Kirja-arvio: Nalle Österman - Arpisen elämän veriset yskökset

 

En ole pitkään lukenut tai ainakaan arvioinut runoja, mutta nyt jotain sentään tällä kertaa. 

Minusta runojen arvioiminen on aina vaikeaa. Ne ovat aina tekijälleen henkilökohtaisia ja niitä on vaikea luokitella paremmuusjärjestykseen tai mihinkään muuhunkaan järjestykseen. 

Rocktoimittajana tunnetuksi tulleen Nalle Östermanin Arpisen elämän veriset yskökset -runokokoelman nimi ei valehtele. Runot ovat sydänverellä kirjoitettuja. Ne kertovat elämän romuttumisesta ja ihmisten hylkäämisestä, mutta kuitenkin lopussa on toivoa ja jotain uutta alkaa.

Runoissa puhutaan avoimesti taistelusta alkoholia, toivottomuutta, masennusta ja itsetuhoa vastaan. Siksi runoja ei ole helppo lukea, vaikka Österman runot ovat soljuvan mutkattomia kovista aiheista riippumatta. 

Runot ovat puhekielisiä, joka sekin tuo niitä lähemmäksi lukijaa. Vittu-sanaakaan ei ole kaihdettu. 

Erityisesti kuitenkin pidin Östermanin tavasta nostaa elämämme pintakultaisuuden ja muovisuuden teemoja esiin. Kuinka tuntevan ja herkän ihmisen on tässä teeskentelyn maailmassa vaikeaa, ellei mahdotonta selvitä täysjärkisenä tai selvänä. 

Runoissa on myös vahvaa itseruoskintaa omasta kohtalostaan. Välillä se tuntuu olevan jo liikaa.

Jos jotain miinusta hakee, niin tekstin fontti on ainakin kaltaiselleni huononäköiselle pientä. Jos ei nyt aivan tihrustella tarvitse, mutta kaukanakaan se ei ole. Kansi sen sijaan on aivan mainio. En muista kovin montaa kantta pisuaarihuoneesta nähneeni.