torstai 30. kesäkuuta 2022

Katsokaa sulottaria silmiin eikä tisseihin! Ja ne kaljamahat piiloon!

Tervehdys taas kissavahdilta,
Niinistö sai kui sainkin Erdoganin nimen alle "yhteisymmäryspaperiinsa". Paperi on ympäripyöreää höpinää, mutta kiusallinen riita saatiin pois alta ja kaikki saivat julkisuudessa säilyttää kasvonsa Naton huippukokouksen alla. 

Toki tuota allekirjoitusta oli voideltu Usan taholta hävittäjillä ja muilla sotilastarvikkeilla. Erdogan pääsee uudella innolla pommittamaan ja vainoamaan kurdeja. Kyllä juuri niitä, jotka vapauttivat Isisistä. Tässä oli uusi kiitos länsimailta. Viis ihmisarvosta, kun Natoon halutaan.

Suurimmat natointoilijat pitävät toki Niinistöä (kuten uskollista aseenkantajaa Pekka Haavistoa) sankarinaan, mutta, mutta, totuus paljastuu pikkuhiljaa, kun Erdogan alkaa vaatimaan sitä mitä hänelle on luvattu. Ilmeisesti lähes kaikkea, mitä hän vaati. 

Mutta se Natosta, kirjoitan myöhemmin lisää "uudesta maailmanjärjestyksestä", jossa Suomellakin on oma pieni paikkansa. 

Sillä nyt puhutaan paljaasta pinnasta. Onhan kesä ja sulottaret ovat heittäneet vaatteita pois, samoin kuin monien tyrmistykseksi vatsakkaat miehet lipittäen kaljaa terasseilla himokkaine mieskatseineen. Mutta katsokaa vain silmiin hyvät ihmiset, katsokaa vain silmiin. 

Keskisuomalaisen päätoimittaja kohautti, kun vaati kolumnissaan pitämään somessa tissit piilossa ja että tissien tyrkyttäminen on seksuaalista häirintää. Saatteeksi hän oli ottanut kuvakaappaukset parin keski-ikäisen sulottaren kuvista. Ihania sulottaria mielestä molemmat.

En oikein tiedä, ärsyttikö sulottarien ikä, vai mikä ärsytti tuota setämiesjurrikkaa. Tuskin kukaan mies kokee seksuaaliseksi häirinnäksi nähdessään sulottarien rintoja Instagramissa. En ainakaan minä koe. Naisvartalohan on ihana ja kyllä niitä kuvia jaksaa katsella vaikka loputtomiin. Emme me miehet voi itsellemme mitään.

Todellinen ongelma on siinä, että ei niitä kuvia ei saisi kuka tahansa katsella. Setämiehet ovat inhottavia ja likaisia, vielä ällöttävämpää jos ne reagoivat jotenkin kuviin. Ristiriita on huikea, naiset lataavat itsestään paljastavia kuvia, mutta silti täytyisi katsella vain silmiä. 

Kikkelikuvien lähettely ja muu ahdistelu on asia erikseen, eikä tietenkään hyväksyttävää. Se on jo sairasta, mutta mitä pahaa on katselussa.

Niinpä ei kauan kestänyt, kun some täyttyi, että seksuaalinen häirintä on taas pinnalla ja täyttää kesäterassit ja Instagramit. Mutta jos ei halua huomiota, niin miksi sitten laittaa julkisesti itsestään paljastavia kuvia? Mikä on motiivi, jos ei halua huomiota?

Setämiehistä muuten. Vihreät nuoret ovat käynnistäneet somekampanjan, jossa kehotetaan vastustamaan setiä, jotka vievät ihmisoikeudet pois. Näin Priden aikaan aika mahtavaa ikärasismia puhumattakaan sukupuolisyrjinnästä. Kaikesta kovimmat konservatiivit kun lienevät myös nuoria. Vihreät nuoret selittelevät pitkät litania miesvihaansa alkaen Usan aborttioikeuskamppailusta, joka on suomalaisten setämiestenkin vika.

Mutta tämäkään ei riitä. Somessa on käynnissä Priden siipien alla kampanja, jossa etsitään onnellisia aborttikokemuksia. Hetkinen. Onnellisia aborttikokemuksia? Pitääkö abortin olla onnellinen asia?

tiistai 28. kesäkuuta 2022

Hellettä piisaa, ja tiedätkö oletko sovelias Pride-marssille?

No ei tässä montaa päivää mennyt, kun olen kirjoittamassa taas. Mutta kun olen kissanhoitajana ilmalämpöpumpun suomassa ihanassa viileydessä, niin mikäs tässä on kirjoitellessa. 

Olen katsellut tässä suoratoistokanavia, kun ei tee mieli mennä tuonne helteeseen. Niissäkin on tietenkin oma Pride-osionsa, kuten asiaan kuuluu. Olisihan hirveää, jos ihmisiä ei luokiteltaisi seksuaalisuutensa vuoksi. Nykyään tuntuu, että ihmisten muilla ominaisuuksilla ei ole merkitystä. Vain seksuaalisuudella on.

Pride-kulkueeseenkin on tarkasti määritelty, ketkä ovat soveliaita osallistumaan tähän "kaikkieen oikeuteen olla omanlaisiaan". Pridesta on valitettavasti tullut eliitin juhla, enkä tarkoita nyt edes sillä seksuaalivähemmistöjä.

Mutta en ole tosiaan helle-ihmisiä. Syksy on minun vuodenaikani. Crownin neljännen tuotantokauden katsoin. Se oli aiempia heikompi. 

Diana ja Charles-kuvio on loppuun asti kaluttu, eikä heidän suhteeseensa tuotu mitään uutta. Miten voisikaan, kun toinen osapuoli on jo kuollut. Charles törkimys ja Diana uhri. Mutta näinhän se menee tämän ajan maailmassa muutenkin. Miehet sikoja ja naiset uhreja. 

Tämä kaava toistuu tässä Usan abortti-hommassakin. Tosin en ymmärrä mitä järkeä on enää kieltää aborttia kun se on kerran jo sallittu. Sellainen ei tule yksinkertaisesti onnistumaan. 

Abortteja tehdään kyllä länsimaissa silkasta mukavuudenhalustakin, vaikka kukaan ei tätä tietenkään uskalla myöntää. Kun ei sovi uran tai opiskelujen aikatauluun. Sitten yhteiskunta maksaa kalliit lapsettomuushoidot kun lasta yritetään tehdä 40-vuotiaana.

Siinäkään ei ole järkeä puskea väkisin lapsia maailmaan. Onnettomasta lapsesta tulee onneton aikuinen. Vaikea dilemma. Ihmettelen vaan, kun ihmisiä ei tunnu kiinnostavan, miten mahtaa saada abortin esimerkiksi Saudi-Arabiassa. Taitaa olla mahdottomuus. Mutta onhan vaiettu lähes täysin Oslossa homobaarissa ammuskellut islamistiterroristikin. Sopii kysyä millainen mylly olisi ollut äärioikeistolainen tekijä.

Katselin myös Erikoisjoukot-ohjelmaa tai en nyt muista välttämättä oikeaa nimeä, mutta tämä ohjelma, jossa julkkikset muka saavat erikoisjoukkojen koulutusta. On kuulemma ennennäkemättömän kova ohjelma. 

Tosi-tv-formaatti on jatkunut jo niin kauan, että on vaikea keksiä mitään enää joka hätkähdyttää. Se on sama juttu kuin pornossa, homma käy aina vain sairaammaksi ja kovemmaksi, kun kaikki on jo nähty. 

Onko kukaan ajatellut, että jos ihmiset eivät haluaisi nähdä nöyryytystä, itkua ja kärsimystä, vaan jotain kaunista? Elämä on rumaa ja inhottavaa muutenkin.

Mutta nauttikaa kesästä. Sauli Niinistö se jatkaa epätoivoista Nato-kiertuettaan teidänkin puolesta. Gallupit kun kuulemma kertovat nykyään, mikä on kansan mielipide, eikä kansanäänestys.

lauantai 25. kesäkuuta 2022

Mukavaa juhannusta ja kesää

Oikein mukavaa juhannusta ja kesää kaikille. Katsotaan maltanko olla täysin kirjoittamatta kesällä, mutta tarkoitus olisi hieman keventää tahtia. Eikä kyse ole nyt edes oluesta.

maanantai 20. kesäkuuta 2022

Luettua: Peter Cowie - Francis Ford Coppola: Ohjaajalegendan elämäkerta pysyy tiukasti asiassa

 

Peter Cowien Francis Ford Coppola-elämäkerrasta on turha etsiä iltapäivälehtimäisiä paljastuksia. Tämä noin vuosikymmenen takainen teos pysyy tiukasti asiassa eli Coppolan elokuvien parissa. Se analysoi niitä ehkä jo liiaksikin.

