Kirja-arvostelu: Arto Melleri - Elävien kirjoissa: Kaikuja runoilijan elämästä 30 vuoden takaa

Malmin kirjaston Finlandia-palkintohyllystä löysin Arto Mellerin Elävien kirjoissa -runokokoelman vuodelta 1991. Minua kun eivätt tuoreemmat Finlandia-palkitut kiinnosta. Melleri oli kirjailija isolla K:lla. Ja kuten tämäkin kirja todistaa, helvetin hyvä runoilija.

Kokoelmaa lukiessa käy selväksi, että Mellerin boheemivaihe on edennyt jo varsin pitkälle. Kertoo kai kokoelman nimikin jo jotain. 

Runot ovat kaukana runopoikamaisuudesta. Runoissa liikutaan selkeästi Mellerin omassa elämässä ja jopa kyttäävä naapuri on saanut oman herjarunonsa. Myös suhdetta ja mustasukkaisuutta että rakastelua oman kumppanin kanssa käydään läpi kuin iltapäivälehden sivuilla. 

Elävien kirjoissa -kokoelmassa Melleri runot ovat kiinni myös omassa ajassaan ja silloin ihmisten huulilla olleissa maailmantapahtumissa. Silti kokoelmasta löytyy runoja maaseudun peräkammarin pojistakin. Tietynlaisen idealistisuuden Melleri säilytti, vaikkakin rujosti kirjoitettuna.

Melleriltä olen lukenut toki kootut runot, mutta harvoja yksittäisiä kokoelmia on tullut luettua. Viimeisen luin, mutta siinä ei ollut enää samanlaista voimaa kuten esimerkiksi tässä Elävien kirjoissa -kokoelmassa. Aivovamma oli tehnyt tehtävänsä.

Melleri on saavuttanut jo sen vaiheen tai siis ehti saavuttaa, että hänen runonsa olivat yhtä kuin hänen elämäntarinansa. Siksi yli 30 vuotta vanhaa runokokoelmaa on enää vaikea lukea erillisenä teoksena Mellerin tuotannossa. Kuulostaapa sekavalta. 

Tässäkin kokoelmassa Mellerillä on taito tehdä varsin arkipäiväisistäkin asioista syvällisen runollisia. Niinkuin hyvillä runoilija tietysti tämä taito on. 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Kun rumasta tuli kaunista

Vuosi on kohta loppu. Niin kuluneelta kuin se kuulostaakin. En jaksa vuoden tapahtumista sen enempää kirjoitella. Näette sen kyllä, kun luette, mitä kaikkea olen vuoden aikana kirjoitellut.

Asustelen nykyään Pihlajamäessä. Vielä kun joulu jotain kiinnostaa, niin yksi lyhyt tarina on kerrottava. Täällä on joulukuusi ostarilla. Sen on ilmeisesti seurakunta joka vuosi hommannut. 

Tänä vuonna kuusi oli hieman laihemmanpuoleinen. Ja sitä pilkattiin surkeaksi. Somessa kun pilkka yltyy nopeasti. 

Mutta sitten tapahtui pieni joulunihme. Paikallinen rovasti uhkasi viedä naurunalaisen kuusen pois, ihmiset alkoivatkin tykkäämään kuusesta. Jopa koristelivat sitä itse. Tosin osa sitten varasti koristeita.

No itse asiaan. Joku voi vaikuttaa aluksi rumalta, kunnes sen kauneus huomataan, kun sitä rumaakin ollaan viemässä pois. Rakkaus voi syttyä, kun rakkautta hieman autetaan.

KIrja-arvostelu: Taras Sevtsenko: Ukraina - valitut runot

 

Taras Sevtsenkoa tuskin tuntee Suomessa kovinkaan moni. En minäkään tuntenut. 

Hän on Ukrainan kansallisrunoilija. Itse en ukrainalaisesta runoudesta ole tiennyt aiemmin juuri mitään tai muustakaan maan kirjallisuudesta. Nyt Sevtsenkon runoja on kuitenkin suomennettu ja uskoisin, että piakkoin muutakin ukrainalaista kirjallisuutta. 

Sevtsenkon runoja on tosin suomennettu aiemminkin, mutta Neuvostoliitossa. Uskoisin, että kansallismielisyyttä niissä runoissa ei valtavasti ole, toisin kuin tässä käännöksessä.

Sevtsenkon valittuihin runoihin on tilanteen huomioon ottaen tietenkin valittu se isänmaallisin kärki. Ja kyllähän hän uhkuu vihaa niin moskoviitteja, tsaaria, kun saksalaisiakin kohtaan. Puolalaisiakaan unohtamatta. Ukrainalla kun on ollut asema muiden valtioiden taistelutantereena. Sellaisenahan se toimii nytkin.

Itse olisin ehkä kaivannutkin monipuolisempaa kattausta Sevtsenkon runousta. Pitkät runot vievät miltei koko kirjan ja monipuolisuus jää tosiaan uupumaan. En tiedä, onko Sevtsenko kirjoittanut runonsa aikoinaan mittaan, mutta tässä suomennoksessa runot eivät ole mitassa ja siten ehkä helpommin luettavissa nykyihmiselle.

Sevtsenkon tausta on kyllä mielenkiintoinen. Hän oli maaorjaksi syntynyt orpopoika, jonka taiteilijaystävät lopulta ostivat vapaaksi. Yllätys ei ole, että Sevtsenkon tsaaria rankasti arvostelevat runot ajoivat hänet sitten uudestaan vaikeuksiin. Sevtsenko ei kuitenkaan silittele ukrainalaistenkaan päätä vaan syyttää heitä oman kansallisuutensa hylkäämisestä. 

Tähän aikaan ja Ukrainan tilanteeseen Sevtsenkon runot osuvat hyvin. Ukrainan kansallistunne on varmasti herännyt aivan uudella tavalla Venäjän suurhyökkäyksen jälkeen. Eri asia sitten on, mitä suomalainen saa irti voimakkaan kansallismielisistä runoista.

Kirja-arvostelu: Panu Rajala: Hannele, näyttelijä: Elämäkerta jää oudon vaisuksi

 

Hannele Lauri kuuluu niihin näyttelijöihin, jotka täyttivät tv-ruudun minun lapsuudessani ja nuoruudessani 80- ja 90-luvuilla. Hän oli miltei kaikissa Spede Pasasen ohjelmissa plus sitten lehdet yms. siihen päälle.

Siihen nähden Panu Rajalan Lauri-elämäkerta on yllättävän vaisu, kuinka paljon Hannelesta on jo alun perin kirjoitettu. 

Elämäkerta on ikäänkuin Rajalan omaa pohdintaa, vaikka hän asianomaisia toki onkin haastatellut. Esimerkiksi kirjan alku kertoo enemmän miltei Hannelen ensimmäisen miehen Hannu Laurin urasta kuin itse Hannelen.

Rajala kun on tehnyt lukuisia elämänkertoja aiemminkin, joissa on paneuduttu kohteisiin hyvinkin tarkasti. Tämä tuntuu jonkinlaiselta tilaustyöltä.

Kyllä Hannelesta uusiakin asioita selviää. En esimerkiksi tiennyt, että Hannele Lauri on tehnyt pitkän uran teattereissakin. Niin vahvasti hän on leimautunut tv-töihinsä. Senkin ihmeen hän on tehnyt, että 70-vuotiaana näytteli ensimmäisen pääosansa elokuvassa.

Hannele Laurin mieskuvioista on aikoinaan kirjoitettu lehdet täyteen, mutta miehiä ei ole juurikaan kirjaan haastateltu. Ei edes niitä miehiä, joiden kanssa Lauri on puheväleissä. Ystävienkin merkitys jää etäiseksi. 

Koko kirja jää myös etäiseksi, vaikka siitä iltapäivälehtiin muutama otsikko saatiinkin revittyä.

