Taikalaatikon voima

Kuva: Miina Savolainen

Perjantaina kävin töissä haastattelemassa Miina Savolaista. Hän on tehnyt kirjan Maailman ihanin tyttö ja opettaa valokuvaamista ja valokuvaa itsensä näkemisen menetelmänä. Ollessaan töissä lastenkodissa hän kuvasi lastenkotityttöjä monen vuoden ajan kirjaa varten, samalla kun rakensi luottamusta ja tytöt oppivat hyväksymään itsensä.

Haastattelu oli elämän niitä hetkiä, kun ymmärtää jotain merkityksellistä.

En koskaan aiemmin ole tullut ajatelleeksi, miten paljon merkityksiä valokuvalla voi olla. Kuinka kuvasta näkee perheen sisäistä dynamiikkaa ja valtasuhteita. Ja kuinka kuvaamisella voidaan tehdä rikkoontuneista ihmisistä taas ehyitä ja arvokkaita, kun he tuntevat olevansa kauniita omana itsenään. Juuri tuohon ideaan perustuu Miina Savolaisen "voimauttava valokuvaaminen".

Ihminen, joka ei kokenut hyväksyntää ja rakkautta, harvoin haluaa tulla valokuvatuksi. Hän ei ole koskaan tuntenut tulleensa hyväksytyksi. Olisikohan siitä kyse, kun osa ihmisistä juoksee kameraa karkuun sellaisen nähdessään. Monet sanovat, etteivät ole riittävän kauniita tai nuoria kuvaan. Ikäänkuin vain nuorilla ja kauniilla olisi oikeus tulla kuvatuksi, vaikka tuota maailmankuvaa mallimaailmaa edustaakin. Miten paljon ihmistä voi hajottaa, jos häntä haukutaan kuvauksissa lihavaksi ja rumaksi, vaikka totuus on ihan jotain muuta.

Itsekin olen vasta viime vuosina alkanut pitää taas siitä, että minua kuvataan. Ihminen voi pelätä sitä, ettei voi vaikuttaa kuvaan, mikä hänestä annetaan. Minulle oli myrkkyä luokkakuvaukset ja kaikki muutkin mahdolliset kuvaukset. Suorastan suutuin, jos huomasin kuvani jossain esillä. Niin vähän itseäni rakastin ja hyväksyin. Sen verran usein oli saanut kuulla olevansa epätäydellinen. On vuosien mentävä aukko, ettei minusta ole juuri yhtään kuvaa.

Jokaisen kannattaisi vilkaista myös mummon piironginlaatikkoa. Kenen lapsen lasten kuvia sieltä löytyy? Kuvilla arvotetaan ja ilmaistaan tärkeys. Kuvia voidaan suorastaan hävittää, ikään kuin hävitettäisiin ei suosittu ihminen elämästään kokonaan. Ajatelkaapa vaikka eron tullessa tai oman lapsen kuoltua nuorena, kun ei tuskaltaan voi katsoa kuvia. Sitten voidaan myös yksinkertaisesti lakata kuvata kuvaamasta jotain suvun mustaa lammasta. Ikään kuin hävittää hänet arkipäivästä.

Musiikin lisäksi kuvat taitavat olla ainoita asioita, mitkä palauttavat hetkessä ihmisen mieliin jonkin muiston tai tunnetilan jopa vuosikymmenien jälkeen. Kuinka monta biisiä onkaan tehty vanhojen valokuvien katselusta? Yleensä ihmiset kaivavat kameran viimeistään esiin juhlapäivinä ja ne onkin tallennettu varsin hyvin. Savolainen sanoi, että kannattaisi myös tallentaa arkipäivää, että se on yhtä arvokasta tallennettavaa kuin ne ylioppilasjuhlatkin. Kuinka vaikka silloin leivottiin yhdessä jne.

Kun ensimmäiset valokuvakamerat keksittiin, niitä pidettiin taikalaatikkoina, jotka vangitsivat aikaa. Kuvat olivat kalliita ja niissä patsasteltiin kuin kuninkaat. Jo sen ajan laitteet vaativat jähmettymistä. Nyt elämme taas täysin päinvastaista aikaa. Kaikki kuvaavat ja kamerakännykät viimeistään ovat tuoneet kuvaamisen täysin arkipäiväiseksi, suorastaan jo kiusalliseksi. Digikuvaus on vienyt kuvasta sen tietyn mystiikan, vaikka on demokratisoinut kuvaamisen, siinä missä netti mielipiteiden ilmaisun.

PS. Uusimmasta Historia-lehdestä luin, että EU:n yhteisen historian oppikirjan hanke on joutunut vastatuuleen. Se ei liene yllätys, kun useimmat eurooppalaiset sodatkin ovat johtuneet erilaisista käsityksistä yhteisestä historiasta.

Kun tv:stä tuli soihdunkantaja

Viikko-pari sitten tuli muistaakseni FST:ltä dokumentti usalaisten tv-draamojen teosta. Kuten arvata saattaa, niin sielläkin väännetään hiki hatussa hommia. Löysät on otettu pois, vaikka pomojen mielestä löysää aina riittääkin. Tekijäreppanoilla ei toden totta ollut aikaa luovaan löysäilyyn. Paitsi sarjojen luojilla, käsikirjoittajilla.

Eipä tarvitsekaan niiden kuvaajien löysäillä, sillä Amerikassa käsikirjoittaja on herra, tv-draamassa meinaan. Tätä tervehdin kirjoittajana ilolla. Ohjaajaparka valitteli dokkarissa, että hän on vain juoksupoika, kun elokuvissa ohjaaja on se Jumalasta seuraava.

Tv-sarjoja luovat ovat nyt niitä suuria taiteellisia johtajia, joita tv-yhtiöt lipovat minkä ehtivät, vaikka herrat käsikirjoittajat näyttävät Nascar-kisasta reväistyltä jokamiesamerikkalaiselta.

Tv on monella tapaa elokuvaa joustavampi ja helpompi väline. Tv-sarja on helppo lopettaa jo koeyleisön edessä, jos se ei vetoa, ei tule järkyttäviä tappioita. Satoja miljoonia maksavaa elokuvaprojektia ei noin vain lopeteta, vaan se raiskataan yleensä tuottajien toimesta pilalle.

Vuosi-pari sitten kirjoitin blogiini tv-draaman niskaotteesta elokuvan suhteen Usassa. Taiteellisessa mielessä niskaotteesta. HBO:n sarjat ylistetään eritoten maasta taivaisiin, Sopranos etunenässä. Ja HBO on pakottanut tv-jätitkin laadukkaampaan tv-draamaan, koska amerikkalaiset valitsevat mielummin laadukasta ohjelmaa tuottavan maksullisen HBO-kanavan, kun roskaa syöltävät ilmaiset tv-jätit.

Tilanne on ehkä tasoittunut, vaikka yhäkin laadukkaimmat amerikkalaiset tv-sarjat lyövät amerikkalaiset mainstream-elokuvat. Dokumentissa syyksi sanottiin, että sarjoissa keskitytään tarinaan, kun elokuvat ovat uponneet yhä syvemmälle digitaalitehosteiden maailmaan tarinan kustannuksella. Tv:ssä tarinan on yksinkertaisesti pakko toimia, koska pienessä ruudussa ei kikkailla kuvilla rajattomasti.

Nyt onkin kotimaisen tv-draaman sättimisen vuoro. Suomessa elokuvat yhä parempia kuin tv-draamat, vaikka taso onkin muutaman vuoden takaisista parhaista päivistä laskenut. Yhdessä vaiheessa tuntui, että suomalainenkin tv-draama löysi jotain uutta. Oikein riemastui. Esimerkkinä Kylmäverisesti Sinun ja Irtiottoja oli taas parasta, mitä suomalaisesta tv-draamasta on koskaan saatu irti. TV 1: n Kotikatsomossa on myös pyörinyt hyviä minidraamasarjoja. Nyt soihtu on vain jälleen kadonnut. Yle ei ole löytänyt vähään aikaan koko kansan sarjoja, siksi pyöritetään Metsoloita ja Reinikaista hamaan loppuun asti.

Kuten Amerikassa, niin Suomessakin draaman teko on kallista. Tosi-tv:tä tehdään huokeammin. Kotimaisia tosi-tv-sarjoja pyöriikin enemmän kuin riittävästi. Suomalainen katsoja on tuskin valmis maksamaan vain kotimaista tuotantoa esittävästä kanavasta.

Mainoksilla itsensä elättävät kanavat taas haluavat esitettävänsä mahdollisimman halvalla saaden niistä mahdollisimman suuret mainostulot. Kotimainen draama ei liene koskaan halpaa ja sen menestyminen on aina epävarmaa. Yle taas joutuu painiskelemaan jatkuvasti muiden syytösten alaisena ja samalla vielä yrittää kilpailla "valistustehtävä" niskassaan.

Meillä kuljetaan aina vähän jäljessä suurta maailmaa. Veikkaanpa, että ei montaa vuotta mene, kun meilläkin hoksataan menestyssarjojen tekijöiden arvo. Ja please, tulisipa digiverkkoon joku kotimainen kilpailija lisää, joka löytäisi HBO-lääkkeet. Minä ainakin maksaisin sellaisesta kanavasta mielelläni, joka ei ole veromarkoista tai mainostajista riippuvainen.

PS. Onko teitä muuten ruvennyt ärsyttämään tiettyjen puolueiden mieseurovaaliehdokkaat? Minua ärsyttää, kun niillä on kaikilla heitetty puvuntakki olan taakse roikkumaan sormesta paita hohtaen valkoisena. Ovat siinä niin reippaita pukumiehiä valmiina valloittamaan maailma kommunikaattorilla.

Kun olen graafista suunnittelua opiskellutkin minua ärsyttää jostain syystä myös ABC-ketjun mainokset lehdissä. Ne ovat visuaalisesti karmeinta mitä olen nähnyt. Miksi se pihvilautanen on tungettava täyttämään koko sivu ja se myyjätyttö tungetaan siihen väkisin viereen. Ja se peukalo, on kuin köyhän miehen Aku Ankasta.

No, pieniähän nämä. Aurinkoa elämään ja viikonloppuun.

Kuten kuvasta näette, koirapelkoinenkin voi uskaltautua ulkoiluttamaan koiraa. Kuva viime viikonlopulta, mutta kuten näette, ei Nelli-koiran ulkoiluttaminen täysin sujuvaa ole. Vein sille muuten tuliaisia. Tuomani luun se hautasi heti maahan odottamaan ankarampia aikoja. Röhkivästä muovipossusta se ei välittänyt, mutta siitä oli onneksi iloa ihmisille sitäkin enemmän.

Lisää tilaa ja bikinijournalismia

Suomalaiset ovat mielenkiintoista kansaa. Tämä on todettava jälleen kerran. Vaikka meillä on tilaa enemmän kuin valtaosassa muita maailman maita, niin tätä nykyä mikään tila ei riitä meille. Milloin päiväkodit ovat liian pieniä lapsille ja asunnot ovat aina liian pieniä ja kaikessa muussakaan meillä ei ole riittävästi tilaa.

Me emme yksinkertaisesti mahdu isoon maahamme, vaikka meitä on vähän. Silti kaikkein tilavimmat vuokra-asunnot ammottavat tyhjyyttään. Niihin muuttavat vain somalialaiset suurperheet.

Tilankaipuumme taitaa olla perua niistä vanhoista pikkuruisista ryysyrannoista, joissa asuivat mummot, vaarit ja kymmenen huutavaa resuista lasta. Ja kun maaseudulta pääsimme kaupunkiin ei sielläkään ollut aluksi tilaa.

Sinne vaan alivuokralaisen alivuokralaiseksi neliö kertaa neliö kalliolaisboxiin. Nyt niitä boxeja miehittävät opiskelijat ja muut joustavat sinkut, jotka ovatkin ainoita ryhmiä, jotka eivät valita asuvansa liian ahtaasti. Mieluummin he asuvat Kalliossa kuin tilavammin (halvemmin) Vantaalla.

Tilaa tajusimme haluavamme vasta sitten, kun maaseutuväestöä ei saatu enää ahdettua kantakaupungin kerrostaloihin 60- ja 70-luvun vaihteessa. Niinpä keksittiin laatikkomaiset kerrostalot tilavine asuntoineen. Nyt on palattu taas pienempiin kämppiin, koska isommille ei ole ottajia. Mutta tilaa halutaan silti.

