Rakkaus toimii aina, porvarit ja isäpoika-kauna ei (Love Story - luettua)

Suunnittelen romaaniani ja olen lukenyt nyt menestyskirjoja ja katsonut menestyselokuvia. Yritän kaivaa niistä sellaista, mikä on tehnyt menestyksen niistä. Haluan kirjoittaa jotain sellaista, mikä myy ja menee kaupaksi kustantajille. Suomeksi haluan siis myös rahaa.

Luin Erich Segalin Love Storyn, josta toki elokuvaversio 1970-luvun alusta on se suositumpi versio.

Tarina menee lyhykäisyydessään niin, että rikas hulivilipoika rakastuu köyhään tiedostavaan tyttöön. Häntä voisi nykytermein sanoa punaviherihmiseksi tai suvakiksi. Poika riitaantuu lopullisesti rikkaan isänsä kanssa, kun tämä haluaa köyhän tytön kanssa naimisiin, ja sitten köyhänä he yrittävät pärjätä, kun isä lopettaa rahan antamisen pojalle.

No. Amerikka ei olisi Amerikka, ellei poika omin avuin sinnittelisi ja omin avuin pääse rikkaaksi asianajaksi itsekin. Tyttö tyytyy köyhän opettajattaren asemaan. Tämä kuvio ei taitaisi enää onnistua. 

Rakkaus tietenkin riittää. Lopulta tyttö kuolee syöpään ja poika sopii isänsä kanssa. Kuolema toimii aina silloin kuin se liittyy rakkauteen. Alussa tyttö ja poika eivät voi sietää toisiaan, mutta sitten rakkaus syttyy. Tämä kuvio on nähty lukemattomat kerrat. Jostain kumman syystä se toimii.

Tarina on yksinkertainen. Ei edes pitkä. Siinä on sukupolvien välistä kaunaa ja luokkaeroja. Mietin miten tämä konsepti uppoaisi tänä päivänä. Jos jotakuta nimitellään kirjassa porvariksi nykyisin, se vaikuttaa lähinnä huvittavalta.

Isätkään eivät ole edes rikkaina hirmuvaltiaita, jotka lyttäävät poikiaan. Sekin on muuttunut. Isien raha tietenkin kelpaa ajoista riippumatta lapsille. Sukupolvien kuilu ei vain ole sitä samaa mitä se oli 1970-luvulla, kun isät ja pojat juhlivat samoissa paikoissa ja kuuntelevat samaa musiikkia.

Rakkaustarina toimii yhä. Varsinkin kun se päättyy kuolemaan ennenaikaisesti ja onnea oikeasti on. Kun onni revitään kourista oikeudettomasti, se herättää tunteita. Sellaisissa ihmisissä, jotka ovat taipuvaisia vielä rakastumaan.

Mutta uskovatko ihmiset enää rakkaustarinoihin? Jätetyksi voi tulla mitä pienempien syiden takia. Onko suurilla rakkaustarinoilla mahdollisuutta menestyä oikea elämässä? Ja vieläpä sitten kirjallisuudessa?

Viinaa ja sovintoa

Taidanpa napsauttaa oluttölkin auki ja kirjoittaa alkoholista. Itsekin olen omalta osaltani riittävästi osallistunut tähän urakkaan ja viinahan ei Suomesta juomalla lopu.

Kieltolaki hommattiin Suomeen sata vuotta sitten. Ja kuten arvata saattaa, ei se viinan juominen siihen loppunut. Päinvastoin. Yli kymmenen vuoden ajan puukko heilui entistäkin useammin ja viina virtasi. Viina kun on ja tai ainakin oli yhtä oleellinen osa suomalaisuutta kuin terva ja sauna.

Yksi Suomen käsittämättömimmistä asioista on suhtautuminen alkoholiin. Se on selvää, jos Suomessa olisi alkoholi esimerkiksi Espanjan hinnoissa, niin tämä kansa joisi itsensä hengiltä. Surullistahan tämä on. Mutta totta.

Tässä maassa ei oikein koskaan osata suhtautua lempipäihteeseemme. Koulussa kalja-paita käsketään vaihtamaan. No mitä sitten tapahtuu. Nuoret kiinnostuvat entistä enemmän alkoholista. Kuningas alkoholi voittaa aina.