Lyhyt jouluruno 2022

Niin koitti joulu 2022.
Vuosi taas kohta mennyt.
Tämäkin vuosi
täynnä kauhua ja kuolemaa.
Niin voisi luulla,
jos uutisia katsoo.
Sähkö loppuu.
Virta loppuu.
Elämä loppuu.
Mutta on elämässä hyvääkin.
Siihen täytyy uskoa.
Seuraavanakin jouluna.

Voi maailma-parka, osa Elon Musk ja Qatar, dickpicit yms...

Ja erittäin markkinahenkistä joulunodotusta kaikille. Tänäkään vuonna en osta ensimmäistäkään lahjaa ja tuskin myöskään saan. 

Mutta nyt runkkareihin. Nyt on runkkareille kovat ajat luvassa. Nimittäin dick piceistä herähtää kutsu käräjille, jos picin kohde näin haluaa. Ja pitääkin haluta. Kuvottavaa. Itse olen ihmetellyt joidenkin intoa lähetellä kullinsa kuvia useimmiten kai naisille. Mitä he siitä saavat?  Ilmeisesti jonkinlaista kiihotusta.

Sitä olen tässä dick picien lisäksi ihmetellyt, miten ihmiset jaksavat innostua Elon Muskista. Tai oikeastaan vihata häntä.

Miten jotkut jopa seuraavat hänen lentojaan ympäri maailmaa? Kaveri on muiden miljardöörien tavoin itsekäs mulkku toki, mutta minua ei voisi vähempää kiinnostaa missä hän on. Tai mitä hän tekee. Minun kurjuuteeni sillä tuskin on mitään vaikutusta. 

Jos hän nyt on ostanut Twitterin, niin ei kai se hänestä mitään diktaattoria tee. Ihmiset kauhistelevat tiettyjä ihmisiä, oikeastaan tietämättä mitä kauhistelevat. Kun kauhistella vain täytyy, kun jostakin on luotu paholainen. 

Musk oli todistettavasti Qatarin kisoissakin. Huvittavinta oli, kun ihmiset uhkasivat boikotoida Qatarin jalkapallokisoja. Finaalia katsoi pelkästään Suomessa miljoonia. Se siitä boikotoinnista. Minusta kaikki ammattilaisurheilu on enemmän tai vähemmän pönäköiden pomomiesten pilaamaa. Rahastahan urheilussa on perimmältään kyse. Kaikki eivät todellakaan pelaa.

Rahasta on myös kyse Harry/Meghan-jupakassa. En ymmärrä, miksi heistä jaksetaan kirjoittaa viikosta toiseen. Lukeeko joku niitä juttuja? Itsehän he halusivat lähteä omille teilleen. Miksi täytyy rahastaa omilla sukulaisillaan loputtomiin, jos haluaa elää omillaan. 

Seuraavalla kerralla sitten taas voivotellaan enemmän Suomea...

Kirja-arvio: Ingmar Bergman - Kohtauksia eräästä avioliitosta: Pariskunnan masokistinen suhdeympyrä

 

Ingmar Bergman tunnetaan yhtenä maailma kuuluisimmista elokuvaohjaajista, mutta hän teki myös televisiotöitä, kuten sarjan Kohtauksia eräästä avioliitosta, josta tehtiin myös elokuva ja kirja. En tiedä, mikä oli ensin, mutta kirjan nyt luin. Bergmanista pidän, sillä hänen kaltaistaan ihmisten tunteiden tulkkia enää harvoin tapaa elokuvissa.

Avioliittohelvetin kuvaus on 1970-luvun alusta, jolloin se on taatusti ollut vielä rohkea teos. Siinä kun kuvataan pettämistä ja seksiä varsin suorasukaisesti. Rohkenen epäillä, ettei se tuolloin ole ollut vielä kovin yleistä. 

Johan ja Marianne on pariskunta, jolla periaatteessa kaikki on hyvin. On hyvät ammatit ja kauniit lapset. Tämä on alkuasetelma, kunnes se bergmanilaiseen tyyliin murtuu ryskyen. 

Turhautunut Johan haluaa eron, jota alistuva ja mukautuva Marianne ei halua. Kunnes kaikki muuttuu ja asetelmat kääntyvät päälaelleen. Molemmat ovat enemmän tai vähemmän tunnevammaisia ja kyvyttömiä normaaliin tunne-elämään, jos sellaista nyt edes voi olla olemassa.

Kirjassakin teksti on jaoteltu näytelmän tapaan kuuteen osaan. Pelästyä ei kannata. Kohtauksia eräästä avioliitosta on myös täysin luettavissa. Onhan siinä todella pitkää dialogia. Se etenee vääjäämättömästi karua loppua kohtaan, kun pariskunta ei kykene eroamaan toisistaan tunnetasolla koskaan, vaan masokistisesti hakeutuu toistensa seuraan uusista kumppaneista huolimatta.

Lopussa sitten odottaa yllätys.

Vaikka ensin vaikutti, ettei tälläista avioliiton vatkausta jaksa, sillä enhän ole koskaan joutunut/päässyt naimisiin, niin tekstissä on kummaa vetovoimaa. Se, että pariskunta iskee toistensa heikkoihin kohtiin kerta toisensa jälkeen, tuo jotain outua katharsista. Sen verran minullakin on kokemusta ihmissuhteista ja niiden hulluudesta.

Palkkaisitko kuolemantaitovalmentajan?

Palkkaisitko itsellesi kuolemantaitovalmentajan? Näin todella eräs vakuutusyhtiö etsii palkkalistoilleen kuolemantaitovalmentajaa. Ilmeisesti aivan oikeasti. 

Sivuajatuksena tietenkin myydä henkivakuutuksia. En kyllä tiedä, onko hommaan varsinaisesti ryntäystä. Moni ei halua toimia kuoleman markkinamiehenä.

No. Minä en enää saa henkivakuutusta, jos en nyt mitään muitakaan vakuutuksia. En oikein ymmärrä, miten kuolemaan voi edes valmentaa? Kuka pystyy ennakoimaan, miten kuolemaansa suhtautuu, jos edes ehtii sitä tajutakaan. Harva kuolemastaan riemuitsee, ellei henkiset ja fyysiset kivut ole liikaa. Kuokemasta riippuen tietenkin.

Kuolemantaitovalmentaja kuulemma auttaa puhumaan kuolemasta. Kyllähän kuolemasta mielestäni puhutaan paljonkin. 

Ongelma taitaa olla siinä, ettei sitä ajatella omalle tai läheisten kohdalle. Se on myös luonnollista. Kuka omaa kuolemaansa jaksaisi miettiä? Puhumattakaan läheisten kuolemasta, joka on jo pelottavampi ajatus kuin oma kuolema.

Parhaiten kuolemaan voi valmistautua elämällä. Jos on elänyt edes hiukan unelmiensa ja tahtonsa mukaan, niin kuoleman ei tarvitse olla pettymys. Tätähän monet katuvat kuolinvuoteellaan, etteivät ole eläneet.

Siinä  suhteessa voin olla tyytyväinen. Olen elänyt, niin kuin olen halunnut ja unelmieni mukaan. Unelmat vain pettivat minut. Voi siitä sentään kohtaloa syyttää.

Elokuva-arvio: Hytti nro 6: Menestyselokuva on maineensa veroinen

Maailmalla kehuttu ja palkittu elokuva  Hytti nro 6 sai vihdoin televisiossakin ensi-iltansa. Katsottavahan se oli, kun en teatteriin saanut aikaiseksi mennä. Näin jälkeenpäin taas todettuna, ikävä kyllä. En ole lukenut Rosa Liksomin alkuperäisteosta, mutta elokuva ei siihen juuri pohjaudukaan.

Ja eihän tuo elokuva sinänsä jää paljon kaikista ylisanoista jälkeen. Televisiossakin sillä on oma valloittava kuvamaailmansa. Siinä on jotain omaperäistä henkeä, joka puuttuu lähes kaikista elokuvista. Klassikoista se henki löytyy ja klassikko tämä elokuva on. 