Tunnettua on, että suomalainen ei ole tyytyväinen, jos sillä on naapureita ylipäätään. Jossain vaiheessa sitä riitannutaan, varsinkaan jos ei ole pakko asua liian liki kuten kerrostaloissa. Kerrostaloissa naapurien kanssa ei yksinkertaisesti tarvitse olla tekemissä jos ei halua.

Tilaa kaipaamme eritoten liikenteessä. Bussissa ja junissa kärsimme, kun vieras istuu viereen puhumattakaan kylkimyyryssä seisomisesta. Tarvitsemme tilaa, siksi monet autoilevatkin. Sielläkään ei ole hyvä, sielläkään ei ole tilaa. Aina joku on edessä tai juuttuu ruuhkaan, jota tiheämmin asutuissa maissa elelevät pitäisivät sunnuntai-aamun ruuhkahuippuna.

Tilaa kaipaamme muutenkin. Omaa aikaa, omaa tilaa. Tilaa... tilaa. .tilaa...

Maikkari esitteli meille bikinijournalismin aakkoset. Rallitoimittaja Anette Latva-Piikkilä pulahti mieskatsojien riemuksi uima-altaasta bikineissään ajoista raportoimaan. Kiinnostuneet voivat katsoa jutun tästä. Kuten arvata saattaa, asian uutisoi maikkari itse.

Vain Suomessa tämä voi olla kohahduttavaa, legendahan kertoo, että Usassa säätiedotuksetkin hoidetaan biksuissa. Vakavasti ottaen, kun seuraa naispuoleisia tv-toimittajia, niin harvoinpa sieltä vähemmän ulkonäöltään edustavia naisia löytyy. Usein kauniin naistoimittajan juontajanparina on keski-ikäinen mies. Ilmeisesti ajatellaan, että siten uutiset ovat uskottavampia.

Ilta-Sanomatkin tarttui kesäiseen bikiniaiheeseen ja raportoi viihdesivuillaan ison maailman julkkisten bikinikuvista. Osa tästä kuvakavalkadista tosin oli vähemmän miellyttävää nähtävää kun toinen toistaan surkeamman laihaa on onnistunut löytämään tarpeeksi pieniä bikinejä päälleen.

PS. Tänään on ollut taas ns. haamupäivä. Tarkoittaa sitä, että haamuna laahustaen olen raahautunut paikasta toiseen. Viime yönä nukuin minulle poikkeuksellisen hyvin, 5 tuntia putkeen. Painajaisiakin näin vasta aamuyöstä. Onneksi blogin kirjoittaminen saa minuun jostain syystä aina uutta virtaa ja tekee onnelliseksi. Mitä tapahtuukaan, jos en blogia voi joskus syystä tai toisesta enää kirjoittaa.

Entisajan runoilijat menivät aina Saksaan Baden-Badeniin tai Ranskaan Nizzaan, jos uuvahtivat weltschmerzin ja kiihkeän elämän keskellä. Kirjoittelivat sitten kirjeitä kotiin huovan alta aurinkoiselta terassilta. Olisipa vastaavaa palvelua tarjolla nykyisinkin.

Vielä yksi linkki teille. Testatkaa tästä Ilta-Sanomien sivuilta, millainen persoona olet työyhteisössä. Itse olin huoltaja. Ohessa huoltajan kuvaus. Osa ihan sattuviakin.







Huoltaja on käytännöllinen harmonisoija, joka työskentelee mielellään ihmisten parissa. Hän on seurallinen, säntillinen, itsepäinen, tunnollinen sekä virittynyt nykyhetkeen.

Vahvuuksia: Ystävällinen, yhteistyökykyinen, reipas, aktiivinen, seurallinen, antelias, tahtoo hyvää muille, järjestystä ylläpitävä, energinen.

Kehittämiskohteitani: Toisista huolehtiminen on upeata, mutta huolehdi myös omista tarpeistasi. Hallitset yksityiskohdat, mutta yritä hahmottaa myös kokonaisuus. Arvosi ja tunteesi ovat toki tärkeät, mutta pidä mieli avoinna, kuuntele. Sopu ja harmonia ovat mannaa, mutta toisten esittämä kritiikki ei aina tarkoita pahaa. Asioissa on monta puolta, näe arvot vähemmän absoluuttisina.

Tyypillisiä ammatteja: Lastentarhanopettaja, pappi tai muu seurakunnan työntekijä.

PS.PS. Ostin ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen uudet lenkkarit, Karhut. Eivätkö olekin kivan siniset? Testattukin ovat jo.

Ystävällisten murhaajien maa

Tänään mietin: Olen lopen kyllästynyt tappamiseen, väkivaltaan ja kuolemaan Suomessa. En jaksaisi enää yhtään uutista järjettömistä ampumisista. Suomessa tappajat eivät edes joko muista tappaneensa, tappavat itsensä samalla tai kieltävät kaiken. On voimaton olo, on epätoivoinen olo. Miksi pitää tappaa ja vahingoittaa kanssaihmistä?

Suomalaisten miesten on tiedetty olevan käveleviä aikapommeja, varsinkin jos ovat syrjäytyneitä, mutta nyt ihmisten hoivaajatkin murhaavat ihmisiä. Sisarhentovalkoisista on löytynyt sisarvalkoisiatappajia. Aluksi kyse näissä murhissa oli jostain sairaasta Jumala-asetelmasta, jossa vanhukset luultiin päästävän kärsimyksistään.

En usko, että julkitulleet tapaukset ovat edes ainoita laatuaan. Kuinkahan paljon heikkojen ja avuttomien surmaajia on lääkäreissä ja hoitajissa ollut menneinä aikoina, jolloin tapaukset eivät olisi missään tapauksessa tulleet ilmi. Lauman heikoimmat surmattiin menneinä aikoina tai jätettiin jälkeen. Onko heikkoihin kohdistuneissa surmissa kyse murhaajien mielestä samasta asiasta. Heikkojen poistaminen vahvojen tieltä.

Viimeinen hoitajamurhaaja ei ilmeisesti kärsinyt edes tästä Jumala-ongelmasta. Tappoiko silkasta tappamisen riemusta? Miten ihmisen mieli voi muuttua hoivaajasta tappajaksi, en vain ymmärrä. Vai onko tappaja asunut aina mielessä ja päässyt vapaaksi ympäristössä, jossa kiinnijäämisen riski on pienin. Ironista kyllä, paikassa, jossa meitä pitäisi auttaa jatkamaan elämää.

Ja kuinkas ollakaan, naapurien mielestä tämäkin lähes kuusikymppinen rouva oli mitä ystävällisin ihminen. Taidamme olla ystävällisten murhaajien maa. En usko, että pikkurikkeiden saattaminen työnantajan tietoon hoitajamurhia estäisi. Tälläisissa murheessa kyse on psykopaateista, joiden tunnistaminen on lähes mahdotonta, koska he elävät kaksien kasvojen elämää.

Ja sitten. Suomessa jos on huono olo, varustaudutaan pistooli- ja haulikkoarmadalla ja lähdetään ampumaan vanhoja mummoja torille, paremman puutteessa käyvät koulut ja metrotkin kirveen ja aseiden kanssa heilujille.

Kaikkienhan täytyy olla syyllisiä, jos itsellään on paha olla. Ja kaikkien täytyy maksaa vaille jääneestä ymmärtämyksestä. Ja kas kummaa, näistäkään surmaajista ei kukaan olisi tapahtunutta uskonut, vaikka tieto tuskasta surmaajien sisimmässä oli tiedossa. Jopa varoitettuna.

Ei tapahtunutta murhaa tai joukkomurhaa koskaan uskota, vaikka näitä tapahtuu enemmän kuin harvoin. Jokaisen aseen ja teräaseen takavarikoiminen ei auta, ihminen löytää keinonsa kanssaihmisensä elämän lopettamiseen.

Ei enempää.

Tai.

Jostain syystä tulin äärimmäisen surumieliseksi kuullessani Matti "SIG" Inkisen kuolemasta, vaikka en häntä tuntenutkaan kuin julkisuuden kautta. Löytyisipä kadonnut joskus elävänäkin. Kuinka paljon hänen kuolemaansa vaikuttivat luultavasti täysin aiheettomat syytökset?

Kadotetun kansanperinteen perässä

Olen joskus pohtinut, että mitäs jos kaappaisi selkäänsä halvalla saadun mainosrepun ja linttaan astutut alennuslenkkarit ja lähtisi kiertämään Suomea, kuten Elias Lönnrot silloin kauan sitten 1800-luvulla. Minkälaista kansanperinnettä meillä olisi tallennettavaksi? Mitä näkisin ja kokisin ja mistä löytäisin ne ihmiset, jotka osaisivat kertoa ajastamme tallentamisen arvoisen?

Ehkä emme ymmärrä oman ajamme perintöä vielä, tuskin 1800-luvullakaan suusta suuhun kiertäviä loruja ja lauluja kummallisina pidettiin. Nehän olivat ainoaa viihdettä, mitä nyt jos sen lisäksi joku laukkuryssä tai pelimanni sattui kylässä piipahtamaan. Ja tansseissa tapeltiin naapurikylän miesten kanssa, jos tanssivat liikaa oman kylän tyttöjen kanssa.

Ja kuinka paljon meillä on enää kansallista perintöä? Paljon imemme vaikutteita ulkomailta huomaamatta. Televisiotahan tästä voi syyttää,  ja ylipäätään parempaa tietoutta ympärillämme tapahtuvasta. Ja mitäs sitten seuraa? Ihmiset alkavat olla samanlaisia asuinpaikasta riippumatta. Joku sanoo, että suurimmat tarinankertojat löytyisivät  nykyisin lähikuppiloista. Mutta suulaita kansanmiehiä tarinoineen tapaa harvemmin maaltakaan.

Ehkä kansanperinteen kerääminen on nopeassa maailmassamme vähän vaikeaa, ellei mahdontonta. Ihmiset kun saisi napata juttusille. Ja vieras höpöttäjähän herättää taatusti epäilyksiä. Mutta uutta kansanperinnettä, sitä mitä Lönnrot ei ollut keräämässä ovat julkkikset ja tv-ohjelmat. Heistä ja niistä jokaisella on mielipide. Ja joka pikkulähiöllä tai kylällä on omat pikkujulkkiksensa, jonka kaikki tuntevat.

Minkälaisen kirjan saisi koottua nyt kansansuussa liikkuvista tarinoista. Tulisiko siitä pelkkä vitsikirja? Vitsit kiertävät suusta suuhun. Ne, sekä jonkun tason urbaanit legendat ja rasvaiset tarinat. Ja kaupungeissa kirjaan saisi ainoastaan kaikkein omituisimmat vaeltajat ja itsekseen höpöttelijät. Samoin kuin sitkeimmät rantojen miehet.

Onko meillä oikeasti enää mitään omaa perintöä? Mitään suomalaista, muuta kuin vanhat kliseet ja kauan sitten unohdetut juhlaperinteet, joita juhlitaan sen takia, kun ne vain ovat. Lönnrot keräsi tarut talteen, että ne eivät katoaisi. Entäpä nyt, kun ei ole mitä kerätä? En tiedä, mitä etsisin. Kertoisitteko te minulle?

PS. Viikonloppuna kävin täydentämässä kirjavarastojani lahtelaisella kirpputorilla. Kahdeksalla eurolla tarttuivat mukaan Anatole Francen Pikku Pietari ja Punainen Lilja, Maupassantin Kaunis Ystävä (vuoden 1926 painoksena) sekä Venäjän runotar, valikoima venäläistä lyriikkaa. Älppärivarastoja en nyt päässyt täydentämään, kun divarin omistaja oli päättänyt laittaa oven kiinni ennen sulkemisaikaa. 

Kovia tätejä muuten voi kirppareissa olla töissä. Lauantaina kello 15 tuli ihan oikeasti valomerkki ja toinen rouvista komensi vääpelimäiseen tapaan ihmiset kassalle.

Luulin, että edes kirppareilla saisi ostokset tehdä rauhassa. Eihän löytöjä voi nopeuttaa, eihän.