Niissä Coppolan elokuvissa tietysti riittää kerrottavaa kirjan verran. Alkaen Kummisedästä Ilmestyskirja Nytiin. Coppola tosin on ohjannut paljon muutakin, mutta moni elokuvista on sitten jäänyt sinne kuuluisaan Unholaan.

Coppolan perhe on kuin itsekin Kummisedästä, vaikkakaan ei rikollinen. Italialaistaustainen Coppola kun on käyttänyt paljon sukulaisiaan elokuvissaan näyttelijöinä ja muissakin tehtävissä. Isä sävelsi ja tytär näytteli ja nyttemmin juuri tytär Sofia Coppola on itsekin pärjännyt ohjaajana. 

Coppola on siitä merkillinen kaveri, että jotkut hänen elokuvansa ovat tuottaneet rutkasti rahaa, mutta hän on myös laittanut rahaa palamaan surutta, jopa niin, että hänen studionsa meni konkurssiin. 

Kuten kirjassa todetaan, Coppolalle elokuvat ovat olleet kaikki ja kaikki muu uhrataan niiden eteen. Näin ovat useimmat menestyneet ohjaajat toimineet. Hyvässä että pahassa.

Nyt Coppola on elokuvamaailman metusalemeja, mutta aloitellessaan uraansa 1960-luvulla häntä pidettiin yleisesti nuorena nerona. Tuon kultin vahvisti maailman parhaimpiin elokuviin kuuluvat Kummisetä-elokuvat. 

Tai no. Ehkä se Kummisetä III nyt ei aivan päässeet edeltäjiensä tasolle. Joskin se on mielestäni mainettaan parempi elokuva. Sen jälkeen Coppolan kamerasta menikin paras terävyys, eikä hän ole päässyt omalle tasolleen elokuvissaan. Viimeinen elokuva onkin vuodelta 2011 ja ikääkin herralla alkaa jo olla.

Joitakin kiusallisia asiavirheitä kirjaan on kyllä luikahtanut koskien Kummisetä-elokuvia, jotka fanit huomaavat kyllä varmasti. En tiedä, ovatko ne alkuperäisestä laitoksesta vai sitten suomennostyössä tulleita.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

Voi Suomi-parka, osa loputon

Nato-huuma jyllää edelleen. Joskin yskähdellen, kun Sauli Niinistö ei saanutkaan masinoitua Suomea Natoon hetkessä, kuten hän ja kumppaninsa lupasivat. Ehkä Turkin Erdogan suokin Suomen kansalle aikaa nyt tulla järkiinsä tai ainakin miettimään Naton etuja ja haittoja. Joskin epäilen sitä. Sen verran kauan ja hartaasti heidän päihinsä on taottu Natoa.

Tuleva pääministeri Petteri Orpo sen sijaan ei taida kuitenkaan pistää vielä Nato-lippuaan piiloon sinne pukunsa taskuun. Lippu saattaa peräti korvata Suomen lipun tulevassa pääministerin toimistossa. Siellä se liehuu kun Orpo kyykyttää köyhää kansaa, joka on häntä hölmönä äänestänyt.

Suomi on rähmällään länteen niin että lattia paukkuu, eikä edes jytkyttämisestä. Sillä persut hallitushimossaan seuraavat kokoomusta vaikka kaivoon. Suomi ja tietenkin myös Ruotsi ovat Naton kiertopalkintoja, jotka kerjäävät maasta toiseen tunnustusta. 

Tietenkin Suomi ja Ruotsi ovat myös Erdoganin bitchejä, joita diktaattori-Erdogan nöyryyttää ja hyppyyttää ihan miten tahtoo Nato-innon takia. Siinä ei Erdogania pilkkaavat meemit auta.

On ikävä niitä 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, kun Suomi oli aidosti puolueeton ja ei rähmällään mihinkään suuntaan. No. Paitsi ehkä EU:n, mutta kaikkea ei voi vaatia ja se on vaihtoehdoista pienin paha.

En ymmärrä nykyistä Usan palvontaa. Vaikka siellä hyviä asioita onkin, kuten maailman paras viihdeteollisuus, niin ei se mikään demokratian airut ole, vaikka he itsekin niin luulevat. Samanlaista valtapolitiikkaa he ovat harjoittaneet kuin Venäjäkin, eivät tosin naapurimaitaan kohtaan. Pienempi mekkala kun syntyy kaukaisen paikan pommittamisesta ties missä. Lisäksi Usaa vaivaa krooniset joukkoammunnat, jotka kertovat syvästä pahoinvoinnista.

Sauli Niinistö sentään tuntuu omistautuvat Nato-pakkomielteelleen, mutta Sanna Marin kummastuttaa kerta toisensa jälkeen. Mekkalaa täysin turhanpäiväisistä asioista, kuten nyt kun hän kieltää kuvaamastaan lastaan. Sitä hän ei voi edes lain mukaan tehdä. 

Ja hetkinen. Nainen on sitä penskaa kuvauttanut ties kuinka monessa haastattelussa. Tuntuu että Marinin on vaikeaa erottaa oleellisia asioita täysin turhanpäiväisistä asioista. Pelottavin vaihtoehto tässä on silti edelleen se, että Orposta tulee seuraava pääministeri.

perjantai 17. kesäkuuta 2022

Suomen omalaatuinen tasa-arvo: Ei yhtään miestä tasa-arvoyksikössä ja miesasialiikkeettä kiellettiin osallistumasta Pride-kulkueeseen

Nyt seuraa taas sellainen päivitys, jolla ei kavereita saa. Nykyään ei muuten ole enää mikään mahdotonta.

Nykyään kun kivenkovaan väitetään tieteellisten faktojen vastaisesti, että mies synnyttää ja että sillä on kuukautiset, niin miksi ei minullakin olisi oikeus mielipiteisiini.

Parhaillaan vietämme Pride-kuukautta. Vain yksi on joukosta poissa. Helsinki Pride kielsi miesasialiikettä osallistumasta Pride-kulkueeseen. Syynä se, että liike on kritisoinut feminismiä. 

Siis hetkinen, feminismiä ei saisi kritisoida. Liikettä on syytetty käytännössä siis siitä, että se haluaisi käydä vuoropuhelua tasa-arvosta ja siitä, miten se on koettu ja ennenkaikkea koetaan. Mielenkiintoista.

Olemmeko todella siinä tilanteessa, että kaikkea muuta saat kritisoida, mutta et feminismiä ja islamia. Näitä kahta jos kritisoit, olet pulassa tai vähintäänkin epäsuosiossa. Uskoisin tosin, että pride ottaisi islamilaiset seurakunnat mielellään marssille, mutta heitä ei taida kiinnostaa. Ironista. Eikö olekin? 

Mutta miesasialiike ei mahdu priden suvaitsevaisuuden ilotulitukseen ja ajatukseen siitä, että kuka tahansa saa olla mitä on ja ajatella niin kuin haluaa. Pride oli vielä loukkaantunut miesasialiikkeelle siitä, että he tekivät pakeista julkisen raportoimalla asiasta Twitterissä. 

Mutta, mutta... Lisää Suomen eriskummallisesta tasa-arvosta. Tämän kuun alussa uutisoitiin myös siitä, että STM:n tasa-arvoyksiköstä ei löydy yhtä ainutta miestä. Yksikön johtaja vetoaa siihen, että sopivia miehiä ei ole löytynyt. 

Syynä kuulemma, että naishakijat ovat olleet pätevämpiä. Siis hetkinen taas. Eikö sukupuolikiintiöitä ole juuri haluttu. Vai koskeeko tämä vain naisia?

Positiivista kehitystä on onneksi se, että näistä asioista on jopa uutisoitu. Ei olisi tapahtunut vielä muutama vuosi sitten.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2022

Yliannostus yleisessä vessassa (runo)

Ambulanssi kaartaa vihreän vessan eteen.
Miehet tulevat ulos hiljaa.
Enää ei ole kiire.
Suojapukuja puetaan päälle,
sisällä lienee vainaja.
Miehet jatkavat hiljaista työtään.
Sisällä narkomaani piikki käsivarressaan,
haavojen täyttämässä
ilman elämää tuovaa suonta.
Käsi odottamassa apua.
Apua, joka tuli liian myöhään.
Joku suree häntä ehkä yhä,
vainaja on kuollut jo monta kertaa aiemmin,
nyt sentään jo rauha.

tiistai 14. kesäkuuta 2022

Humalainen tivolimies (runo)

Se oli sateinen kesä.
Rakkaani ei koskaan enää palannut.