En kertaa juonta sen kummemmin kuin, että venäläinen työmies Ljoha ja suomalainen opiskelijanainen Laura osuvat samaan junanvaunuun matkalla Murmanskiin, jonne nainen on menossa katsomaan petroglyfejä. Alku ei lupaa hyvää, kun mies mellastaa votkapäissään, eikä lähtöasetelma muutenkaan lupaa heille mitään yhteistä. 

Lopultahan se yhteinen sävel löytyy. Se on omalaatuinen kaveruuden ja rakkauden välimuoto. Elokuvassa maltettiin olla tekemättä parista rakastavaisia edes lopussa vaan jännite säilyy, eikä loppua arvanut etukäteen.

Onneksi tämä elokuva ehdittiin tehdä ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Mitenköhän olisi koko elokuvan käynyt, olisiko sitä saatu kuvattua ja olisiko boikotointi iskenyt, niin kuin nyt on henki lähes kaikkea venäläistä kohtaan. 

Venäjältä ohjaaja Juho Kuosmanen oli kuitenkin löytänyt ihanan rähjäisiä ja brutaaleja kuvauskohteita, joita ilman elokuva ei olisi voinut missään tapauksessa toteutua.

Elokuvan parasta antia ovat pääosia näyttelevä Seidi Haarla ja Juri Borisov. Molemmat on ehostettu arkisen ja jos voi nyt sanoa kuluneen näköiseksi. Lisää jotenkin autenttisuutta ja todenmukaisuuden vaikutelmaa. Haarlallakin venäjä sujuu jotenkin kivan suomalaisella korostuksella.

Elokuvasta tulee mieleen todellakin ne ajat 90-luvun lopulla, mihin aikoihin elokuva käsittääkseni perustuu. Silloin kun ei ollut kännyköitä ja oli pakko tutustua ihmisiin. Syntyi jopa romanssejakin muualla kuin Tinderin suhdekaupassa. 

Kohtaamisesta tämäkin elokuva kertoo, siitä kuinka yllättäen voi kohdata jotain, josta tulee sillä hetkellä merkityksellistä hetkeksi.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Kirja-arvio: Nalle Österman - Arpisen elämän veriset yskökset

 

En ole pitkään lukenut tai ainakaan arvioinut runoja, mutta nyt jotain sentään tällä kertaa. 

Minusta runojen arvioiminen on aina vaikeaa. Ne ovat aina tekijälleen henkilökohtaisia ja niitä on vaikea luokitella paremmuusjärjestykseen tai mihinkään muuhunkaan järjestykseen. 

Rocktoimittajana tunnetuksi tulleen Nalle Östermanin Arpisen elämän veriset yskökset -runokokoelman nimi ei valehtele. Runot ovat sydänverellä kirjoitettuja. Ne kertovat elämän romuttumisesta ja ihmisten hylkäämisestä, mutta kuitenkin lopussa on toivoa ja jotain uutta alkaa.

Runoissa puhutaan avoimesti taistelusta alkoholia, toivottomuutta, masennusta ja itsetuhoa vastaan. Siksi runoja ei ole helppo lukea, vaikka Österman runot ovat soljuvan mutkattomia kovista aiheista riippumatta. 

Runot ovat puhekielisiä, joka sekin tuo niitä lähemmäksi lukijaa. Vittu-sanaakaan ei ole kaihdettu. 

Erityisesti kuitenkin pidin Östermanin tavasta nostaa elämämme pintakultaisuuden ja muovisuuden teemoja esiin. Kuinka tuntevan ja herkän ihmisen on tässä teeskentelyn maailmassa vaikeaa, ellei mahdotonta selvitä täysjärkisenä tai selvänä. 

Runoissa on myös vahvaa itseruoskintaa omasta kohtalostaan. Välillä se tuntuu olevan jo liikaa.

Jos jotain miinusta hakee, niin tekstin fontti on ainakin kaltaiselleni huononäköiselle pientä. Jos ei nyt aivan tihrustella tarvitse, mutta kaukanakaan se ei ole. Kansi sen sijaan on aivan mainio. En muista kovin montaa kantta pisuaarihuoneesta nähneeni.

Kirja-arvio: Miklos Nyiszli - Mengelen patologina Auschwitzissa

Miklos Nyiszli oli Unkarin juutalainen patologi ja onnistui tekemään ihmeen. Hän selviytyi hengissä Auschwitzin tuhoamisleiristä. Ei toki täysin vahingossa, patologina hän joutui itsensä Joseph Mengelen, leirin pahamaineisen ylilääkärin palvelukseen. Mengelen elämästä olen jo muuten aiemmin kirjoittanut.

Mengele kun halusi tiettyjä ruumiita avattaviksi, kuten esimerkiksi kaksosia, joihin Mengelellä oli pakkomielle. Samoin muita erikoisuuksia. Silloin ei haitannut, että hänellä työskenteli juutalainen, joka oli alunperin pitänyt tuhota. Tämähän on suurta ironiaa, kun samaan aikaan tapettiin tuhansia ja tuhansia ihmisiä vieressä päivittäin.

Mikään kirjallinen lahjakkuus Miklos ei kyllä ole, mutta kun aihe on niin kertakaikkisen makaaberi ja julma, niin hänen lääkärimäisen toteava tyyli riittää. Vain paikoin Miklos joutuu ilmiselvästi tunnekuohun valtaan. 

Nyiszlin henkiinjäämiseen vaikutti patologisen osaamisen lisäksi hänen erinomainen tilannetajunsa. Mengelen tunteminenkaan ei varmasti haitannut asiaa, vaikka ei hän mikään Mengelen ystävä ollut. Mengele yksinkertaisesti vain tarvitsi häntä. Hän onnistui jopa pelastamaan perheensäkin joukkotuhon keskeltä. 

Nyiszlin muistelmat ovat käsittääkseni ensimmäiset Auschwitzista tehdyt. Sittemmin tuhoamisleiristä on ilmestynyt lukuisia ja taas lukuisia kirjoja. Kolmas valtakunta myy, jos näin nyt uskaltaa sanoa.

Vaikka Miklos selvisi hengistä tuhoamisleiriltä, kokemukset vaikuttivat hänen terveyteensä. Hän kuoli varsin nuorena sydänkohtaukseen. Mengele eli itseasiassa häntä kauemmin vapaudessa Etelä-Amerikassa. Patologina Miklos ei enää sodan jälkeen omien sanojensa mukaan toiminut. Kuolemaa oli tullut nähtyä riittävästi.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Voi Suomi-parka: Linnan juhlia ja yleistä sekoilua

Nyt on taas juhlat juhlittu. Ainakin Linnan juhlat. Eipä tullut kutsua. 

Toki sinne menisin jos saisin kutsun, mutta enhän minä mitään merkittävää ole tehnyt. Tosin en tiedä mitä siellä sekoilisin, kun en uskaltaisi selvinpäin moiseen ihmispaljouteen mennä. Arka ja ujo kun pohjimmiltaan olen kuten moneet muutkin. 

Ei sillä väliä, kunhan elän vuodesta toiseen. Mutta Linnan juhlat ovat kuin Tanssii tähtien kanssa-ohjelma. Yhtä hyvää julkisuutta ei saa mistään. 

Niin, mutta asetan toivoni kutsuni suhteen Jenni Haukioon, joka sentään ymmärtää runoutta. Lähetänkin hänelle runokirjani. Eihän se Jennin vika ole, että miesmaku ontuu.

Ei sellainen ihminen voi olla kuin hyvä, joka ymmärtää runoutta ja vieläpä vanhempia miehiä. En katsonut edes juhlia. Ne ovat vähän kuin Linkedin. Miksi katsoa ja ihailla toisten menestystä? Sen verran peruskateellinen suomalainen olen. Eikä minua hameet ja mekotkaan kiinnosta, elleivät sitten ole rohkeita. Heh.