Lynyrd Skynyrd Helsingin jäähallissa 21.5.2009

En ole diehard Lynyrd Skynyrd -fani, mutta keikka oli mitä mainiointa viihdettä. Skynyrd kuuluu niihin bändeihin, joka antaa yleisölle sitä mitä se haluaa, eikä soita sellaisia biisejä, joita yleisö ei halua kuulla. Suomeksi uusimpien levyjen materiaalia.

Skynyrd on pitkän linjan bändi ja nykyisessä kokoonpanossa soittaa vain yksi alkuperäisjäsen. Kuolo on korjannut monia matkan varrelta.

Skynyrdin lämmittelijänä oli Molly Hatchet, minuun se ei oikein vedonnut. Oli sellaista peruspaahtoa. Äänentoistokin oli heillä sieltä itsestään verrattuna Lynyrd Skynyrdiin, vaikka en ääniasiantuntija olekaan. Mutta eipä se vedonnut muihinkaan, kun baarit ja tupakka-aukio notkuivat ihmisistä lämmittelijän soittaessa.

Ja jos ei muuten tiedä olevansa konsertissa Suomessa, niin sen näkee kännyköiden loisteesta pimeässä katsomossa. Miten jotkut eivät malta olla räpläämättä kännykkää edes yhden konsertin ajan.

Keikalla oli kiva tunnelma, Skynyrdin keikalle tuskin kukkahattutädit tai pihapoliisit eksyvätkään. En itsekään sylje lasiin, mutta aika kovassa humalassa jotkut tuntuivat olevan. Itse en viitsisi maksaa 50 euroa lipusta ja notkua ulkona juomassa kallista kaljaa. Tosin jouduin poistumaan ennen encorea, Freebird-biisiä, vessaan kiitos oluen.

Oma suosikkini keikan biiseistä oli Simple Man. Se biisi on aina vedonnut minuun. Se herätti muunkin yleisön riemuun, samoin kuin väsymykseen asti radiossa soiva Sweet home Alabama. On hieman kumma, että Skynyrdiä pidetään asiasta tietämättömien osalta hieman rasistibändinä. Harvat muusikot rasisteja ovat, minusta Skynyrd on vain ylpeä juuristaan, kuten käy ilmi, jos kuuntelee Sweet home Alabaman sanat.

Konserttimatka oli sinänsä jo elämys, kun konserttikaverini unohti lippunsa kotiin. Köröttelimme sitten Orimattilaan ja taas takaisin. Silti ehdimme mainiosti paikalle.

Jos jotain miinusta täytyy keikalle antaa, niin keikkajärjestäjille. Paikannäyttäjä nimittäin kieltäytyi neuvomasta minulle toista kertaa paikkaani, koska oli sen kerran näyttänyt. Ehkä armeija-mentaliteetti kannattaisi palveluammatissa unohtaa. Ohessa vielä vähän kuvakavalkadia keikalta. Ei muuten kielletty kuvaamista. Skynyrd on toden totta fanit huomioiva bändi.

Kuvat löytyvät "kuvapankistani".

Jos haluatte tietää bändin historiasta enemmän. Tutustukaa myös J.I:n Lynyrd-sivuihin.

Suuri ja ainoa EU-vaalikonetesti aka ehdokasta etsimässä

Näin EU-vaalien kynnyksillä yritän nostattaa vaalikiimaa. Päätin testata netin EU-vaalikoneet. Niinkin demokraattisella tavalla kuin googlaamalla hakusanan EU-vaalikoneet ja valitsemalla viisi ensimmäistä vaalikonetta. Taustamusiikiksi pyöräytin levylautaselle Carpentersia, että selviytyisin mahdollisimman vähin vaurioin urakasta.

Huomasin tulleeni aika EU kriittiseksi vastaillessani kysymyksiin. Kysymyksissä oli kaikissa vaalikoneissa 20-30 joten kilpailevia vaalikoneita on tarkkailtu. Kukapa jaksaisi satoihin kysymyksiin vastatakaan. Vaalikoneet ovat tulleet jäädäkseen ja EU-vaaleissa niillä voi olla ratkaiseva merkitys, kun yksikään puolue ei ole ainakaan vielä aloittanut massiivista katukampanjointia.

Ensimmäiseksi tuputettiin Kokoomuksen eurovaalikonetta. En tiedä, onko Kokoomus sitten maksanut Googlelle vai onko niin hyvät koodaajat sivustolla, että tulee ekaksi vaihtoehdoksi. Visuaalisesti sivut ovat parhaimmat ja noudattelevat Kokoomuksen visuaalista ilmettä. Sivujen musiikki on hirveätä ja häiritsee paljon. Musiikki tulee vieläpä silmille heti sivuille mentyä.

Ehdokkaita en päässyt valitsemaan, kun en löytänyt Kokoomuksen listalta kolmea minua kiinnostavaa ehdokasta. Näin olisi pitänyt tehdä, seurata heitä ja tehdä valinta sitten vaalien lähestyessä. Sinänsä hauska idea, mutta ihmiset haluavat tiedon heti. Plussaa kokkareille puolueen helposti löydettävistä tavoitteista ja muutenkin tiedon löytyminen oli helppoa. Facebook oli myös käytössä.

Seuraava testisivusto oli Hesarin vaalikone. Sivusto ei visuaalisuudellaan räisky, mutta on toimiva ja vaalisivustojen perinteitä kunnioittava. Kysymyksiä voi skipata, mikä on hyvä asia. Tässä vaalikoneessa kolme sopivinta ehdokasta oli minulle Tauno Mehtälä ja Leena Palonen Köyhien asialla -puolueesta sekä Jani Sievinen demareista.

Maikkarin vaalikone erottuu muista. Siinä mielipiteiden vastaavuuden voi määritellä viivatekniikalla hiirellä klikkaamalla. Se on helppoa. Viiva vain pompahtaa helposti ohi huonommalla hiirellä. Mutta olemme palanneet Punaisen viivan aikoihin, nyt se viiva väännetään vaalikopin sijasta netissä. Tässä vaalikoneessa kolme sopivinta ehdokasta minulle olivat Juha Sandberg ja Vuokko Piippolainen Vasemmistoliitosta sekä Kauko Nelimarkka Suomen Senioripuolueesta.

YLEN vaalikone kuuluu myös sarjaan tuttu ja turvallinen. Sen etuna on, että voi lopettaa vastaamisen kymmenen kysymyksen jälkeen ja saada jo silloin tiedon itselleen sopivista ehdokkaista. Tässä vaalikoneessa minulle sopivimmat ehdokkaat olivat Juha Sandberg Vasemmistoliitosta, Helena Tornberg Keskustasta ja Pirkko Mattila Perussuomalaisista.

Koska asialliset vaalikoneet loppuivat googlaamalla kesken, valitsin omavaltaisesti viimeiseksi testattavaksi IRC-gallerian sivut. Nehän kohahduttivat jo kannabiskysymyksellään.

Sivut olivat testatuista minusta parhaimmat. Kysymyksiin oli kunnon johdanto ja kysymykset olivat asetettu parhaiten. Tässä sivustossa saattoi myös jättää vastaamatta joihinkin kysymyksiin. Miinuksena tietty vaikealukuisuus ja musta tausta. Tässä koneessa saattoi etsiä itselleen sopivinta puoluettakin. Minulla se oli Suomen Senioripuolue. Joten se nuorekkuudestani. Vaalikoneen minulle antamat ehdokkaat olivat kuitenkin Kari Kärkkäinen Kristillisdemokraateista ja Ensio Mäntykangas sekä Veli-Pekka Natunen Köyhien asialla -puolueesta.

Vaalikonetestin perusteella minun pitäisi siis äänestää Juha Sandbergia vassareista. Sama tulos tuli jopa kahdesta eri vaalikoneesta, vaikka yritin pitää mielipiteeni vakiona samanhenkisissä kysymyksissä eri vaalikoneissa. Toisaalta sain paljon Köyhien asialla -puolueen ehdokkaita kolmen parhaan joukkoon vaalitestissäni.

Vaalikoneiden perusteella en kuitenkaan tee päätöstäni äänestämisestä. Minut täytyy käännyttää ja vakuuttaa jollain muulla tavalla. Yksi ääni liikkuu Vantaalla vapaana. Hurmatkaa minut.

PS. Illalla odottaa Lynyrd Skynyrdin keikka. Syksyllä odottaa myös Tuomari Nurmion akustinen keikka. Kesällä olisi taas NIIN hyviä bändejä tulossa, mutta liput ovat tolkuttoman kalliita ja karsintaa tehtävä.

Mutta kuunnelkaa tästä perjantaina telkusta tulevan Piano-elokuvan musiikkia. Muistan katsoneeni Piano-elokuvan silloin kauan sitten elokuvateatterissa ja oli varsin vaikuttava.

Nettideittailua

Ei, en ole hakemassa jännitystä elämääni salanettitreffeillä. Minulle yhdessä naisessa kerrallaan on riittävästi haastetta. Mutta hyvä ystäväni erosi jo pidemmän aikaa sitten, nyt hän on harrastanut aktiivista nettideittailua. Ja onhan nettideiteillä käynyt itse pääministeri kuten hyvin tiedämme. Myös Johanna Tukiainen etsii seuraa naama mustelmilla. Tulorajana tulevalla siipalla tosin on 50 000 euroa.

Omat kokemukseni nettideittimaailmasta ovat olleet melkeinpä yhtä epäonnisia kuin pääministerin. Vähän aikaa jopa jollain tasolla seurustelin netistä löytämäni naisen kanssa. Mutta suhde kaatui pian omaan mahdottomuuteensa ja pysyi pystyssä muutaman kuukauden lähinnä roikkumiseni ansioista. Minä kun en kerralla opi mitään, kävin muutamilla treffeillä sen jälkeenkin. Yksi neideistä ei ilmestynyt edes paikalle tai kurkisti vain ovesta ja juoksi karkuun. Varsin onnettomia ovat siis naissuhteeni olleet ennen Neiti A:ta. Mutta nyt luotan enää luomudeittailuun.

Nettideittailua pidetään vieläkin hieman häpeiltävänä asiana, vaikka sen kautta ihmiset ovat oikeasti löytäneet kumppanin. Se vaatii vaan sitkeyttä ja monilla treffeillä käyntiä. Sillä yhtä pieniä todennäköisyydet ovat kumppanin löytämiseen netistä, niin kuin tosielämässäkin. Ystäväni on paneutunut nettideittailuun, vertailee vastauksia ja toiveitaan. Välillä vaan tulee mieleen, onko hän hankkimassa autoa vai kumppania. Vastauksia hän on saanut monia, mikä on hyvin, jos ajattelee, että nettideittailumaailmassa naiset päättävät ja miehet vikisevät.

Vanha ennakkoluulo on, että ihmiset valehtelevat deitti-ilmoituksissa minkä kerkeävät. Varmaan sitä tekevätkin. Varsinkaan, jos eivät kerro miltä vuosikymmeneltä oma kuva on. Moni on kultturelli, hellä ja herkkä. Totuus on sitten jostain siitä väliltä. Mutta eihän sitä vastauksia tule, jos ei erotu massasta.

Yllättävän kriittisiä ihmiset ovat vaatimuksiltaan. Mutta vertailuhan hoituu nettideittailussa kivuttomasti. Voi vain jättää vastaamatta sähköpostiin vailla ikäviä selkkauksia verrattuna siihen, jos kasvokkain joutuu sanomaan, ettet ole makuuni.

Nettideitit ovat merkki deittailukulttuurin laskeutumisesta Suomeen. Ehkä Suomessa onkin otettu liian vakavasti ihmissuhteet. Nythän nuoret tapailevat, eivät seurustele vasta kuin vuoden hengailun jälkeen, jos silloinkaan. Alin kasti ovat "hoidot", joilla ei ole toivoakaan pääsystä romanttisten haaveiden kastiin. Nythän järjestetään myös pikatreffitapaamisia ja kaikkea muuta mahdollista. Ettei mene aikaa hukkaan, kun töiltä ei ehtisi enää ketään iskemään.