Nyt olen kännissä maalaismarkkinoilla,
halvalla kun tivolilaitteet sain.
Saamattomuudestani vittuileville näin kostin.
Tein töitä kerrankin.
Lihavat lapsetkin äidit kaappaa laitteistani.
Kauppa ei koskaan käynyt.
Edes silloin kuin aurinko paistoi.
Humalaista ei kukaan sietänyt.

Työtön tivolimies olen kohta.
Köyhille ei koskaan kaviaaria.
Se ei ole köyhien herkku.
Ei helmiä rahvaalle.
Kaikesta maksetaan,
eikä rakkaani koskaan palannut.

maanantai 13. kesäkuuta 2022

Luettua: Renny Harlin - Ainutlaatuinen elämäni: Menestyksen hinta on kaikki

 

Veli-Pekka Lehtosen kirjoittama Renny Harlin-tiiliskivielämäkerta on jytäkkää luettavaa. Vaikka siinä käydään Rennyn lähes kaikki elämän osa-alueita läpi, siinä on jotain outoa imua, joka pitää otteessaan. 

Rennyhän oli Suomen kultapoika 90-luvulla, silloin kaikki vielä tunsivat julkkikset, koska luettava oli niitä muutama lehteä, eikä nettiä ollut. Renny on varmaan ollut maailman ainoa ohjaaja, joka on ollut isompi tähti kotimaassaan kuin näyttelijät.

Vaikka Rennyn menestys suomalaisittain Hollywoodissa on täysin poikkeuksellista, miestä tuntuu riivaavaan ne toteutumatta jääneet elokuvat. Niitä olikin aikamoinen lista Matrixista lähtien. Niiden muisteleminen alkaa tuntua jo itsekidutukselta. Kaikki kun tietää, että suurinta osaa käsikirjoituksista ei koskaan kuvata.

Renny luo Hollywoodin armottomuudesta varmaankin totuudenmukaisen kuvan. Olet juuri niin hyvä kun viimeisen elokuvasi menestys oli. Selkäänpuukottajia riittää, kuten suoranaisia huijareita. Silti suomalaiseksi epätyypillisesti ihmiseksi Renny viihtyy näiden haiden keskellä,  koska uskaltaa ja osaa näyttää menestyksensä. Se on Hollywoodissa kaikki, vaikka Harlin tuota ajattelua kritisoi.

Monien kanssa menee Hollywoodissa välit poikki. Rennylläkin meni. Sylvester Stallone ei kuulu enää Rennyn ystäväpiiriin. Samuel L. Jackson sentään on edelleen kuviossa, eikä Geena Daviskaan tunnut kantavan kaunaa enää ex-miehelleen. Parhaan kaverinsa Markus Selininkin kanssa on tehnyt sovinnon surullisenkuuluisan Mannerheim-elokuvan jälkeen.

Tuskin suuripiirteinen Harlin olisi Suomenkaan kuvioissa viihtynyt. Toisilleen kateelliset taitelijat taistelevat verissäpäin elokuvasäätiön avustusrahoista. Muuten kun täällä ei oikein laadukkaan elokuvan teko onnistu. Renny bailaa mielummin Nizzassa.

Renny listaa valtavan määrän naisia, joiden kanssa on seurustellut tai muuten vain kellistänyt. Se ehkä tuntuu aavistuksen epäherramismaiselta, vaikka sovinisti Renny ei ole perinteisessä mielessä. 

Rennyn versio vuosikymmenien huoltajuuskiistasta ensimmäisen lapsensa äidin kanssa tuntuu aavistuksen julmalta, kun Renny toteaa vain harrastaneen naisen kanssa seksiä ja ettei edes harkinnut  tämän kanssa seurustelua. Kyllähän tuollaisesta loukkaantuu kuka tahansa, jos sen sanoo sinuun rakastuneelle ihmiselle.

Harlinin elämäkerta toimii erinomaisena oppaana Hollywood-urasta haaveileville. Kuten Rernny sanoo, niin hänen elänänsä suurin rakkaus oli elokuva ja sille hän on uhrannut kaiken. 

Kannattaa miettiä kaksi kertaa, haluaako kaikki suhteensa romuttuvan samoin kuin uran. Kaikeksi onneksi Renny löysi nuoren vaimon rinnalleen 60-vuotiaana, vaikka itse häpesi nuorena iäkästä isäänsä. Elämänkiertokulku on hämmästyttävää.

maanantai 6. kesäkuuta 2022

Luettua: Monika Helfer - Roskaväkeä: Itävaltalaiskylän Sophia Lorenin karu kohtalo

 


Voitin Instagram-arpajaisista Monika Helferin Roskaväkeä-romaanin. Voi sanoa, että onneksi voitin kerrankin jotain. 

Roskaväkeä on kelpo romaani. Se kertoo Roskaväeksi kutsutusta perheestä ja varsinkin sen maagisen kauniista äidistä Mariasta, jota miehet himoitsivat hulluuteen asti. Kirjailijan omasta isoäidistä. 

Perhettä kutsuttiin roskaväeksi, mutta roskaväkeä he eivät olleet. He halusivat vain olla omissa oloissaan itävaltalaisen vuoristokylän laidalla. Heistä tehtiin erityisiä, vaikka he eivät halunneet olla erityisiä. Ihmisillä täytyy olla aina jotain ihmisiä, joita halveksua.

Traaginen tapahtumasarja saa alkunsa kun Mariaa himoitseva Pormestari vie Marian lapsineen markkinoille. Siellä Maria, naimisissa oleva nainen ihastuu mieheen tulisesti. Mies saapuu Marian luokse perähikiälle. Vaikka mitään seksuaalista pettämistä ei tapahdukaan, niin Maria rakastuu. 

Salaperäinen mies Saksasta katoaa kuvioista, mutta kuten arvata saattaa, aviomiehen ollessa ensimmäisessä maailmansodassa taistelemassa epäillään, että lapsi ei ole Marian aviomiehen, Josefin, tekemä, vaikka lomilla tämä kävikin. 

Naisten moraalia kun valvotaan varsinkin sota-aikoina tarkoin ja naista pidetään omaisuutena, jonka kunniaa pyydetään muiden miesten valvomaan. Tässä kirjassa kunnianvartijana toimi Pormestari, joka lähes menee sekaisin himosta Mariaan tätä tietenkään koskaan saamatta.

Maria joutuu tietenkin huorittelun kohteeksi ja perhe ajautuu entistä enemmän syrjään yhteisöstä. Josef-isä ei puhu koskaan tyttärelleen Gretelle, Monikan äidille sanaakaan. Ilmeisesti luullen, ettei tämä ole hänen tekemänsä.

Itse kirja on helppolukuinen ja hyvin kirjoitettu poislukien Marian ja Josefin tarinan ehkä pikaisen töksähtävä loppu. Kirjaa on ilo lukea vaikka tarina ei ole iloinen, mutta kuka nyt iloisia tarinoita jaksaisikaan lukea. 

Kirja on mielenkiintoisesti rakennettu Monikan 100-vuotiaan tädin muisteluiden varaan. Kirja liikkuu entisaikojen lisäksi myös kirjailijan omassa elämässä, jossa osin on yhtymäkohtia isoäiti-Mariaan.  Kaikki muut kun kuolivat roskaväestä jo paljon nuorempana.

Pystyn itse samaistumaan tarinaan, sillä itsekin olin ympäröivästä yhteisöstä eristettynä lapsena ja nuorena. Jostain syystä. Yhteisö on tuomitseva ja ennakkoluuloinen yhä tänä päivänä.

lauantai 4. kesäkuuta 2022

Luettua: Älä koske perhosen siipiin - Uuno Kailaan elämä ja kuolema

 


Pitkästä aikaa hieman kirja-arviota taas.

Marija Vanttin runoilija Uuno Kailaan elämäkerta Älä koske perhosen siipiin on parasta elämäkertalukemistoa, jota on vähään aikaan tehty. Toki elämäkerrat nykyään usein käyttävät kaunokirjallisia elementtejä, kuten tämäkin. Mutta elämäkertojen tasoa se on kohottanut.

Olen Kailaan elämää ja uraa käsitellyt jo monessa kirjoituksessa aiemmin, joten jätän sen nyt vähemmälle. Vantti on perehtynyt Kailaan elämään juurta jaksain, kuten hän itse kirjoitti, hän samastui Kailaan kohtaloon ja kiersi Kailaan elämään vaikuttaneita paikkoja kirjaan varten. 

