli piti lisätä omista kuvakansioistaan neljännen kansion neljäs kuva. Ja kertoa kuvasta.

Ei tässä paljon kerrottavaa ole. Tämä on Karvion kanavalta toissa kesältä. Minähän vietän paljon vapaa-aikaa Karvion kanavan lähistöllä olevassa mökissämme. Muistaakseni tämän kuvan takana oli kuumuus. Oli pirun kuumaa ja halusin lähteä liikkeelle kuumuutta karkuun. Ja näin tämäkin kuva sai alkunsa.

Kuinka toimittaja antaa kaikkensa?

Bror-Erik Wallenius näyttää tässä legendaarisessa "Stuttgartin kujanjuoksussa", kuinka toimittaja joutuu antamaan kaikkensa haastattelun saadakseen.

Presidentiksi valitaan...

Ajatukset ovat viime aikoina harhailleet. Silloin on hyvä kirjoittaa politiikasta. Ja mikäs paremmin sopisi kuin presidentinvaalit. Pressaksi haluava porukka alkaa olla koossa.

Se, mikä minua on tässä vaiheessa ihmetyttänyt, on ykkösehdokas Sauli Niinistön vaisuus. No, Niinistön vaisuus on varmastikin täysin tietoista. Hän ei halua riskeerata kannatuslukujaan tässä vaiheessa, eikä lähde radikaaleihin irtiottoihin ja iskuihin. Pikemminkin toivoo, ettei hän itse niitä saa. Vaaleihin on tietysti aikaa ja samoin skandaaleihin, eiköhän siitä Niinistöstäkin jotain löydy, mikä päätyy otsikoihin ja saa taistelun todella liikkeelle. Hieman olisin odotellut Niinistöltä myös vaalivauvaa nuoren morsiamensa kanssa, mutta sitä ei sitten tullut.

Näistä vaaleista tulee, halusimme tai emme, yli vanhempien miesten taistelu. Yhtään todellisia mahdollisuuksia omaavaa naisehdokasta ei ole löytynyt. Tuskin myöskään löytyy. Eva Biaudet on jo persoonana sellainen, ettei hän mihinkään takavuosien Elisabet Rehn-yllätykseen kykene. Sari Essayah ei myöskään kuulu liberaalimman kansanosan suosikkeihin. Eikä saa välttämättä edes konservatiivisiempienkaan ääniä. Hän on yksinkertaisesti liian väritön.

Liberaalien ykkösehdokas taitaa olla näissä vaaleissa Pekka Haavisto. Kohuhan nousi siitä, kun vaaliasiantuntija Uimonen uskalsi sanoa Haaviston mahdollisuudet olevan olemattomat tämän homouden takia. Uimonenhan sanoi vain sen, mikä on totta. Suomi ei ole vielä valmis homopresidenttiin. Ei sen tosin pitänyt olla aikanaan naispresidenttiinkään, mutta Haavistolla on silti väärä puolue. Vihreät hajottavat kansan tuntoja enemmän kuin värittömämmät demarit.

Demareiden presidenttihaaveet kaatuvat tällä kertaa väärään ehdokkaaseen. Olisin hyvin yllättynyt, jos Paavo Lipponen nousisi presidentiksi. Todennäköisesti hänet äänestetään toiselle kierrokselle sen takia, että osa kansasta ei halua missään tapauksessa nähdä Timo Soinia toisella kierroksella. Protestiäänet Soini kuitenkin kerää tällä kertaa taatusti ja laittaa Lipposen tiukille. Soinilla tuskin itsellään edes on todellista hinkua presidentiksi, sillä toisen kun monet muut ehdokkaat, hänen poliittinen uransa on parhaimmassa vaiheessa muutenkin.

Jos demareiden presidenttihaaveet kaatuvat väärään ehdokkaaseen, samoin tulee käymään myös kepulaisille. Vaikka Paavo Väyrynen on ehdottomasti viihdyttävin ehdokas. ei hän tule toiselle kierrokselle kipuamaan. Varsinkaan kun edes oma puolue ei häntä todellisuudessa täysin tue.

Päivän musiikkiajatus: Unchained melody

Yksi Elviksen viimeisimmistä esiintymisistä. Koskettavaa.

Kuka on ansainnut voiton - ja kenestä?

Koko elämäni ajan minua on vaivannut yksi perustavanlaatuinen ongelma. Minulla ei ole tappavaa voitonhimoa. En halua olla paras missään, eikä minua kiinnosta kilpailla kenenkään kanssa. Olen aina halunnut elää vain omaa elämääni. Jotkut ovat halunneet kilpailla minun kanssani, mutta minun ei heidän.