Jotkut "lemmenyritykset" etsivät kumppanin jopa mittatilaustyönä. Jotenkin ärsyttää, kun jotkut tekevät rahaa ihmisten toiveilla löytää itselleen kumppani. Haloo, jos ihminen ei jaksa nähdä vaivaa etsiä itselleen kumppani, taitaa olla parempi olla yksin. Myös sellaisten, jotka kelpuuttavat vain kauniit, rohkeat, komeat ja rikkaat.

Nettideititkin voivat johtaa häihin. Minusta ihmiset ovat seonneet häiden kanssa, elleivät jopa hysteerisiä. Häähulluus lienee sekin Amerikasta peräisin. Kuulin, että järjestetään jopa häämessuja ja häälehtiäkin on olemassa. Häitä voidaan valmistella vuosikin, voitteko kuvitella, vuosi. Osa häihin aikovista sanoo haluavansa mennä naimisiiin sen takia, että voi järjestää vain juhlat kavereille ja sukulaisille. Monenkohan vuoden avioliitto tälläisillä tapauksilla on edessä?

PS. Keksittekö muuten mitään pakottavaa syytä, miksi tämä video Arto Paasilinnan törttöilyistä on pitänyt julkaista. Minusta hän vaikuttaa tässä lähinnä apua, eikä lisänöyryytystä kaipaavalta ihmiseltä.

Eilen kävin hammaslääkärillä. Alaleussani oleva viisaudenhammas on kuulemma kasvanut vinoon ja sitä on vaikea leikata. No, ainakin tiedän olevani elossa, jos sitä särkee koko loppuelämäni. Miksi tätä turhaa, vain ongelmia aiheuttavaa hammasta muuten kutsutaan viisaudenhampaaksi? Voiko mikään olla typerämpää? Toisaalta kuulin myös, että ei juurihoidettu hammas todellisuudessa ole hoidettu. Se on kuollut ja vain täytetään ja toivotaan, että se kestää mahdollisimman kauan. Joskus valheessa on todellakin mukavampi elää.

Vähintään toinen yhtä järkyttävä tieto oli, että syntyneet vauvat pisteytetään. Ilman vikoja syntyvä vauva on kympin vauva ja siitä sitten alaspäin. No, meitä arvioidaan näemmä syntymästä lähtien. Olenkohan itse ollut kasin vauva, niin kuin peruskoulussa oppilaanakin. Tylsää keskitasoa.

Puuhailen taas muuttoa. Kävin katsomassa uutta kämppää. Koska se sijaitsee vanhassa kivitalossa, miellytti kämppä heti minua. Mutta tästä projektista myöhemmin enemmän.

Luettua: Ilkka Taipaleen Suomeniskentää

Viime viikolla olin työtehtävissä TERVE-SOS- päivillä Helsingissä. Sieltä sain käsiini Ilkka Taipaleen kirjan Suomeniskentää. Vieläpä ilmaiseksi. Ensiksi ajattelin, että mikä vikaa siinä kirjassa on, kun ei ole tottunut saamaan mitään ilmaiseksi. Mutta vielä mitä, kirja on hyviä tekstejä täynnä vuosikymmenten varrelta. Itse olen kerran nähnyt Taipaleen elävänäkin eräillä toisella messuilla.

Pieni esittely herrasta, jotka eivät häntä tunne. Taipale on ikiradikaali, entinen Kellokosken mielisairaalan ylilääkäri ja kansanedustaja, rauhanaktivisti ja vaikka mitä. Taipale on niitä "risupartoja" Erkki Tuomiojan kanssa. Ja radikaalimmalta nämä herrat tuntuvat yhä vieläkin kuin nuorempansa. Taipale on vieläpä demari, jota ei heti uskoisi, kun yleensä demareita kiinnostavat vain työssäkäyvät duunarit (SAK).

Taipaleen sydäntä ovat olleet lähellä mielisairaat, vangit, alkoholistit, yksinäiset miehet, ylipäätään ne ihmiset, jotka eivät ole liiemmälti muita kiinnostaneet. Taipale on niitä henkilöitä Suomessa, joita kunnioitan kovasti.

Suomeniskentä on nimensä mukainen kirja. Taipaleen kirjoitukset lehtiin sekä puheet herättäisivät tänäkin päivänä kohahdusta. Kirjan ensimmäinen teksti Nuorison riistetty luokka - young power vuodelta 1968 sopisi aktivistien oppikirjaksi vuonna 2009.

Ajat ovat muuttuneet siinä suhteessa, että kun 60-lukulaiset eivät halunneet osaksi "vanhaa yhteiskuntaa", niin nyt siihen halutaan, siinä kuitenkaan onnistumatta. Nuoret sekä me ikinuoret kolmekymppiset odotamme liikaa, että pääsemme valtaan vanhoilla keinoilla. Odotamme, että meidät päästetään valtaan. Meitä hallitaan pätkätöillä ja epävarmuudella kai hamaan loppuun asti.

Taipaleen polvi ei hyväksymistä ja valtaa odottanut. Tosin eivät siitä saamastaan vallasta ole halunneet luopuakaan. Se Taipaleen nuoruuden teksteistä käy ilmi, että kulloinkin vallassa oleva polvi on aina yhtä epäuskoinen ja haluton siirtämään valtaansa nuoremmille.

Taipale on siitä poikkeuksellinen radikaali, että on ollut "oikeissa töissä". Taipaleen kuvaukset vankila- ja mielisairaalaoloista 60- ja 70-luvulla havahduttavat. Ns. Marraskuun liike, jossa Taipale oli mukana, toi ensimmäistä kertaa pakkaseen kuolleiden asunnottomien alkoholistien ihmisarvon esiin.  Mukana liikkeessä oli jopa Paavo Lipponen, jota ei nykyisin hänestä uskoisi. Ihmisarvoisia asuntoloita rakennettiin liikkeen jälkeen vihdoinkin. Marraskuun liikkeelle olisi sijaa 2000-luvullakin. Ainakin Helsingin keskustassa tuntuu, että siellä pyörii entistä huonokuntoisemman näköistä kulkuria.

Vaikka ajattelin, että en vähään aikaan kirjoita tasa-arvoasioista, niin nyt on taas ihan pakko. Taipaleen työ yksinäisten miesten puolestapuhujana on ollut hienoa. Nämä kun kuolevat nuorempina, alkoholisoituvat helpommin, sairastuvat yleisemmin. Heihin kerääntyy miltei kaikki ongelmat, kun olosuhteet sattuvat suotuiseksi syrjäytymiselle.

Taipaletta voisi sanoa ensimmäisiksi suomalaisiksi miesasiamiehiksi. On ihme, että peräkammarin poikien ja muiden ongelmissa painiskelevien yksinäisten miesten asioita ei oteta vakavasti. Huonoiten menee eronneilla miehillä. Heidät pitäisi pakottaa puhumaan, ennen kuin ajautuvat pystybaareihin.

PS. Kylläpä tulin äsken vihaiseksi. Uutisissa sanottiin, että kirjaston kirjat palautetaan aina vain huonommassa kunnossa vuosi vuodelta. Että on raivostuttavaa, kuinka monessa maassa saa ilmaiseksi lainata kirjoja. Ja täällä niitä vaan rikotaan, kun ei välitetä pätkääkään muista.

Moni asia muuttuu, mutta ei SAK. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Lauri Ihalaisen tilalle toinen Lauri eli Lauri Lyly. Kaimalta puuttuu vain edeltäjänsä karisma. Hän näyttää keskinkertaiselta virkamieheltä. Toivottavasti Ihalaisen lähdön jälkeen kaikki ammattiliitot eivät muutu vain vapaa-ajan toiminnan järjestäjäksi duunareille.

Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen haluaisi kerjäämisen rangaistavaksi. Jaa, mikä olisi rangaistus. Sakot kerjääjälle vai?

I did it Frankies way

Lehtitietojen mukaan Martin Scorsese on puuhaamassa elämäkertaelokuvaa Frank Sinatrasta. Eipä elokuvaa olisi kuvitellut kenenkään muun tekevänkään kuin ehkä Francis Coppolan. Scorsesen elokuvat ovat useimmiten toimineet. Jos on lähellekkään yhtä hyvä kuin Coppolan toinen elämäkertaelokuva Kuin raivo härkä, niin hätää ei ole. Frankie voi levätä rauhassa.

Lähes mahdotonta on vain löytää uskottavaa ihmistä näyttelemään Sinatraa. Muutama tv-elokuva yritelmä on tehty, jotka lähinnä vaipuvat häpeään ja historian lohdulliseen unohdukseen.

Sinatra on Elviksen ja Beatlesin kanssa viime vuosisadan ilmiöitä, he ovat enemmän kuin ihmiset. Sinatran ääni on vuosisadan muistettavampia, mutta miehen suosioon vaikutti koko elämäntyyli ja asenne. Mafiayhteyksistäkään ei ollut glamouria vähentämään. Päinvastoin. Frankie uskalsi elää ja se oli luettavissa säännöllisin väliajoin otsikoista.

Sinatra oli amerikanitalialainen samoin kuin Scorsese on. Sinatrassa tiivistyy elokuvien luoma amerikanitalialaisuus. Rohkeus, uho, huonot käytöstavat ja pettämätön tyylitaju. Sinatran kuva löytyy jokaisesta amerikanitalialaisesta kuppilasta. Scorsesesta itsestäänkin on tullut amerikanitalialaisuuden symboli. Ei vähiten tekemiensä elokuvien kautta. Mutta olisi kiva nähdä joskus elokuva tai tv-sarja amerikanitalialaista, mihin ei liittyisi millään tavalla rikollisuus.

Elämäkertaelokuvista ovat pitäneet niin tekijät kuin katsojatkin. Onnistuneitakin on tehty. Esimerkkinä Johhny Cash -elokuva Walk the Line tai Edith Piafista tehty ranskalaiselokuva. Harvoin nykypäivänä elämäkertaelokuvat enää ovat ylistäviä ja kritiikittömiä. Kuvattava kuvataan enemmän ihmisenä kuin koskaan aiemmin. Virheineen.

Frankiesta vielä se, että hän oli tulkitsija. Löysi sen tien tehdä laulu omaksi elämäkseen. Parhaimmillaan tähän on pystynyt Frankien lisäksi vain Elvis Presley.

PS. Oletteko huomanneet, kuinka meille tuotettavat tavarat ovat retroa? Aikansa suosikkiesineitä myydään meille uudelleen nostalgialla, ja ennenkaikkea kalliimmalla kuin alkuperäinen tuote oli. Useimmiten niistä tuli tuli suosittuja, koska olivat halpoja ja hyviä.

Pahiten tämä huomio ilmenee autoissa. Volkkari on tehnyt uuden Kuplan nimellä New Beatle. Todella kallis auto, saisi melkein kaksi pikku Volkswagen Poloa samaan hintaan. Tähän nostalgiaan taviksella ei ole varaa. Samoin nyt Fiat on tehnyt uuden 500:en. Ei niin kallis, mutta minua viisaampien mukaan vaikea ajettava. Samoin BMW on pukannut markkinoille uuden Minin. Näiden autojen esikuvat olivat kansanautoja, antoivat mahdollisuuden autoilla niillekin, joilla ei aiemmin ollut varaa autoon. Tarkoitus on kääntynyt vähän nurin niskoin.

PS.PS. Ystäväni J.I:n kanssa pohdimme yhtenä päivänä, mitä biisejä hautajaisissamme soitettaisiin, kun siirrymme joskus ajasta ikuisuuteen. Mahtipontinen kun olen, niin minun hautajaisissa pitäisi soida Sinatran My way. Mutta ei tämäkään biisi hullumpi ole. Juice Leskinen ja Mikko Alatalo. Klovni heittää veivin.

PS.PS.PS. Euroviisuissa palattiin sitten jälleen ruotuun. Suomi jäi viimeiseksi. Voittaja Norja kyllä ansaitsi voittonsa. Ilta-Sanomissa tai Iltalehdessä äänestettiin kaikkien aikojen huonoimmasta Suomen Euroviisu-biisistä. Jasmine voitti. Pave Maijanen on ollut mielestäni vähintään yhtä surkea. Eikä tämä Waldon Lose Controlkaan kauas jää.

Muurit, jotka meitä erottavat - erottelun pitkä historia

Berliinin muuri kaatui pitkän odotuksen jälkeen 20 vuotta sitten. Muistan sen kyllä, vaikka en 12-vuotiaana sen suurempaa merkitystä ymmärtänytkään. Katselin vain, miksi ne noin raivolla tuota muuria hajottavat.