Kirja liikkuu usealla eri aikatasolla, nykypäivää kuvaa Vanttin omat Kailas-kokemukset. Kirjassa on runsaasti Kailaan kirjeenvaihtoa ja päiväkirjamerkintöjä. Historian kuvaamiseen Kailaan näkökulmasta on poikkeuksellisesti valittu preesens.

Nizzassa sijaitsevaan hoitolaan, jossa Kailas kuoli, hän Vantti ei valitettavasti päässyt, mutta Kailaan kuoleman kuvaaminen on elämäkertakirjojen vaikuttavampia. Kailaalta jäi kuitenkin paljon kirjallista materiaalia melkein hänen kuolemaansa asti. Kuolemasta usein kirjoittaneelle Kailaalle kuolema oli ikimuistoinen kokemus, jos nyt noin voi sanoa.

Minulle tuli uutena tietona myös Kailaan biseksuaalisuus. Olin pitänyt häntä enemmän kaappihomona, mutta hänellä oli seksisuhteita niin miesten kun naisten kanssa. En myöskään tiennyt, että Kailaan kihlattu odotti Kailaan lasta, mutta abortoi sikiön. Kirjan perusteella Kailaan kannalta vielä aika rumalla tavalla.

Nämä olisivat Kailaan yksityisasioita, ellei homoudella olisi ollut iso merkitys hänen tuotantoonsa, sillä Kailas kärsi homoseksuaalisuudestaan. Lapsen menetys oli taas orpopoikana kasvaneelle Kailaalle viimeinen isku jo valmiiksi horjuvalle mielenterveydelle. 

Kailas kertoi mielellään olevansa isätön, mutta oikeasti hän ei ollut täysin isätön. Kailaan isä yritti sovintoa, mutta Uuno Kailas sananmukaisesti käänsi aina selkänsä isälleen, eikä antanut koskaan anteeksi, että isä antoi hänet pienenä muiden hoidettavaksi. 

Uuno Kailaasta on tutkittu runsaasti ja hän on psykologisesti kiehtova kohde. Täynnä komplekseja, syyllisyyttä, yksinäisyyttä että myös loistavia runoja. 

torstai 2. kesäkuuta 2022

Anna mulle rauhaa (laululyriikkaa)

Olen tässä viime aikoina kirjoitellut myös laululyriikkaa. Säveltäähän en valitettavasti osaa, koska en osaa soittaa mitään.

Anna mulle rauhaa
Isä antoi äidille aamulla suukon,
kun lähti töihin.
Mä eksyin öihin.
Sua etsin, jolle suukon voisin antaa.
Susta huolta kantaa.

En koskaan löytänyt prinsessaa.
En puolta valtakuntaa.
Ei kukkinut edes peruna mulle.
Vaikka kaikki annoin sulle.
Mutta mitäpä siitä?
Elämä on kaikille.
Ei siitä kaikille riitä.
Vain harvoille valituille.

Anna mulle rauhaa.
Löydy jo.
Ilman rakkautta en saa rauhaa.
Uskokaa jo.

Mua ei haittaa hylkääminen:
Ei mikään, ei mikään.
Rakkauden väri on sininen,
mutta pelkään, yksin jään. 

En koskaan löytänyt prinsessaa.
En puolta valtakuntaa.
Ei kukkinut edes peruna mulle.
Vaikka kaikki annoin sulle.
Mutta mitäpä siitä?
Elämä on kaikille.
Ei siitä kaikille riitä.
Vain harvoille valituille.

tiistai 31. toukokuuta 2022

Jääkiekkohurmiota vai pelkkää vandalismia?

Minua ei itseäni jääkiekko varsinaisesti kiinnosta. Yllätys, yllätys. Jääkiekko on Suomessa kuin Nato-jäsenyys. Sinun on pakko sitä kannattaa tai et kuulu joukkoon. 

Kaikki jääkiekkoon liittyvät kohut kyllä kiinnostavat. Kun edes valmentajat eivät enää örvellä, pelaajista puhumattakaan, niin örveltäminen on fanien vastuulla. 

Jääkiekkofanit riehuivat varsinkin Helsingin keskustassa ja erityisesti Havis Amanda -patsaan kimpussa. Ilmeisesti Tampereellakin oli otettu osumaa.

En ymmärrä, mikä pakkomielle tämän yhden patsaan (Havis Amanda) tuhoamiseen on. Saavat turistit kohta ihmetellä, kun patsaan ympärillä on suojakupu. Siinä sitten selitellään turisteille, että eikun se on pakko. Aina kun Suomi voittaa urheilukisoissa, niin halutaan tuhota tämä patsas.

On tuo suomalainen hurmio jännä asia, kun se edellyttää riehumista ja tuhoamista. Ei kylläkään tavatonta maailmanlaajuista. Joukkueurheiluun liittyy monesti negatiivisia lieveilmiöitä. 

Tosin jääkiekko on jo lähtökohtaisesti väkivaltainen ja joukkohurmiota edellyttävä laji pelaajilleen. Miksi se ei sitten siirtyisi faneihinkin, kun alkoholi lisätään kuvioihin. Vaikkkakin itse laji on siistiytynyt.

Havis Amandan tuhoaminen on ilmeisesti nuorille miehille jonkinlainen riitti ja miehuuskoe. Siihen vielä sitten lisätään itsensä riisuminen. Vastenmielistä ja junttia. Tällainen kuva nyt sitten maailmalle vain suomalaisten juhlimisesta jää, vaikka valtaosa olisi rauhassa.

Onko joku jääkiekko syy örveltää ja hajottaa paikkoja kerta toisensa jälkeen. Ei ole edes mikään ihme, että Suomi voittaa jääkiekossa. Joka vuosiko sitten riehutaan? En tiedä, muistanko väärin, muttei vuonna -95 tuhottu yhtään mitään.

sunnuntai 29. toukokuuta 2022

Johnny Deppin ja Amber Heardin oikeudenkäynti on julmaa oikeussaliviihdettä

 

Amber Heard
Jopa meillä täällä Pohjolan perukoilla kaikessa harmaudessa on Hollywood-tähti Johnny Deppin ja exänsä riitelyt ja oikeustaistelut iso uutinen. Joten pakkohan minunkin on asiasta sanoa jotain. 

En suoraan sanoen enää tiedä, mistä on kyse tai mistä nyt käydään oikeutta. Se ei edes liene enää se pääasia, kun jopa pieraisut oikeussalissa uutisoidaan ja siellä lienee Usan kaikki kynnelle kykenevät tv-yhtiöt oven takana kuvaamassa.

Kyse on alun perin kuitenkin kai siitä, että Amber syytti Deppiä väkivallasta, mikä ei liene täysin poissuljettua, jos Depp on kuitenkin on jonkin tason päihdeaddikti. Heardin pisteitä ei ole nostanut se, että hän ei lahjoittanut Deppiltä avioerossa lypsämiään rahoja kuten lupasi. Hän on myös itse ollut syytettynä pahoinpitelystä edellisissä suhteissaan. 

No, mutta pariskuntien nujakoidessa kännissä on vaikea tietää, kuka on syyllinen mihinkin. Ja nyt Johnny iskee takaisin. Amberille lienee kyseessä hänen elämänsä rooli. Ja sen hän on näytellyt hyvin. Itkua on riittänyt kuin karjalaismummojen kohdatessa hautajaisissa.

Niin hyvin, että Deppin fanit vihaavat häntä kuin ruttoa. Tietenkin naisvihakortti on otettu esiin, kuten nykyään aina, jos joku uskaltaa arvostella jonkun naisen tekemisiä, mutta kysymys lienee enemmän Deppin fanaattisten fanaattisten fanien vihasta. 

Heardilla faneja on vähemmän, ei edes niissä julkkismiehissä, joita hän on vampannut ison läjän ennen ja jälkeen Deppin. Ärhäkkään feministitaustan omaavana hänellä tuskin on faneja siinä missä sympaattisena rentulla Deppillä. Ihme, että nämä kaksi ovat edes tunteneet vetoa toisiaan kohtaan. 

Oikeudenkäynti on myös siinä suhteessa vallankumouksellinen, että ensimmäistä kertaa Metoo-liikkeen nousun jälkeen naisen sana ei ole riittänyt tuhoamaan täysin miehen uraa. Tämän varaan Heard varmaankin laski, että kaikki niellään mukisematta, mitä hän sanoo.