Hallituksen superviisikko riitelee taas. Tai yleeensä se menee niin, että muut ovat kepulaisten kimpussa. Suomessa kun halutaan aina lyödä vielä lyötyä lisää. Kaikki siellä ovat omia etujaan ajaneet kepulaisten lisäksi.

Marin on kyllä mestari olemaan jossain muualla kuin Suomessa, kun hallitus riitelee keskenään. Siellä hän ihailua feminismin esitaistelijana sitten maailmalla, kun hallituskaverit saavat kaiken paskan niskaansa riitelyllään kotimaassa. 

Myös taiteilijat ovat riitaista porukkaa hallituksen lisäksi. Nyt he yrittävät kyykyttää itse Kiasmaa tai sen jossain neuvostossa istuvaa Pojua, jonka oikeaa nimeä en edes  yritä kirjoittaa. Hmm. Apurahoilla sitä kai eletään. Mutta on sitä sitä rikkaalla bisnesmiehelläkin nimellä siunattu. Poju. En kyllä haluaisi että minua kutsutaan Pojuksi.

Poju kritisoidaan vaikka mistä pahasta, mutta sen sijaan Turkkia ei enää kun pakkomielle Natoon on mennyt siihen, että poliisit repivät yhden maailman sorretuimman kansan eli kurdien liput käsistä. Noloa ja törkeä. Mutta valtion rahat kelpaavat kyllä taiteilijoillekin aina. Mutta kurdien asia ei kelpaa taiteilijoille. Ainoastaa Lähi-idän ainoa demokratia, Israel.

Miten runokokoelmani Tänä yönä olen yksin sai alkunsa?

Tänä yönä olen yksin on neljäs runokokoelmani. Julkaisin se indiekirjana, mutta kirjan sisältö mielestäni toimii. Kirjani kertoo köyhyydestä, yksinäisyydestä, epäonnistuneesta rakkaudesta Jumalaakaan unohtamatta. 

Se kertoo siitä, mitä tapahtuu , kun yhtäkkiä tipahtaa keskiluokkaisen yhteiskunnan ulkopuolelle työttömyyden takia ja kun tämä myös sairastuttaa. Ja kuinka lopulta löytää rauhan ja toivon.

Esikuviani eivät ole tämän ajan kirjailijat vaan pikemmin 1920- ja 1940-lukujen suomalaiset runoilijat, joita olen paljon lukenut samalla kun olen kirjoittanut tämän kokoelman runoja. Aloitin kirjan kirjoittamisen jouduttuani sairaalan ja melkein menetettyä henkeni.

Tämän kokoelman kirjoittaminen on ollut minulle sisäinen pakko, kaikesta sen vaikeudesta huolimatta. Se ei ole kuitenkaan läpeensä synkkä, koska kuka sellaista haluaisi lukea. 

Joskus aikanaan 90-luvulla pääsin NYT-liitteen pöytälaatikkorunoilijajuttuun hyvinkin mahtipontisella runolla Sodomasta ja Gomorrasta. Tuosta hetkestä on edetty. 

Jo ennen tätä kokoelmaa olen julkaissut kolme runokokoelmaa, yhden kustannettuna.

Näin voit tilata tai lainata kirjani. 

Kirja-arvio: Daniel Ryden: Maailman suurin hämäys - historiallisia sumutuksia, huiputuksia ja petoksia

 

Ihminen on hyväuskoinen olento. Sen todistaa karulla tavalla Maailman suurin hämäys -tietokirja, joka kertaa historiasta vedättämisen pitkää ja julmaa historiaa ehkä mehukkaimmilla vedätystarinoilla historiasta.

Historiasta kiinnostuneena osa kirjan tarinoista oli tuttuja. Joskin harva. Ryden on osannut ripotella hyvällä maulla vuosisatojen takaisia tarinoita varsin tuoreiden vedätysten sekaan.

Vedättäjiä ja vedetettäviä on ollut yhtä kauan kuin ihmisiäkin. Nykytekniikka vieläpä mahdollistaa aiempaa helpomman vedättämisen, mutta yllättävän helppoa sitä oli ennenkin asiakirjoja suhmuroida ja vaikea oli mistään tarkistaa oikeaa tietoa.

Tämän kirjan vedättäjät eivät edes hakeneet välttämättä taloudellista hyötyä. Osa halusi näpäyttää muita ihmisiä, osa luoda itselleen oman aatelissuvun, osa huijata rikkaita. Syitä oli monia. Kaikki tosin jäivät kiinni. Jopa vuosien päästä kuolemastaankin. Eipä kai heidän huijauksia olisi muuten huomattukaan, jos eivät olisi jääneet kiinni.

Onpa mukana suomalainenkin huijaustarina. Suomalaiset ilmatorjuntamiehet kun huijasivat kokoilla silloisen Neuvostoliiton pommittamaan Vuosaaren metsiä, ja itse keskusta säästyi pahoilta pommitustuhoilta talvella 1944.

Kirja pohtii aivan lopussa myös huijaamisen psykologiaa. Useimmat ihmiset menevät lankaan, kun huijarilla on joko tietty auktoriteetti (valheellinen tietenkin) tai henkilö haluaa itse uskoa asiaansa. Tähänhän esimerkiksi pyramidihuijaukset perustuvat. Huijarin itsensä voi olla taas vaikea lopettaa, sillä hän saattaa itsekin uskoa huijaukseensa.

Likainen pommi (runo)

Likainen pommi halkoi korvani
Huunepäissään ihmiset
Ikuisen Vapun Aukiolla
Murhaava tulos
Tuttavani murhaaja jäi kiinni
Melkein vapaaksi
Murhasta luin
Nimet kerrottiin
Kasvot peitettiin
Niiinkuin on tapana
Tiedän vain kasvot
Ne eivät mielestäni katoa

Voi Suomi-parka, osa: paskaa pussiin ja presidentin Nato-paniikki

On aika jokaviikkoiseksi muodostuneen Voi Suomi-parka -postauksen ja marinan. Näitä kun näytetään vielä lukevan huomattavasti useammin kuin asiallisia postauksiani. 

Mistä otsikko? Koululaisia kehoitetaan paskantamaan pusseihin talven sähkökatkojen aikana. Ja niitähän tulee, kun nämä onnettomat eivät saa edelleenkään Olkiluoto 3:sta toimimaan. Tämä riemu ja tuska Suomessa vielä itseaiheutetun energiakriisin takia. Jos edes asialliset välit poliitikkomme olisivat säilyttäneet Venäjään, ei kenenkään tarvitsisi paskantaa pussiin.

Koomisinta on, kun Sauli Niinistö vaatii eduskuntaa hyväksymään Nato-lain, vaikka Turkki ja Unkari eivät Suomea sinne ole suostuneet vielä ottamaan. Aistinko pientä paniikkia, kun Nato-suunnitelmat menivät mönkään.... Samaan aikaan, kuinkas ollakaan, julkaistaan galluppi, jonka mukaan suomalaiset haluavat entistä enemmän Natoa. Sattumaako? Ei todellakaan. Gallupeillahan Suomea johdetaan.

Kun sähkökatkot todella alkavat, kansan Nato-into hiipunee silmissä. Siinä voi sitten Sanna Marinkin ihailla muotokuvaansa kynttilänvalossa. Hän on täysin vieraantunut kansan todellisuudesta siinä missä presidenttikin.

Suomen poliisi on taas aina ymmällään, kun jokin rikosaalto vaivaa maata. Mitä he oikein tekevät? Mitään muuta rikostakaan ei kohta tutkita kuin murhaa. Nyt maahanmuuttajanuorten jengit terrorisoivat kaduilla ryöstäen jo toisten nuorten lisäksi aikuisiakin. Ja poliisi on ymmällään. Aina. Sitten televisiostudioon raahataan joku todellisuudesta vieraantunut tutkija, joka kertoo, että syy on sinussa hyvä katsoja. 