Ja jos joku on saanut voitonriemua voittaessaan minut jossain, se hänelle suotakoon. Minulle moinen on aiheuttanut korkeintaan hetken kiukun ja suuttumuksen. Katkera olen kenellekään vain epätoivoisimmilla hetkilläni.

Varsinkin miehen elämä on lähtökohtaisesti rakennettu kilpailulle. Eli se tarkoittaa kilpailua parhaimmista tienesteistä, asemasta sekä tietenkin naisista. Koskaan en ole tähän miesten kilpailuviettiin lähtenyt mukaan. Silti olen saanut oman osani, ehkäkin kyllä pienemmän, näistäkin asioista. Käänteet elämässäni ovat tapahtuneet useimmiten sattuman ja onnen tai epäonnen kautta.

Ihmiset valittavat, että inhoavat kilpailua, mutta silti valtaosa ihmisistä rakastaa kilpailua. Ihmisen kivuliain ja antoisin vietti on kilpailuvietti.Valitettavan iso osa rakentaa kaikesta huolimatta itseään sen mukaan, onko tiettyyn ikään mennessä hankkinut tietynlaisen asunnon tai tietynlaisen ammatin. Ja kerännyt ympärilleen riittävän laadukkaita ihmisiä tähän kilpailuviettiin.

Minä olen taas pitänyt heikoista ja haavoittuneista ihmisistä. Olisin tyytyväinen elämääni erämaamökissäkin, jos joskus löytäisin edes jonkinlaisen sisäisen rauhan. En usko, että sellaista koskaan löydän. Enkä tiedä haluanko, sisäinen rauhattomuus johtaa koko ajan uusin löytöihin, vaikka se on äärimmäisen kuluttavaa. En tuskin koskaan saa sitä tavanomaista onnea, mitä toisaalta haluan enemmän kuin mitään muuta.

Eräs henkilö sanoo aina minulle, että kaikki hyvät teot mitä teet, tuovat sinulle hyvää karmaa eli saat joskus kaikki hyvät tekosi korkojen kera takaisin. Haluaisin kyllä uskoa tähän. Olen auttanut lukemattomia ihmisiä lukemattomin tavoin elämässäni. Mutta en silti usko, että minua odottaa hyvien tekojen Shangri-La yhtään missään.

Hyvien hetkien onnen paratiisi kuitenkin odottaa. Hetken voi olla onnellinen. Sillä en halua voittaa ketään, mutta haluan näyttää olevani elämäni arvoinen.

Täytyykö elämän ja työn olla kivaa?

Alkuviikosta katselin erästä ajankohtaisohjelmaa, jossa työttömät nuoret raahattiin Mäkkäriin työnhakuun. Sinne on kuulemma vaikea löytää ketään töihin. Yksi nuori mies päivitteli Mäkkärin olevan epäeettinen firma ja että hän ei halua mennä sinne töihin. Hän laskeskeli myös, että tienaa työttömyyskorvauksella ja toimeentulotuella enemmän.

En tiedä, olenko menettänyt sitten kaiken idealismini ja moraalini, mutta en oikein ymmärrä, että jos maailmamme on mennyt sellaiseksi, että työnkin täytyisi olla kivojen elämysten paikka. Eikö töissä käydä siksi, että sieltä saadaan rahaa. Toki mielenkiintoinen ja mukava työ on extraa. Ennen vanhaan tietysti kenelläkään ei ollut juuri varaa valita työpaikkojaan, koska mitään turvaverkkoja ei ollut.

Toisaalta ei ole meidänkään yhteiskuntamme täydellinen, jos joissain paikoissa maksetaan huonompaa palkkaa kuin mitä työttömyyskorvauksilla saa. Eipä hirveästi kannusta työntekoon. Mutta kysymys kuuluu, että onko yhteiskunnan velvollisuus kustantaa sellaisen ihmisen elämää, jolle ei eettisistä syistä työ kelpaa. Osa ihmisistä kun haluaisi epätoivoisesti töihin, mutta ei syystä tai toisesta kelpaa työnantajille.

Nykypäivänä maailma on mennyt sellaiseksi, että kaiken tulisi olla kivaa, eikä epämukavia asioita oikein haluttaisi. Elämästä ei kuitenkaan selviä vain mukavilla asioilla. Tällä hetkellä Suomessa ei työnantajat ja työntekijät oikein kohtaa. Yksi syy on se, että työntekijä on valtaosalle työnantajista pelkkä hyödyke. Jos työnantaja ei sitoudu työntekijään, ei sitä kyllä työntekijäkään tee, kun sen työpaikallaan aistii. Ulkomailta tuotu halpatyövoima ei taas oikeuksiensa ja mukavuuden perään kysele ja tekee vieläpä työn halvalla.