Luojan kiitos, nyt tämä julma viihdespektaakkeli on tulossa päätökseensä. O.J.Simpsonin oikeudenkäynti lienee edellinen yhtä paljon julkisuutta saanut julkkisoikeudenkäynti. Tästä avioliitosta sentään molemmat selvisivät hengissä toisin kuin Simpsonin.

lauantai 28. toukokuuta 2022

Katsottua: Obi-Wan Kenobi - suoratoistosarja: Galaksissa taistellaan länkkärityyliin


En ole koskaan ollut mikään erityinen Tähtien sota-fani. Tykkäsin kyllä niistä kolmesta ekasta elokuvasta silloin 70- ja 80-lukujen vaihteessa. Sen jälkeen en ole nähnyt niitä lukuisia muita tuotantoja. En ole mikään Tähtien sota -asiantuntija todellakaan vaan katselen asiaa harrastajan silmin.

Nyt sain mahdollisuuden nähdä uuden Obi-Wan Kenobi-sarjan kaksi ensimmäistä jaksoa. Olin kyllä positiivisesti yllättynyt. Tarina kulki hyvin eteenpäin ja imua löytyi ainakin isolla valkokankalla kaikki näyttää hienolta.

Jedi-Obi kaivetaan naftaliinista pelastamaan prinsessa Leiaa roistojen kynsistä  ja varmaan koko galaksia, jos vanhat merkit pitävät paikkaansa. En tosiaan nähnyt kuin pari ensimmäistä jaksoa. Tarina sijoittuu aikaan ennen sitä ensimmäistä Tähtien sota-elokuvaa. Luulisin. En ole siitäkään varma, kun en ole nähnyt kaikkia elokuvia.

Vähän sellaista lännenelokuva-meininkiähän tuossa sarjassa on. Obi-setä haetaan aavikkoluolastaan takaisin hommiin. Hän on töissä jossain erikoislaatuisessa lihanleikkaamossa, jonka tarkoitusta en oikein ymmärtänyt. 

Niin ja, länkkäreissä kun vanha pyssysankari haetaan vielä kerran tositoimiin pelastamaan tai kostamaan, niin tässähän niin myös käy. Tosin tässä sarjassa tapahtumat oli lavastettu myös osin hienoon 1930-luvun paheellisen Shanghain tyyliin.

Sarjassa on mukana myös huumoria, aivan kuten niissä vanhoissa Tähtien sota-elokuvissa. Tykkäsin. Tähtien sota-elokuvia on helppo katsoa myös siksi, että niissä hyvän ja pahan taistelu on kaikkein kirkkaimmillaan. Sarjan toisen jakson lopussa myös Darth Vader-ilmestyy kuvioihin. Ehdottomasti paras Tähtien sota-hahmo koskaan.

Ewan McGregor näyttelee Obi-roolinsa ihan kelvosti, mutta paras on ehdottomasti prinsessa Leiaa lapsena näyttelevä Vivien Lyra Blair. Todellinen lahjakkuus ja luonteva kuin mikä ja kyllähän Usasta on aina löytynyt hyviä lapsitähtiä. 

Ai niin. Hauskaa muuten, että Red Hot Chili Peppersin Fleallakin on rooli elokuvassa pahiksena. Ei muuten ihan huonosti vedäkään.

perjantai 27. toukokuuta 2022

Minulla on tapaaminen kuoleman kanssa (runo)

Minulla on tapaaminen Kuoleman kanssa.
Se etsii minua joltain syrjäiseltä barrikadilta,
juuri silloin, kun kevät saapui uudella lupaavalla varjollaan,
juuri silloin, kun omenan kukinnat täyttävät ilman.
Minulla on tapaaminen Kuoleman kanssa,
juuri silloin, kun kevät tuo takaisin siniset päivät,
ja Kuoleman odottavan kohtuuden.

Se saattaa tarttua kädestäni
ja johtaa minut synkkään maahansa,
sulkea silmäni ja salvata hengitykseni -
saattaa olla, että vältän hänet silti.
Minulla on tapaaminen Kuoleman kanssa,
jollain kolhitun kukkulan arpisella rinteellä,
juuri silloin, kun kevät jälleen palaa tänä vuonna,
juuri silloin, kun ensimmäiset kevään kukkaset valoa valaa.

Jumala tietää,
että kuolema silkin pehmeydessä kotona olisi parempi.
Siellä missä Jumala hellii siunattuun uneen,
ja on armollinen ja hellä.
Siellä missä tuntisin pulssini hiljaan keventyvän,
juuri silloin, lupaan poistua täältä.
Siellä missä hiljaiset heräämiset ovat yhtä helliä,
juuri silloin, lupaan poistua täältä.

Mutta minulla on tapaaminen Kuoleman kanssa.
Keskiyöllä jossain liekeissä, yön pimeydessä,
juuri silloin, kun kevät matkustaa pohjoiseen tänä vuonna,
ja lupaamani sanat ovat totta.
En hylkää tapaamista Kuoleman kanssa.

------------------------------------------
Runo on mukaelma Alan Seegerin runosta.



torstai 26. toukokuuta 2022

Elokuva-arvostelu: Kultainen maa -dokumentin luoma kuva kantasuomalaisista on hämmästyttävän kaksijakoinen

 

Somalimaa on erikoislaatuinen maa Somalian sisällä. Se ei ole minkään maan virallisesti tunnustama, mutta se on muuhun Somaliaan verrattuna ilmeisen rauhallinen.

Suomeen alun perin pakolaiseksi tullut Mustafe päättää kuitenkin palata Suomea huomattavasti köyhempään syntymämaahansa kuultuaan, että kiinalaiset aikovat kähveltää puoli-ilmaiseksi suvun maat kaivosbisnekseensä. Kiinahan käyttää Afrikan luonnonvaroja nyt hyväkseen säälittä. Eräänlaista uuskolonialismia. Ja kuiva ja karu Somalimaa kätkee maaperäänsä kalleuksia.

Kultainen maa-dokumentissa itse kaivos jää kuitenkin toisarvoiseksi. Se on sinänsä hyvä kuvaus kulttuurien törmäämisestä sekä Suomessa että Somalimaassa. Maahanmuuttajista kertovat elokuvat ovat yhä harvinaisuuksia, varsinkin jos tapahtumat ovat pääosin muualla kuin Suomessa.

Varsinkin Mustafen tyttärien on vaikea sopeutua Somalimaan tiukan islamilaiseen kulttuuriin huntuineen ja kavennettuine tyttöjen vapauksiin Somalimaassa. Perheen vanhin tytär koko ajan haluaakin palata takaisin Suomeen ja on pulassa lukiessaan uskonnollisia tekstejä paikallisessa koulussa. Hänen kotimaansahan on Suomi eikä Somalimaa, koska on Suomessa syntynyt ja elänyt. 

Jotenkin tuntui ihmeelliseltä, miksi Mustafe ehdoin tahdoin tahtoi viedä perheensä Somalimaahan. Sinänsä Mustafe on sympaattinen ja arvoiltaan aika suomalaistunut. Välillä kävi tyttöjen puolesta jo melkein sääliksi, että viedäänkö heidät nyt ympärileikattaviksi ja naitetaan jollekin vanhalle ukolle. Näin tuskin on onneksi tapahtunut.

Käsitys kantasuomalaisista on myös täysin kaksijakoinen. He ovat joko rasisteja tai hyviksiä, kuten nuorena poikana Suomeen tulleen Mustafen ottoäiti. Sitten taas katsojalle vyörytetään 30 vuotta vanhaa kuvastoa skineistä. 

Kaksijakoinen kuva ei ole edes Mustafen tahto, sillä elokuva on kantasuomalaisten ohjaama ja käsikirjoittama. Mutta, mutta, näinhän Suomessa halutaan ajatella nykyään kaikesta kaksijakoisesti. Mitään harmaan sävyjä ei ole.

Avoimeksi jää jäikö perhe Somalimaahan, vaikka Mustafe saikin siellä vihdoin bisneksensä toimimaan kaikesta hallitsevasta klaaniajattelusta huolimatta. Elokuva kaipaisi melkein jatko-osaa, sillä imua elokuvassa on.

keskiviikko 25. toukokuuta 2022

Tv-arvostelu: Mariupolis: Karhean runollinen kuvaus sodan arjesta

Lähes kaikki tietävät nyt, missä lähes täysin Mariupol sijaitsee. Se kuitenkin sai rauhassa olla sodan alla kahdeksan vuotta, ennen kuin länsimaat kiinnostuivat uudelleen Ukrainan sodasta Venäjän hyökätessä isolla mittakaavalla Ukrainaan tänä keväänä. 

Kaupungin historia juontaa kuitenkin juurensa jo muinaisiin kreikkalaisiin joiden Krimiltä karkoitetut jälkeläiset asuttivat kaupungin ensimmäistä kertaa. Historia toistaa itseään tavalla tai toisella.