Onneksi hallituksen suurin aihe on kuitenkin seksuaalisen häirinnän kitkennässä. Kansan suussa pyllylaiksikin mainittu laki kertoo, kuinka tällä hallituksella on kadonnut kaikki todellisuudentaju siitä, että tämä maa on menossa konkurssiin ja hyvässä lykyssä köyhimmät eivät pysty kohta ostamaan ruokaakaan. Ruokajonoissakaan ei ole kohta ruokaa, kun rikkaammat hamstraavat kaupoista kaikki laputetut tuotteet.

No eiköhän tässä taas tällä erää. Varakkaammat voivat vaikka mennä hakemaan -30 prosenttia tuotteet kaupoista köyhien suusta, kuten näin yhtä henkeä puhaltavassa Suomessa tapahtuu. 

Ensi viikolla on taas jotain maristavaa.

Kirja-arvio: Terhi Suokas: Kyllähän mä tiedän miltä huora näyttää - Seksityön todellisuutta Suomessa

 

Seksityön sanotaan olevan maailman vanhin ammatti, mutta vasta nykyään siihen suhtaudutaan neutraalisti tai jopa jo hyväksyvästi. Ja tämäkin vain tietyissä maissa ja ilman, että seksityöläinen joutuu hyväksikäytön kohteeksi.

Monien meidän käsitys seksityöstä on suoraan 90-luvulta jolloin ilotytöt päivystivät kadunkulmissa ja varsinkin ulkolaiset olivat taatusti enemmän tai vähemmän ihmiskaupan uhreja. 

Silloin seksityöläinen oli niin eksoottinen asia Suomessa, että lähes miten kehno palvelu tahansa kelpasi asiakkaille. Nyt sekä seksityöläiset että asiakkaat eivät kelpuuta ketä tahansa.

Yhä nykyään jotkut luulevat, että seksityö on rikollista, vaikka ainoastaan seksinostaminen ihmiskaupan uhreilta ja kaduilla myyminen on kiellettyä. Moraalinen paheksunta on silti vieläkin kovaa sekä seksinmyyjiä että -ostajia kohtaan.

Ihmiskaupan uhreja on toki edelleen, vaikka kirja paljastaa, että ihmiskaupan uhreista suurin osa on töissä ravintoloissa yms. ja ovat miehiä, eivätkä suinkaan seksityöläisiä, joista pääosa on edelleen naisia, vaikka myös miehiä ja transhenkilöitä on tullut alalle.

Terhi Suokas murtaa ansiokkaasti seksityön myyttejä ja ennakkoluuloja kirjassaan. Kirjan parasta antia on seksityöntekijöiden itsensä haastattelut. 

Niistä käy ilmi, että asiakkaatkaan eivät pääosin ole kiiluvasilmäisiä pervoja ressukkamiehiä vaan parisuhteessa olevia hyvintoimeentulevia miehiä, joilla on asiat kunnossa.

Myöskään seksityöntekijät eivät ole narkkariressukoita vaan pääosalla asiat ovat kunnossa ja seksityö tietoinen valinta, eivätkä he koe itseään lainkaan uhreiksi. 

Terhi Suokas tylyttääkin varsin kovin sanoin kirjassaan kovan linjan feministejä, joiden käsitys seksityöstä on kuin vanhasta suomalaisesta elokuvasta.

Kirjassa on jonkin verran toistoa, mutta suosittelen sitä silti, sillä seksityöntekijöiden ja heidän asiakkaidensa leimaamisen voisi jo lopettaa. Kaikilla aloilla on pimeä puolensa, ei vain seksityössä.

Jalkapallon MM-kisat alkoivat ja kauhistelut myös

 Pakkohan se on joknnen rivi kirjoittaa Qatarin jalkapallon MM-kisoista. Minulle ne tuli yllätyksenä, yleensä kun on tottunut MM-kisoihin kesäisin, mutta Qatarissa taitaa olla tolkuttoman kuuma kesäisin. 

Näissä urheilukisoissa tulee kerta toisensa jälkeen yllätyksenä tai no, oikeastaan ei tule, että kun diktatuurimaille kisoja annetaan, niin sitten kauhistellaan kohdemaan oloja. Eipä ne ole yllätyksenä tulleet. Raha puhuu. Se voittaa jopa demokratian. Aina. 

Sitten uhataan länsimaissa boikotoida kisoja, vaikka vähän myöhäistä tuo on. Miksi kukaan ei reagoinut jo silloin aikoinaan, ettei kisoja olisi myönnetty Qatarille.

Mutta eipä ole minulle vielä tullut ilmaista lentolippua Qatariin, vaikka Qatar kuulemma ostaa somettajia ja bloggaajia kisoihin. No. Taitaa minulta puuttua ne miljoona seuraajaa. Heh.

Tosin en ole koskaan ymmärtänyt intoa ostaakaan urheilijoita ja nyt jopa faneja. Voi siellä brittifaneilla olla Qatarissa kuivat oltavat, kun eivät edes kaljaa saa mistään. 

Tietty Qatarin kaltaisella maalla olisi urheilijat muuten vähissä. Mutta kisojahan se ei estö järjestämästä. Formulakisatkin taitaa olla jokaisella Arabian niemimaan maalla onnetonta Jemeniä ottamaatta tietenkään lukuun.

Erikoista kuitenkin jos FIFA itse kieltää jalkapallo-otteluissa millään tavalla ottamasta kantaa edes hihamerkillä, kun kuitenkin polvistua sai silloin aikoinaan aivan vapaasti.

Jo kisojen  avausottelussa oli hämmentävä tunnelma, selostajat tuntuivat keskittyvän enemmän Qatarin haukkumiseen ja surkeuden ylistykseen kuin itse otteluun. Katsojatkin olivat paikan päällä yhtä vapautuneita kuin patsaat.

Voi Suomi-parka!: osa Gettomasa ja hämmentävä saamelaislaki

Olen sen verran nuorekas, että totta helvetissä tiedän Gettomasan. Minun ikäiseni olisi kai todettava julkisesti, etten tiedä, kuka vittu on Gettomasa? No minä tiedän, vaikka en ymmärrä, onko Jyväskylässä sitten gettoja... Upea taiteilijanimi kuitenkin. 

Gettomasassa hyvää on se, että kerrankin tuli julkkishaastattelu, jota julkkis ei mainosta somessa, että tässä ihana haastis musta. Eli suomeksi, juttu on ollut kaverijuttu, eikä julkkikselta kysytä mitään ikävää. Gettomasa osasi olla ikävä ja onneksi myös kerrankin toimittaja. 

Mutta se Gettomasasta, niin upea nimi kun hänellä onkin. 

Tämä saamelaiskärjälaki vai mikä oikea nimi onkaan, on jotain käsittämätöntä. 

Selkeän syrjivä, kun jostain 1930-luvulta. Ja tätä lakia kannattaa itseään suvaitsevaiseksi kutsuvat ihmiset. En minäkään ala luokittelemaan, jos joku ihminen sanoo olevansa suomalainen. Minulla on yhdentekevää, onko hänellä suomalaiset vanhemmat kolmanteen sukupolveen asti. 

Siitä päästäänkin kätevästi maahanmuuttoon. Ensimmäistä kertaa lehdissä ja vieläpä Hesarissa, tutkijat tai oikeastan tutkija, kyseenalaistivat käsityksen, että maahanmuutto pelastaisi Suomen. Tämähän on ollut päättäjien lääke Suomen väestökatoon.

Suomi kun ei ole tutkijan mukaan niiden maahanmuuttajien ykkösmaa, joita kaikki haluavat. Siis niiden valmiiksi osaavien.Täällä pienet palkat ja kallista on. Ja Suomi on tympeä maa jo köyhille kantasuomalaisillekin, puhumattakaan sitten maahanmuuttajista. 

Suomessa pitäisi vaan tehdä niitä vauvoja paikkaamaan harmaita panttereita, mutta eipä taida olla sekään ihme tulossa.