Käsittääkseni nykynuoret juovat muutenkin maltillisemmin mitä 90-luvulla minun nuoruudessani. Silloin ryyppääminen oli koko kansan rakas harrastus. Känniörveltämisestä ei rankaistu ja häpäisty kuten nykyään.

Mutta mitä tapahtuisi jos kieltolaki tulisi nyt? No ei se ole edes teoriassa mahdollista. Nykyihmistä länsimaissa on mahdotonta edes voida enää kuvitella alistettavan siihen. Päinvastoin. Todennäköisesti näemme kannabiksen laillistamisen edessämme lähitulevaisuudessa, kuten on jo tapahtunut monissa länsimaissa.

Koko kieltolaki oli kaikessa mahdottomuudessa aikoinaan mahdoton ajatus. Jos koko kansan kulttuuri on vuosisadat omalla tavallaan rakentunut alkoholin varaan. Kuten Suomessa. Ei sellaista asiaa muuteta hetkessä.

Mahdollistahan se on. Vielä 30 vuotta sitten tupakka paloi aimo osan suussa kansasta, mutta nyt tupakka on yksi inhotuimmista asioista tupakoitsijoiden ohella Suomessa.

Suomeen muuten suunnitellaan Sovinnon päivää. Silloin löisimme kaikki kättä toistemme kanssa. Sovittelisimme ristiriitojamme ja halattaisiin. Uskotteko että toteutuu? Suomessa ei olla koskaan sitten sotien ajan oltu niin kaukana toisista kuin nykyään.

Ja mitä sopisimme. Kaikki elämme omassa kuplassamme, emmekä kuuntele toisiamme. Oikeasti emme kuuntele. Lainkaan.

Kunniaton kreivi (runo)

Tavoittamaton elämä.
Punnittu köyhyys.
Aina vaikeampi tyhjyys.
Luottamus mennyttä.
Kiitollisuus kadonnut.
Kreivi kunniatta.
Kosketuksia rakkaudetta.
Menneisyyden kyyneleet.
Uskoton rakkaus.
Uni lohdutta.
Poistuminen ei mahdollista.
Kunniaton kreivi ei kadu.

Tyhjyys

Haastattelin Alibi-lehteen erästä entistä linnakundia ja nykyistä pastoria. Hän kertoi minulle, että syy miksi hän aikoinaan ajautui rikoksiin ja jatkoi niitä oli se, että häntä vaivasi jonkinlainen tyhjyyden tunne, joka ei tyydyttynyt millään. Ei viinalla, ei rikoksilla.

Niin minäkin olen kärsinyt tyhjyyden tunteesta. Jo kauan. Minua on jo lapsesta vaivannut tyhjyyden tunne. Se ei ole mielestäni masennusta. En ole koskaan ollut niin masentunut, etten pääsisi sängystä ylös, mutta jatkuvasta alakulosta koko elämäni.

Pikemminkin tyhjyyden tunteeni on  siitä, ettei oikein mikään tyydytä. Pienistä asioista ei heru iloa ja usein ei muustakaan. En tiedä, onko tämä yleistäkin aikamme ihmisille. Kovasti ihmiset valittavat, kun oikein mikään ei riitä, eikä tunnu miltään.

Tyhjyyden tunne on jotain sellaista, mitä on äärimmäisen vaikea edes tavoittaa sanoilla. Se on jotain sellaista, mikä vain on. Se pysyy sinussa, silloinkin kun olet onnellinen. Vielä varmemmin silloin kun olet surullinen.

Tyhjyyden tunnetta yritetään täyttää. Kuka viinalla, kuka seksillä, kuka mikä milläkin, millä ihmiset luulevat tulevansa onnellisiksi. Näin olen toiminut itsekin ja hetkeksi itsensä pettäminen onnistuukin.

Mutta entäpä, jos tyhjyyttä ei voi edes täyttää. Jos vain elää tyhjyyden kanssa, hyväksyy sen. Ettei ole mitään tietä autuuteen, että oppii olemaan.

Miksi kaiken pitäisi edes johtaa johonkin? Miksi kaikella pitäisi olla tarkoitus. Kun pitäisi vain olla.