Tämä kevät koitui myös hienon Mariupolis-dokumenttielokuvan ohjaajan Mantas Kvedaravičiuksen kohtaloksi. Hän kuoli paetessaan kaupungista. Ensimmäistä kertaa Mariupol ei ole sotatoimialueena. Sen alueella on käyty lukuisia sotia.

Myöskään Mantas ei ollut ensimmäistä kertaa sodassa. Hän on tehnyt aiemmin dokumenttielokuvan Tsetsenian sodasta. Täytyy etsiä se elokuva käsiin, jos se on lähellekään yhtä runollinen ja hieno teos kuin Mariupolis. 

Mielenkiintoista muuten on nähdä, rakentavatko venäläiset kaupungin täysin uudelleen ikään kuin näyteikkunaksi, kuten Tsetsenian pääkaupungille Groznyille tapahtui. Vielä emme tietysti tiedä, miten kaupungille käy.

Mantaksella on taustallaan antropologin ja filosofin taustaa ja se näkyy hänen dokumenttielokuvassaan. Ote on hidas, mietiskelevä. Samaan aikaan etäinen, mutta kohteitaan lähelle menevä. Taito sinänsä. 

Kuvat saattavat viipyillä Neuvostoliiton aikaisissa tunnelmissa, jossa riidellään, kuka ne fasistit kaatoi ja kuka on fasisti. Samalla riittää pitkää kuvaa sodan legendaariseksi muodostamaa vastarinnan kuvaa terästehtaasta. Siinä on jotain Stalingradin taistelun oloista. Tietenkään näin ei vielä ollut kun dokumenttia kuvattiin. Elokuva muuttui historiaksi tietämättään.

Mariupolissa ei ollut käynnissä raskaita sotatoimia silloin, kun tämä dokumentti kuvattiin. Toki se oli satunnaisen tulen alla. Valitettavasti ruumisröykkiöiden kuvaaminen etäyttää katsojia sodasta. Niihin turtuu. Mantas on malttanutkin kuvata hienovaraisesti tilannetta, jossa sota on koko ajan läsnä, mutta se täytä kaikkea.

Nykyisin sanaa "historiallinen" käytetään lähes kaikesta, mutta tämän elokuvan voisi jäädä hyvinkin historiaan pitkäksi aikaa.

tiistai 24. toukokuuta 2022

Ymmärrän nyt ihmisiä, jotka eivät seuraa uutisia

En tiedä, onko sitä vaipunut itse synkistelyn suureen ja loppumattomaan suohon, mutta tuntuu että niitä kuuluisia hyviä uutisia kuulee entistäkin vähemmän...

Mikä  sitten on hyvä tai huono uutinen, on jokaisesta itsestään kiinni.

Enää ei pelasteta rutiköyhiä kaivosmiehiä kaivoskuilusta tai Suomen kansa vaurastunut monetta vuotta peräjälkeen. Mikäli nyt sitten pitää vaurastumista onnena. Siitäkin voi keskustella. 

Kaikki lähtee negaatiosta ja siihen lähtee helposti mukaan. 

Olen vähentänyt nyt uutisten lukemista, niin lehdistä kuin somestakin. Kyllä sillä saa hermostumiskynnyksen alas nopeasti. Itse vielä tulistun ja hermostun helposti. Miksi sitä ärsyttämään itseään lisää.

Joskus aiemmin ihmettelin ihmisiä, jotka kertoivat, etteivät lue koskaan uutisia ja vielä vähemmän koskien politiikkaa. 

Kyllä sillä paljolta säästyy. Jos jokin uutinen on niin tärkeä, että sillä on vaikutusta elämääsi, niin eiköhän se saavuta keinolla tai toisella.

tiistai 17. toukokuuta 2022

Suomen Nato-jäsenyys on suuri puhallus

Tämä kuuluu niihin postauksiin, joilla ei kavereita saa. Sen verran tehokkaasti on Suomen kansa juntattu Sauli Niinistön ja kumppaneiden että median suosiollisella avustuksella Naton taakse. Sanna Marin vaihtoi lennosta tallia, kun huomasi kansan suosion kääntyvän Nato-intoilijoiden taakse.

Pahimpana agitaattorina pidän  Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltolaa, joka ei edes peittele intoaan Usan liittolaiseksi. Muitakin vakiokasvoja on, joita valtamedia kierrättää ohjelmasta toiseen julistamassa saarnaansa. Nato-epäilijät vaiennettiin raivokkailla hyökkäyksillä, ettei rauhanomaista keskustelua tarvitsisi käydä Naton eduista ja haitoista.

Kaikella tällä pelattiin aika muka vähäiseksi, että saatettiin väistää kansanäänestys vain noin 2000 ihmisten gallup-otannoilla. Kaikki myös tietävät, että gallupit saadaan muovattua sellaiseksi, kun gallupin tilaaja haluaa.

Viimeinen silaus tehtäneen jäsenyydelle tänään tiistaina 17.5., kun eduskunta hyväksynee jäsenhakemuksen. Vaikka Turkin Erdogan kapuloita laittaakin rattaisiin oman etunsa vuoksi, jäsenyys on täysin selvä juttu.

Tulevina vuosikymmeninä tutkijat tulevat vielä hämmästelemään Nato-prosessia suurena puhalluksena. Niinistö kumppaneineen oli valmistellut jäsenyyttä jo vuosia. Sitten kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan jo valmiiksi valeltu koneisto rummutti Suomen Natoon. Nykysuomalaiset ovat säikkyjä ja pelokkaita, heitä on helppo johdatella valtiovallan toimesta, varsinkin kun valtamedia on ihassa samassa "liitossa". 

Hulluinta tässä kaikessa on se, että todellinen uhka Suomelle muodostuu nyt vasta Nato-jäsenyyden jälkeen. Ei puolueettomana, jolla jäsenyys myytiin kansalle. Tosin Suomi on, aivan kuten Sergei Lavrov sanoi, jo vuosia harjoitellut Naton kanssa. 

Tälläkin hetkellä Usan laivastoa on Suomen merillä ja jalkaväkeä metsissä harjoittelemassa. Naton tukikohdat ovat vain ajan kysymys, vaikka niiden tulo nyt kiistetäänkin, tämä kuuluu Suuren puhalluksen ideaan ja suunnitelmaan.

Armeijan upseerit kuulemma jo somessa odottavat innolla päästä sotimaan Venäjää vastaan. Nato-jäsenyys päästääkin nyt irti Suur-Suomi-intoilijat ja Venäjä-vihamieliset. Mitään pidäkkeitä heille ei enää ole.

Kansahan jo boikotoi innolla kaikkea Venäjään liittyvää. Jopa venäläiseen meetvurstiin on lisätty tarra, että tällä paketilla autetaan Ukrainaa. Vaikka koko meetvursti on tehty Suomessa! Venäjä-kauna on irrallaan koko komeudessaan. Tätä kaikkea ei hillitse media, vaan rummuttaa kaikki tasaisen yksipuolisesti.

Suomi on nyt rähmällään länteen ja erityisesti Usaan. Noloa kyllä. Sillä Nato-jäsenyyttä on perusteltu sillä, että rähmällään olo itään loppuu. Se tosin on loppunut vuosikymmeniä sitten. Rähmällään olo länteen sen sijaan vasta alkaa nyt.

sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Euroviisuista tuli poliittinen pannukakku

 

Minähän olen muuten innokas Euroviisujen seuraaja. Tällä kertaa ne katsottiin täysin selvin päin. Ilman kaljan kaljaakaan, joten analysointikin sujuu helpommin. Jääkiekkoakaan kun en juuri koskaan katso televisiosta.

Euroviisut ei ole pelkkä laulukilpailu ja kilpailujen politisoituminen on nyt huipussaan. Kisat aloitettiin jo kiusallisen väkinäisesti sujuvalla John Lennon Give peace a change-laululla.

Joidenkin mielestä politisoitumisesta ei saisi valittaa, mutta valitettavasti se uhkaa jo kisojen uskottavuutta. Venäjä potkittiin pois koko kisoista ja vaikka se olisi kisoissa ollut, niin nolla pistettä olisi ollut varma sekä tuomareilta että kansalta. 

Kansa äänestää tunnetusti aina väärin ja pelkillä tunteilla. Sen jälkeen kun kansan äänillä on ratkaiseva vaikutus, olemme siinä tilanteessa, että kisat voittavat mikä milloinkin ongelmissa oleva kansa. Nyt se on tietenkin Ukraina.