Ja sitten. Näin itsekin köyhänä Rikkaat ja rahattomat -ohjelmaa on kiusallista katsoa. Köyhillä ei ole siinä mitään itsekunnioitusta. Hypitään kuin rahvas, kun saadaan vähän rahaa. Ostellaan lemmikkejä ja kaikkea turhaa. Ei kyllä parane köyhän kunnioitus rikkaan silmissä.

Kirja-arvostelu: Veli-Pekka Lehtonen: Markus Selin - Perustuu tositapahtumiin

 

Joskus entisessä elämässäni toimittajana sain käsiini Solar Filmsin 20-vuotishistoriikin. Se oli lystiä luettavaa Suomen ehkä tunnetuimman tuotantoyhtiön historiasta. Tuli sellainen olo enemmän kuin kerran, että voi että, kun olisi saanut olla näissä kinkereissä mukana.

Varsinkin 90-luvun ja 2000-luvun alun kultaisina vuosina tapahtuneen rajun ryyppäämisen ohella Selinin firma teki myös tulosta. Menestyneitä elokuvia ja sarjoja, jotka eivät olleet eivätkä ole vieläkään Suomessa itsestäänselvyys. 

Firman takana on ja oli kummisetämäinen Markus Selin, se Rennyn kaveri, joka ensimmäisen kerran tuli tietoisuuteni Planet Fun Fun-miehenä. Ja kuka ei Markuksen kaveri haluaisi olla. Kirja tietää kertoa, että miehen puhelimesta löytyy yli 4000 yhteystietoa!

Nykyisin tulee enää harvoin vastaan vasemmalla kädellä tehtyjä elämäkertoja, eikä Veli-Pekka Lehtosenkaan Selin-historiikki kuulu näihin. Siinä on draivia aivan kuten kohteessakin on. Herkullisia paljastuksiakin löytyy jokunen, kuten hyvänä tärppinä täytyykin olla. Sen Selinkin markkinamiehenä tietää. 

Esimerkki Matti Vanhanen yritti pyytää naisnäyttelijää uuniperunoita kotiinsa maistelemaan Nurmijärvelle ja vaati Seliniä teitittelemään häntä, silloista pääministeriä. No tämä kaikki oli sentään ennen metoo-aikoja. Muitakin herkullisia paljastuksia löytyy.

Jokaiseen Selinin elokuvaan kirja ei takerru vaan niihin merkittävimpiin tai ainakin eniten julkisuutta saaneisiin. Mannerheimin elokuvan surullinen kohtalo on edelleen surullista luettavaa. Vaikka en edes mikään Mannerheim-fani olekaan, niin elokuva oli silti ollut ehdottomasti kuvaamisen arvoinen. Se ottikin Seliniä kovimmille, kun elokuva ei toteutunut. Ja katkaisi symbioottisen suhteen Rennyn kanssa hetkeksi.

Vaikka Selin on elokuvamaailman tunnetuimpia hahmoja, niin yllättävää on, ettei hän ole julkisuutta halunnut ja suorastaan välttelee sitä. Joidenkin ihmisten ympärillä vain aurinko kiertää, niin tahtoi tämä kirja sanoa.

Kirja piirtää Selinistä ristiriitaisen kuvan. Samaan aikaan suuripiirteinen Selin saattaa puuttua pieniinkin yksityiskohtiin elokuvanteossa. Piikikäs,  etäinen mies on kavereitaan kohtaan uskollinen ja avulias. 

Tässä kuten lähes kaikissa elämäkerroissa on se perusongelma, ettei niitä vihamiehiä ole saatu puhumaan. Selinin tapauksessa, koska Suomen elokuva-ala on pieni, tuskin kukaan halusikaan lähteä nuijimaan yhtä alan vaikutusvaltaisimmista miehistä.

Kirja-arvostelu: Hans Selo - Diiva: Kun kirjailija muuttui kirjojaan kiinnostavammaksi

 Hans Selo kuuluu suomalaisen kirjallisuuden harvoihin kulttihahmoihin. Hän oli hyvinkin tunnettu aikanaan 1960- ja 1970-luvuilla, koska oli suomalaisessa kirjallisuudessa harvinainen erikoinen tyyppi, eikä karsastanut viihdelehtienkään haastatteluja. Hän ns. nautti julkisuudesta. Ehkä liikaakin.

Julkaistut teokset jäivät vähiin, itse asiassa vain kahteen. Julkisuuskin sittemmin katosi ja Selo vaipui unohdukseen. Nyt hänet tuntee enää harva hänestä innostunut ja vihkiytynyt ja kirjatkin löysin ainoastaan kirjaston kirjavarastosta.

Luin hänen kirjoistaan sen ensimmäisen, Diivan. Siitä kohuttiin aikanaan, koska kirjassa huhuttiin itse Ella Erosenkin olevan. Tätä Ellaa on kyllä vain nimeksi. Enemmän kirjan koluaa mielisairaaloita sekä lapsuushelvettiä. Käsittääkseni Selon omaan elämään pohjautuen. Pieteetillä kurjuuden kuvaus on joka tapauksessa kirjoitettu.

Kirja on haastavaa luettavaa, johtuen sen tajunnanvirtatekniikasta ja sanotaanko varsin haastavasta kielestä. Selo ei todellakaan päästä lukijaansa helpolla. Se onkin kirjan suurin ongelma. Siihen on äärettömän vaikeaa päästä sisään. Ainakaan minun älykkyystasollani.

Mutta koukeroiden keskeltä putkahtaa aina helmijaksoja, joissa on oivalluksia elämästä ja kurjuudesta. Nämä riittävät kannattelemaan lukijaa sen verran, että kirjan jaksaa lukea loppuun siitäkin huolimatta, että olo on sellainen, etten tästä nyt puoliakaan ymmärtänyt.

Sen verran kuitenkin innostuin ja haasteita kaipaan, että taidan laittaa varaukseen kirjastosta Selon toisen kirjan, Pilvihipiäisen, joka ilmestyi Diivan jälkeen 15 vuotta myöhemmin vuonna 1985. 

Huhu kuitenkin kertoo, että Selolta jäi runsaasti julkaisematonta aineistoa. Valitettavasti nykykustantamoilla tuskin riittää intoa niitä toimittaa ja julkaista. Diivakin olisi taatusti jäänyt nykyään julkaisematta.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Voi Suomi-parka. osa: juoppojen silittely ja paluu vuoteen 1952

Nyt on vihdoin keksitty laite helpottamaan juoppojen tuskaa. On huomattu, että toisen ihmisen kosketus estää intoa juopotteluun. 

Sen sijaan että pohdittaisiin keinoja, miten sitä toisen ihmisen kosketusta liikenisi juopollekin, keksittiin silityslaite, joka silittää ihmisen puolesta toista ihmistä. 

On tämä niin hauskaa. 

No se juopottelusta, kun ei ole edes rahaakaan juopotella. 

Metsät ja luonto haluttaisiin nyt ennallistaa EU:n toimesta vuoteen 1952. Luonto saisikin Suomessa sitten kylmää kyytiä. 

Vuonna 1952 kun luontoarvoja tuskin Suomessa mietittiin pätkääkään. Suomi eli tuolloin yksinkertaisesti vielä kehitysmaan arkea hevosineen päivineen, mutta metsiä kaadettiin taatusti surutta ja soita kuivattiin. Laitteet eivät vain antaneet periksi suurempaan armageddoniin.

On mielenkiintoista, kun muuten entisajoissa ei nähdä mitään hyvää, mutta luonto haluttaisiin muuttaa periaatteessa huonompaan suuntaan. Hmm...

Yksi uusi hämmästyttävä asia Suomessa on turvallinen tila. Tuolla sanahirviöllä estetään itsensä kuulemasta toisten mielipiteitä. 

Vastakkaisen mielipiteen voi tyrmätä sanomalla oloaan turvattomaksi. Jopa yli 60-vuotiaan tähtitieteilijän aikanaan. Ja johan ikävät asiat poistetaan elämästäsi. 