Muuri oli koko ikäni ollut ja sitä piti milteinpä asiaan kuuluvana. En ymmärtänyt, että se erotti yhtä ja samaa kansaa. En ymmärtänyt, että se oli kylmän sodan vertauskuva. En ymmärtänyt, että se kuvasi vapautta ilmaista mielipiteensä ja asuinpaikkansa. Kylmä sotahan oli se todellisuus, mistä tuolloin tiesin. Ei ollut yhteistä Eurooppaa. Lopulta itäsaksalaiset tekivät oman ratkaisunsa ja sen jälkeen muu Itä-Eurooppa.

Berliinin muurista on yhä turisteille osia jäljellä, mutta henkinen muuri Saksassa kytee yhä. Entinen Itä-Saksa on tietääkseni Saksan köyhimpää ja ongelmaisinta aluetta. Muuri erotti ajatusmaailman. Samasta kansasta tuli kuin tulikin kaksi eri kansaa. Milloin mitkäkin muurit sortuvat, eivät ne häviä mielistä. Apartheid Etelä-Afrikassa ja Usan etelävaltiossa on hävinnyt laista ja arjesta, mutta eivät kaikkien ajatuksista ja teoista.

Berliinin muurin murtumisen jälkeen muurien ajan luultiin olevan ohitse, nyt koitti se suuri vapauden aika. Näin on ollut aina, kun diktatuurinen ja alistava hallinto päättyy. Aina on löytynyt uusia ja aina on kadonnut vapaus.

Ja kuinkas ollakaan, Israel on hiljattain rakentanut muurin erottamaan maan rajojen ulkopuolella asuvia palestiinalaisia ja omaa kansaansa. Muuri on tasan yhtä ihmisten sukulaissuhteet tai muutkaan tarpeet huomioon ottava kuin Berliinin muurikin.  Muuri kulkee siitä, mihin se on piirretty kansakunnan isien käsistä kulkevan.

Ihme kyllä, eurooppalaiset ministerit kävelivät ulos rauhankokouksesta, kun Iranin presidentti sanoi muurin olevan ihmisoikeusongelma. Israel tekee samaa, kun he mitä itse saivat kokea, erottelua.

Israel ei ole muureineen yksin. Korea ja Kypros ovat maita, jotka elävät vahvasti eroteltuina. Kyproksessa kyse on etnisestä ristiriidasta, mutta Koreoissa täysin poliittisesta. Voi vain odottaa sitä päivää, jolloin Pohjois-Korean paljon kärsinyt kansa näkee taas vapauden.

Elintasomuureja löytyy poliittisia muureja enemmän. Muualla kuin hyvinvointivaltioissa rikkaat ovat eristäytyneet köyhistä maanmiehistään tiukalla vartioinnilla ja ihan oikeilla muureillakin. Jopa hyvinvointivaltioissakin varakkaat asuvat omilla alueillaan ja köyhimmät omillaan. Nämä ovat näkemättömiä muureja, mutta kaikki ne tietävät. Ja tuntevat.

Elintasomuureja pystyttävät myös valtiot. Usan ja Meksikon raja on täydellisimpiä esimerkkejä tästä. Samoin EU-maat yrittävät varjella rajojansa afrikkalaisten kaarnapursien hyökkäyksiltä. Somalimerirosvojen hyökkäykset ovat hyökkäyksiä parempiosaisia vastaan.

Saa nähdä, koska muurit murtuvat lopullisesti, Berliinin muuri ei ollut se viimeinen. Ja koska ihmiset luopuvat halustaan erotella toisiaan. Ei koskaan?

PS. Miesten rooli ajassamme on yksi pakkomielteistäni. Mielestäni yksi perusteltu näkemys on tässä Kirkko ja Kaupunki -lehden artikkelissa. Olemmeko me miehet todella menettäneet otteemme, uskalluksemme ja tavoitteemme? Haluammeko vain miellyttää, emmekä osaa sanoa enää, mikä on tahtomme? Ja siksi naiset eivät voi meitä enää kunnioittaa? Missä on se alkuvoimamme?

Oman elämämme Akakit

Kuva: Ryhmäteatteri

Eilen kävin katsomassa Ryhmäteatterin näytelmän Päällystakki. Vieläpä viimeiseen näytöksen. Näytelmä pohjautuu löyhästi yhden suosikkikirjailijani Nikolai Gogolin kertomukseen. Sami Keski-Vähälä ja Esa Leskinen olivat vääntäneet tarinasta kelpo komedian työelämän huononemisesta. Ainoastaan loppupuolella tarina vähän onnahteli ehkä jo melkein kolmen tunnin pituudenkin takia.

Oli hyvä sattuma, että katsomapaikkamme sattui olemaan ensimmäisessä rivissä. Ryhmäteatterissa lava on niin lähellä yleisöä, että sai milteipä näyttelijöiden pärskeet niskaansa.

Näytelmän pääroolin Akaki Akakijevitsin esitti Martti Suosalo. Häneltä ei huonoa suoritusta olisi osannut odottaakaan, eikä suoritus sellainen ollutkaan. Varsinkin kun Akaki ei melkein puoleen väliin asti puhunut mitään. Kovakuntoinen kaveri tuo Suosalo, kun jaksoi polkea kuntopyörällä väliajan paikalla olleelle yleisölle. Minusta kovimman roolin veti silti Taisto Oksanen, tai oikeastaan monta, mies muuntautui maanisesta tanskalaisesta yritysjohtajasta suomettuneeseen koko ajan kännissä olevaan idänkauppajohtajaan.

Akaki on suomalainen perusreppana, joka saa elämälleen sisällön yksitoikkoisesta työstä ja lintujen ruokkimisesta. Hän on huomaamaton, eikä haluakaan tulla huomatuksi. Nauttii siitä vähästä, mitä on osakseen saanut. Kaikuja aistin miltei Forrest Gumpista. Kaikki sujuikin Akakilla, kunnes Neuvostoliitto romahti. Sen jälkeen piti ryhtyä firmassa markkinahenkiseksi ja Akakin oli opittava puhumaan, ja myymään. Akakin voi nähdä suomalaisena työntekijänä, jota heitellään sinne, mikä milloinkin on työelämässä in.

Akakin päällystakki kulki tarinan gluena ja kun se varastettiin, oli kaikki Akakin osalta lopussa. Olisiko tuo takki kuvannut työelämän viattomuuden viemistä? Sitä, että ei ole edes takkia suojaamassa muutosjohtajilta ja konsulteilta. Ja sitä, ettei kelpaa omana itsenään. Ja mikään ei ole riittävästi, sillä Akakin takki ei kelvannut yhdellekään johtajalle.

Työntekijän aseman kurjistumista kuvasivat loistavasti myös näytelmän pätkikset eli pätkätyöläiset, jotka pomot komensivat olemaan hiljaa, mutta jotka aina tarjoutuivat kaikkeen. Heillä ei ollut sielua, eikä tahtoa kuten muilla työntekijöillä.

Näytelmä on tarina myös suomalaisen johtajuuden muuttumisesta. Hyväntahtoinen osuuskaupan johtaja sai kenkää Neuvosto-kaupan loputtua. Mies kun ei ottanut työntekijöistään kaikkea irti, vaan antoi heidän olla kunnianhimottomia, jos näin tahtoivat. Sitten tulikin lama ja armeija-johtajat ylivoimaiset voimansa ja tunnekyvyttömyys mukanaan. Samaa vaaditaan työntekijöiltäkin, jotka yksi toisensa jälkeen nuukahtivat näytelmässä. Lopulta firma menikin tanskalaiselle Torbjörnille, joka ei ollut enää tästä maailmasta. Hän tarkkaili jokaista liikettä.

Akaki muuttui kuoltuaan haamuksi? Kuinka monta suomalaista työntekijää jo haamuina kaduilla vaeltaakaan? Elämättä elämää, vaikka elää. Näytelmä osoitti, että työelämää ja ihmisten elämää hallitaan pelolla. Työpaikan menettämisen pelolla ja kaiken mahdollisen pelolla, jota meille kaikkialta tarjotaan.

PS. Käykää testaamassa kuka salkkarinuori tai mies/nainen olette? Itse olin runotyttö Peppi.... hmmm... ja talkkari-Seppo.

Tänään sai omituisen tekstarin työkännykkääni. Joku Mari ilmoitti olevansa kiinnostunut ennakkoluulottomista miehistä ja tekstari loppui oikein että pusi, pusi. Ihmettelin alkuun, en muista, että minulla koskaan ollut sutinaa kenenkään Marin kanssa. Syykin tekstariin selvisi, oli jokin senssipalvelu, jota tarjotaan sitä tilaamatta. Hinnat "Marin" koukkuun menneille voi vain arvailla. Mutta ajatelkaa herkullisia otsikoita, jos olisin syöttiin mennyt. "Virkamies käytti tuhansia euroja veronmaksajien rahoja senssipalveluihin" yms. yhtä mukavaa.

Senssipalveluista puheenollen. Tiedättekö muuten arvon naiset, että teitä siippanne huonoja tapoja häpeäville on perustettu seuralaispalvelu Helsinkiin. Firman seuralaiset osaavat puhua ja käyttäytyä. Heitä ei tarvitse raahata Tallinnan katuja pitkin vannoen, ettei koskaan lähde sen kanssa matkalle, vaan he puhuvat sujuvasti kirjallisuudesta ja muista kauniista asioista.

Suuri julkkisblogitesti osa 1

Päätin aloittaa uuden osion blogiini. Testaan Me miesten eli Tekniikan maailman hengessä julkkisten blogeja. Käyn läpi blogin tekniset ominaisuudet, sisällön, päivityksen aktiivisuuden, kommentointimahdollisuuden yms. Testaukseni uhriksi voi joutua kuka tahansa julkkis. Poliitikko, toimittaja tai hömppäjulkkis. Koska en jaksa montaa blogia lukea kerralla sen ansaitsemalla pieteetillä, tyydyn joka kerralla vain jokuseen blogiin.

Ensimmäisenä arvostelen MTV3:n Huomenta Suomen juontajan Sanna Kiisken blogin Vastarinnankiiski. Blogin nimestä huolimatta en oikein löydä blogista vastarinnankiiskeyttä. Sanna kirjoittaa kuitenkin valloittavan arkipäiväisesti elämästään, vaikka onkin julkkis. Voisi kuvitella, että Sanna asuisi naapurissa ja olisi ammatiltaan parturi-kampaaja. Voisitko kuvitella, että Matti Vanhanen kirjoittaisi polkupyörästään.

On rohkeaa aina kirjoittaa omista tunteistaan omalla nimellään, vaikka olisikin julkkis niinkuin Sanna. Miinuspiisteitä Sannalle voi antaa blogin pitkistä kappaleista, jotka vaikeuttavat lukemista.  Sannan blogin päivitystahti on kohtuullinen. Sannan blogia voi kommentoida, siitä plussaa. Antaisin Sannan blogille kuitenkin kolme pistettä skaalan ollessa yhdestä viiteen.

Seuraavaksi käsittelyssä kansanedustaja Erkki Tuomiojan blogi. Ensiksikin sivut ovat pelkistetyt, mutta tässäkin blogissa kappaleet ovat pitkiä ja into lukemiseen hiipuu, varsinkin jos kyseessä on pidempi kirjoitus. Tuomioja on vanha radikaali ja kirjoituksissakin se pilkahtelee. Tuomiojan kirjoitus Berlusconista nousi uutiseksi.

Tuomioja on lukenut ihminen ja tietopuolesta ei voi valittaa, en usko, että blogi saavuttaa silti tavis-lukijaa. Plussaa Tuomiojalle kirja-arvosteluosiosta. Se osoittaa, että hän on kiinnostunut lukijoistaan. Viimeistään paljastuu, että kyse on poliitikon blogista, kun linkit löytyvät myös puheisiin ja muihin kirjoituksiin. Tuomioja päivittää usein blogiaan, mistä kiitokset. Mutta blogikirjoituksia ei voi kommentoida, mistä miinukset. Antaisin Tuomiojalle myös kolme pistettä blogistaan.

Timo T.A. Mikkonen kirjoittaa Seiskassa nimikkoblogiaan. Moitteet heti aluksi sivujen hitaasta latautumisesta. Johtuisiko siitä, että Seiskan sivuille on tungettu niin paljon tavaraa. Täytyy haluta blogiin, että jaksaa odottaa niiden avautumista.

T.A. kirjoittaa juuri siitä mistä hänen oletetaankin kirjoittavan. Kunhan hitaat sivut aukenevat, T:A:n kirjoitukset ovat luettavia. Mikäli hyväksyy hänen ajatusmaailmansa. Kirjoitukset ovat helposti luettavia, eivät liian pitkiä. T.A. laittaa itsensä likoon kirjoituksissa. Kertoo jopa vieraaksi jääneestä äidistään. Tietenkin teksteistä löytyvät myös armeija, median tekemät vääryydet (T.A:ta kohtaan) ja lastenkasvatus.

T.A:n blogia ei myöskään voi kommentoida. Päivitystiheys on vaihteleva. Kaksi pistettä, kolme olisin antanut, jos sivut eivät olisi olleet niin hitaat.

Nina af Enehjelmin, Tapani Kansan, ex-vaimon blogia siteerataan aika ajoin mediassa. Täytyy nostaa toimittajille hattua. Sivut ovat varsin kotikutoiset, mikä ei ole paha asia. Sähköpostiosoite heti etusivulla tökkää pahasti silmään, vaikka rohkeaa onkin. Värit eivät vain toimi. Kommentointimahdollisuutta ei tästäkään blogista löydy.

Ruotsinkielessä ei sinänsä ole pahaa, mutta kaksi kieltä samassa kirjoituksessa on aika vaikealukuista. Kirjoitukset ovat lyhyitä pätkiä, mikä ehkä kärsimättömämpien mielestä on hieno juttu. Sisältö jää ohueksi. Nina on RKP:n eurovaaliehdokas, mitä ei kaikista kirjoituksista uskoisi. Tässäkin blogissa blogi on kotisivujen osa, mikä tuntuu olevan tavallista. Nina tuntuu päivittävän blogiaan kohtuu ahkerasti, mistä kiitokset. Kaksi pistettä tälle blogille.

Tässä tämänkertaiset, palaan asiaan taas joskus. Otan mielelläni vastaan vinkkejä julkkisblogeista arvosteltavaksi.

PS. Kanit taitavat muuten kohta vallata Vantaankin. Käydessäni veljeni luona Tammistossa näin rapun ilmoitustaululla ilmoituksen, että luppakorvakani on kadonnut. Mitä seuraavaksi?

TV-viikkoni

k

Kun tässä on tullut viime aikoina tullut kirjoiteltua vakavampia, niin taas hömppää välipalaksi. Päätin listata tv-viikkoni, joka loppuu ohjelmatietojen näin tahtoessa jo perjantaina.

Olen kanavasurffailija, joten jos kaksi ohjelmaa tulee päällekkäin samaan aikaan, niin siksi ne on mahdollista listata samaan aikaan. Pidän monesti myös televisiota auki, vaikka en sitä katsoisi. Turhaa, tiedän. Mutta se on vähän niinku olis seuraa siitä, jollain tasolla se rauhoittaa, vaikka muut eivät sitä usko. Lisäksi en välttämättä katso listaamiani ohjelmia, mutta jos ehtisin ja jaksaisin, niin katsoisin.

Maanantai: TV-1 Prisma, Amerikan mantereen synty, Yleteema: Soul Deep - Mustan musiikin tarina, JIM tv Rikos: Teloituspäivä, Poliisit (kyllä suomalaiset poliisit osaavat puhumalla hoitaa asiat), TV 2: Sissi. TV 5: Täyskäännös.

Tiistai: TV 1: Generation Kill (tämä oli yllätysihastus, yllättävän hyvää draamaa Irakin sodasta, vaikka sota on vielä käynnissä), TV 2: Metsolat (Kuka nyt Metsoloita ei katsoisi?).

Keskiviikko: TV 1: Pokka pitää (Tässä on sitä luokkajutskaa, mutta hauskasti), Historiaa: Merirosvoaarteen jäljillä, TV 2: IT-porukka, Talvisota (silloin kun miehet oli rautaa), Nelonen: Nätti nakuna (jossa muuten nimestään huolimatta ei ole paljasta pintaa), YleTeema: Albert Speer: Hitlerin työkalu, Aleksander Solzhenitsyn, rajalla, Subtv: Stuck on You (roskaa, mutta onneksi aivotonta keskiviikkoväsymykseen).

Torstai: MTV 3: Teho-osasto (onneksi loppuu, väsähtänyt, uskollisuudesta katselen), Yleteema: Pilvenpiirtäjiä ja maamerkkejä, JIM D: Tohtori Jekyll ja Mr.Hyde, FST 5: Hill Street Blues (tämä on niin 80-lukua, siksi ja ensimmäinen hyvin kirjoitettu poliisisarja).

Perjantai: TV 2: Puskuri (Se nuoren kundin itseluottamus on ehdoton autoja testattaessa, vaikka sillä ei ole voinut olla montaa vuotta edes korttia), Nelonen: Hauskat kotivideot (rentoutuakin täytyy, amerikkalaisille sattuu paljon), Yleteema: Palin, halki Himalajan ja Silkkitie  (klassikkoja, jo Silkkitien kuvaus henkii mennyttä maailmaa).

Lisäksi silmäilen jokapäivä Emmerdalea ja Kauniita ja rohkeita, uutisia, milloin miltäkin kanavalta, ja usein Salattuja elämiä, juuri sen verran, että pysyn kärryillä ja tiedämme, ettei silloin näitä tarvitse aktiivisesti seurata. Yksi suuri miinuspiste muuten Ylelle. Manne-tv on ehdottomasti surkein koskaan näkemäni ohjelma. Se ei ole hauska, muuten kuin avuttomuudessaan. Juuri sellaisesta en halua maksaa tv-lupamaksuja.

Nyt kun listaamiseen päästiin, tsekkasin muuten Googleanalyticsista, millä hakusanoilla blogiini on eksytty. Tosin se on ollut minulla käytössä vasta pari kuukautta. Tässä kymmenen kärki: 1. Esa Pesonen (yllätys, olen otettu, tai sitten lukijani eivät muista blogini osoitetta), 2. Tilapäisolosuhdemuutosilmoitusvelvollinen (ystäväni Harrin kirja näyttää kiinnostavan), 3. Eversti Parker (Elvis kiinnostaa), 4. Esa Pesonen blogi (eivät taida muistaa osoitetta), 5. Pessimisti (synkkyys kiinnostaa suomalaisia), 6. Wilson Kirwa (kannattaa kirjoittaa julkkiksista), 7. Isäkompleksi (ongelmia riittää), 8. Pienikokoiset naiset (niinhän ne taitavat kiinnostaa, muistan tosin kirjoittaneeni pienistä miehistä), 9. Eppu Salminen, pituus (miten yhden miehen koko voi kiinnostaa?), 10. Anna Kontula (viime viikon kohu teki tehtävänsä).

Lopuksi vielä Janis Joplinia. Kiitos hienosta Janis Joplin -dokumentista YleTeema. To Love Somebody.

Loisesta luokkatiedottomaksi

Hesarin kuukausiliitteessä oli erinomainen artikkeli talollisten ja maattomien tiestä nykypäivään. Mitä yli sadan vuoden takaisten ihmisten jälkeläiset ovat tänä päivänä? Osoittautui, että maattomien jälkeläiset eivät ole hekään päässeet sinne korkeimmalle portaalle. Entisajan maattomille oli monia nimiä. Oli loisia, mäkitupalaisia ja vaikka mitä. Yhteistä heille oli, että heidän tuli oli näkymättömiä ja riittävän nöyriä kunnon ihmisten edessä, joita edusti talollisten lisäksi sivistyneistö ja tietenkin porvarit.

Mutta kyllä sellaisille ihmisille, jotka eivät täytä yhteiskunnan kunnon ihmisen normeja toden totta löytyy nykyisinkin. Maaseudulta on siirrytty vain kaupunkeihin. Suomessa on hellitty kuvaa tasa-arvoisena yhteiskuntana, jossa ei ole luokkajakoa. Sellainen on ja se on vahvistumaan päin. Ihmiset eivät vain itse tiedä edustavansa jotain luokkaa. Osa ei edes tunne olevansa ihminen, tai ainakaan millään tavalla arvokas sellainen. Se osataan kyllä näyttää, kun et ole ns. yhteiskuntakelpoinen.

Maattomia käytettiin kausiluontoisina vuokratyöläisinä. Ja kovasti tänäkin päivänä halutaan solmia määräaikaisia työsuhteita ja käyttää henkilöstövuokrausfirmoja. Aikaisemmin koulutus takasi tien parempaan elämään. Ja koulutukseen oli vaikea päästä. Varsinkin jos sattui syntymään köyhäksi. Nyt edes koulutus ei takaa automaattisesti parempaa elämää ja hyvää työpaikkaa. Muistan joskus lukeneeni tohtorista, joka siivosi elääkseen.

Noille maattomille on löydetty aikojen muuttuessa kauniimpia nimityksiä. Nykyisin puhutaan syrjäytyneistä, kuntoutujista ja vaikka mistä. Asia tarkoittaa vain samaa. He eivät edusta sitä kuvaa, mitä yhteiskuntamme hyvinvoivat haluaisivat yhteiskuntamme edustavan.

Heidät löytää niistä kaupungin vuokra-asunnoista, joihin kukaan muu ei halua enää mennä. Heitä pidetään laiskoina, koska "nauttivat" yhteiskunnan apua. Hehän saavat aivan liikaa toimeentulotukea. Tunnemmehan monta toimeentulotuella ja peruspäivärahalla rikastunutta. He eivät ota itseään niskasta, juopottelevatkin. Ihan niin kuin ne loiset silloin joskus.

Luokkatietoisuutta Suomessa ei tunneta oikein kunnolla, vaikka sitä on yritetty lietsoa. Luokkatietoisuus katosi 70-luvun taistolaishuuman jälkeen. Suomalaiset ovat harvinaisen yhteiskunnallisesti lamaantunutta kansaa. Heitä ei herätä oikein mikään. Hesarin kirjoituksessa puhuttiin, että peruskoulu poisti luokkajaot. En tiedä. Muistaakseni silloin 30-luvulla kommunistien kakaroita yritettiin jo kasvattaa isäänmaalliseksi oikein kovin ottein. Luokkajaot poistuivat samaa tietä kuin muukin yhteisöllisyys. Ei kukaan kuulu enää oikein mihinkään.

Minunkin kai pitäisi kuulua artikkelin mukaan noihin maattomien jälkeläisiin, sillä en tunne juuriani kovinkaan kauas taaksepäin. Paremman väen jälkeläiset kuulemma tuntevat.

Isäni puolelta olen ehta savolainen molemmilta puolilta. Käsittääkseni isoisäni joutui poistumaan kotitilaltaan Leppävirralta, koska tuohon aikaan maatilan sai aina vanhin poika. Hän seilasi sittemmin kuulemma kapteenina Saimaalla, kunnes osti tilan Heinävedeltä 50-luvulla. Äitini on stadilainen, mutta hänen äitinsä on Lappajärveltä. Äidinisän taustasta ei oikein tarkasti tiedetä, kun käsittääkseni oli ns. huutolaislapsi. Jostain pohjoisesta Lapista kumminkin luulisin. Ammatiltaan muuten lasinpuhaltaja. Mutta ei sukuni tausta mitenkään rikas ole, jota sitäkin hävetään suvun taustassa artikkelin mukaan. Köyhästä taustasta ollaan puolestaan Suomessa ylpeitä. Täällähän on tapana riidellä, kenellä on ollut kovin elämä.

PS. Kuten kuvasta näkyy onnistuin löytämään amerikkalaisen gheton korsolaisesta parkkihallista. Korsosta ollaan muuten puuhaamassa elokuvaa Dome Karukosken toimesta. Ja kuten olettaa saattaa, päähenkilö on korsolainen ammattikoululaispoika. Onpas yllättävää.

Citymarket on todennut, että ajat ovat muuttuneet. Lehtimainoksessa muun äitienpäiväsälän seassa kaupattiin äideille lahjaksi reippaasti Lapin Kulta -kaljasalkkua. Niin, mistäpä niitä pullantuoksuisia äitejä enää löytäisikään?

Mutta jotta ette täysin masentuisi, niin katselkaa vaikka söpöjä vauvoja netistä tästä.

 

Kansakunnan ykköslehti

Helsingin Sanomat eli tuttavallisemmin Hesari täyttää tänä vuonna 120 vuotta. Muistaakseni tiistain numerossa oli varsin näyttävä avaus juhlavuoteen kantaisäerkon Eero Erkon kivisen lehdenperustamistaipaleen kuvauksena. Ei se jopa Hesarilla helppoa aina ole ollut, vaikka on tällä hetkellä maan valtamedia. Eikä Sanomalla nyt tällä hetkelläkään mene viimeisten uutisten mukaan hyvin. En muista, että vastaavaa tilannetta olisi ollut.

Ja ihme kyllä Erkot ovat yhä talossa, vaikka Päivälehti on muuttunut valtavaksi Sanoma-konserniksi. Vastaavaa yhtä pitkää historiaa yhden suvun kanssa on harvalla yrityksellä.

Kuuluisi kenties asiaan haukkua Hesaria, mutta en sitä täysin kuitenkaan tee. Hesarin jutut ovat laadukkaita ja Hesari on nostanut monia asioita asiallisesti keskusteluun. Itse olen kirjoittanut blogiin lukemattomia kertoja saatuani innoituksen Hesarissa olleesta jutusta.

Virhelyöntejäkin on sattunut, jos ajatellaan vaikka tätä eduskunnan ahdisteluskandaalia. Tosin sekin nosti vaietun asian pimennosta julkiseksi. Tiedottajana ei ole myöskään tarvinnut pelätä, että Hesari vääntäisi tiedotteesta väkisin kohujutun.

Erityisesti olen pitänyt siitä, että Hesari on tehnyt paljon juttuja asunnottomien ja syrjäytyneiden asioista, vaikka tilaajakuntaan heitä tuskin montaa kuuluu. NYT-liitteestä pidin sen alkuaikoina kovasti, mutta nyt tuntuu, että se on jotenkin uuvahtanut. Tai sitten olen kasvanut kohderyhmästä ulos. Kuukausiliitteessä taas on minusta aivan liikaa mainoksia, vaikka artikkelit hyviä ovatkin.

Hesari on valta-alueellaan kuin perheenjäsen. Monen on vaikea aloittaa aamuaan ilman Hesaria. Ja niinä päivinä kun se ei ilmesty, jokin tuntuu puuttuvan.  Silloin sitä kaivaa käsiinsä minkä tahansa sattuvan lehdykän. Hesari on viime vuosina kiitettävästi myös jalkautunut keskustasta pääkaupunkiseudun lähiöihinkin. Ja kirjoittanut juttuja, muistelen, että 80-luvulla Vantaallakin voivoteltiin, kun Hesari ei koskaan tee Vantaasta juttuja. No, koventunut kilpailu on tehnyt tehtävänsä Hesarille siinä missä muillekin.

Olen aina pitänyt Sanoma Oy:ta hyvänä työnantajana. Tuntuu, että Suomen rikkain mies (ainakin jossain vaiheessa) Aatos Erkko ymmärtää myös duunareita. Freelancereiden tekijänoikeuskorvausjupakan myötä tosin tuo kuva on hieman romuttunut. On aika ikävää kirjeitse lähestyä toimittajia, kiittää yhteistyöstä, mutta kertoa yhteistyön päättyvän, mikäli ehtoihin ei suostuta. Tosin toimittajia lyödään nyt kuin vierasta sikaa lehtitalossa kuin lehtitalossa. Onko se sitten helpompaa, kun kilpailijatkaan eivät voi asiaa uutisoida, kun itsekin irtisanovat.

Hain kerran Sanoman toimittajakouluun. En tietenkään tullut valituksi, kun hakijoina oli satoja minua koulutetumpia ja varmaan parempia kirjoittajiakin. Ai niin, ja pääsin kerran runoillani NYT-liitteen pöytälaatikkorunoilijoista kertovaan artikkeliin. Muistaakseni minua tituuleerattiin varsin raamatulliseksi. Ja jyhkeitä ja mahtipontisia runoja ne muistaakseni olivatkin. Harmi, ettei lehti ole säilynyt minulla tallella.

Jos jokin Hesarissa ajoittain ärsyttää on ehkä sen itsepintainen jonkun asian ajaminen väkisin eteenpäin. Jos Hesari haluaa jotain tapahtuvaksi rummuttaa se sitä sitkeästi. Mutta se ehkä on median tarkoituskin parhaassa tapauksessa.

Valtalehden asema ei ole aina helppo. Hesaria kuten muitakin vallanpitäjiä syytetään itsetyytyväisyydestä. Ja valtaa Hesarilla on. Poliitikot ja päättäjät jähmettyvät kunnioituksesta ja/tai pelosta kun Hesari soittaa. Pöydät laitetaan koreiksi ja toivotaan parasta. Hesarille ei ynähdellä niin kuin muiden lehtien toimittajille. Ja taitavat Hesarin toimittajat tietää asemansa. Valtamedioita tuppaa vaivaavan myös tietynlainen huumorintajuttomuus kun kyseessä on oman lehden kunnia, kuten näimme Suomen Kuvalehdestä tehdyn pilalehden aiheuttamista reaktioista.

Ja muitakin lehtiä verrataan aina siihen valtakunnan ykköslehteen. Siten esimerkiksi ilmaisjakelulehtien on vaikea päästä  Hesarin rinnalle, koska Hesari on luonut asemaansa kauan. Toki lukijatkin ovat pääosin eri lukijoita kuin ilmaisjakelulehdissä.

Hesarista vielä se, että tämän päivän Hesarissa uutisoitiin, että virkamiehet eivät vastaa kansalaisten sähköposteihin. Voin lohduttaa, että eivät ne aina vastaa minullekaan, vaikka olen rataston osanen. Lisäksi tuskin kaikkiin pahimpiin törkyhaukkumisviesteihin kukaan haluaa vastata. Harvoinpa yhteyttä otetaan, jos kaikki on hyvin. Itse olen vastannut kaikkiin minulle tulleisiin asiallisiin sähköposteihin ja osaan asiattomistakin, mistä onkin saanut kärsiä. Mutta näinhän se menee...

PS. Elän uutta kevättä suhteessani kotikaupunkiini Vantaaseen. Niinpä innostuin laittamaan tähän teille pienen Vantaa-visan.

Feminismin loppu vai uusi alku?

Tutkija Anna Kontula herätti jo tutkimuksellaan ilotytöistä keskustelua, nyt hän otti kohteekseen feminismin. Mitä olen lehdistä lukenut ja kuullut haastatteluita, ihan hyviä ja perusteltuja ajatuksia Kontulalla onkin. Kontulan onneksi hän on nainen, joten hän ylipäätään pystyy asiasta kirjoittamaan ilman ennakkotyrmäämisiä ja nimittelyjä.

Mutta miksi ihmeessä tähänkin piti sotkea joku poliitikkoraiskaajaskandaali? Varsinkaan kun raiskaajan nimeä ei mainita. Tutkijat lienevät oppineet pelaamaan mediapeliä. Hyvä skuuppi täytyy olla tarjolla, mikäli haluaa itselleen ja työlleen julkisuutta näinä kärsimättömyyden aikoina, jolloin kukaan ei jaksa perehtyä mihinkään.

Sanottakoon heti, ettei minulla ole mitään feminismiä tai naisasialiikettä vastaan. Äärimmäisiä ajattelutapoja ja suuntauksia vastaan kylläkin edustivat ne minkälaista katsantokantaa tahansa. En väitä, etteikö feminismille olisi tarvetta myös Suomessa, vaikka tilanne on monia muita maita parempi.

Feminismi on aina ajankohtainen asia. Ikävä kyllä julkisuudessa tuntuvat olevan ne kovan linjan feminismit, joille kaikki on naisen alistamista ja joille mikään ei riitä. Ja seksuaalisuus vain miehen keino lisää alistaa naista.

Feminismi tuntuu pohjautuvan aika paljon seksuaalisuuteen. Sehän se tietysti on miehen naisen erokin lähtökohtaisesti. Vaikka seksuaalisuus on vain yksi osa naisasiaa. Toinen suosikkiaihe on naisten määrä johtajistossa ja palkkatasa-arvo. Muu jää sivuun otsikoiden tasolla.

Feminismi oli aikanaan täysin oikeutetty taisteluliike. 1920-luvun suffragettien aikoihin naisilla ei ollut Pohjoismaiden ja Uuden-Seelannin ulkopuolella oikein minkäänlaisia oikeuksia. Sellaisessa sivistysvaltiossa kuin Sveitsissä naiset saivat joissakin kantoneissa äänioikeuden vasta 1970-luvulla.

Naiset olivat kuin lapsen asemassa, heillä ei ollut oikeutta päättää asioistaan. 1960- ja 1970-luvuilla naiset pääsivät oikeasti elämässään eteenpäin yksilöinä ja ennen kaikkea työurallaan eteenpäin. Nyt ollaankin tilanteessa, jossa tytöt pärjäävätkin jo Suomessa paremmin kuin pojat. Aika monella mittarilla. Euroopan ulkopuolella naisten oikeudet ovat yhä vähän niin ja näin, mutta se ei ole länsimaista feminismia kiinnostanut.

Nyt oltaisiin siinä tilanteessa kuten Kontula totesi, että feministien täytyisi hyväksyä erilaisia naiseuksia. Naisen ei täydy olla sukupuoleton ja saa olla seksuaalisesti aktiivinen ilman, että hän ei jotenkin tiedostaisi itseään tai olisi miesten alistama seksuaalisesti. Nainen saisi olla naisellinen, mutta silti vakavasti otettava.

En tiedä. 1970- ja 80-luvuilla syntyneistä naisista ja nuoremmistakin, kovan linjan feminismiliike, tai ainakin sen väärin käsitetty tarkoitus, on tehnyt suorittajia, niitä kympin tyttöjä, jotka romahtavat, mikäli eivät pysty koulussa tai työelämässä ja ihmissuhteissaan täysin virheettömiin papereihin ja suorituksiin, parempiin kuin pojat. Kyllä tytöillä täytyisi olla oikeus olla pärjäämättäkin, pojilta se ainakin sujuu tätä nykyä.

Tietysti ei voi kuvitella, että feminismi voisi muuttua, mikäli miesten asenteet naisia kohtaan eivät muutu. Seksuaalisesti aktiivinen nainen on miehille lutka, siinä missä mies on velikulta naisia kaataessaan. Ja miesten olisi myös otettava vakavammin naisellisemmin pukeutuvat naiset. Eli suomeksi sanottuna lopetettava vähättely ulkonäön perusteella.

Koskahan pääsemme siihen tilanteeseen, että feminismi ei ole enää taisteluliike. Nythän sitä vastaan on noussut miesasialiikekin, jonka tarpeellisuuden kovan linjan feministit kiistävät ihme kyllä, vaikka sukupuolten hyvinvoinnista voisi tehdä yhteisen liikkeen.

Vaikka sitä vastaan, miksi meidän on elettävä sukupuolineutraalissa maailmassa? Sellainen maailma on aika synkkä. Miehet ja naiset kun ovat erilaisia halusi sitä tai ei. Pojilla on tiettyjä ominaisuuksia ja tytöillä myös.

PS. Vaikka johannatukiaisia ja kumppaneita pidetään bimboina, ovatko he loppujen lopuksi äärimmäisen älykkäitä naisasianaisia, jotka saavat poliitikot satimeen? Naisten ja miesten välinen kommunikointi ei saisi olla ainakaan Berlusconin ja hänen rouvansa kommunikointia. Molemmat kun vaativat anteeksipyyntöä toisiltaan ljulkisuuden välityksellä.

Miten olisi vanhan hyvän ajan ilmaa puhdistava riitely?

Asiaa hieman sivuten. Selasin pitkästä aikaa blogilistaa ja löysin sieltä maahanmuuttajanaisen pitämän blogin. Harva heiltä itseltään kysyy mitään, vaan puhuu heidän puolestaan, joten sikäli mielenkiintoinen löytö.

Liikaa, aivan liikaa

Viime aikoina minusta on tuntunut, että elämässäni on liikaa - kaikkea. En ole kiireisin ihminen kansakunnassamme, mutta silti minusta tuntuu, etten ehdi oikein mitään. Odotan kärsimättömänä lisää, se on suoraan sanottuna ahdistavaa. Mitä odotan lisää - kaikkea.

Ja minulla on kaikkea ja ei mitään. Kiitollinen kyllä olen. Kaikesta ja kaikista. Haluaisin tehdä niin paljon, etten tiedä, riittääkö aikani maan päällä. Ja mistä aloittaisin ja mihin päättäisin. Haluan olla minä, mutta en aina löydä itseäni minusta.

Tilanne on itseaiheutettu loukku. Ei kukaan pakottaisi minua lukemaan uutisia jatkuvasti, mitä teen aivan liikaa. Tai pakottaisi minua perehtymään milloin mihinkin asiaan. Kirjoittamaan blogiani tai edes käymään töissä.

Elämässä on paljon turhaa, ja osa turhasta luodaan meitä varten myyden se välttämättömänä. Meille luodaan ja myydään jopa puheenaihemme. Yksi suurimmista lahjakkuuksista on erottaa kaikesta olennainen ja vielä elää vain sen olennaisen kautta.

Minussa on jokin hellittämätön tiedonhalu, joka ei tyydyty millään. Yhtä intohimoisesti minua riivaa elämän tarkkailun halu. Tietysti voi ajatella, että itse on elämänsä luonut, mutta joitakin asioita ei voi muuttaa. Vaikka ne kokisi itse taakkana ja muut kokisivat ne turhana.

Tämähän on yksi trendiaiheista tämä hektinen elämä, mutta minusta on trendikkyys kaukana. En vain oikein tiedä, mitä tekisin. Mistä luopuisin. Kunnon yöunista olen ainakin luopunut. Olen kadehtinut niitä ihmisiä, jotka ehtivät tekemään kaikkea, mutta vaikuttavat silti terveiltä ja elämäntahtoa uhkuvilta. Ehkä he eivät tunne, että heillä on mitään liikaa.

Täytyisi hyväksyä, että olen hidas ihminen. Valitettavankin nopea tekemään asioita, mutta sieluni on hidas. Se ei taida vain pysyä mukana. Silti minun on pakko pohtia koko ajan. Useimmiten mietin, tässä olisi hyvä runon aihe, tästä minun täytyy kirjoittaa. Joskus tekisi mieli huutaa itselleen: Vaikene!

Lisäksi taakkanani on, etten pysty unohtamaan asioita. Saatan pyörittää ajatuksissani asioita, jotka tapahtuivat jopa vuosikymmeniä sitten. Eräs kidutuksen muoto. On ironiaa, että mennyt voi olla nykyisyyttä, kun sitä ei saa kadotettua.

Miten sitten elämään saisi vähemmän kaikkea, kun ei halua luopua mistään? Ja haluaa vähemmän?

PS. Kirsi H. heitti minulle haasteen kertomaan aamutoimistani. Se riippuu vähän heräänkö yksin, mutta kuvitellaan näin.

Herään melkein aina ennen kuin kello herättää. Aamun henki riippuu paljon siitä, olenko nukkunut vai en? Jos vastaus on jälkimmäinen ensimmäiseksi minulle tulee täydellinen romahdus. Mitenköhän tästä päivästä taas selvitään? Selviydyn shokista, pistän Reinot jalkaan ja syöksyn tupakalle. Sen jälkeen painun suihkuun. Sieltä selvittyäni pistän television päälle ykkösen aamu-tv:lle. Katsastelen, onko siellä taas se yksi yli-innokas toimittaja.

Keitän teetä, jonka juon maidon kera, pistän paahtosämpylät paahtimeen ja sekoittelen myslin kera jogurtin. Kipaisen hakemaan Hesarin ja lueskelen sen. Joskus vetäisen kalanmaksatabletit nassuun. Syötyäni käväisen taas tupakalla, pesen hampaat ja lähden töihin. Ja puen tietenkin välissä. Tässä rehellinen versio siis. Ei tästä olisi kansakoulun valistusaamuksi.

Pikainen kisa: Oletteko laskeneet kuinka monta tosi-tv-sarjaa tulee malliksi haluavista nuorista neidoista? Laskin, että vähintään neljä.

Liikaa, aivan liikaa

Viime aikoina minusta on tuntunut, että elämässäni on liikaa - kaikkea. En ole kiireisin ihminen kansakunnassamme, mutta silti minusta tuntuu, etten ehdi oikein mitään. Odotan kärsimättömänä lisää, se on suoraan sanottuna ahdistavaa. Mitä odotan lisää - kaikkea.

Ja minulla on kaikkea ja ei mitään. Kiitollinen kyllä olen. Kaikesta ja kaikista. Haluaisin tehdä niin paljon, etten tiedä, riittääkö aikani maan päällä. Ja mistä aloittaisin ja mihin päättäisin. Haluan olla minä, mutta en aina löydä itseäni minusta.

Tilanne on itseaiheutettu loukku. Ei kukaan pakottaisi minua lukemaan uutisia jatkuvasti, mitä teen aivan liikaa. Tai pakottaisi minua perehtymään milloin mihinkin asiaan. Kirjoittamaan blogiani tai edes käymään töissä.

Elämässä on paljon turhaa, ja osa turhasta luodaan meitä varten myyden se välttämättömänä. Meille luodaan ja myydään jopa puheenaihemme. Yksi suurimmista lahjakkuuksista on erottaa kaikesta olennainen ja vielä elää vain sen olennaisen kautta.

Minussa on jokin hellittämätön tiedonhalu, joka ei tyydyty millään. Yhtä intohimoisesti minua riivaa elämän tarkkailun halu. Tietysti voi ajatella, että itse on elämänsä luonut, mutta joitakin asioita ei voi muuttaa. Vaikka ne kokisi itse taakkana ja muut kokisivat ne turhana.

Tämähän on yksi trendiaiheista tämä hektinen elämä, mutta minusta on trendikkyys kaukana. En vain oikein tiedä, mitä tekisin. Mistä luopuisin. Kunnon yöunista olen ainakin luopunut. Olen kadehtinut niitä ihmisiä, jotka ehtivät tekemään kaikkea, mutta vaikuttavat silti terveiltä ja elämäntahtoa uhkuvilta. Ehkä he eivät tunne, että heillä on mitään liikaa.

Täytyisi hyväksyä, että olen hidas ihminen. Valitettavankin nopea tekemään asioita, mutta sieluni on hidas. Se ei taida vain pysyä mukana. Silti minun on pakko pohtia koko ajan. Useimmiten mietin, tässä olisi hyvä runon aihe, tästä minun täytyy kirjoittaa. Joskus tekisi mieli huutaa itselleen: Vaikene!

Lisäksi taakkanani on, etten pysty unohtamaan asioita. Saatan pyörittää ajatuksissani asioita, jotka tapahtuivat jopa vuosikymmeniä sitten. Eräs kidutuksen muoto. On ironiaa, että mennyt voi olla nykyisyyttä, kun sitä ei saa kadotettua.

Miten sitten elämään saisi vähemmän kaikkea, kun ei halua luopua mistään? Ja haluaa vähemmän?

PS. Kirsi H. heitti minulle haasteen kertomaan aamutoimistani. Se riippuu vähän heräänkö yksin, mutta kuvitellaan näin.

Herään melkein aina ennen kuin kello herättää. Aamun henki riippuu paljon siitä, olenko nukkunut vai en? Jos vastaus on jälkimmäinen ensimmäiseksi minulle tulee täydellinen romahdus. Mitenköhän tästä päivästä taas selvitään? Selviydyn shokista, pistän Reinot jalkaan ja syöksyn tupakalle. Sen jälkeen painun suihkuun. Sieltä selvittyäni pistän television päälle ykkösen aamu-tv:lle. Katsastelen, onko siellä taas se yksi yli-innokas toimittaja.

Keitän teetä, jonka juon maidon kera, pistän paahtosämpylät paahtimeen ja sekoittelen myslin kera jogurtin. Kipaisen hakemaan Hesarin ja lueskelen sen. Joskus vetäisen kalanmaksatabletit nassuun. Syötyäni käväisen taas tupakalla, pesen hampaat ja lähden töihin. Ja puen tietenkin välissä. Tässä rehellinen versio siis. Ei tästä olisi kansakoulun valistusaamuksi.

Pikainen kisa: Oletteko laskeneet kuinka monta tosi-tv-sarjaa tulee malliksi haluavista nuorista neidoista? Laskin, että vähintään neljä.

Vanha ylioppilaslakki

Tänä vappuna kaivoin ylioppilaslakin 13 vuoden ruususen unesta. Se oli pölyinen ja hieman kellastunut. En ole käyttänyt sitä kertaakaan sitten 1996 lakkiaiskevään Tikkurilan lukiossa. Sen kanssa on niin hölmö olo. Kun ei siinä ylioppilaana olossa nykyisin ole edes mitään harvinaista.

Minulla tosin ei ole muitakaan akateemisia saavutuksia. Ostin lakin muistaakseni Anttilasta ja se on merkiltään Fredrikson. Se lienee minulle numeroa liian pieni, kun en halunnut sovittaa sitä kunnolla. Tyytyväisempi olen ylioppilaskuvaani, kuvaaja sai siihen henkeä.

Ylioppilaslakki on mitä mainioin ajan kulumisen mittari. Sen tahrat kertovat menneistä sekoiluista tai onnen hetkistä. Pöly taas kuvaa, kuinka kerros toisensa jälkeen pyyhkii silloista nykyhetkeä poispäin kauemmaksi.

Ylioppilaskevät oli minulle rankka useammastakin syystä ja olin aika poissa tolaltani kuten vielä vuosia sen jälkeenkin. Vasta viime vuosina minusta on kuoriutunut pois levottomuutta, uhoa ja ahdistusta. Elin tuolloin unelmamaailmassa. Milloin luulin tulevani maailmankuuluisaksi kirjailijaksi tai muusikoksi.

Ja olin äärettömän peloissani. Minun unelmani olivat saavuittamattomat, eikä minulla ollut edes rohkeutta tavoitella niitä. En pystynyt kohtaamaan todellisuutta ja tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi ja arvottomaksi. Se on onneksi mennyttä, mutta vieläkin joskus tuntee elämänsä samaa elämää kuin tuolloin 13 vuotta sitten.

Mutta hei, ehkä ensi vappuna tepastelen ylioppilaslakissa kuin vanhassa suomalaisessa elokuvassa.

Ehkä ne ajat tulevat takaisin, jolloin ylioppilas oli herrasta seuraava ja avasi tien kansakunnan toivoille. Nyt se on välttämätön suorite kilpailussa, joka todella vastaa alkaa lakittamisen jälkeen. Tuossa taistelussa kokee usein tappioita, mutta onneksi voittojakin.

PS. Vappua on pidetty ylioppilaiden ja työläisten juhlana. Mutta kenen se on nykyisin? Paikallislehdistä vilkuilin, että vappujuhliaan järjestävät kaikki puolueet. En tiedä, kuinka moni niissä käy, kun tv-kuvissa näkyy, että pömpöösiä vappujulistusta on vähän ihmisiä kuuntelemassa. Ihme kyllä Suomessa ilmestyy vielä Kapinatyöläisen kaltaisia lehtiä. Joten kommunismin aate ei liene kokonaan kuollut. Itse en kyllä välttämättä näkisi, että anarkismin ja kommunismin täytyisi tarkoittaa samaa asiaa.

Sitä vastoin pisti vihaksi Hesarin juttu Saudi-Arabiasta. Tytöiltä ollaan kieltämässä sen mukaan jopa koripallon peluu Saudi-Arabiassa kun kuulemma neitsyys on vaarassa. Minua on aina ihmetyttänyt miksi naisten asema arabimaissa ei ole kiinnostanut suomalaista naisasialiikettä? Ja miksi YK tai muut demokratian puolustajat eivät reagoi selkeään ihmisoikeusongelmaan, joka on niinkin alistava kuin naisten kohtelu Saudi-Arabian kaltaisissa tiukan linjan maissa. Syynä tietysti arabimaiden öljy ja raha.