Nerokin on lapselle vain isä

Syntyminen kuuluisan kirjailijan lapseksi varmasti tasoittaa tietä, mikäli mielii uraa kulttuurimaailmassa. Mitalin kääntöpuoli on, että lasta verrataan aina vanhempaansa tai kysellään vanhemmasta alituiseen, vaikka ei olisi tuntenut koko ihmistä.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Se oli siinä vuosi 2013

Niin kuluneelta kuin se kuulostaakin, niin jälleen on yksi vuosi kohta ohi.

Nopeasti kun miettii, niin vaikea on sanoa, jäikö mitään mieleen. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän jää mieleen, päivät soljuvat ja siinä se. Eikä edes halua pohtia mielessään, mikä meni tänä vuonna oikein ja mikä ei. Sen minkä täytyi tapahtua, tapahtui.

Tämä vuosi ei kuitenkaan ollut henkilökohtaisesti yhtä ankea kuin pari edellistä. Paljon olen hösännyt ympäriinsä, tavannut uusia ihmisiä ja jokusen uuden vanhankin. Ilon hetkiä on ollut ja olen osannut nauttia niistä enemmän, enkä kieltänyt noita hetkiä.

En tiedä, olenko onnellinen ja täytyykö ihmisen edes olla, mutta elämäni puitteisiin olen tyytyväinen. Huonommin voisi olla.

Itse en jaksa en jaksa oikein enää järkyttyä tai pahoittaa mieltäni mistään. Otan sen vastaan, mitä tulossa on, parhaimman mukaan ja parasta toivoen. Kuinka paljon sitten olen kehittynyt edellisestä vuodesta, en tiedä, ja täytyykö edes. Mitä kehitys on? Se tarkoittaa kaikille niin kovin eri asioita.

Kun yleensä täytyy toivoa jotain seuraavalta vuodelta, en oikein osaa toivoa. Toivottavasti duunia riittää ja saan runokokoelmani valmiiksi. Siinä se. Ja tietenkin onnea ja rakkautta. Onnikin riittäisi.

Toivoisin myös, että oppisin rakastamaan ja kohtelemaan itseäni paremmin. Olisi jo aika.

Uusia kokemuksia saan väistämättä jo heti lähiaikoina, tietenkään tarkkoja aikatauluja julkisesti paljastamatta, kun olen lähdössä matkalle Afrikkaan.

Kerron siitä sitten aikanaan enemmän.

Mukavaa joulua ja uutta vuotta lukijoilleni. Terveyttä ja onnea.

Viesti enkeleiltä

Tapaan työssäni mielenkiintoisia ihmisiä. Eräs henkilö välitti minulle viestin enkeleiltä. On se  tietenkin hyvä tietää, että enkelit ovat tukenani.


"Enkelit muistuttavat sinua siitä, että kun tähtäät tavoitteeseesi epäilemättä ja horjumatta, suunnitelmasi täytyy toteutua. Sinua opastetaan pyrkimään tavoitettasi kohti hellittämättä hetkeksikään. Anna jokaisen ajatuksesi, sanasi ja tekosi tukea toivomaasi lopputulosta. Mikään ei ole niin voimallista kuin keskittynyt energia, ja enkelitkin huomaavat sitoutumisesi puhtaan valon, kohdistuipa se sitten johonkin ihmissuhteeseen, työtehtävään, matkaan tai mihin muuhun tahansa. 

Muista pyytää meitä enkeleitä avuksesi ja tiedä, että kun omistaudut palvelemaan kaikkien yhteistä hyvää, enkelit ovat tukenasi. 

Isot muutokset ainakin odottavat. 2014 on kasvun vuosi ja jonkinlaista sadonkorjuun aikaa."

Keskitason konsertti

Depeche Mode Hartwall-areenalla 15.12.2013

Depeche Moden Helsingin keikka oli pienoinen pettymys, vaikka olikin vankkaa keskitasoa. Bändin esiintyminen oli rutiininomaista ja siitä puuttui hehku ja antaumus.

Ymmärrän, että yli 30 vuotta kiertäneellä yhtyeellä ei enää ole nuoruuden intoa, mutta tylsää se keskitason puurtaminen oli. Jos olisin ollut superfani, asia olisi kai ollut eri tavalla.