Sitten voikin marssia terapiaan. Mielenterveysalan ammattilaiset ovat nimittäin jo huolissaan, että terapiaan hakeudutaan asioista, jotka eivät sitä edellyttäisi. Toisaalta mikäpä siinä, jos maksaa leikin itse, mutta useimmiten siihen osallistuu yhteiskuntakin.

Näin voit hankkia runokirjani Tänä yönä olen yksin!

Tänä yönä olen yksin -runokirjaani ilmestyi lokakuun lopussa ja sitä voi tilata verkosta perinteisenä paperikirjana että  myös e-kirjana. 

Sen aiheista ja synnystä voit lukea tästä tekstistäni.

Palvelukustantamon BODin paperikirjan sivuilta.  hintaan 7, 90 plus toimituskulut 2,5 euroa 

Kirjan voi tässä vaiheessa tilata myös Suomalaisesta kirjakaupasta hintaan 8, 95 euroa toimituskulut alk. 0 euroa! Sekä Adlibriksesta. Uusimpana sen voi tilata myös Kansallisesta kirjakaupasta.

e-kirjan sivulle Tällä hetkellä hintaan vain 5, 49! 

Kirjaani voi varata myös Helmet-kirjastoista.  Edellisiä runoteoksiani löydät myös ainakin helmet-kirjastoista.  

Kirjaani voi lainata  myös Turun ja Lahden ja Rovaniemen kirjastoista.

Edellistä runokirjaani Glamour kuolee voit myös ostaa verkkokirjakaupoista. 

Bloggarit, toimittajat tai vaikkapa podcastin omaavat voivat kysyä arvostelukappaletta: lehdisto@bod.fi 

Seuraa myös Instagram- ja Facebook-sivujani.

Lue arvio runokirjastani.

 

Keskeneräisiä runoja

Suru, kun ei osaa.
Suru, kun ei pysty.
Jokapuolella suru.

--------------------------------   

Rakkauden kohtaamattomuus.
Miehet haluavat seksiä.
Naiset eivät mitään.
Lapsia ei synny.
Kansakunta tuhoutuu.

Luokkanousu

Luokkanoususta. Lueskelin tuossa taannoin Maiju Lassilan Kuolleista herännyt -veijaritarinakirjaa. Maiju eli Algot Untola oli se kirjailija, jonka valkoiset teloittivat jo Suomenlinnan lautalla ennenkuin päästiin edes vankileirille. Niin kova oli hoppu.

No siinä kirjassa tavallisesta satamajätkästä tuli hetkeksi ihmisten mielissä miljonääri ja halveksittu juoppo jätkä muuttui heti ihmisten silmissä rakastettavaksi, josta jopa naisetkin tappelivat. Siinä sivussa satamajätkä julistettiin kuolleeksikin muutamaan otteeseen. Lopulta oikeasti.

Tämä oli tietty valheellinen luokkanousu. 

Hiljattain luokkanousu tuli uudestaan keskusteluun Sanna Marinin jauhojengikaverin kirjoitettua kirjan kokemuksistaan lapsena ikävässä ja ankeassa lähiössä. 

Hän toki itsekin myönsi, että on juuri oikeanlainen ihmienn tähän aikaan tekemään luokkanousun, sillä sattuu olemaan lesbo ja riittävän kaunis nuori nainen. Muilla nousu ei ole ehkä yhtä helppoa. Tuttavuus pääministeriinkään tuskin on haitaksi. 

Sanna Marinia itsekin pidetään esimerkkinä luokkanoususta, kun on ollut töissä vähän aikaa kaupankassana. Tosin Marinin luokkanousu oli todellisuudessa heti valmis, kun hän pääsi demareiden koneistoon muokattavaksi poliitikoksi.

Kaikille luokkanousu lienee ollut Suomessa mahdollista ainoastaan 70- ja 80-luvuilla. Muualla maailmassa tuskin koskaan. Tietenkin on aina lahjakkaita ihmisiä, jotka nousevat  hyvinkin ankeista oloista hyvinkin pitkälle. 

Suomi on siitä kumma maa, että täällä vain akateemisuus koetaan oikeaksi tavaksi luokkanousulle. Jos kaikki eivät ole akateemisesti koulutettuja, niin jotain täytyy olla huonosti. Ei haittaa vaikka nämä akateemiset sitten pyörittelisivät peukaloitaan. Mutta täällä nyt ei hyväksytä mitään erilaista tietä "onneen", jos näin nyt voi sanoa. 

Itsekin kolkuttelin keskiluokkaisuuden ovia aikoinaan, mutta sitten tipahdin pois. Näin jälkeenpäin ajatellen, ei keskiluokkaisuus minulle edes sovi. Hullun taiteilijan tai kylähullun rooli varmaankin parhaiten.

Teatteriarvio: Teatteri Avoimet Ovet: Idiootti

 

Kuva: Teatteri Avoimet Ovet

Sen verran haastavaksi on tämän päivän maailma mennyt, että teatterille on jo tietty riski ottaa venäläisen kirjoittama näytelmä ohjelmistoonsa, kuten Teatteri Avoimet Ovet on ottanut Dostojevskin Idiootti-romaanin perustuvan näytelmän. Eli näin massiivisesta alkuperäisteoksesta on kyse. Jo pelkkä sen dramatisoiminen on inhimillinen menestystarina.

Teoksen dramatisoinnut Hanna Kirjavainen ottaakin vahvasti kantaa Ukrainan sotaan jo käsiohjelmasssa. Joskin se ei välttämättä olisi ollut tarpeellista itse näytelmän kannalta, mutta työryhmä on varmasti saanut kritiikkiä jo näytelmän työstämisen aikana. 

Mikään helppo näytelmä Avoimien Ovien versio ei ole, mutta harvemmin Dostojevskista saakaan helppotajuista näytelmää, jolle on helppo naureskella. Idiootin seuraamisessa on omat haasteensa. Varsinkin kun sen näyttelijät näyttelevät useampaa roolia. Ulla Raitio käsiohjelmaan annetun lisäyksen perusteella peräti neljää roolia! On siinä tälle ilmeikkäälle näyttelijälle työmaata.

Avoimet Ovet ovat tuoneet uutta tuulahdusta klassikkoon ottamalle siihen mukaan sirkusryhmän Agit Cirkin. Sirkus kyllä tuo näyttävää elementtiä näytelmään, mutta toisaalta ottaa vaikeammaksi juonen ja henkilöiden seuraamista.

Idiootin ensi-ilta oli muuten siirtynyt ja tiettyä jännitystä oli ilmassa, kun näin sen esitettävän vasta toista kertaa yleisön edessä. Mutta kyllä se siitä sitten laantui. Minähän etsin teatterista enimmäkseen tunteita, joita on mahdollista aistia.

Kesken tuotannon pääroolin eli Ruhtinas Myskinin roolin ottanut Henry Hanikka kyllä selviytyy roolista kelvosti. Nuhjuiseen poplariin puettu Hanikka on nuhjuisen ystävällinen Myskin. Liian kiltti hahmo tähän maailmaan. Lopulta ehkä liiankin kiltti, vaikka Henryn kasvoissa on jotain vangitsevan kärsivää ja iätöntä.

Näytelmä olisi varmaankin hyvä nähdä useampaan otteeseeen, että sen kyytiin pääsisi paremmin. En oikein päässyt "syvälle" sisään edes viinilasillisen tai kahden voimalla, vaikkakin näytelmä oli näyttävää katsottavaa, mutta tarvinneeko sitä kaikkea edes aina ymmärtääkään.

Kerran aiemmin olen muuten Idiootin Kansallisteatterin versiona. Pääsette siihen tästä. Silloinkin on ollut haasteita.

Voi Suomi-parka, osa miljoona ja kymmenen

Nyt on taas nykymenon koottujen valitusten aika. Joten nyt tulee taas monta kismittävää asiaa yhteen syssyyn, ettei tarvitse erikseen kaikesta kirjoitella. 