Tyhjyyttä syntyy myös tyhjistä ihmisistä. Pinnallisista ihmisistä. Ihmisistä, jotka eivät välitä. Ihmisistä, joihin ei voi luottaa. Ihmisistä, jotka salailevat ja eivät ole auki. Pettävistä ihmisistä. Ihmisistä, jotka eivät oikeasti tunne.Ihmisistä, jotka eivät halua tuntea.

Sellaisista se syntyy.

Ja siitä, että tavoittamaton pysyy tavoittamattomissa. Että on antanut kaikki, mutta se ei riitä. Se saa tyhjäksi.

Katsottua: Valmentaja (Viihdettä ja sisäistä sankaruutta)

Katsoin Tuukka Temosen Jari Sarasvuosta tekemän kohuelokuvan yli puoli vuotta sen ensi-illan jälkeen. Elokuva oli yksi suurimpia floppeja pitkään aikaan. Eikä vähiten kohteensa takia.

Mielestäni suotta.

Ei Valmentaja todellakaan ole huonoimpia elokuvia, joita olen nähnyt. Ei se mikään Tuntematon sotilas ole, mutta ei elokuvan päähenkilökään ole. Sarasvuo on niin ristiriitainen persoona, että jo pelkästään hänen persoonansa jätti lippukassat tyhjäksi. Samoin kuin ohjaajansa Temonen jakaa mielipiteet.

Sarasvuon menestystarina on Suomessa poikkeuksellinen. Maa, jossa täytyy olla hajuton ja mauton. Ja jollakin on pokkaa tulla saarnaamaan sisäisestä sankarista, menestyksestä ja oikeudesta menestykseen. Kerran se menikin Suomessa läpi. Jättimäisen hyvin. En usko enää, että toista kertaa. Raha on taas palannut niiden luo, joiden luona se on aina ollut.

Itse en oikein usko siihen, että ihminen parin päivän kursseilla muuttuu. Ei kenestäkään menestyjää tule tuossa tuokiossa. Innostaa voi. Tämän tien Sarasvuo löysi. Ja teki sillä helvetisti yhdessä vaiheessa rahaa. 

Mikko Nousiainen vetää Sarasvuon roolin hyvin. Muut hahmot jäävät sitten vähän ohuemmaksi. Varsinkin naishahmot olivat lähes olemattomia. Jussi Parviaisen roolin Tatu Sinisalo vetää yli, mutta todella onnistuneesti.

Itse tarina vetää myös. Elokuvan jaksaa katsoa. Hommat etenee ja jotain tapahtuu. Sarasvuosta on kaivettu esiin myös heikko puolensa. Kateuden takia Sarasvuon bisneksetkin menivät yhdessä vaiheessa mönkään.

En tiennyt edes, että Sarasvuo oli lähtöisin kohtuullisen kurjista oloista. Sitä silmällä pitäen hänen elämänfilosofiansa ymmärtää.

Ei tämä elokuva näkemyksellinen ole siinä mielessä, että siitä joskus tulisi klassikko, mutta se on katsottavaa viihdettä, varsinkin Hyvien, pahojen ja rumien -tv-showsta tuli hyvät muistot mieleen, kun Suomessa tehtiin vielä rohkeaa televisio-ohjelmaa. 

Luettua: Leaving Las Vegas (Rikkinäisten Pariisi)

Rakkaustarinalle ei voi olla pahempaa tai parempaa alkua, kun mies ilmoittaa juovansa itsensä hengiltä ja rakastuu ilotyttöön.

Tässäpä lähtökohdat Leaving Las Vegas -kirjalle. Tämä John O´Brienin teos on jo jäänyt ehkä unholaan, vaikkakin suotta. Kaiken maailman unelmahöttökirjojen keskellä se on aito teos. Aito itselleen ja maailmalle. Sellaisia kirjoja ilmestyy enää harvoin.

Kirja on jäänyt siitä tehdyn elokuvan varjoon, joka kyllä sekin puolustaa paikkaansa Nicholas Cagen ja Elisabeth Shuen tähdittämänä. Sääli, että kirja jäi kirjoittajansa viimeiseksi. Hän teki itsemurhan ja kirjaa on pidettykin omaelämäkerrallisena.

Las Vegas sopii tämän kirjan ympäristöksi. Las Vegas on rikkinäisten Pariisi. Neonvaloinen kärsimys, mutta jossa pimeydessä voi kuitenkin asua kärsimyksessään ja odottaa sen loppuvan. Korttipöydässä voi hävitä kaiken, mitä jäljellä vielä on.  Tai kohdata rakkauden.

Alkoholismikuvauksia löytyy kirjallisuudesta, mutta usein ne on niin sanotusti karnevalisoitu eli juomisesta on tehty jollain tavalla viihdettä, kuten Juoppuhullun päiväkirjoissa, vaikka syvässä alkoholismissa on hauskuus kaukana. Tässä teoksessa ei kylläkään glorifioitu juomista. Päinvastoin.

Lopulta potkut saatuaan Ben vain päättää lähteä Las Vegasiin juomaan itsensä hengiltä, koska siellä saa alkoholia ympäri vuorokauden. Sinänsä syitä Benin juomiseen ei pohdita enempää, hän vain haluaa kuolla. Ben ei haluaa enää selviytyä. Ainoa, joka merkitsee on se, onko aamulla kaapissa viinaa jäljellä.

Enemmän väriä ympärilleen saa ilotyttö-Sera, jota kirjailija luotaa syvempää.  Serakaan ei pidä itseään uhrina, vaan näkee elämänsä enemmän selviytymisenä väkivallan ja hulluuden seassa.

Viihderakkausromaaneissa tyttö rakastuu aina komeaan lääkäriin, mutta epätoivoisissa rakkaustarinoissa on mielestäni aina jotain kiehtovampaa. Varsinkin kun rakkaustarinalle ei ole onnellista loppua, kuten tässä kirjassa. Epätoivoiset ja kolhitut ihmiset rakastavat, mutta eivät tuomitse toisiaan.

Tämän kirjan luettuaan tuli tunne, että tässä pikadeittailun maailmassakin voi tavata sattumalta samanlaisen sielun, vaikka se olisi rikki. Riittää, kun törmää johonkin ja ei tuomitse ja antaa toisen tehdä omat valintansa. Vaikka ne olisivat lopullisia.

Keski-ikäiset miehet, jotka löytyvät Tallinnan satamasta (runo)

Keski-ikäisiä miehiä Tallinnan satamassa.
Hukkuneita miehiä.
Eksyneitä miehiä.
Jokseenkin vain miehiä.
Keski-ikäisiä miehiä tuuliajolla.
Likaiseen altaaseen ajautuneena.

Se oli viimeinen ryyppyreissu.
Sen piti olla yksi satojen joukossa.
Kaikki ne päättyivät hyvin,
vaikka päättyivät huonosti.

Juopon tuuri loppui.
Jumala ei armahtanut tuhlaajapoikiaan.
Hukkuneina satama-altaassa.

He eivät koskaan ehtineet tietää,
mikä oli elämässä heille tärkeää.
Tuota tietoa oli paettava.

Luettua: Sihteeri - Joseph Goebbelsin pikakirjoittajan perintö

Brunhilde Pomsel eli yli satavuotiaaksi ja oli pikakirjoittajana Natsi-Saksan propagandaministeri Joseph Goebbelsin ministeriössä. Häntä ei kukaan tunne, hän oli vain yksi takarivin tekijöistä, jotka ilman työpaikkaansa olisivat kadonneet historian hämärään.

Kirjan takakansitekstistä sai kuvan, että Pomsel olisi ollut natsien hierarkian ytimessä, mutta kun kirjan luki, niin Pomsel väitti hädin tuskin tuntevansa Goebbelsia. Viimeinen elossa ollut johtavien natsien kanssa työskennellyt hän oli joka tapauksessa.

Kirjan lukemista häiritsi myös se, että sen toimittanut toimittaja Thore D. Hansen nappaa aimo osan kirjasta verratakseen Natsi-Saksan aikoja meidän aikoihimme. Trump on kuulemma kuin Hitler jne.

No, joitakin yhteneväisyyksiä on ajoilla, mutta on paljon erojakin. Se, että äärioikeisto ja populismi nyt ovat aikaisempaa enemmän pinnalla, niin mikään Euroopan maa ei ole konkurssissa, niin kuin Saksa oli ennen Hitleriä. Kaikkihan on lopulta rahasta kiinni, kuten tiedämme. Yleensä talousromahdus tai muu maan romahdus vasta mahdollistaa diktatuurit.

Kirjassa pohdittiin paljon sitä, että mikä teki saksalaisista natseja. Pomsel itse oli varmaan lähimpänä totuutta, kun hän myönsi liittyneensä kansallissosialisteihin vain siksi, että saisi paremman työpaikan. Uskaltaisin väittää, että näin oli monien kohdalla. Opportunismi, mahdollisuus parempaan elämään.

Niin me monet diktatuurit pysyvät pystyssä. Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole välttämättä minkäänlaista ideologiaa. He sopeutuvat kulloinkin vallalla olevaan todellisuuteen. Pomsel oli tästä oiva esimerkki.

Sitäkin kauan vatvottua asiaa kirjassa pohdittiin, että tiesivätkö saksalaiset keskitysleireistä ja miksi he eivät tehneet asialle mitään. Pomsel väitti ettei tiennyt. Sitä minun on aika vaikea uskoa, sillä hän kuitenkin konekirjoitti propagandaministeriön papereita puhtaaksi.

Vaikea on kuvitella, että miljoonien juutalaisten tuhoon johtanut tappaminen olisi jäänyt edes tavallisille saksalaisille arvoitukseksi. Tietysti, jos ei halua ajatella, mihin naapuruston juutalaiset yhtäkkiä hävisivät, niin sitten kai ei voi mitään todellisuuden sulkemiselle silmistään.

Varsinaista syyllisyyttä Pomsel ei sanonut kokeneensa, niin kuin ei valtaosa saksalaisista sodan jälkeen. Hän sanoi vain tehneensä työnsä pienen pienenä rattaana. Näin tietysti sanovat kaikki sen jälkeen kun diktatuuri on kaatunut. Kansalaiset ulkoistavat vastuunsa.

Pomsel kyllä heitti hyvän vastapallon. Hän kysyi nykyihmisiltä, että mitä he itse olisivat tehneet, jos olisivat eläneet samaa aikaan kuin hän.

Niin, tästä kohtuu perusturvallisesta ajastamme on helppo arvostella. Vaikeampi sanoa, että mitä olisi tehnyt 1930-luvulla eläneen kengissä.

Joseph Goebbelsista kirjoitin viitisen vuotta sitten myös kirjoituksen. 

Sunnuntain ajatuksia

Luin jutun kolmevuotiaasta pojasta, joka hylättiin lastenkotiin. Isä perusti uuden perheen ja kiikutti pojan lastenkotiin. Äiti oli juoppo ja se siitä.

Hylkäämisen kokemus vaikuttaa ihmiseen varmaan enemmän kuin mikään muu. Hylkäsivät sitten vanhemmat, ystävät tai rakastettu. Useimpien ihmisten on vaikea käsitellä hylätyksi tulemista. Se vie jotenkin luottamuksen kaikesta, tekee katkeraksi.

Lähes kaikki on hylätty jossain vaiheessa, mutta jotkut se murtaa ja jotkut ei.

Toinen millä saa ihmisen murtumaan on nolaaminen. Sitä harrastetaan yllättävän usein. Se, että saa toisen häpeämään satuttaa paljon. Useimmat väittävät, että osaavat nauraa itselleen, mutta silloin he itse ovat tehneet itsestään pilaa.

Mikä meidät ihmiset ajaa kohtelemaan toisiamme huonosti. Sitä olen miettinyt kauan ja en vain ole löytänyt vastausta. Jokainen meistä on siihen syyllistynyt. Eikä edes itsestään löydä syytä aina. Onko se oma epävarmuus, pettymys ja ehkä jopa katkeruus.

Omalla tavallaan ymmärrän persuja, jotka tyrmistyivät, kun heidät päätettiin siirtää yhtäkkiä eduskunnassa keskeltä sivuun. Onhan se selkeä viesti, että ette kuulu joukkoon. Että sellainen iso iloinen kansanedustajaperhe.