Ukraina ottikin tilanteesta kaikki irti. Hetki oli jotenkin kiusallinen kun viihdekilpailun lavalla Eurooppaa käskytetään vapauttamaan Mariupol ja huudetaan Ukrainan taisteluhuutoa Slava Ukrainia. Minusta tällainen ei vain kuulu hyvän mielen viihdeohjelmaan, vaikka ukrainalaisten kärsimykset ymmärränkin.

Ukraina olisi varmasti ollut top 5:ssa ilman sotaakin, mutta ei heillä se paras biisi ollut. Jotain omituista räpin kaltaista höystettynä kylläkin onnistuneella kansanmusiikilla. Tämähän on ollut itäeurooppalaisten resepti jo jonkin aikaa. 

Kärkiviisikosta Ruotsi oli ylivoimaisesti paras. Britannian biisi ei minuun vaikuttanut. Kansa tosin nosti Moldovan suosta ylös, joten tunnustusta Euroopan kansoillekin. Euroviisuissa on ilmeisesti nykyään paljon keskinkertaisia television laulukilpailujen kiertäjiä. Ja se kyllä kuuluu, kun pääosin esiintyjät ja biisit juuri sitä mitä niissä television laulukilpailuissa on.

Kisojen parhaita esiintyjiä olivat hassua kyllä juontaja Laura Pausini että viime vuoden voittaja Måneskin. Juontajat tosin venyttivät aikaa välillä kiusallisen pitkään kehnoilla vitseillä. No. Se on ehdittävä vaihtamaan lavasteet ja laskea pisteet. Italialainen yleisö oli kyllä mahtava yhteislauluineen ja tasapuolisine kannustamisineen.

Suomi ei taaskaan pärjännyt, ei tosin jäänyt nollillekaan kuten Saksa tuntuu aina jäävän. Saksa ei tunnu koskaan sytyttävän kansaa eikä tuomareita, vaikka koko lystistä leijonanosan maksavatkin. 

Rasmus on vaan auttamatta jämähtänyt jonnekin 90-luvun ja 2000-luvun vaihteeseen. Kun yli 40-vuotias setämies Lauri Ylönen esiintyy ilman paitaa, ei sillä kansaa enää valloiteta. Vaikka tietysti pisteet, ettei Laurille ole tullut iskävatsaa. Ja Suomelle pääsy finaaliin on joka kerta jo pieni voitto.

lauantai 14. toukokuuta 2022

Mä haluun olla Barbie

Joskus ennen oli se hitti Barbie-girl. Iso hitti olikin. Mutta kuten lähes kaikki tiedämme, että ihan oikeassa elämässäkin jotkut haluavat olla Barbie tai sitten nykyään myös Ken, Barbien mies. 

Moni ihmettelee, mikä ihme saa ihmisen haluamaan olla nukke, jotkut jopa haluavat näyttää seksinukelta. Mikä saa ihmisen olemaan muovinen, kadottamaan ehkä jopa koko ihmisyytensä muovisen kuoren alle?

4D-dokumentti perehtyi asiaan ja tietenkin vain vahingossa katsoin, kuten luen juorulehtiäkin. Tämä dokkari kyllä keskittyi pelkän kauhistelun sijasta myös syihin innostukseen olla Barbie.Tämä ei ollut ensimmäinen dokkari ihmisten ulkonäköönsä liittyvästä hulluudesta ja tuskin viimeinen.

Monilla näillä naisilla oli jonkinlainen trauma ja ulkonäköön liittyvä riittämättömyyden tunne. Jollakin oli äiti haukkunut rumaksi ja riittämättömäksi tai klassisesti kiusattu koulussa. Surullisinta oli, että kaikki nämä barbiet ainakin minun mielestäni olivat luonnollisena kauniita naisia. 

Heillä oli myös ns. miesmahdollistajia. Aivan kuten jotkut miehet syöttävät naisensa muodottamaksi, niin tässä yksi maksoi sumeilematta barbien hulluuden ja muutosleikkaukset. Mies voi vaikuttaa hölmöltä maksumieheltä, mutta samaa vallankäyttöä se on kun liikuntakyvyttömäksi lihoneiden naisien syöttämisessä. 

Missä on myös plastiikkakirurgien vastuu, jos nainen vaatii itselleen muovista ihoa, nin nämähän tekevät. Tekevätkö ne kaikki sumeilematta, mitä vain tilataan ja mistä maksetaan?

Hulluinta  tässä kaikessa on, että naisihanne on lempeämpi kuin koskaan ja naisella on länsimaissa vapaus näyttää miltä haluaa. Kuinka moni mies edes todellisuudessa syttyy muovisesta naisesta? Jotkut ehkä, mutta tuskin suurin osa. Ja nämä barbiet haluavat todellisuudessa toteuttaa pakkomielleettän kuin miellyttää miehiä, vaikka toisin yleensä luullaan.

Sitten taas nämä barbiet eivät edes kuuntele, jos joku yrittää estää heidän hulluuttaan. He ovat vakuuttuneita olevansa onnellisia vasta kun ovat eläviä barbieita. Voihan se näin olla. Mutta epäilen.

Taitaa olla vain sama juttu kuten kaikkien pakkomielteiden kanssa. Mihinkään ei ole tyytyväinen ja leikatut naamat näyttävät lähes poikkeuksetta ikääntyessä karmeilta. Hollywoodissa riittää esimerkkejä. Ja kun meillä on kyseessä aika, jolloin hyvällä ulkonäollä on merkitystä enemmän kuin koskaan, niin tuskin barbiet ovat katoamassa. Ne ammentavat samasta lähteestä kuin syömishäiriötkin.

keskiviikko 11. toukokuuta 2022

Elokuva-arvio: MP - Minä pelkään: Kylmän sodan kadonnut elokuva

 

MP - Minä Pelkään on eriskummallisimpia kotimaisia elokuvia, joita olen koskaan nähnyt. Siksi suonkin sille nyt oman arvion, arvioin muuten elokuvia myös Instagramissa. Pieni mainostus, heh.

Elokuvateattereissa Minä Pelkään oli suomalaisen elokuvan pohjanoteerauksia, mutta Suomi ei olekaan taide-elokuvan luvattu maa. Nyt Yleareena on tehnyt kulttuuriteon antamalla sille uuden elämän suoratoistona.

Tämä 1980-luvulla tehty kauhuelokuva ei varsinaisesti, ainakin minun mielestäni, sisällä kauhua ollenkaan. Se on kuitenkin yllättävän ajankohtainen joidenkin nyt kokeman sodanpelon johdosta. Sodan ja pelon tematiikalla elokuva leikkii.

Elokuvan perhe saapuu mökille maaseudulle. Selville ei käy mitä he ovat paossa. Sotaa? Vai vain kesälomailemassa. En tiedä. Elokuva jättää paljon oman mielikuvituksen varaan. Miltei koko elokuvan, joka kaltaiselleni juonifriikille on ajoittain ahdistavaa. 

No, perheen kesäasunnon lähistöllä järjestetään sotaharjoitus mikä tuo sodan kuvastoa lähelle. Sitä edustaa myös seonneet varusmiehet, jotka samoilevat pitkin metsiä. Samoin sitä pelkoa ja sotaa riittää perheen unikuvissa, jotka ovatkin elokuvan parasta antia hyvin tarkovskimaisine otteineen. 

Arkikuva on taas kuolettavan puuduttavaa poislukien kohtaus, jossa perheen vanhemmat tuijottavat nauliintuneena väkivallan kuvia televisiosta. Sillähän se pelko alkaa, väkivallan ja sodan kuvastolla, sen alituisella tarkkailulla. 

Nykyihmisille elokuvan hidas tahti, juonettomuus ja osittainen kömpelyys on vain liikaa. Se oli sitä jo 1980-luvulla. Loppuminuuteilla sai melkein jo taistella, jaksanko tätä loppuun asti.

Elokuva on mitä ilmeisemmin tehty kengännauhabudjetilla, eli jopa suomalaiseksi elokuvaksi pienellä budjetilla. Se näkyy sen teknisessä kömpelyydessä, äänenlaatu on heikkoa ja osin kuvakin. 

Sen jo edesmenneellä ohjaajalla, Pekka Hyytiäisellä on kyllä oikea indieote. Harmi ettei hän saanut kunnollista mahdollisuutta, edes jonkinlaisella budjetilla. Kolme kertaa hän kyllä yritti, Suomessa jo se, että onnistuu tekemän pitkän elokuvan on suuri saavutus.

tiistai 10. toukokuuta 2022

Paha tyttö (runo)

 Kokeilin hieman kirjoittaa laululyriikan tapaista pitkästä aikaa. Tällä kertaa naisen näkökulmasta.

Soitan ovikelloasi
uudestaan ja uudestaan.
Erosimme taas.
Kyllä taas,
minä tein sen vaan.

Olen paha tyttö, tappelen taas,
yksin olla saan,yksin olla vaan,
minä vaan.

Minä olen sellainen kun olen
sinun vuoksesi muutu en.
Elän kuin tähti,
palan aurinkoon.
Sen kaikki kuulkoon.
Minä muutu en.

Minä rakastan,
anteeksi pyytele en.
Ole onnellinen,
sinuun rakastuin.
Usko vaan, usko sen.

Muutkin olisi minut halunneet,
sitä ymmärrä et.
En itseäni heille antanut,
annoin rukkaset.

En enää ovikelloasi soita.
Älä turhaan koita.
Avannut et.
Minä en anteeksi anna,
hylkää minua et.

Olen paha tyttö
tappelen taas.
Yksin olen taas,
yksin olen vaan.

sunnuntai 8. toukokuuta 2022

Valoa ja arveluttavaa rakkautta (runoja)

ei koskaan valoa
ympärilläni
ikuinen musta valo
jota silmäni arastelevat
ei ollenkaan valoa
en näe itseäni valossa
valoa
valoa

------------------------------

kirjeitä kauas,
kauas arojen taakse
odottaisiko siellä rakkaus?
pelastava rakkaus?
pelastaisi minut elämälle
joka ei ole tuntunut oikealta,
yhtään surua, yhtään tappiota
ei sydän, ei järki kestä
mutta onneksi ei rakastumasta estä 

--------------------------------------

ostin sinulle sormuksen
veit sen kaniin
rakkaus on lyhyt
kun sitä ei ole
unohtaminen vie aikaa
jos koskaan unohtuu
rakkaus jota ei koskaan ollut 


perjantai 6. toukokuuta 2022

Onni länsimaissa on valhetta

Pidin Imagea vähän sellaisena snobilehtenä, mutta näköjään sieltä löytyy hyviäkin juttuja, kuten esimerkiksi tämä Kaisa Kuurneen haastattelu länsimaisen ihmiskuvan kriisistä. 

Ihmiskuva kun on länsimaissa yksilökeskeinen, jatkuvaa kasvua ja kehittymistä painottava. Jatkuva tehostaminen ja pärjäämisen vaatimus jättää ihmisen sisäiset tunnot sivummalle. Siitä sitten seuraa oravanpyörässä pysyvillekin uupumusta ja masennusta.

Niin. Tätähän se on, mutta kukaan ei tee asialle mitään. Kipittäminen rahan perässä jatkuu. Minä, minä, minä. Aina vedotaan siihen, että länsimaissa ollaan onnekkaita, että on edes mahdollisuus pohtia yhteiskuntamallin mielekkyyttä, sitä onnea kuin ei ole maissa, jotka ovat joko uskonnon tai ideologian alistamia. Niin. Mutta tiedämmekö ovatko ihmiset silti onnellisia näissä maissa?

Venäjän ja Ukrainan sota on tuonut myös länsimaalaisten ideologian vahvaan mietintään. Ukrainahan ei edes edusta länsimaista ajattelua vaan ovat joutuneet länsimaiden sijaiskärsijäksi, kun länteenkään ei voi hyökätä. 

Venäjähän on korostanut olevansa vastavoima länsimaalaiselle ajattelulle ja liberaalille yhteiskuntamallille. Mutta toisin kuten voisi luulla, niin länsimaissakin elät liberaalin ihanaa ajattelumallia vain silloin, jos satut ajattelemaan samalla tavalla kuin muut. Ihmisluonne ajaa ihmiset ajattelemaan samalla tavalla ja eristämään loput, oli yhteiskuntamalli mikä tahansa.

Vaikka länsimaissa et joudu kuin harvoin mielipiteistäsi vankilaan, joudut sosiaalisesti eristetyksi vaikkapa nyt jos vastustat sateenkaariajattelua, covid-rajoituksia tai nyt Natoa. Kaikki eriävät mielipiteet tekevät sinusta foliohatun tai nyt putinistin.

Mutta siihen yksilöön. Länsimaiden ongelma on se, että mitään oikeaa yhteisöllisyyttä ei ole. Varsinkin menestyspyörästä eristetään armotta pois liberaalissa Onnelasta. Koska länsimaissa on pakko pärjätä. Jos et pärjää, se on oma syysi. 

Köyhien maiden ihmisiä pidetään onnettomina, mutta köyhyydestä ja muista ongelmista huolimatta epäilisin, että he ovat onnellisempia kuin länsimaalaiset. Täällä ei ole mitään muuta onnea kuin kuvitelma siitä, että onni on oravanpyörässä ja menestymisessä että kaikki näyttää ulkoisesti ihanalta. Köyhien maiden ihmiset haluavat länsimaihin niiden aineellisen vaurauden takia, mutta muuten sielut kumisevat länsimaissa tyhjyyttään.

keskiviikko 4. toukokuuta 2022

Taidenäyttelyssä: Kiasman ARS 22-näyttely ei tällä kertaa provosoi vaan auttaa ymmärtämään


Essi Kuokkasen teos Kepinkeräilijät. Kuva on omani.



Myönnettäköön, etten ole nykytaiteen asiantuntija. En tiedä kovinkaan paljon nykytaiteesta. Mutta en halua silti kuulostaa idiootilta, joten yritän parhaani. Siksi kaltaiseni ihmiseni kirjoitus Kiasman ARS22-näyttelystä voi olla yllättävän arvokas ja siksi kai halusin nähdä näyttelyn. 

Ja muuten mitä nykytaide enää edes on, kun ensimmäiset nykytaiteeksi luokitellut teokset lienee tehty jo noin 100 vuotta sitten. Puhukaamme vain siis taiteesta.

ARS-näyttely ei tällä kertaa pyri provosoimaan, joten jos veri-spermalinkoja odotatte, niin tulette pettymään. Minusta näyttely on jollain tapaa jopa seesteinen, vaikka tarkoituksena on herätellä meitä ihmisiä kohtaamaan erilaisuutta ja tekojemme jälkiä. Tylsä se ei ole onneksi.

Teoksia näyttelyssä todella tietenkin riittää Kiasman monessa kerroksessa. Siinä tulee jo vähän sellainen paljouden ähky, että mistä otan kiinni, kun muutenkin olen levoton keskittyjä mihinkään. Itse Kiasman arkkitehtuurilla loivine ramppeineen on kyllä perusrauhoittava vaikutus.

En nyt juutu luettelemaan keiden kaikkien taiteilijoiden teoksia näyttelystä löytyy. Sitä tietoa voit kätevästi tutkailla Kiasman sivuilta. Itse en oikein ole installaatioiden ystäviä, mutta pidin kyllä veistoksista ja maalaustaiteesta kovasti tässä näyttelyssä.

ARSin teemana on tällä kertaa ihmisen suhde maailmaan, jos en väärin muista. Tällä kertaa minuun vaikuttivat eniten kotimaisten taiteilijoiden työt, vaikka tekijöitä löytyy runsaasti muistakin maista. 

Huomioni sai jo näyttelyn alkupäässä Jenna Sutelan Magma-teoksen eriväriset lasiset pääpatsaat, joiden sisällä saattoi astia olevan sikiön tai jonkun alkulähteen. Tai minä sen näin koin. 

Joel Slotten maalauksista pidin myös. Ne yhdistävät kansallisromantiikkaa elämäämme aikaan yhdistäen siihen arkea ja eriskummallista fantasiaa. Kaverukset Alepan kassi kädessä ja jeesusteipillä lenkkareita paikkaamassa  jonkilaisessa kaatopaikassa yhdistettynä jylhään luontoon taustalla ei voinut olla saamatta hymyä kasvoilleni. Ei taiteen tarvitse olla kuolemanvakavaa. Elämä on.

Essi Kuokkasen maalaukset vaikuttivat myös minuun, varsinkin niiden erityisen kirkkaat värit. Teosten yksinkertainen symbolismi oli minulle vaikuttavaa. Hänen eläinhahmonsa ovat jotenkin inhimillisiä, vaikka teokset ovatkin hyvin mielikuvituksellisia.

Löytyipä näyttelystä jo edesmenneiden viime vuosisadan taiteilijoiden teoksia, kuten Francis Baconilta. Mielestäni se tuo mukavaa lisävivahdetta, että on vanhaakin huomioitu. Ystäväni kanssa pohdimme, että tämä näyttely olisi tosin nähtävä useampaan kertaan, ennen kuin siitä saisi kaikki irti.