Olettehan muistaneet jo hamstrata jodia? Nyt jokapaikka tyhjäksi ja heti. Miksi muuten iäkkäät eli vähintään 45-vuotiaat, kuten minä, ei tarvitse enää jodia? Onko sitä jo lost case vai vedetty jodisuolaa jo vuosikymmenet? Vai kestääkö sitä jo ydinlaskeumatkin.

Jos tuntuu, että elämä on mennyt päin vittua, niin huonommin se ei ole voinut mennä kuin edellisen hallituksen taksiuudistus. Verottaja tutki varmaankin vain pintaa, ja heti löytyi yhdeksän miljoonaa maksamattomia veroja. Uusissa taksifirmoissa tuskin on mitään kunnossa. Vingutaan heti käteismaksua ja ei kuittia. Ja kaikki pimeät taksit tähän päälle. Turvallista matkaa vaan. 

Suomalainen oikeusjärjestelmäkin on mitä on. Käsittämätön tapaus tämä missä mies on laitettu maksamaan elatusmaksuja lapsesta, jonka isä hän ei ole. Miten ei voida saada tällaiseen lakiin muutosta, jos kerran olet tunnustanut lapsen huijattuna, mutta kun dna-testi osoittaa ettet ole isä, niin silti olet isä. No muistakaa, että miehet ovat etuoikeuskehässä siellä kärjessä. 

Oletteko muuten ihmetelleet, kuten minä, miksi Suomessa ei päättäjät tai edes feministit ota kantaa kenties historian ensimmäisen feministiseen kansannousuun Iranissa? 

Länsimaat ovat hipihiljaa, vain Venäjä on paha. Jopa niin paha, ettei edes pääse laulukilpailuihin, jos on Venäjän ja Suomen kaksoiskansalainen. Ajatelkaa, millainen mekkala olisi, jos joitain muita kuin venäläisiä kohtelisi näin tylysti.

Vastaan teidän puolestanne. Koska Islam. Länsimaat eivät kykene sanomaan mitään pahaa islamista. Eivät vain kykene. Eivät edes feministit, joiden pitäisi sentään naisen oikeuksia eniten puolustaa siellä, missä niitä eniten poljetaan. 

Sen sijaan iloitaan siitä, että abortin saa tehdä nyt ilman edes lääkärin konsultointia. Ilmoitusasiana. Ikäänkuin abortti olisi ihan arkipäiväinen toiminto, vaikka kyse on lopulta ihmiselämästä, vaikka sitä vain sikiöksi kutsutaan. On suurta ironiaa siinä, kun yhteiskunta yrittää pelastaa keskosia, mutta abortti on vain ilmoitusasia.

Kirja-arvostelu: Kummat kirjat - Kahjon kirjallisuuden käsikirja

 

Kummat kirjat kuuluu sarjaan viihdyttävä tietokirjallisuus. Kummiin kirjoihin on kerätty mitä eriskummalisimpia kirjoja ja tarinoita kirjojen takaa. Kulttikirjoja, kahjoja omakustanteita ja julkkisten kirjoja. Muutaman kirjan jo pistin kirjastosta tilaukseen. 

Kirjavarastosta totta kai, sillä kahjoja kirjoja on turha etsiä kirjakauppojen tai kirjastojen hyllyiltä. Niistä varaamistani kirjoista sitten myöhemmin lisää.

Ja kuka tietää, ehkä omat tuotokseni ovat vielä jonain päivänä Kummissa kirjoissa, kun näytän jäävän kirjalliseksi alaviitteeksi. Mutta tilanne ei ole toivoton, tämäkin kirja osoittaa, että mikään ei ole niin mielenkiintoista kuin unohdettu ja ylenkatsottu.

Mutta itse kirja ei ole pahantahtoinen kohteitaan kohtaan. Kirjailijoista tai oikeastaan sellaiseksi tahtoneista ei tehdä ehdoin tahdoin pilkkaa, vaikka joissain tapauksissa olisi syytäkin. Jokaisesta kirjasta on kaivettu jotain hyvääkin. Eihän tällaista kirjaa olisi voinut täysin tosikkona edes kirjoittaa. 

En muistanut esimerkiksi, että Tony Halme on julkaissut runokirjan tai että Jari Sarasvuo on julkaissut ihan oikean kaunokirjallisen romaanin. 

Mutta kyllä kirjasta muitakin kuin julkkiksia löytyy. Suomalaiset ovat suorastaan maanisia joskus kirjoittamaan itselleen todesta ajatusmaailmasta. Se saattaa tietenkin olla muiden mielestä täysin kahjo. Ainakin omakustanteina saa kuitenkin ajatuksiaan julki. En tiedä mistä kirjoittajat ovat edes kaivaneet niitä esille. Kansalliskirjastoon tosin taidetaan arkistoida jokainen Suomessa julkaistu kirja. 

Diktaattorien kirjoja ei muuten löydy toisin kuin kirja väittää. Esimerkiksi Muammar Gaddafin Vihreää kirjaa ja Kim Jong Ilin koottuja teoksia ei löytynyt pääkaupunkiseudun kirjastoista. Leonid Breznevin muistelmat nyt sentään.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Runo laihduttamisesta

 Älä syö. Älä syö.
Älä ihmeessä syö.
Olet läski ja ruma,
laiha on kaunista.
Älä syö. Älä syö.
Katso mitä suuhusi laitat.
Syöt kuin possu,
jo kaksi kaloria tänään.
Älä syö. Älä syö.
Älä nauti mistään.
Rankaise itseäsi.
Laihduta läski.
Laiha on kaunista.
Älä syö. Älä syö.
Pumppusi pettää,
verenkiertosi lakkaa.
Laihat eivät sairaalan joudu.
Älä syö. Älä syö.
Niin lihava olet.
Mitään et ole.
Jos et laiha ole.

Sarja-arvostelu: Chernobyl: Rappion synnyttämä onnettomuus

Katsoin vihdoin ja viimein jo kolmen vuoden takaisen kehutun ja palkitun HBO-sarjan Chernobyl. Ja kyllähän se toden totta on maineensa arvoinen sarja. 

Kun Tsernobylin ydinvoimalassa tapahtui 1986 onnettomuus olin vasta noin yhdeksän vanha. Muistan toki hyvin tapahtuman, mutta en panikoinut. Minua pelottaa enemmän jokapäiväinen elämä kuin onnettomuudet ja sodat, niin kauan kuin ne pysyvät Suomen rajojen ulkopuolella. 

Sarja ei mitenkään herkuttele tuolloisella Neuvostoliiton rappiolla vaan enemmänkin näyttää sen, että tärkeintä oli asian salailu eikä ihmisillä ollut väliä. Tärkeintä oli antaa hyvä kuva, vaikka koko korttipakka oli jo täysin levällään, eikä mitään ideologiaakaan ollut enää takana.

Kuitenkin sarja onneksi nosti sellaisia ihmisiä esiin, jotka yrittivät tehdä asialle jotain ja onnistuivat välttämään vieläkin suuremman tuhon, joka olisi voinut olla hyvin mahdollinen skenario Tsernobylissä.

Sarja ei myöskään nosta oikein ketään näyttelijää toisten yläpuolella. Nimeäkin saaneet näyttelijät on maskeerattu kovin arkisen näköisiksi. Liettuasta oli löydetty myös  autenttisen oloinen neuvostolähiö Pripjatiksi.

Vaikuttavaa on yhä niiden ihmisten uhrautuvaisuus, jotka uhrasivat oman henkensä Tsernobylissä estääkseen entistäkin suuremman tuhon. Se on suuri vastapaino Neuvostoliiton johdon välinpitämättömyydelle kansalaisistaan. Kuten sarjassa sanottiin, Venäjällä on totuttu uhrautumaan jo vuosituhannen. Sen jotkut toden totta tekivät.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu