keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Onko bikinikeimailu tuotteet käsissä työtä ja entä jos tulee tappavampi virus?

Vielä vähän tilitystä ennen uutta vuotta. Somessa nousi mylläkkä kuin Iltalehden konkaritoimittaja Tommi Parkkonen vertaili kolumnissaan Sara Sieppiä ja kansanedustajia. Sieppi ja muut somevaikuttajat kokivat, että nyt Sieppiä ja sometyötä vähätellään. 

Itse luin tuon kolumnin. Ei se minusta erikoinen ollut ja vielä vähemmän näen siinä loukkaantumisen tarvetta. Nykyään kun ei saa kritisoida edes kaupallista pinnallisuutta, jota Sieppikin edustaa.

Itse olen ihmetellyt jälleen kerran tätä somemaailman ihmeellisyyttä. Osittain työkseni seuraan somea aika tarkasti. Yleensä Sieppi ja muut läpikaupalliset somevaikuttajat poseeraavat vain mainostaen jotain tuotetta. Bikineillä tai ilman. 

Varsinkin Instagram toimii näin, että jos olet nuori ja nätti että myös nainen, niin seuraajia riittää ja yhteistyön tarjoajaa. Jos Instagramista löytää mielenkiintoisia ihmisiä, niin harvoin heillä on paljon seuraajia. Instagramissa riittää, että olet nuori ja nätti että nainen. En nyt oikein heitä uhreinakaan näe ja tuskin nuo kuvausessiot heiltä kokonaista työpäivää edes vievät ja rahaa tulee tiskiin. 

------------

Eilen katsoin muuten I am Legend -elokuvan, siinä tiedemies yrittää pelastaa maailmaa tappavalta virukselta. Hän on ainoa terve hengissä New Yorkissa, muut olivat sinänsä naurettavan oloisiksi zombieksi tehtyjä viruksen uhreja.

Koronan myötä ja elokuvan jälkeen olen ajatellut, että kerran meihin iskee vielä tappavampi virus. On todennäköistä, että ruton kaltainen sairaus vielä iskee. Ja se voi hyvinkin lähteä meidän itsemme takia, kuten korona. 

Nykyisin tiede voi iskeä takaisin, mutta entä jos jokin niin tappava iskee, ettei ole aikaa reagoida. Jos koronarokote, jonka lopullisesta tehosta emme edes vielä tiedä, vei vajaan vuoden kehittää, niin entä jos tuotakaan aikaa ei ole käytettävissä?

tiistai 29. joulukuuta 2020

Oliko vuosi 2020 kärsimyksen vuosi ja voitetaanko kuolema?

 

Tätä vuotta moni sanoo kauheaksi ja hulluksi vuodeksi. Sitähän se on ollutkin koronan osalta. Itse en koe tätä vuotta itselleni sen hullummaksi kuin muitakaan vuosia. Enpä ole koronaa ennenkään halaillut ihmisiä ja elämä on ollut yhtä haastavaa koronaa ennenkin kuin varmasti sen jälkeenkin. 

Tänä vuonna kyllä sairastuin vakavasti, mutta sekin on onneksi nyt lääkkeillä pääosin selätetty. Henki siinä melkein menikin, mutta hyvä lopputulos on tärkein. En valita.

Ensi vuotta en kyllä tuhlaa, kirja on kirjoitettava, vaikka se olisi viimeinen teko. Työelämältä en hirveitä odota, mutta jos hyviä töitä löytyisi, kukapa ei olisi tyytyväinen.

Mutta se minusta. Wikipediaa selatessani törmäsin herraan nimeltä FM 2030, joka oli tiedemies. Kyllä, hän vaihtoi nimensä tuollaiseksi, koska halusi olla maailmankansalainen, eikä kuulua mihinkään "heimoon", jonka oikea nimi paljastaisi. 

Hänen mielestään kuoleman voittaminen oli ihmisen evoluution seuraava vaihe. Sanomattakin on selvää, että hän itse tai hänen päänsä on kryotonisessa syväjäädytyksessä odottamassa tuon kuoleman aiheuttaman ongelman ratkaisua. 

Hän totesi, että jos kuolema on luonnollista, sen pitäisi olla jo voitettu ja että ihminen voisi siten elää ikuisesti. Tuossa toteamassa on mielestäni tiettyä ristiriitaa, kun eivätkö luonnolliset asiat juuri siksi ole luonnollisia, että näin täytyy tapahtua? 

Voi tietysti olla, että jos kuolema todellakin joskus selätetään ihmisen osalta, niin ikuinen elämä on yhtä luonnollista kuin kuolema nyt.

FM 2030 tavoitteli ikuista elämää. Tuota ikuista elämää on ikuisuus jo tavoiteltu. Mietin vaan, että olisiko ikuinen elämäkään välttämättä laadukasta. 

Jos vaikka olisit elänyt tuhat vuotta, tulisiko jossain vaiheessa mieleen, että eikö tämä voisi jo loppua. Monethan tappavat itsensä jo nyt jouduttaakseen maallisen elämänsä loppua. Tulisiko väsymys kaikkeen ja ilo katoaisi elämästä, vaikka ruumiisi säilyisi ikuisesti nuorena ja kivuttomana? Näinhän ehtii tapahtua jo lyhyen ihmiselämän aikana, että ilo ja intohimoa katoaa. 

Lähestyvä loppu mietityttää ja pelottaakin kipujen ja tuskien osalta, mutta eikö ole hyvä, että asioilla on loppu? Minulle riittää, jos minusta jäisi edes jokin henkinen/hengellinen perintö ihmisille, en välttämättä edes haluaisi, että ruumiini olisi ikuinen.

perjantai 25. joulukuuta 2020

Olen hyvä ihminen, koska kerron sen somessa ja muistakaa itkeä julkisesti

Jokainen meistä tietää, että somessa suurin osa ihmisistä haluaa antaa kiillotellun kuvan elämästään ja sen todellisuudesta. Nyt on löytynyt myös uusi ilmiö.

Tuossa eilen juteltiin, että nykyään ihmisillä on somessa vimma kertoa, kuinka hyviä ja sydämellisiä ihmisiä he ovat. Muille on pakko kertoa, jos on auttanut vanhusta suojatien yli tai muuta vastaavaa. Eikö tällainen pitäisi olla itsestäänselvyys, ilman, että siitä tekee numeroa. 

Todellisuus ihmisten auttavaisuudesta ei välttämättä vastaa ihan somekuvaa. Itse olen auttanut ihmisiä sitä enemmän mitä vanhemmaksi olen tullut ja harvoin teen siitä Facebookissa numeroa, vaikka kaikkea muuta typerää sinne kirjoittelenkin. 

Samoin ihmiset haluavat kertoa, kuinka he ovat lahjoittaneet hyväntekeväisyyteen. Aika monta lahjoitusta Hurstille näin tänä vuonna. 

Hursti on sinänsä poikkeus, koska julkisesti ihmiset mielellään kertovat lahjoittavansa tietenkin lapsille ja köyhille lapsiperheille. Sekä yksinhuoltajille. Se antaa sosiaalisesti parhaimman kuvan lahjoittajasta. Eipä esimerkiksi päihdetyöhön kukaan kerro lahjoittavansa yhtään mitään. 

Oma asiansa on sitten kaikki surupäivitykset. Nykyisin jokaisessa tv-ohjelmassakin täytyy olla jokin synkkä kohtalo. jota itkeä. Vain elämää -sarja perustuu itkun tuhertamiselle. Suru on nykyään julkista, sillä jostain syystä silläkin saa hyvän kuvan itsestään.

Itse olen kanssa miettinyt, kun jotkut kertovat heti somessa läheisensä menehtyneen, että onko se ihan järkevää. Eikö sen henkilökohtaisen suremisen täytyisi tulla ensiksi, ellei sitten ole julkisuudenhenkilö, jonka surukaan ei ole yksityistä.

torstai 24. joulukuuta 2020

Jouluna ihminen on ihminen (runo Hurstin jouluruokajonosta rautatientorilla)

Jono kiertää rautatientorin ympäri useampaan kertaan.
Jonossa on tuhansia ja se on kuin mato,
joka etsii maasta paikkaansa.
Täällä etsivät paikkaansa
köyhät ja raskautetut.
Joku möykkää humalassa,
useimmat ovat hiljaa.
Joku sentään yrittää toisia ohittaa,
joulupukkikin paikalla ihmettelee,
presidenttiä ei näy paikalla
kertomassa viisaita sanojaan.
Mietteliäs Aleksis Kivi
katsoo tätä näytelmää
paikalleen jähmettyneenä.
Kansalaiset ovat lahjoittaneet köyhilleen ruokaa.
Eivät jonottajia silmillään jonossa näkisikään.
Jouluna nälkäiset eivät ole harmaita haamuja.
Jouluna ihminen on ihminen.
Silloin sekin ansaitsee leivoksia
ilman Jumalan sanaa. 


keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Väinö Linnan syntymästä 100 vuotta - mitä Linna merkitsee minulle?

Kirjailija Väinö Linnan syntymästä on sata vuotta. Harvassa ovat ne kirjailijat, joiden tuotanto on vaikuttanut ihmisten jokapäiväiseen elämään. Linna on sellainen varsinkin Tuntemattoman sotilaan osalta, josta on tullut osa arkipäivän kulttuuria. 

Linna on niitä harvoja kirjailijoita, jotka ovat myös minuun vaikuttaneet syvästi. Tuntemattoman sotilaan ja Täällä Pohjantähden alla-trilogian luin jo noin 10-vuotiaana. Niiden maailma imaisi täysin mukaansa. Linna on maailmankirjallisuuden klassikko, ei pelkästään Suomen kirjallisuuden. 

Se on kyllä myönnettävä, että Mustaa rakkautta ja Päämäärää en jaksanut lukea loppuun. Niissä Linna ei ollut löytänyt vielä omaa ääntään. Se harmittaa, että Linnan Messias -kirjasta ei ole säilynyt edes vedoksia. 

Linna ei ollut rakkauskirjailija, mutta hänen taitonsa saattaa yhteiskunnan ja historian kuvaaminen eläväksi luettavaksi oli aivan poikkeuksellinen. Henkilöhahmot olivat hänen kynäilemänään tavattoman eläviä ja ne pystyi kuvittelemaan mielessään. 

Linnalle ei tule koskaan käymään niin kuin yhtä suositulle Kalle Päätalolle, joka ei taida olla luettu kirjailija enää 50 vuoden päästä puhumattakaan lukuisista muista kirjailijoista. Linnaa lukevat sivistyneet ja historiasta kiinnostuneet ihmiset tulevaisuudessakin. 

Onko Linna vaikuttanut omiin teksteihini? Nuorena poikana yritin suorastaan imitoida hänen kirjoitustyyliään, mutta eihän siitä mitään tullut. Eikä kenenkään imitoinen ole järkevää ellei sitten halua pastissia tehdä.

tiistai 22. joulukuuta 2020

Yksinkertainen runo rakkaudesta

Minä välitän sinusta.
Minä yritän huolehtia sinusta.
Sinun täytyy muistaa.
Sinun täytyy ymmärtää.
Minä vanhenen.
Voimani eivät ole niin kuin ennen.
Nuoruuden hulluus on antanut periksi.
Intohimo ja palo eksyksissä.
Haluan rauhan.
Haluan rakkautta.
Tulla vahvaksi.
Se on yksinkertaista rakkautta.

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Katsottua: Juice: Sielukas kuvaus rockin valtiomiehen elämästä


Jatketaan Suomen musiikin valtiomiesten parissa. Heistähän tulee nyt jokavuosi useampi elokuva ja onneksi myös naisista. Juice-elokuvan katsoin jo elokuvateatterissa, mutta edellisen illan juhlinta veti olon sen verran väsähtäneeksi, että katsoin elokuvan nyt uudelleen.

Ja ihan hyvä, että katsoin. Teppo Airaksisen ohjaama ja Riku Niemisen tähdittämä elokuva on elokuvallisesti onnistunut, vaikka vetääkin mutkia suoraksi Juice Leskisen elämäntarinassa. Se pohjautuu Antti Heikkisen erinomaiseen Juicen Risainen elämä-kertaan, jota en ollut kyllä tunnistaa pohjaksi elokuvassa.

Pakko sanoa, etten uskonut munamies-Niemisen kykyyn näytellä Leskistä uskottavasti, mutta Nieminen on aivan eri maata kuin moni muu näyttelijä elämäkertaelokuvssa. Sanotaanko, että Juicella on sielukin tässä elokuvassa. Ja onhan Nieminen tätä elokuvaa varten sekä lihottanut ja laihduttanut itseään.

Elokuva on tarina vihanpidosta ystävien kesken ja surkeasta avioliitosta ja Juicen surkeasta aviomiesmäisyydestä ja isyydestä. Juicen vaimo tosin taisi oikeasti lähteä roudarin matkaan, eikä Harri Rinteen, vaikka Rinne ja Juice toistensa morsmaikkuja kokeilivatkin. 

Rinne ja toinen Juicen alkuaikojen kumppani Mikko Alatalo jäävät sinänsä karikatyyrimäisiksi hahmoiksi elokuvassa. Tosin molemmat katosivatkin Juicen elämästä siinä vaiheessa, kun Juicesta tuli Suomirockin ikoni.

Minulle aiemmin tuntematon Iida-Maria Heinonen vetää Juicen vaimon roolin uskottavasti, vaikka rooli pääosin sisältää joko Juicen ihailua tai Juicelle vittuilua. Elokuvassa ei kerrottu muuten mitä Juicen Johanna-tyttärelle myöhemmin kävi. Hän kuoli huumeisiin muutaman vuoden Juicen poismenon jälkeen. 

Elokuva on kuvattu filmille, joka ei taida nykyisin olla enää tavallista. Se tuo kuviin tiettyä pehmeyttä ja myös uskottavaa historiakuvaa 1970-luvulta. 

Käsikirjoitus on onnistunut, sillä dialogi on luontevaa, eikä Juice-kliseisiin sorruta. Juicen ryyppäämisestäkään ei ole tehty itseisarvoa vaan sille annetaan selitys kuoleman jatkuvasta läsnäolosta lapsena, epävarmuudesta ja heikosta itsetunnosta, vaikka kaikki eivät sitä Juicesta uskoisikaan.

tiistai 15. joulukuuta 2020

Virheetön ja erehtymätön Haavisto

Vaikka vihreät ja persut ovat toistensa vastakohtia, niin loppujen lopuksi niiden toiminta ei juurikaan eroa toisistaan. Molemmat uskovat oppeihinsa ja eivät näe totuutta puilta. Tämä nähtiin tässä Pekka Haavisto-jupakassa. 

Hänen ihailijansa kieltäytyvät sitkeästi uskomasta, että Haavisto olisi tehnyt mitään väärää. Tämä siitäkin huolimatta, että perustuslakivaliokunta totesi Haaviston toimineen ei pelkästään väärin vain lainvastaisesti. 

Ja kun yrität somessa heille asiaa selittää, raivo on kovaa. Kovapalkkainen virkamies kiusasi Haavistoa yms. Silmät on suljettu siltä, että Haaviston johtamistavoista on valitettu koko vaalikauden ajan. Haavisto on kannattajilleen eräänlainen erehtymätön jumalhahmo. Vihreä Isä aurinkoinen. 

No. Tuskin Haavisto seuraavissa presidentinvaaleissa enää pärjää, vaikka vihreät hänet sinne asettavatkin ehdokkaaksi.  Politiikassa kaikki unohdetaan, mutta ei Haaviston ylimielinen erehtymätöm asenne.

Edes miesytävä Antonio ei Haavistoa pelasta. Viihdelehden mukaan kun Haavistolla taitaa olla nykyään enemmän vipinää avustajansa kanssa.

Pienemmästäkin on Suomessa lähdetty ministerinvirasta, mutta kun kepulaiset tarttuvat kuin hukkuva ministerinpaikkoihinsa, niin Haavisto pitää paikkansa loppuun asti. Ehkä mukava mies Haavistosta on pilkottanut hieman nyt ihmisille totuuskin. Ei koko homma ole katkerien persujen keksintöä. 

Ihme kyllä haavistolaiset eivät vielä ole syyttäneet Haaviston ajojahdista hänen homouttaan. Naisministeri kun mokaa, niin vedotaan heti, että jahdataan koska nainen. Suurin osa toimittajistakin kun taitaa sitäpaitsi olla jo naisia.

maanantai 14. joulukuuta 2020

Katsottua: Olavi Virta: Olavi Virran tie ryysyistä rikkauksiin ja takaisin

 


Katsoin eilen tv-ensi-iltansa saaneen Olavi Virta-elokuvan. Kuten melkein kaikki Timo Koivusalon ohjaamat elokuvat, niin tämäkin haukuttiin kriitikoiden toimesta. Tiettyjä puutteita siinä on, mutta mielestäni elokuva oli ihan ok katsottava juoneltaan. Ei klassikko, mutta huonompia on nähty. 

Lauri Tilkanen on mielestäni yllättävän hyvä vaikeassa roolissa. On aika vaikea näytellä ikoneita. Tilkanen lihotti rooliaan varten, mutta silti hän ei täysin muistuta Olavi Virtaa, koska tämä vanhetessaan pullistui. Nyt Tilkanen muuttuu hetkessä nuoresta vapisevaksi vanhukseksi. Nuorisoidolin näköä Tilkasessa on kuitenkin. 

Malla Malmivaara näyttelee myös Olavi Virran paljon kärsineen Irene-vaimon roolin uskottavasti. Tässäkin ongelmana taas se, että Irenen roolin hän joutuu vetämään kaikkina ikäkausina. Se ei vaan toimi. 

Virta-elokuvaan Koivusalo on saanut tähtinäyttelijöitä runsaasti. Martti Suosalo näyttelee jo toista kertaa Repe Helismaan roolin. Ehkä paremmin kuin kukaan muu elokuvassa. Elokuvassa vilahtavat myös Hannu-Pekka Björkman Topi Kärkenä ja Jonna Järnefelt Olavi Virran äitinä. 

Elokuvaa on haukuttu kiiltokuvamaisuudesta ja sitä se paikoiteille on. Juomisen tuska jää sivualalle ja juominen jää vähän pelkäksi rellestämiseksi, mitä alkoholismi ei ole enää. Ehkä Tilkanen on vaativaan rooliin liian nuori. Malla Malmivaara taas selviytyy petetyn vaimon roolistaan paremmin. 

Kuvat ovat komeita, eikä 1940- ja 1950-kuvaus näytä halvalta tehdyltä. Itse näen elokuvan enemmän avioliiton murtumisen kuvauksena, enkä Olavi Virran elämäkertaelokuvana, niin kuin kai jotkut olisivat toivoneet. Virran ryysyistä rikkauksiin ja takaisin ryysyihin elämästä kun saisi melkein tv-sarjan.

torstai 10. joulukuuta 2020

Runoja eristyksestä osa 4

Sleeping Beauty
Sinä kuolit saavutettuasi maailman huipun.
Sen saavutettuasi kuolit.
Väsyit matkalla alas.
Et enää noussut ylös.
Kuolit yksin.
Prinssisi etsi turhaan sinua.
Kuolit.
Lähellä sitä, missä Brahmaputra saa alkunsa. 

Huone 358
Täällä asuvat ne,
jotka tulivat tänne kaukaa,
ja ne, jotka eivät täällä kestä.
Toiset tulivat tänne töihin,
ja toisille ei töitä riitä.
Riemu olla yhdessä yksin,
Jumala koettelee enkeleitään.
Kuolleita lapsia pimeyden tiellä.
Ei ole pelastusta, mutta toivoa on.

Kapakkakuiskaaja
Hän kuuntelee juoppoja,
joita muut eivät kuuntele.
Hän kuuntelee rahattomia, kodittomia,
omaan itseensä kadonneita.
Hän on kapakkakuiskaaja.
Rauhoittaa rauhattomat,
rahoittaa rahattomat.
Hänen luonaan elämä asuu,
hänen luonaan juopot katuu.

tiistai 8. joulukuuta 2020

Katsottua: Naked Attraction Suomi: Hiukan jäykkää nakuilua

 


Alastomuuteen ja deittailuun liittyvien tosi-tv-sarjojen uusin jäsen on Naked Attraction Suomi. 

Sarjassa kilpailijat ovat jopa oikeasti alasti, toisin kuin esimerkiksi amerikkalaisissa muka alaston -sarjoissa. Ja pokkaahan tähän alastomaan Napakymppiin osallistuvilla täytyy olla. En itse menisi kuuna päivänä alasti televisioon. Tai no, jos olisi "erittäin hyvin varustettu".

Ideana on, että Herra A/Neiti A valitsee viidestä pikkuhiljaa alastomaksi paljastettavasta treffikumppaniniksi itselleen vaatteet päällä. Myös hän itse joutuu riisumaan itsensä alasti ennen treffikumppanin valintaa.

Jaajon räsypokan alaston kotikutoisuus on kuitenkin tästä sarjasta kaukana, kun kyse on tiukasta formaatista. Sitä lieventää iki-ihana seksuaaliterapeutti Marja Kihlström, joka on aina yhtä luonteva ja luonnollinen.Ja ainoa, joka saa pitää vaatteensa loppuun asti.

Suomalaisittain miesosallistujat ovat kohtuullisen jäykkiä, siis käytökseltään, naiset osaavat flirttailla vartalollaan paremmin. Kaikilla on suhteellisen normaalit kropat, joskaan enemmän lihavia ei ole mukaan huolittu.

Onneksi myöskään paraskroppaisinta ei automaattisesti valittu kahdessa näkemässäni jaksossa treffeille. Korviin tosin särähti, että naiskilpailijat pudottuaan sanoivat, etten olisi halunnutkaan tuota, toisin kuin pudonneet mieskilpailijat olivat korrektimpia.  

Mitään kohahduttavaa sarjassa ei sinänsä ole, jos ei alastomuutta sellaisena pidetä. Kilpailijoista ei sinänsä paljastu mitään muuta kuin alastomuus. En tiedä, onko kilpailijoissa edes kehopositiivisuutta, kun varsinkin miehet tuntuivat kovasti jännittävän.

maanantai 7. joulukuuta 2020

Vääriä diagnooseja, elämää ja odotan jo seuraavaa vuotta

 

Minun onneni nätttäisi kääntyvän siinä missä vuosi vaihtuu. 

Ihmeen kautta löysin Helsingistä vuokra-asunnon Pihlajamäestä ja selvisi, ettei minulla ole keuhkoahtaumaa vaan astma. Lääkkeet alkavat jo purra. Sinänsä mielenkiintoista, miten diagnoosi saattoi olla niin väär aluksi.

Nyt kun saisin vielä romaanini kirjoitettua niin kyllä se tästä. 

Monelle muulle tämä vuosi on ollut vaikea. Eikä vähiten koronan takia. Minun elämääni se ei ole varsinaisesti vaikuttanut, kun muutenkin pääosin olen omissa oloissani. Taloudellisesti toki, mutta kenellepä ei. Kelan luukulla on joutunut moni vierailemaan. 

Odotan jo seuraavaa vuotta. Josko se olisi minun vuoteni.

perjantai 4. joulukuuta 2020

Katsottua: Keihäsmatkat: Suomijunttien kootut matkat toteutettu tyylillä


Nyt kun edesmenneen matkailukeisari Kalevi Keihäsen omaiset ärähtivät Keihäsmatkat-sarjasta, niin ajattelin kirjoittaa Keihäsmatkoista. Jo jonkin aikaa sitten sen katselin Ruudusta. Niin ja, välillä myös muistutin Kalevi Keihästä, kun minulla oli pitkä tukka ja painoa nykyistäkin enemmän. Chinchilla-turkkia ei valitettavasti vaan ollut.

Asiaan. Omaisten mielestä sarja pilkkaa värikkään Keihäsen muistoa ja ei pidä paikkaansa. No. Sarjahan on fiktiota eikä suoraan edes perustu Keihäsen elämään. Minun mielestäni se on sopivalla tavalla kieli poskessa tehty ja on oikeasti hauska ivaamatta kohteitaan.

Janne Katajan näyttelemä Keihäsen hahmo on mielestäni myös tehty hyvinkin sympaattiseksi ja Kataja näyttelee roolinsa uskottavasti, eikä tee Keihästä täydeksi pelleksi. Sarja vilisee tähtinäyttelijöitä ja varsinkin Hannele Lauri, opas-Sirkkana on suorastaan erinomainen. 

Sarjaan on kirjoitettu mukaan muitakin 70-luvun legendaarisia suomihahmoja, kuten lehtikeisari Urpo Lahtinen ja Junnu Vainio, jota näyttelee hänen poikansa Ile Vainio kuin renesanssiruhtinas. Irwinkin tietty on mukana. 

Kataja jopa lihotti rooliaan varten ja täytyyhän Keihäsellä mahaa olla. Tosin turkki ei ole oikeaa chinchillaa sarjassa. Muuten 70-luvun henki on saatu suhtkoht uskottavaksi lentokoneessa palavine tupakkeineen asti. Sarja on itse asiassa kuvattu Turkissa eikä Espanjassa, mutta eroa ei huomaa millään tavalla.

Nyt kun ajattelee, niin onhan ne Keihäsmatkojen ajat hurjaa aikaa olleet. Sellaisenaan yhtä villi sikailu ei enää palaa (onneksi), eivätkä myöskään Keihäsen kaltaiset hahmot liike-elämässä. Vai tulisiko teille mieleen, että nykypäivän toimitusjohtaja tepastelisi jossain iso maha pystyssä chinchilla-turkissa pienessä kipakkamaistissa? 

Kun tutkin Hymy-lehden vanhoja arkistoja, niin paljon lehti kirjoitti Kalevi Keihäsestä. Sen parempaa mainosta Keihänen ei voinut saada. Viimeisimmät jutut konkurssin jälkeen olivat sävyltään jo surumielisempiä. Rikkaana miehenä Keihänen ei kuollut, mutta vei suomijuntin ensimmäistä kertaa ulkomaille.

torstai 3. joulukuuta 2020

Katsottua: Jäätävä Polte: Aika ei ole pelastanut kökköä kylmän sodan elokuvaa


Renny Harlinin esikoispitkäelokuva Jäätävä polte on saanut runsaasti mainetta, eikä sen takia, että se olisi hyvä elokuva. Se on parhaimmillaankin keskinkertainen ja monin paikoin huono. Itse näin sen nyt vasta ensimmäistä kertaa televisiosta.

No mainetta on tullut sen takia, että suomettumisen ruuhkavuosina elokuva meinattiin kieltää kokonaan Neuvostoliiton pelossa. Syynä sen aihe, jossa amerikkalaispojat joutuvat Neuvostoliiton vankileirihelvettiin ja sotilaiden takaa-ajamaksi saatuaan Suomen lomallaan humalapäissään päähänsä käväistä itänaapurin puolella. 

Itse elokuva on kökkö heti käsikirjoituksesta lähtien, joka on suorastaan lapsellinen. Käsikirjoitus olikin hutaistu kasaan muutamassa viikossa. Aikanaan Suomen kallein elokuva näyttää silti halvalla tehdyltä. 

Renny on saanut elokuvaan amerikkalaisen elokuvan otetta, mutta jotta se näyttäisi uskottavalta, olisi rahaa pitänyt olla käytettävissä enemmän actionkohtauksiin. Onneksi Renny saikin tähän myöhemmin mahdollisuuden valloitettuaan Amerikan, mikä varmaan tämänkin elokuvan tarkoituksena jo oli. 

Mitään Venäjän tuntua en löytänyt elokuvasta. Supisuomalaisen näköiset talot ja ladot räjähtelevät sen minkä ehtivät. Venäjän aksentti on venäläisiä näyttelevillä suomalaisilla yhtä kökköjä kuin itse Hollywoodissa. 

Sarjan pääkolmikko tekee sen minkä pystyy. Kukaan heistä ei ole Hollywoodin ykkössarjaa. Päätähti Mike Norris lienee tunnetuin siitä, että on Chuck Norrisin poika. Naishahmot ovat kliseisistä kliseisempiä ja värittömiä. Sari Havas muuten on yhdessä kohtauksessa nuorena tyttönä venäläisupseerin sylissä istuskelemassa.

Parhaimmillaan elokuva on kohtauksissa vankileirillä. Kohtaukset ovat osittain visuaalisesti näyttäviä ja kohtauksiin saadaan jopa syvyyttä hiukan. Ihmisshakki kuolema panoksena on sinänsä oivaltava idea. 

Elokuva haukuttiin aikanaan vuonna 1986 pystyyn ja ei sitä ole aika parantanut. Se on niin vahvasti kylmän sodan lapsi, että ehkä ajankuvana sen pystyy katsomaan.

maanantai 30. marraskuuta 2020

Runo Diego Maradonan kuolemasta

Synnyit köyhänä.
Taisit myös kuolla köyhänä.
Jumala antoi sinulle lahjan.
Osasit pelata palloa.
Olit miljoonien sankari,
sinulle perustettiin kirkko,
naiset palvoivat sinua,
ja miehet kadehtivat,
kun olit nuori ja jumala.
Sitten olit miljoonien sylkykuppi.
Lihava, narkomaani, arvaamaton.
Sellaista urheilijan elämä on elävänä jumalana.
Ei kukaan odottanut sinun elävän vanhaksi.
Sitä viina ja huumeet saavat aikaan.
Niillä turrutit sydäntäsi ja sieluasi.
Unohdettuna et kuollut, mutta
patsaista sinulle emme tiedä.

keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Elämäni tapahtumat (runo)

Elämäni tapahtumat.
Äkkiä palaavat silmiini.
Yksi toisensa jälkeen.
Mikä tarkoitus niillä oli?
Miksi nämä muistot jäivät?
Toiset menivät palaamatta takaisin.
Ne olen kadottanut iäksi.
Ikäänkuin elämällä, ei olisi ollut silloin merkitystä.

maanantai 23. marraskuuta 2020

Vihaa puhkuvat ihmiset

Tästä olen joskus aiemminkin kirjoittanut, mutta kun mikään ei ole muuttunut. Niin antaa mennä. Itse olen huomannut, että ihmiset puhkuvat nykyisin negatiivisuutta ja suoranaista vihaa. Somen myötä tämä ventovieraiden sättiminen ja haukkuminen on vain saanut uutta virtaa. 

Toimittajan työssä kohtaa ajoittain hyvinkin aggressiivisia ihmisiä. Kieli saattaa olla jotain aivan käsittämätöntä, sinut voidaan haukkua aivan maanrakoon jostain aivan naurettavasta syystä. Työelämässä on jotenkin sellainen kulttuuri, että toiselle ihmiselle voi puhua miten törkeästi tahansa. 

Tällaiseen tilanteeseen törmäsin noin viikko sitten. Olin aivan suu auki, miten joku voi puhua noin törkeästi, vaikka emme ole koskaan edes tavanneet. En jää näitä miettimään koko loppuelämäksi, mutta herkkänä ihmisenä tuollainen käytös haavoittaa minua. 

Ja kyse on harvemmin edes lukijoista, jotka haukkuisivat. Enemmän kollegoista tai asiakkaista, jotka luulevat, että asiakkaana saa käyttäytyä ihan miten haluaa. Tämä sama kulttuuri koskee valitettavasti myös kaikkia muitakin aloja työelämässä. Itse olen monesti seurannut, miten törkeästi ihmiset kohtelevat asiakaspalvelussa olevia ihmisiä. 

Nykyisin ei tarvitse edes provosoida, että saa paskaa niskaansa. Hullua kyllä jos kyseenalaistat keinopositiivisuutta ja teennäisyyttä saat itse negatiivisen ja kiukkuisen maineen. 

Ja ne ihmiset, jotka luontaisesti haastavat ja ajattelevat eri tavalla ja eivät alistu kaikkeen kohteluun ovat kaikkein tiukimmilla. Jos vain nielet ja nielet paskaa, saat toki olla rauhassa. Ei silloinkaan aina. 

Ja mikä omituisinta, kritiikki koetaan samaksi asiaksi kuin haukkuminen ja kritiikin kohteen henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tarttuminen. Minulla on oikeus kritiikkiin, vaikka krittiikki olisi jo vihaa ja halveksuntaa, ajatellaan. 

Monet julkkikset ovat törkeän kohtelun kohteena, kun ihmiset luulevat automaattisesti, että jos ihminen on julkisuudessa, niin häntä saa haukkua ja kohdella miten tahansa. On myös paljon ihmisiä, jotka eivät ole koskaan edes julkisuuteen halunneet, vaan ovat julkisuudessa jonkun aseman yms. sellaisen syyn takia.

lauantai 21. marraskuuta 2020

Uusi Eeden (runo)

Me kaikki haluamme uuteen Eedeniin.
Ei häpeää elämästä, ei häpeää virheistä.
Kaikki korjattuna.
Kaikki anteeksiannettuna.
Paratiisi täydellisenä.
Kävelemme siellä yhdessä.
Käsi kädessä.
Hengitämme yhdessä
uutta Pyhää maata,
jota ei ole ehditty
tahrata ja tuhota.
Maa, josta voimme
olla ylpeitä
jälkeen syntiinlankeemuksen.

tiistai 17. marraskuuta 2020

Katsottua: Maa jota ei ole: Runollinen näkemys Edith Södergranin kohtalosta

Edith Södergran on ollut yksi suosikkirunoilijoistani. Tuo runouden suuri yksinäinen, joka kirjoitti nyt jo menetetyssä Karjalassa köyhyydessä ja keuhkotautisena. 

Nykyisin itsekin keuhkosairaudesta kärsivänä ja sen vuoksi paljon omissa oloissa olevana olen päässyt Edithin kohtaloon entistä paremmin sisälle.

Edithin köyhyys ei ollut mikään ihme, sillä Edithille ei maksettu edes kirjailijanpalkkioita. Hyvä, ettei joutunut itse maksamaan kirjastaan, kuten kohta nykyään on. Naiskirjailijoiden arvostus Edithin aikoina tietenkin oli mitä oli.

Sittemmin tuo kuva on hänestä muuttunut, mutta runot ovat tänä päivänäkin upeita, toisin kuin useimmat Södergranin aikalaisten kirjoittamat 1910-luvulla, jotka vaikuttavat auttamattoman vanhanaikaisilta. 

Edithin kuvan on luonut pitkälti hänen hyvä ystävänsä Hagar Olsson, joka myös toimitti Edithin runoja. Heidän suhteensa vaikutti elokuvan perusteella lähes rakkaussuhteelta.Kirjoitin Edithistä näin yli seitsemän vuotta sitten, joten ei enempää hänen elämäntarinastaan, vaan Edith-elokuvasta Maa jota ei ole

Se on 1970-luvulla tehty piiruntarkka kuvaus Edithin elämästä. Paikoittain se kärsii 1970-luvun helmasynnistä eli laahaavuudesta. Tämä tv-elokuva onkin pidempi kuin moni teatterielokuva, 2,5 tuntia. 

Södergranin roolin näyttelevä Pirkko Nurmi on jopa esikuvansa näköinen. Hän näyttelee roolin herkästi ja taitavasti. Ei vetäen yli tai ali. Nurmea ei ole juuri näkynyt elokuvissa vuosikymmeniin, joten kasvot eivät ole kuluneet elokuvan kannalta.

Muut näyttelijät elokuvassa jäävät pahasti Nurmen varjoon, tosin kapeastihan heille oli annettu eväitä. Elokuvaan on saatu runollinen ja kaihoisa tunnelma. Näitä ominaisuuksia tavoitetaan harvemmin nykyisin. 

Onneksi elokuva on ymmärretty tehdä Södergranin äidinkielellä ruotsiksi. Suomenkielisenä elokuva olisi pahasti vesittynyt. Jossain kohdin liian runollinen replikointi tökki, mutta se oli kaikkien runoilija/kirjailijaelokuvien ongelma ennen. Ei Edithkään ehkä koko ajan puhunut jälkipolville kohtalokkaina säilyvinä sanoilla, vaan oli nainen pelkoineen ja haluineen.

sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Runoja vuoden harmaimmalta päivältä

Vanha nainen
Vanha nainen puistonpenkillä.
On vuosi 1973.
On kylmä syksy, mutta se ei naista haittaa.
Hän on yksin. On ollut jo kauan.
Nyt hän seuraa ohikulkevia ihmisiä.
Joskus hän oli se, jota seurattiin.
Hän on tyytyväinen yksinäisyytensä.
On aina muistot, jotka ovat tuoreita.
Oli kuolemaa, rakkautta, niin ja muutakin,
sinä päivänä, jolloin kaupunki oli hänen.

Enkelin hiukset
Onneksi annoit minulle ylimääräisen peiton.
Täällä missä olen,
on kylmä öisin.
Enkelin hiuksiasi en voi hyväillä.
Siihen minun täytyy tyytyä.
Tiedän, että olet siellä,
minne pakenit vaikenevaa elämääsi.
Ehkä palaat.
Näin olet aina tehnyt.
Ja palasit.
Enkelin hiuksesi olivat ajettu.

Surevat kuningattaret
Surevat kuningattaret
kuninkaan haudan äärellä.
Äiti, vaimo ja tytär.
Kaikki katsovat mustissaan
etenevää hautajaissaattoa.
Kuningas oli vaitelias mies.
Erilainen kuin huikenteleva veljensä,
josta ei koskaan tullut kuningasta.
Kuninkaasta tuli kuningas tahtomattaan.
Hänellä olisi riittänyt olla prinssi.
Vastuu tappoi hänet,
ja pois karannut vastuuton veli.
Jäljellä ovat vain kuningattaret,
jotka itkevät kuningastaan vain salaa.

Verisade
Marie O´Day oli tanssija
Jumalan kaupungissa,
jossa jumalattomat elivät.
Kukaan ei kaivannut häntä,
kun Marie eräänä päivänä katosi.
Hänen miehensä tappoi Marien.
Melkein katkoi kaulan.
Mustasukkaisuuksissaan.
Verisateen jälkeen
upotti hänet suolaiseen järveen,
jossa edes ruumiit eivät maadu.
Marie ajautui rantaan.
Hänen ruumiinsa löydettiin.
Sen löysi kummajaissirkus.
Marie kiersi sirkuksessa.
Itse hän ei siitä tiennyt.
Yhä Marie odottaa hautajaisiaan.
Kolikolla sai nähdä Marien.
Näyttelyesineenä.
Senkin Marie kesti
kohtaloaan ansaitsematta.

torstai 12. marraskuuta 2020

Satunnaisia ajatelmia

Twitter on kyllä mielenkiintoinen paikka. Se on melkein pelkkää riitelyä, toisten haukkumista, vähättelyä, maalittamista ja kaikkea muuta mahdollista epämiellyttävää. Silti siellä tulee käytyä. 

Yksi hämmästyttävä riitelyn aihe siellä oli se, kun joku rohkeni sanoa, ettei miehellä ole kuukautisia. Jotkut kokivat tämän hyökkäykseksi transihmisiä vastaan. Okei.

No. Kyllä ne vähissä taitavat olla ne miehet, joilla on kuukautiset. Ellei sitten puhuta henkisistä kuukautisista. Minulla on sitten kuukautiset joka päivä. Todistaa tämäkin riita sen, että riidan, kiukun ja haukkumisen rajat ovat rajattomat. 

Vähän aikaa sitten uutisoitiin myös helsinkiläisten tavasta lausua s-kirjain, joka kuulemma ei suhise riittävästi. Itse en ole moista pistänyt merkille. Ehkä  se sitten on erilainen eri puolella maata. Tietynlaista Helsinki-vihaa kyllä löytyy. Joskus jotkut väittävät maakunnissa, että helsinkiläiset ovat ylpeitä tai olevinaan. Jaa. 

No en tiedä. En ole kuullut kenestäkään helsinkiläisestä joka hehkuttaisi kotikaupunkiaan maaseudulla. Ja puolet helsinkiläisestä on kohta varmaan syntynyt jossain muualla kuin Helsingissä. Itsekin asun Helsingissä, mutta olen Vantaalta kotoisin. Omituista kyllä, silloin minua pidettiin helsinkiläisenä maaseudulla, vaikka oikeasti asuin Vantaalla. 

Taas huomattiin muuten, että Helsingissä on nuorisojengejä. Ilmeisesti poliitikot eivät kovin usein ole käyneet Helsingin rautatieasemalla tai metroasemilla Itä-Helsingissä. Mutta mitäpä ongelmalle tekisi. Kai jotain olisi tapahtunut, jos lastensuojelu tai poliisi olisivat jotain mahtaneet näille maahanmuuttajajengeille. Eivätkö sitten rasismisyytösten pelossa uskalla puuttua ja lainsäädännönkin perusteella ovat alaikäisten kanssa hampaattomia. 

Mutta kyllä näitä muita nuoria terrorisoivia nuorisojengejä on ollut ennenkin. Omasta nuoruudestani muistan Vantaan Korsosta. Silloin olivat vielä 90-luvun alussa kotimaista tekoa. Joillekin kuuluu nuoruuteen terrorisoidia toisia heikoimpia nuoria. Kai se jonkunlaista turhautumisen purkamista on. Eivätkä nämä kaikki ole mistään kurjista oloista, kuten aina halutaan väittää.

maanantai 9. marraskuuta 2020

Riittäisikö sinulle 5 miljoonan euron omaisuus?

Vasemmistonuoret ehdottivat 5 miljoonan euron omaisuuskattoa. Nuoret tietysti jaksavat ajatella idealistisesti. Minä en. Ihmisluonto ei ole vain sellainen, sitten kun se rikastumisen makuun pääsee, että se lopettaisi. Ja kai se ihmisen perusluonne on ahne. Kun pääset rahan ja vallan makuun, et osaa lopettaa.

Minulle riittäisi kyllä vallan hyvin 5 miljoonan euron omaisuus. Itse asiassa jo sellainenkin omaisuus, millä edes tulisi toimeen. En tarvitse ferrareita enkä mitään muutakaan ökyä. Ostaisin kai rikkaanankin roiskeläppäpitsoja.

Yhteiskunnissa syntyy aina taloudellinen ja poliittinen eliitti. Näin kävi jopa kommunistista ideologiaa tunnustavissa valtioissa, joissa nyt ainakin kaikkien olisi pitänyt olla samalla viivalla. Kiinahan on kapitalisempi maa kuin mikään muu, vaikka sen pitäisi olla kommunistinen maa. 

Kaikki rikkaat eivät hekään ole läpeensä ahneita. Moni käyttää omaisuuttaan jopa hyväntekeväisyyteen ja tukee taidetta ja tieteitä. Enää edes ei kannata olla läpeensä ahne kapitalisti. Sellainen vähentää jo niitä tuloja sitten, jos maine menee. Ainakin Suomessa. Usa ja Kiina ja  pelkkää voittoa ja ahneutta arvostavat maat ovat asia erikseen. 

Siksi monet todella rikkaat halusivat nyt salata verotietonsa, ettei Suomessa kannata ökyillä.. Suomessa yletön varallisuus ei ole koskaan ollut ihailtua. Ei se ole kateutta vaan katkeruutta mitä toimeentulon kanssa kamppailevat ihmiset tuntevat. Suomessahan itse omaisuutensa luonut miljonääri on poikkeus. Usein raha ja asema on perittyä. 

Suurin ongelma kai on se Suomessa, etteivät ne kaikkein varakkaimmat edes maksa veroja Suomeen kunnolla. On niitä kaiken maailman pöytälaatikkofirmoja Cayman-saarilla yms. 

Vasemmistonuoret ajattelisivat varallisuuskaton poistavan ilmastonmuutosta ja ympäristöongelmia. En oikein jaksa uskoa. Suurimmat ympäristöongelmat tulevat olemaan kehitysmaissa, jotka vasta pikkuhiljaa ovat pääsemässä rahan makuun.

torstai 5. marraskuuta 2020

Miksi Donald Trumpia saa lyödä kuin vierasta sikaa?

Usan presidentinvaalit ovat päättymässä kaaokseen, kuten odotettavissa oli. Voittajasta ei ole tietoa. Se saattaa selvitä vasta oikeusprosessin kautta. Ei tosin olisi ensimmäinen kerta Usassa. Maan vaalijärjestelmä kun on nykyajan nopean tiedon aikakautena jäänyt viime vuosisadoille.

Sanna Ukkola kirjoitti kolumnissaan hyvin Trumpin saamasta kohtelusta mediassa. Itse olen neljä vuotta miettinyt aivan samaa. Ei tule ketään demokraattisesti valittua presidenttiä mieleen, jota olisi lähes koulukiusaajien innolla pilkattu. 

No. Eihän Trump suustaan itsekään enkeli ole, se on totta. Tosin Trumpia itse pilkkaavat luulevat itse olevansa pilkkaamisen ja kiusaamisen yläpuolella. Näin ei ole. Trumpiin kohdistettu viha ja raivo on osaltaan taas mahdollistanut hänen menestyksensä. 

Trump on populisti, vaikka ei köyhyydestä mitään tiedäkään. Mutta hän kosiskelee köyhien ja unohdettujen ääniä. Nämä kokevat sitten hyökkäykset Trumpia vastaan hyökkäykseksi itseään vastaan. 

Eliitin, jota toimittajatkin nykyään edustavat näkevät köyhät massana, jota heidän tulisi paimentaa ajattelemaan oikein. Eihän se nyt käy, että äänestävät Trumpin kaltaista öykkäriä.

Vähän on tuntunut, että Trumpia on saanut lyödä kuin vierasta sikaa, siinä missä muita poliitikoita säälitäänkin joskus. Mistä se Trump  viha oikein syntyi? Häntä vihattiin, ennen kuin hänestä tuli presidentti. Oikein mitään hänen tekemisiään ei ole arvioitu objektiivisesti missään vaiheessa.

Trumpin persoona on hyvin erikoinen ja hän itsekin käyttää kovaa kieltä. Tosin jos päällesi käydään, niin yleensä reaktio on vastata takaisin kaikella voimalla. Politiikassa ei ole totuttu siihen vaan politiikassa on pitänyt ottaa iskut vastaan mukisematta. Bisnesmaailmassa uransa tehnyt Trump on myös oppinut erilaisen koodin kuin politiikassa on. 

Se minua on yllättänyt kanssa, minkälaisia tunnereaktioita Usan presidentinvaalit herättävät Suomessa. Jos uskallat sanoa jotain positiivista Trumpista saat ihmiset kimppuusi. Toimii tietenkin myös toisinpäin.

tiistai 3. marraskuuta 2020

Parempi hiipua kuin palaa loppuun

Neil Young kirjoitti joskus laulussaan, että on parempi palaa loppuun haihtua pois. Sitä neuvoa ovat nuoret ja kohtuuttomat sitten noudattaneet. 

Itsestäni tuntuu kun ikää tulee, että haihtuminenkin on hyvä vaihtoehto, jos se sujuu kivuttomasti. Liekillä palaminen se vasta sattuukin. Lopputulos on sama kuin hiipuessakin.

Välillä tulee sellaisia hetkiä, että tajuan, että hyvässäkin tapauksessa elämäni on jo puolivälissä. Ei se lähtö sitten kuitenkaan ole hyvä asia. Kun ei ole kuin tämä yksi elämä tämän hetken tiedon mukaan. 

Hiipuminen ei liity pelkästään kuolemaan. Tuntuu, että elämä hiipuu muutenkin vuosi vuodelta. Ei ole enää suuria tunteita. Tai jos on, kellahtavat negatiiviseen. 

Kävin psykiatrisella sairaanhoitajallakin juttelemassa. En kyllä keksi mikä ongelmani on. Tiedän kyllä taloudelliset ongelmat. En ole onnellinen köyhä. Mielummin olisin rikas ja onneton. 

Nyt kaikki on tasaista harmaata eikä edes eri sävyillä. En ole edes testin mukaan masentunut. Pikemmin pettynyt itseeni ja muihin. 

Suunnitelmia on, mutta en saa niitä käyntiin. On tullut niin monta kertaa köniin. Ehkä jonain kauniina päivänä.

tiistai 27. lokakuuta 2020

Ei se digimaailma sittenkään ole onni ja autuus

Usko digitaaliseen yhteiskunnan kaikkivoipaisuuteen rapisi kerralla tämän Vastaamo-kohun myötä. En tiedä, tuliko todella monelle yllätyksenä, että lähes kaikkiin tietojärjestelmiin voi murtautua. Varsinkin leväperäisesti hoidettuihin, kuten Vastaamon näyttää olleen. 

Viimeisten tietojen mukaan psykoterapiapalveluja on johdettu varsin bisneshenkisesti. Raha edellä. Ja hyvän bisneksen olivatkin keksineet. Jokainen kun tietää, millä tolalla mielenterveyspalvelut Suomessa ovat. Jonkinlainen lottovoitto on jo saada hoitoa. Siihen kun iskee, niin asiakkaita riitti varmasti kun Kela-korvauksetkin pyörivät. 

Sitä vain ihmettelen, mitä nämä murtautujat tekevät ihmisten terapiaistuntojen tiedoilla. Yksikään media ei niistä maksa. Ja jos julkaiset tiedot netissä muuten vain, et tienaa niillä mitään. Pikavippejäkään eivät voi ottaa, jos terapiassa käynyt on persaukinen, kun luottoa ei enää heru. 

Päinvastoin yhteisö inhoaa murtautujaa entistä enemmän. Ellei joku hölmö nyt sitten mene maksamaan kiristäjille suoraan. Itselleni tuli mieleen, olisiko tämä ollut joku tilaustyö. Joku joka on vittuuntunut syystä tai toisesta Vastaamolle. Kaikkihan nämä tietomurrot ovat yleensä jotain kostoja tai sitten työntekijät itse urkkivat kollegoidensa tai tuttaviensa tietoja. 

Ehkä ihmiset nyt ymmärtävät Vastaamon jälkeen, ettei digitaalinen yhteiskunta ole vain onni ja autuus. Mikään tieto ei ollut tosin edes paperilla turvassa. Nehän ovat lojuneet joskus virastojen roskiksissa silloin ennen digimaailmaakin. Sairaalatkin lähettävät epikriisejä postitse, niin kuin Kelakin päätöksiä. Ja Posti tunnetusti hävittää postia.

Ja sen tämä kohu osoitti, että mielenterveysasioihin suhtaudutaan edelleen häpeän sekaisin tuntein. Ei kukaan olisi paniikissa, jos hänen jalkaleikkauksen tiedot levisivät. Monet kertovat jo valmiiksi avoimesti somessa sairauksistaan ja ongelmistaan. Niin olen kai itsekin tehnyt.

perjantai 23. lokakuuta 2020

Seksikkäitä poliitikkokuvia ja maskiurputusta

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Innostuin Sanna Marinin kuvasta ja kuvailin itseäni.

Henkilön Esa Pesonen (@esapesonen) jakama julkaisu

Sanna Marinin hengessä kuvasin itseni. En löytänyt seksikästä pikkutakkia, niin kylpytakki sai käydä. Vakavasti puhuen, vähällä Suomessa saa kohun aikaiseksi. Marinin kuvassa seksiä ei ollut nimeksikään, vaikka näyttävä nainen on. 

Poliitikon pitäisi Suomessa olla perustylsä. Toisin kun väitettiin, siinä ei ole edes sukupuolella merkitystä. Muistelkaa minkälaista paskaa Stubb sai niskaansa, kun oli vähän erilainen elämäniloinen pääministeri. 

Marin on taitava julkisuudenkäyttäjä tai hänen avustajansa ovat. Ei hän harkitsematta tehnyt pikkutakkikuvaansa. Sen sijaan Jutta Urpilainen saattoi sen tehdä aikoinaan verkkosukissaan ja sai kritiikkiä enemmän kuin Marin. 

Ja sitten jokainen kynnelle kykenevä julkkisnainen ottaa vielä Marinin hengessä kuvan, kun koko kuvassa ei ollut millään tavalla naisten seksikkään pukeutumisen kritisoimisesta. Suomi on vain konservatiivinen maa kun kyse on poliitikoista. Väriä ei saisi olla muuta kuin persuilla. 

Tämä kasvomaskijuttu jaksaa minua hämmentää. Ei ole mitään tutkimustuloksia, että se estäisi saamasta koronaa tai edes levittämästä sitä. Maskin käytöstä on tehty jonkunlainen hyveellisen ja vastuuntuntoisen kansalaisen merkki. Ilman siis, että siitä on yksiselitteistä hyötyä. 

Niin hulluksi tämä voi vielä mennä, että tätä kuonokoppaa on pakko pitää. Maskin pitämisestä on tullut jonkinlainen uskonto tai ideologia. Vailla mitään todellisuuspohjaa. Uskottiinhan rutonkin aikana rukoilun tai itseruoskinnankin estävän ruton saamisen. Ihminen on olento, joka laumana uskoo mihin tahansa.

tiistai 20. lokakuuta 2020

Kannattaako radikaali rehellisyys?

 Joskus ennen opetettiin lapsena, että rehellinen täytyy olla ja että rehellisyys maan perii. Ajat lienevät muuttuneet, kun katselin Efter Niosta haastattelua, jossa nainen kertoi uudesta liikkeestä. Tämä radikaali rehellisyys -liiketarkoittaa sitä, että olet rehellinen itsellesi ja sanot, mitä aidosti ajattelet. 

No. Vanha sanonta on myös, ettei totuuden puhujalle ole ystäviä. Jos sanoisit, että ystäväsi vauva on oikeasti helvetin ruma, niin ystäväsi alkaisivat olla kohta vähissä. Ja jos mielipiteesi poikkeavat yleisesti hyväksytystä, ystäväsi ovat yhtä vähissä. 

Täysin rehellistä ihmistä tuskin taitaa olla. Jokainen on valehdellut joskus. Jotkut tekevät sitä koko ajan, jotkut silloin tällöin. Itsekin olen valkoisia valheita luritellut. En ole mikään enkeli. Yleensä olen puhunut niin totta kuin osaan, vai miten entinen pääministeri sanoi? 

Rehellisyyteni on kääntynyt niin sanotusti minua vastaakin, kun en osaa niin sanotusti teeskennellä lainkaan. Tai sen näkee minusta, jos näin yritän tehdä. Kyllä teennäinen ihminen aina pärjää elämässä kuin rehellinen. Siksi en suosittele radikaalista rehellisyyttä. Radikaali teeskentely toimii paremmin, jatkuva valehtelu ei taas sekään. 


torstai 15. lokakuuta 2020

Poste Restante (runo)

Mennyt olen.
Asun missä asun.
Vähäinen postini
odottaa Sturenkadulla.
On vielä jotakin,
jota en ole maksanut.

maanantai 12. lokakuuta 2020

Olemmeko jumalolentojen leikkikaluja?

Jostain luin, että jotkut tiedemiehetkin ajattelevat maailman olevan jonkin korkeamman voiman luomus ja leikkikalu, jossa tämä korkeampi voima heiluttelee meitä kuin nukketeatterissa. 

Jotain elämämme järjettömyydestä tuo kyllä selittäisikin. 

Ihmettelen, mitä tämä korkeampi voima sitten tästä leikistä saa. Suurimman osan ihmisistä elämä on tylsää ja mielenkiinnotonta, toisilla taas kärsimystä. Joillekin onnellisille korkeampi voima on sitten antanut varakkaan ja mielenkiintoisen elämän. Johon siihenkin liittyy monesti kärsimystä. Tietysti teatterissakin tragedia toimii parhaiten.

Mutta onhan tämä surullista, jos koko elämämme on tosi-rv-viihdettä joillekin jumalolennoille tai meitä älykkäämmälle lajille avaruudessa. Lohduttavaa tietenkin on, että pääsemme tästä leikistä pois kuoltuamme. Vai pääsemmekö? Vai jatkuuko leikki sitten jossain muualla? Sama päivästä toiseen herääminen toisena olentona?

Kiehtovaa ja samalla tavattoman turhaa on miettiä tätä ihmiselämän tarkoitusta. Edes viisainkaan tiedemies tai pappi ei ole keksinyt siihen tyhjentävää vastausta.

perjantai 9. lokakuuta 2020

Tätä se on yhteisrintama koronan aikana

Koronauutisten lomassa meni hiukan huomaamatta ohi uutinen, että Metsäteollisuus päätti olla enää neuvottelematta yleissitovaa työehtosopimusta. Voi olettaa, että muutkin työnantajajärjestöt seuraavat perässä. 

Tämä kaikki korona-aikana, jolloin silloin alussa puhuttiin, että samassa veneessä ollaan. Taitaa käydä niin, että koronaa käytetään hyväksi irtisanomisissa. Ainakaan poikkeusaika ei tunnu mitenkään estävän sitä, että ihmisiä lähetetään kilometritehtaalle ja köyhyyteen. 

Ravintolat sen sijaan pitäisivät mielellään oviaan auki, mutta eivät saa. Ilmeisesti korona levinnyt pahiten yökerhoissa. Itse en edes tiedä, millaista yökerhoissa on, kun en ole käynyt niissä vuosiin. On sääli, ettei pubeja ja ruokaravintoloita pystytä erottamaan tässä lainsäädännössä yökerhoista. 

Mutta eipä nykyään Suomessa mitään yhteisrintamaa ole muutenkaan. Eilen katselin tätä eduskunnan kyselytuntia. Kaikki puolueet sättivät ja haukkuvat toisiaan. Ei oikein mitään yhteistä ideaa mistään. Jopa homosalakerhoja kristilliset etsivät eduskunnasta. Alkaa touhu olla kuin Usassa, missä kaikki politiikka perustuu sen toisen puolueen kampittamiseen. Ei ihme, jos  ei asiat edisty.

Istunnossa kinataan maskeista, niistä tosin kansakin kinaa ja vahtaa toistensa maskin pitoa. Itse en edes niitä pysty pitämään, koska en pysty hengittämään niissä. Sinänsä kyllä pyrin pysymään ihmisistä erossa, sillä riskiryhmäläisenä en halua koronaa tai edes influenssaa. Muuten on edessä sairaalakeikka. 

Muuten kunto on nyt parempi, vaikka yskäkohtaukset iskevätkin välillä ja rajoittavat siten elämää. Töitäkin olen pystynyt jo tekemään. Väliaikaisen kämpänkin sain, joten kai tämä tästä taas. Vielä kun kunnon saisi hieman paremmaksi.

tiistai 6. lokakuuta 2020

Julkaisemattomia runoja

Tehtävä Kontulassa

Minut lähetettiin Kontulaan. Toimittajaa käskettiin kysymään köyhyydestä.
Kontulassa kun niitä köyhiä täytyy olla.
Vai oliko presidentinvaalit?
Moni asia on unohtunut.
Haluttiin mielipiteiltä kansalta.
Kansa tietää aina.
Nyt ei kertonut tietämäänsä.
Siis Kontulaan.
Tehtävä osoittautui vaikeaksi.
Kukaan ei halunnut puhua.
Eräät käskivät painumaan vittuun.
Sellainen oli iltapäivä Kontulassa. 

Tyttö asemalaiturilla

tyttö pettyi elämään
tyttö pettyi rakkauteen
tyttö päätti elämänsä
aseman ensimmäiseen laituriin

kukkasia laiturilla
luki rest in peace

kaverit muistivat tyttöä
tyttö on kuollut
minäkin muistan hänet

kirjoitan hänestä
ettei hän unohtuisi

etten minä unohtuisi
niin nuorena kuoli hän
aseman ensimmäiseen laituriin

asemalta hän lähti unelmiin
asemalla hän odotti ihastustaan

poika jätti tulematta
tyttö pyysi viimeisen kerran.
tulethan luokseni?

sitten ei enää mitään.

tyttö pettyi elämään
tyttö pettyi rakkauteen

tyttö päätti elämänsä
aseman ensimmäiseen laituriin

maanantai 5. lokakuuta 2020

Katsottua: Estonia - mullistava löytö: Onko syy tiedossa vai valehdeltiinko?

 


Katsoin Dplaysta kohudokumentin Estonian uppoamisesta. Olin positiivisesti yllättynyt. Luulin, että nyt tykitetään viisi jaksoa mitä hullumpaa salaliittoteoriaa, mutta ei sentään. Pääasiallisesti asiallinen dokumenttisarja.  Viimeinen jakso tosin sitten meni ehkä jo niihin salaliittoteorioihin.

Päällimmäisenä minulle jäi mieleen, miten huonosti yhteydenpito onnettomuuden uhrien omaisten kanssa hoidettiin viranomaisten toimesta onnettomuuden jälkeen. Jos jälkihuolto olisi hoidettu vähän tyylikkäämmin salaliittoteoriatkin uppoamisen syistä olisivat jääneet sikseen. Jälkikäteen uhrit olisi voinut myös nostaa hylystä.

Nyt löydetty reikä Estonian kyljessä ei sinänsä kerro vielä mitään. Mullistavahan työ löytö ei ollut, sillä Kaleva kirjoitti siitä jo ajat sitten. Mutta dokumentin myötä reijästä nousi kohu, mikä on tietenkin ymmärrettävää, koska dokumentti on näyttävämpi kuin lehtijuttu.

En oikein jaksa uskoa, että sukellusveneet törmäilisivät matkustajalaivaan. Vielä vähemmän ruotsalainen sukellusvene. Jotain hämärää lastia on laivalla kuljetettu, mutta riittääkö sekään minkään pommi-iskun syyksi. Vuonna 1994 Virosta virtasi varmaan sinne sun tänne ilman rajavalvontaa hämärää lastia. 

Viro varmasti haluaa nyt uutta tutkintaa, sillä vuonna 1994 sekaisin oleva Viro taisi jäädä Ruotsin ja Suomen jalkoihin onnettomuuden tutkinnassa. Virolle kysymys on tietenkin myös jonkinlaisesta kunniasta, sillä kantoihan laiva valtion nimeä.

Itse muistan hyvin Estonian onnettomuuden kun olin tuolloin jo lukiolainen. Silloin se ei vaan tullut samalla tavalla iholle, kun ei ollut somea eikä nettiä. Näin ehkä onnettomuuden uhrien omaisten onneksi. Mediakin jätti tuolloin aika rauhaan niin uhrit kuin omaiset. Viranomaisiakaan ei kovisteltu nykyiseen malliin.

Mutta kyllä se Estonian mayday-kutsu sävähdyttää aina, kun sen kuulee jostain. Se tekee onnettomuudesta todellisen, samoin kuin uponneesta Estoniasta kuvatut pätkät. En ole kuitenkaan koskaan osannut pelätä, kun olen matkustanut laivoilla. Vaikka niinhän sitä Estonian aikanakin luultiin, etteivät ne voi upota.

perjantai 2. lokakuuta 2020

Siperian Jeesus vietiin ristille

Siperiassa itseään Jeesukseksi sanova mies Vissario joutui pidätetyksi kuten esikuvansa. Ristille häntä tuskin viedään, mutta loppuelämä voi vierähtää vankilassa. 

No. Tämä lahkolaisjohtaja on alunperin Sergei-niminen liikennepoliisi, joka sai näyn, että on Jeesus. Kuinkas muutenkaan. En tiedä hänen ideologiaansa, mutta todennäköisesti se on sama kuin muilla lahkoilla.

Ja sehän on se, että maailmanloppu on tulossa ja Jeesus itse käyttää lahkon naisia hyväkseen. Lahkolaiset elävät niukkuudessa ja Jeesus itse ja hänen lähimpänsä nauttivat elämästään. Ja kuinkas ollakaan, kun nyt katsoin, niin osuin lähelle.

Jostain nämä Jeesukset vain löytävät aina uhrinsa. Niin kova on ihmisen halu saada elämäänsä jotain suurempaa. En usko, että nämä ihmiset ovat edes tyhmiä. Päinvastoin, mutta johdateltavissa. Sehän se ei katso älykkyyttä.

Enemmän Rasputinissakin oli Jeesuksen karismaa kuin tässä Sergeissä, mutta eihän homma ole siitä kiinni. Mitä hullumpia selität vakuuttavasti sitä varmemmin saat seuraajia. 

Sergei on tuskin ainutlaatuaan tälläkään hetkellä. Muitakin Jeesuksia on ainakin omasta mielestään olemassa. Pitäisikö itsekin perustaa lahko? Ei huolta enää huomisesta ja palvovat seuraajat eivät vittuile ja nöyryytä. Huonompiakin ammatteja on kuin olla feikki-Jeesus. 

Miksi Sergei sitten joutui telkien taakse? Ortodoksinen kirkko kyllästyi kilpailijaan. Olisiko tullut liikaa lampaita Sergeille? Ja ortodoksinen kirkko on Putinin kaveri. Ja Putin lienee se Venäjän ainoa Messias.

Mutta kaikille lahkolaisjohtajille on koittanut loppu. Sergei ei sentään ennättänyt ajaa lahkoaan joukkoitsemurhaan.

tiistai 29. syyskuuta 2020

Onko se naisten pokaaminen todella niin tärkeä asia?

Katselin tuossa viime viikolla hieman hämmennyksen vallassa tv-dokumenttia pokausfirmoista. Eli konsulteista, jotka opettavat miehiä iskemään naisia. Äijät olivat kuin kaatajapastorit konsanaan asiakkailleen.

Asiakkaat näyttivät olevan nuoria miehiä, joille naisettomuus on suurempi ongelma kuin vanhemmille miehille. Ja eräänlainen kunnia-asia, että saavat iskettyä naisen. Muuten on reppana. 

On surullista, että joku tekee bisnestä reppanoilla, mutta ei naisten pakonomainen iskeminenkään ihan tervettä ole. Pokausfirmat käynnistäneet miehet tuntuivat itse katuvan menneisyyttään ja kertoivat elämänsä olleen tyhjää ja turhaa vaikka naisia riittikin. 

Jonkinlaisesta metsästysvietistä tuollaisessa pokailuissa taitaa olla kyse. Että saa kehua kuinka monta kaatoa on tehnyt. Kai ne naisetkin harrastavat nykyisin samaa. Tosin naiset arvostavat enemmän varakasta kaatoa kuin pelkkää seksiä luulisin. 

Ja eivät nämä dokumentin pokaustähdet kautta opettajat välttämättä edes naisten miehiä olleet. Kävi ilmi, että he palkkasivat näyttelijättäriä, jotka esittivät suostuvaista. Yksi hyväkäs vielä raiskasi naisia. Tietynlainen naisviha henki koko touhusta. 

En kyllä itse ymmärrä pakonomaista halua iskemiseen tai ylipäätään toisten hyväksikäyttämiseen, vaikka itseäni on toki ihmissuhteissa tunteilla huijattu lukuisia kertoja. Enää itseäni ei edes kiinnosta ihmissuhdemarkkinat, jotka todellakin ovat markkinoita nykypäivänä.

tiistai 22. syyskuuta 2020

Luettua: Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu: Kaupunkilaissinkkujen ihanuus ja kurjuus sekä köyhyys

 


En lue paljon nykykirjallisuutta, mutta ystäväni suositteli luettavaksi Sisko Savonlahden romaania Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. 

Aluksi kun luin kirjaa, ajattelin, että tämä on sellainen Bridget Jones -kirja, jossa nuori nainen deittailee yms., mutta kyllä tämä teos syvempi oli. Lisäksi kirjan minämuotoiseen päähenkilöön voin samaistua, olenhan itsekin liian vähillä töillä oleva vapaa toimittaja, joka joutuu antaa kavereiden maksaa kahvit kahvilassa. 

Kirjan päähenkilö, ilmeisesti Savonlahti itse, on sympaattinen, mutta ristiriitainen hahmo loppua kohden. Kirja lienee niin sanottu autofiktio-romaani, eli taiteellisin vapauksin perustuu kirjoittajan elämään. Kirja on vakava, mutta samalla hauska. Sellaisen kirjoittaminen ei ole helppoa.

Mutta päähenkilöön taas. Samaan aikaan hän on liian kiltti sipsejä mussuttava tyyppi, mutta sitten myös harrastaa yhden illan juttuja. No. Ehkä jos päähenkilö olisi mies, niin ajateltaisiin eri tavalla. Näinhän se menee. Ja asuu Kalliossa tottakai

Kirjan päähenkilö kuitenkin haluaisi vakituisen miehen, työn ja lapsia, kuten muillakin on. Tai no, en tiedä, kuinka monella on sitten, mutta näin painostetaan. Ja voihan se olla, että naisilla on haave perheestä sitten lopulta. Hän suree ex-poikaystäväänsä ja itseään. Mahtavia ystäviä hänellä ainakin on, koska maksavat köyhälle päähahmolle kaikki ravintolassakin. 

Miehenä on ehkä vähän vaikea päästä kiinni naisten ajatusmaailmaan, mikä ehkä vaikeutti kirjan lukemista. Päälle nelikymppisenä vapaana toimittajana, kun en edes jaksa haaveilla vakituisesta työpaikasta tai vielä vähemmän perheestä. Siihen pystyin samastumaan, että vertaan itseäni muihin, jotka samanikäisenä ovat menestyneet paremmin.

Kirjan kantavin teema on rakkauden kaipuu. Itsekin otan kirjan päähenkilön lailla ihmissuhteet vakavasti ja suhteen loppumista surressa vierähtää helposti vuosikin. Tinder-treffeillä en onneksi ehtinyt käydä kovinkaan monta kertaa. 

Savonlahti on hyvin tavoittanut ajan hengen kaupunkisinkkujen hengessä. Kaikki haluavat turvallisuutta, mutta eksoottisia kokemuksia myös. Päälle 30-vuotiaana vähän kuin lapsia rakkauden leikkipuistossa.

Näkisin tämän kirjan elokuvana. Ehkä sellainen tulee. Lyhyet luvut helpottavat myös nykypäivän hamsterin keskittymiskyvyllä varustetun ihmisen lukemista.