Isoja hittejään bändi soitti niukalti, mutta kuten aina ennenkin, yleisö herää legendayhtyeiden kohdalla vasta, kun ne soitetaan. Konsertin sykähdyttävin laulaja oli ehdottomasti kosketinsoittaja Martin Gore, eikä laulaja Dave Gahan, joka yritti väkinäisesti yleisönlaulatusta.

Bändin saundeja ei käy moittiminen, soundit tulivat jykevänä, eikä puurona, kuten joissakin Hartwall-areenan konserteissa käy.

Musiikin ulkopuolelta pisti silmään, että yleisöä valui pitkän aikaa sisään, vaikka DM oli jo soittanut kotvan. Syynä oli ilmeisesti se, että konsertin oli ilmoitettu jossakin alkavan tunnin myöhemmin kuin se todella alkoi.

Korkeiden konserttilippujen aikana tökerö, ellei törkeä virhe.

Toivon, että bändi antaa itsestään enemmän muualla kuin se antoi Suomessa.

Pahan kukat tuoksuvat hyvältä

Helsingin kirjamessuilta mukaani lähti monta kirjaa, mutta koska kaikenlaista kiirettä riittää työn ja omankin runoteoksen kanssa, niin vauvanaskelin puran kirjakasaa.

Olen lukenut monia ja taas monia suomennoksia, mutta ensimmäistä kertaa luin todellisen tulkinnan käännettävästä teoksesta. Näin pääsi käymään Antti Nylénin suomentaman Charles Baudelairen Pahan kukkien (Sammakko 2011) kanssa.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Kännykkäkamerasta löydettyä

Taas on kännykkäkameran kuvamateriaali purettu iloksenne tai sitten ei.

Joulukausi on alkanut.

Cheekin kohutiedotustilaisuudessa.

Ne oikeasti lankeavat hiirenloukkuihin. Kaverin luona maalla.

Syksy alkoi Pasilassa.

Ryskähommissa Heinävedellä.

Juha Tapion keikalla.

Oulusa.

Eikka Grönin keikalla.

Hartolassa.

Suomenlinnassa kesälomalla.

Vantaalla viihteellä.

Savusaunaa lämmittämässä.

Varkaudessa kirjakaupassa.

Patsastelua.

Elätkö niin kuin itse haluat?

Julkkisten ykkössarjaan kuin varkain ponnahtanut urheiluselostaja Tapio Suominen kertoi henkisen romahduksensa syyn olleen se, että hän yritti elää niin kuin muut halusivat hänen elävän, eikä niin kuin itse halusi.

Kerta toisensa jälkeen olen funtsinut, miten vaikeaa ihmisten on elää, kuten he itse haluaisivat. Enkä tarkoita mitään hedonistista nautintojen täyttämää elämää, vaan normaali elämäkin voi sujua omilla ehdoilla vain pakollisten elämäntotuuksien edessä joustaen.

Nautintojen täyttämässä elämässäkään ei tosin ole mitään pahaa, jos kokee sen olevan kutsumuksensa, eikä liiemmälti loukkaa sillä muita. Jotkuthan väittävät, että elämäntarkoitus on nauttia elämästä. Miksi se ei voisi olla todellista nautintoa?

Ihminen voi nöyrtyä toisten edessä ja silti säilyttää halunsa elää niin kuin itse haluaa. Se, että joku määräilee sinua, ei tarkoita sitä, ettetkö ajattelisi itse, jos näin haluat. Mutta jos elämänsä kerran luovuttaa toisten hallittavaksi, sitä on vaikea saada itselleen takaisin. Jos oman tahtonsa luovuttaa.

Tapio Suomisen nettitviittejä on yleisesti kauhisteltu ja jos tietenkin herkempi ihminen on, voi pikkutuhmasta huumorista pahoittaa mielensä. Suominen kirjoittaa onneksi myös oivaltavia ajatuksia elämästä. Suominen täyttää tällä hetkellä jonkinlaisen puutteen julkkiksissamme.

Moni kyllä kertoo medialle elämänsä kipupisteistä, mutta Suominen on ensimmäinen, joka on luonnut itsensä uudelleen. Hän ei häpeile tai selittele masennustaan ja siitä seurannutta psykoosia.

Olemme tottuneet siihen, että itseään pitäisi pyydellä anteeksi, jos ei käyttäydy niin kuin muut ja on tipahtanut rattaista, joihin ole oikeasti koskaan kuulunutkaan, vaan on halunnut kuulua. Suominen ei voisi vähemmän välittää muiden mielipiteistä.

Ihmiset etsivät aina jostain tietystä yksilöstä rohkeutta kertomaan ja hakemaan uskoa, että miksi elämäni on sellaista kuin se on. Siksipä Jari Sarasvuo saarnaa nyt kirkoissa. Koska Sarasvuo on näin päättänyt, että hänessä on näkijän lahjoja, uskovat ihmiset siihen tai haluavat hänet nähdä.

Suurin perustarve meille on uskoa johonkin, oli se sitten uskonto, raha tai näkijäksi nostettu ihminen.

Tiepalvelumiehen kuolema

Tämän runon kirjoitin noin vuosi sitten kuolleelle enolleni.
-----------------------------------
Tiepalvelumiehen kuolema

Tiepalvelumies kuoli
taisteltuaan keuhkokuumetta vastaan.
Kaikki näytti jo hyvältä,
tielle paluuta suunniteltiin.
Hän halusi auttaa, mutta häntä ei voitu auttaa.
Tie loppui kesken ja tiepalvelumies kuoli.
Hänet haudattiin helmikuisena aamuna uurnassa.
Häntä me saatoimme.
Hän oli hyvä mies.

Kaikki eivät kestä viattomuutta

Tällä kertaa en kirjoita kirjasta, mutta kirjaan pohjautuvasta näytelmästä kyllä. Kävin katsomassa Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat Kansallisteatterin ennakkonäytöksessä.

Heti on todettava, että en ole lukenut samannimistä kirjaa, joten mennään pelkästään näytelmän ehdoilla. Natsien miehitysaikaan ja Neuvosto-Viroon sijoittuva Kun kyyhkyset katosivat on vaikuttava näytelmä. Lähes kolmen tunnin kestosta huolimatta siinä on omaa salaperäistä vetovoimaa ja tunnelmaa.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Päivän musiikkiajatus: Take my breathe away

Top gun ei ole jäänyt historiaan ehkä maailman taidokkaimpana elokuvana. Aikansa lapsi elokuva oli tietenkin.  Mutta tunnusmelodiaa kuulee yhä silloin tällöin radiosta.

Läheisyyttä vai läheisyyden pelkoa?

Viime aikoina on ollut hämmentävää lukea tutkimuksia suomalaisten läheisyydestä ja seksielämästä. Suomalaiset eivät kuulemma koskettele toisiaan ja pariskunnatkaan eivät harrasta seksiä, vaan tyydyttävät itsensä omassa rauhassaan.

Jostain tällaiset tutkimukset tietenkin kertovat. Todennäköisesti siitä, että läheisyydestä on yksinkertaisesti tehty Suomessa liian vaikeaa. Suomalaiset tunnetusti muutenkaan eivät ole toistensa kimpussa kuin kännissä, jolloin koskettelu on hyväksytympää, ellei kyse ole vastakkaisesta sukupuolesta, jolloin kännissäkin liikutaan vaarallisilla vesillä.

Miesten kannattaa ainakin olla koskettelussaan varovaisia, vaikka heitä syytetääkin siitä, etteivät he koskettele ja ole lämpimiä. Mies on helposti käräjillä, jos erehtyy halailemaan väärää naista ja vielä vaarallisempaa on, jos mies osoittaa normaalia hellyyttä ja lämpöä lapsia kohtaan. Hän on silloin pedofiili.

Naisille toki läheisyys on avointa ja sallittua kaikissa suhteissa. Harva kiusaantunut mieskään on tehnyt rikosilmoitusta naisesta, joka ahdistelee häntä pikkujouluissa.

Mutta tämä on sitä tasa-arvoa.

Vaikka minkäänlaisten heikkouksien paljastaminen ei tänä teennäisen positiivisuuden aikakautena ole julkisesti ei järkevää, niin voin tunnustaa, että itse kaipaisin kovasti läheisyyttä elämääni. Minulla ei ole ollut vuosiin minkäänlaista läheisyyttä oikein henkisesti tai edes fyysisesti toisiin ihmisiin. Siis oikeaa läheisyyttä. Seksikään ei välttämättä merkitse läheisyyttä.

Mutta mitä kauemmin on ilman läheisyyttä, sitä vaikeampaa sitä on vastaanottaa, vaikka sitä olisi tarjolla. Olisiko tässä syy suomalaisten läheisyydenpuutteeseen? Jos kaikki on teennäistä läheisyyttä, niin miten ihminen voi edes tietää mitä oikea läheisyys on.

Suomessa toisesta ihmisestä ollaan yleensä kiinnostuneita vain silloin, kun hän on harmiton ja ongelmaton. Jos ihminen osoittaa edes jonkinlaista poikkeavaa käyttäytymistä yleisesti hyväksyttyyn käyttäytymiseen, hänet suljetaan kaiken ulkopuolelle.  Läheisyyden ulkopuolelle.

Suomessa läheisyyttä saavat sellaiset ihmiset, jotka ovat jollain tavalla siihen oikeutettuja. Ne, jotka eivät heittäydy hankalaksi tai vaativaksi. Sillä läheisyydestä halutaan päästää eroon helposti ja säästää sitä sellaisille, jotka ovat yleisesti hyväksytyssä elämässä sen arvoisia. Läheisyys on jotain sellaista, mitä pitää ansaita, eikä jotain sellaista, mitä voisi antaa.

Jollain konstilla Suomen kansa on kyennyt lisääntymään. Se keino on kulissit. Täällä on totuttu siihen, että eletään sen mukaan miten muut haluavat, ei sen mukaan miten itse haluaa. Näin kansakunta jatkaa eloaan, eivätkö läheskään kaikki ole onnellisia. Itse asiassa melkein kaikki tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän onnettomia.

Eivät ainakaan onnellisia ole ne, jotka ovat suljettu ulkopuolelle, koska eivät täytä läheisyyden ehtoja. Mikään ei ole ilmaista, kaikella on hintansa.

Kuusitoista vuotta sitten

Varusmiesliitto kampanjoi kotiuttamispäivärahan palauttamiseksi takaisin kotiutuville varusmiehille. Sellainen on ollut aina vuoteen 1993 asti. Kampanjaan on liittynyt oman armeijakuvansa lisääminen kampanjan Facebook-sivuille.

Kuvassa olen itse kesällä 1997 Vekaranjärven panssarintorjuntakomppaniassa.

On kieltämättä hämmentävää, miten yksin varusmiehet jätetään rahallisen tuen kanssa valtion taholta, kun varusmiespalveluksessa on kyse velvollisuudesta, eikä vapaasta tahdosta. Siviilipalveluksessa rahaa heruu enemmän, vaikka siellä ei viedä ihmiseltä yksityisyyttä ja omaa tahtoa lainkaan samalla tavalla kuin armeijassa.

Jos varusmies asuu vanhempiensa luona, tulee hän varmasti toimeen päivärahoillakin, jos ei tuhlaile, mutta enpä kadehdi varusmiehiä, joilla näin ei ole. Oman varusmiespalvelukseni aikana joillakin oli jopa lapsia ja toimeentulo oli heille todellinen ongelma.

Varusmiespalveluksestaan harvat tohtii enää pitää ääntä kapakkaa lukuun ottamatta. Sinänsä hämmentävää, että varusmiespalveluksesta on ainakin tietyssä piirissä tullut tietynlainen synti. Sen kun edes suorittaa aina vain harvempi loppuun asti, luovuttamatta.

Mutta ehkä varusmiespalveluksen sättimisessä on vallalla olevasta ajattelutavasta, jossa yhteiskunnalta halutaan mahdollisimman paljon uhraamatta mahdollisimman vähän itse.

Minäkin sen suoritin, vaikka en todellakaan ollut mikään mallisotilas ja välillä teki mieli luovuttaakin. Valehtelesin jos väittäisin, että niistä hommista montaa hyvää muistoa jäi. En sitä kuitenkaan tehnyt (luovuttanut) ja harvaa asiaa olen luovuttanut varusmiespalveluksen jälkeenkään.

Joten jonkinlaista sitkeyttä sieltä oppi, jos ei mitään muuta.

Sanaa ei tapettu

Oli aika, jolloin Salman Rushdie oli kiistatta maailman kuuluisin kirjailija. Superjulkkikseksi hänet teki Iranin uskonnollisen johtajan Ruhollah Khomeinin vuonna 1989 Rushdielle langettama fatwa eli kuolemantuomio.

Syynä oli aikansa kohuteos Saatanalliset säkeet, joka loukkasi muslimien äärilaidan mieltä, vaikka se Rushdien mielestä noudatti islamin kehoitusta kyseenalaistamiseen.

Lue lisää kirjallisuusblogistani. 

Kun ihmisestä tehdään eläin

Taannoin Fox-kanavalta tuli amerikkalainen dokumenttisarja Kiven sisällä. Laadukkaassa sarjassa päästiin poikkeuksellisen syvälle vangin sielunelämään, koska vankeja seurattiin vuoden kuluessa.

Monen uho vaihtui masennukseen ja pelkoon koko elämästä telkien takana. Ja monen uho ja viha kasvoi, koska mitään ei ollut enää menetettävää. Osa sopeutui tulevaan loppuelämäänsä vankilassa tyytyen sääntöihin, koska se saattaisi tehdä loppuelämän jollain tavalla siedettäväksi.

Yhtä kaikki vain harva saattoi elää ilman pelkoa vankilassa, eivät edes ne vangit, jotka terrorisoivat muita, koska aina joku haluaa heidän paikalleen mahtavimmaksi.

Amerikkalaisessa vankilassa vangeilta poistettiin monella tapaa oikeus elää niillä inhimillisillä periaatteilla, joka tekee siviilielämästä siedettävää. Monet sanoivat, että heistä on tehty eläimiä.

Amerikassa on aina uskottu kovien rangaistuksen voimaan. Kovilla rangaistuksilla tavoitellaan tietenkin kostoa rikoksen uhrien puolesta. Kovilla rangaistuksella haluttaneen myös vankien katuvan.

Pahaksi onneksi katumus harvoin syntyy rangaistuksesta. Jos ihminen ei kadu tekoaan, ei hän kadu, vaikka hänet ripustaisi hirteen. Katumusta voi osoittaa sitä oikeasti tuntematta saadakseen helpotusta rangaistukseensa ja oloihinsa. Katumus on tärkeämpi rankaisijalle kuin rankaistavalle.

Vapaana elävien on vaikea käsittää, miksi vanki ei kadu. Nyt asia nousi pinnalle erään kohumurhan avustamisesta syytetyn vangin vapauduttua ensi töikseen Facebookin kirjoittamissa kommenteissa. Vapaana elävän ja kai monen vanginkin on vaikea käsittää, miksi ivaillaan rangaistuksen heppoisuudella uhrin isälle.

Onko mahdollista, että maailmassamme elää ihmisiä, joilla ei ole lainkaan katumuksen tunnetta. Toiset taas tuntevat syyllisyyttä teoistaan, jotka toiset kuittaisivat olan kohautuksella. On.

On myös täysin mahdollista, että mikään vapauttava rajoittava rangaistus ei koskaan kaikille riitä kaikille. On myös täysin mahdollista, että kaikkien sieluun ei synny koskaan syyllisyyden tunnetta tehdystä rikoksesta tai teosta. On täysin mahdollista, että he kokevat sen olevan vain yhteiskunnan antama rangaistus ja että he eivät itse koe tehneensä väärää.

Nämä kysymykset askarruttavat ihmisiä niin kauan kuin jonkinlainen järjestäytynyt ihmisten yhteiskunta on olemassa. Ja rikoksen ja rangaistuksen oikeaa suhdetta ei tulla koskaan ratkaisemaan.

Kuolemanrangaistuskin tavallaan vapauttaa sitä käyttävissä maissa rikollisen lähinnä elinikäisestä pelosta, koska hänen elämänsä päätetään. Liian lievät rangaistukset taas eivät herätä edes kilteimmissä kansalaisissa pelkoa yhteiskunnan langettamasta rangaistuksesta.

Kuuliaisuus yhteiskunnalle on lähinnä ihmisen sisäisen maailman kuvantuma, kokeeko hän olevansa yhteiskunnan osa ja kokeeko hän saavansa kuuliaisuudella sitä, mitä arvokkaaksi elämäksi kutsutaan.

Ultimate tv-isä

Tänään on isänpäivä. On aika muistella tv-isejä. Oma suosikkini on elämään pettynyt ja turhautunut Pulmusten kenkäkauppias Al Bundy, joka kaikesta huolimatta rakasti perhettään. Bill Cosby show on kanssa jäänyt mieleen, vaikka Bill Cosbyn näyttelemä Cliff Huxtable unelmaisä olikin.

Tämän hetken tv-sarjoista ei oikein vahvaa isätyyppiä tule edes mieleen.

Häpeäsi estää sinua menestymästä

Filosofi Pekka Himasen ja kumppaneiden tulevaisuusraportti vai mikä selonteko olikaan julkistettiin tänään. Suomalaiseen tyyliin sen murskaamista odotettiin innolla. Mitä rahanhukkaa ja turhuutta.

Itse kun en ole raporttia lukenut, enkä todennäköisesti lue, en ota kantaa sen murskaamiseen. Olen lukenut siitä useamman lehtijutun, joten kommentoin niiden pohjalta.

Yksi asia raportissa kiinnitti huomiotani positiivisella tavalla. Himanen otti kantaa suomalaisten häpeän tunteeseen ja siihen, kuinka se estää menestymästä. Ja kuinka Suomessa odotetaan tasapäisyyttä, epäonnistumista odotetaan ja pelätään liikaa.

Itsekin ihmettelen, että kuinka Suomessa ylipäätään on joskus keksitty uusia innovaatioita. Suomessa innovaatioita syntyy yleensä vain nousukaudella, kuten Nokia. Kun menee huonosti, käperrytään itseensä ja keskitytään lyömään alas niitä, jotka keksivät jotain uutta. Pysytään vanhassa, vain se voi säilyttää tuloksen. Sääli.

Mistä tämä perisuomalainen häpeän ja epäonnistumisen pelko sitten johtuu? Kuka tietää. Syvälle se on rakennettu. Suomalainen vetää kännit ja häpeää sitten tekojaan. Mutta kännissä hän vapautuu. Miksi Suomessa ei voi olla vapautunut ja omaperäinen selvinpäin. Sitä ei vain hyväksytä.

Se ei vain käy päinsä, sillä suomalainen uskoo auktoriteetteihin. Vain koulutuksen kautta voi ansaita menestyksen, vain tiettyjen kärsimysten kautta voi ansaita menestyksen. Muuta tietä ei ole. Et saa koskaan menestyä menestymään valittujen ulkopuolelta. Jos sen teet, saat valmistautua siihen, että epäonnistumistasi odotetaan.

Ehkä Himanen on kiinni totuudessa ja häntä sätitään suomalaiskansallisesti, koska hän ei ajattele niin kuin muut.

Itse näen Suomen tulevaisuuden synkkänä, mikäli nykyisestä perusajattelusta ei päästä eroon. Toivon, että Suomi päästäisi irti luovan hullut mielet, eikä takertuisi niihin menestysmalleihin, mitkä ovat olleet olemassa viimeiset onnen 30 vuotta, jotka osoittautuivat valheeksi.

Niillä opeilla ei pärjätä esimerkiksi ihmisen omaan lahjakkuuteen uskovia jenkkejä vastaan. Siellä uskotaan muuhun kuin yhteiskunnan määrittämään hyvyyteen ja pätevyyteen. Suomessa häpeän ja epäonnistumisen pelon voittaminen alkaa kohta olla jo kohtalonkysymys.

Moraalivaje

Moni muistaa Gordon Gekkon. Tuon häikäilettömän sijoittajan 1980-luvulta ja Wall Streetiltä. Gekkoa näytteli ansiokkaasti elokuvassa Michael Douglas.

Näin Wall Streetin jatko-osan Money Never Sleeps. Aivan yhtä hyvä ei jatko-osa ollut kuin esikoinen, mutta ei huonokaan. Jatko-osassa Gekko pääsee vankilasta ja ryhtyy luennoimaan rahavallan kurjuudesta, kunnes veri vetää Gekkon jälleen osakekeinottelijaksi.

Gekko luennoi moraalivajeesta eli siitä, että pankit eivät enää kunnioita asiakkaidensa rahaa, vaan kohtelevat sitä kuin omaansa. Oikeaa rahaa ei enää ole, vaan niitä vilkkuvia numeroita näytössä. Huonosti siinä kävi, kuten tiedämme. Suomen tai edes maailman talous ei ole toipunut ennalleen.

Gekko kertoi myös, että ahneus on nykyisin täysin hyväksyttyä, missä se vielä 80-luvulla oli paheksettua. No, tuota en välttämättä allekirjoita. Ahneita ihmiset ovat aina olleet, nyt vain kukaan ei joudu enää vastuuseen talouden romuttamisesta.

Ihmiset itse toimivat niin, kun heille kerrotaan. Nousukaudella kaikki kynnelle kykenevät hassaavat rahaa. Nyt vain osalta on kadonnut kokonaan rahan ymmärryksen taju. Rahaa käytetään (lainataan), vaikka sitä ei oikeasti ole. Ja miksi eivät käyttäisi, näkymätöntä rahaa kun hassaavat valtiotkin.

Näkymätön raha on vaarallinen vastustaja. Minutkin houkuteltiin aikoinaan osakesäästämiseen. Mitään järisyttävää voittoa ei ole tullut. Käytännössä olen vain lainannut kai rahaa sijoittajille ja kenties joskus saan omani takaisin. Vaikea noista säästämisistä on edes päästä eroon. Jos todellista voittoa hakee, täytyisi olla rahaa laittaa runsaasti enemmän kuin mitä pieni ihminen voi laittaa.

Rahan maailmassa pieni ihminen häviää aina. Ja me edesautamme kohtaloamme. Minä en ole käyttänyt käteistä rahaa vuosiin kuin satunnaisesti. Korttia höylätessä todellinen raha sumenee silmissä. Paluuta nappikauppaan ei ole.

Kun tämä taantuma on joskus ohi, niin olemmeko oppineet mitään. En usko, talous on ajautunut kuplaan aina historiassa. Miksi se ei sitä tekisi tulevaisuudessa.

Toimittaja huumeissa

Kuinkahan kauan toimittajalla riittäisi nykypäivänä duunia, jos heittäisi Hunter S. Thompsonin tyyliin juttukeikan Las Vegasissa.

Hunter muistetaan vielä vuosikymmeniä, mutta kuinka monta kilttiä raatajatoimittajaa muistetaan. Maailma ei ole oikeudenmukainen.

Jotkut saavat sen ison breikin, millä saavat nimensä kuuluisaksi. Kyse voi olla pelkän onnen lisäksi myös rohkeudesta ja antaumuksesta.

Sen jälkeen kaikki onkin vapaata ja kykenee kirjoittamaan jotain ainutlaatuista.

Tosin persoonatoimittajien aika taisi mennä Hunterin ja Veikko Ennalan myötä. Ehkä tuo aika palaa.

Armovuosi Egyptinkorvessa

Kului umpeen armovuosi Egyptinkorvessa.
Hiljaisuus voitti kiusatun elämän.
Kirkkoherra ei uskonut Jumalaansa.
Rouva on yksin.
Vuosi aikaa ennen karkoitusta pois.
Saisi elää vuotensa ilman köyhyyttä ja nälkää,
kuolemaa, sopimus rakkaudesta,
hiljaisuus koittaa.

Salkkari-Seppo jätti meidät

Salkkari-Seppo alias Seppo Taalasmaa alias näyttelijä Jarmo Koski, jonka oikeaa nimeä en muistanyt kuin miettimällä, jätti yli vuosikymmenen mittaisen uransa Salattujen elämien rakastettuna talkkarina.

Mies sanoi olevansa helpottunut, kun bussillakaan ei voinut kulkea rauhassa ja fanit soittelevat ovikelloa. Ei huonompi saavutus eläkeikäiseltä julkkikselta, moni nuorempi olisi ikionnellinen moisesta huomiosta.

Seppo on täydellinen esimerkki näyttelijästä, josta tuli roolinsa vanki. Eli harva tietää hänen oikeaa nimeään, mutta roolihahmon tuntevat kaikki ohjelmasta kiinnostuneet. Kun Seppo hautoi itsemurhaa ja yrittikin sitä sarjassa kansa kauhistui samoin kuin Sepolle hirtti ryyppy päälle.

Ikuisuussarjoissa parhaat näyttelijät onnistuvatkin pääsevän näyttelemisen paremmalle puolelle. Heidän todellinen minänsä katoaa, luotu minä on ihmisille totta ja heitä kohdellaan samanlaisena tuttavana kuin ihan oikeitakin tuttavia.

Pelottavaa, mutta totta.

Ymmärrän kyllä roolinsa vangiksi jääneiden näyttelijöiden ahdistuksen. Mitä sitä itse ajattelisi, kun kulkisi kadulla ja ihmiset kutsuisivat sinua roolihahmosi nimellä.

Jokainen ihminen on ammattinsa vanki kylläkin, jos ihmiset tietävät sinun olevan toimittaja, heitä kiinnostaa eniten työsi toimittajana. Sitten tulee se sinun oikea minä. Ihminen itsekin rakentaa minuuttansa osittain ammattinsa kautta.

Joillekin tv-ohjelmille suosikkinäyttelijän lähtö on ollut kuolinisku, mutta Salkkareiden kaltaiselle saippuasarjassa harva on korvaamaton.

Tosin epäilen, että esimerkiksi Kauniisiin ja rohkeisiin hommattu uusi Ridge Forrester ei tule kauan kestämään. Vuosikymmeniä roolia näytellyt Ronn Moss on sulautunut liiaksi ihmisten mielikuvitukseen ainoana oikeana Ridgenä. En usko, että Seppo Taalasmaatakaan korvataan uudella näyttelijällä, Suomessa sellainen ei ole edes tapana.

Mutta ehkä Seppo Taalasmaa löytää itsestään nyt muutakin kuin Seppo Taalasmaan, vaikka kansan tajunnasta hän ei häviä vuosikymmeniin, vaikka ei ruudussa enää näy.

Lyökää vain kuollutta

Joskus aikoinaan Suomea sanottiin tuskastuttavan konsensuksen maaksi. Kaikessa haettiin edes jonkinlainen sopu ja riitelyä vältettiin julkisesti viimeiseen asti.

Jotkut väittävät näin olevan vieläkin. Kauempana totuudesta ei voitaisi olla. Suomalaiset ovat ryhmittyneet tiukasti asiassa kuin asiassa kahteen vastakkaiseen leiriin, joissa ei ole kuin hyviksiä ja pahiksia. Riippuen siitä, kumpaan leiriin kuuluu.

Lukekaa lisää kirjallisuusblogistani. 

Ensimmäinen ravintola-arvioni

Näiden seitsemän vuoden aikana, kun olen blogiani kirjoittanut, en tainnut kertaakaan tehdä ravintola-aiheista kirjoitusta. Kunnian saa nyt aloittaa Ravintola Salve.

En usein käy ravintolassa syömässä jo senkin takia, ettei työmaaruokalan ulkopuolella ole hirveästi innokasta ruokaseuraa. Enimmäkseen sitä istuu kaljakuppiloissa.

Mutta kun Salve on korttelin päässä kotoani, oli helppo suorittaa kulinaristinen retki.

Siksi olenkin armelias ruokakriitikko, sillä minussa ei ole elitistin vikaa ruoan suhteen.

Mutta tämä Salven pannu oli oikein maukas, pihvi ja perunat rouheita. Pöydänkin sai suositusta ravintolasta juoheasti lauantaina ilman pöytävarausta. Palvelu oli myös ystävällistä ja nopeaa.

Suosittelen.

Yksinäiset miehet tuhoavat maailman?

Hiljattain luin uutisen, jossa kerrottiin Kiinassa olevan yli 20 miljoonaa miestä, joilla ei ole toivoakaan löytää naista. Kiitos kuuluu sekä yhden lapsen politiikalle, että miehiä suosivalle kulttuurille. Eli kiinalaisiin perheisiin on saatu se palvottu poikalapsi, mutta suku sammuu, kun emäntää ei löydy. Naisilla tietenkin taas riittää mistä valita, eikä reppanoihin todellakaan tarvitse tyytyä.

Suomessa tilanne on taas hieman päinvastainen. Parisuhdemarkkinat eivät ole miesten kannalta aivan yhtä toivottomat, mutta silti moni jää yksin, eikä kumppania löydy yrityksistäkään huolimatta johtui se sitten naisten nirsoudesta tai siitä, että luoja on antanut vähemmän viehättävän naamavärkin tai parisuhteisiin sopeutumattoman luonteen.

Paljon on kirjoitettu siitä, että akattomaksi jääneet miehet kuolevat nuorempana, dokaavat ja sairastavat ja jopa telovat itseään enemmän kuin ne onnelliset, jotka akan ovat löytäneet. Ja tottahan tuo tietysti on, huonokin parisuhde rauhoittaa kummasti miestä ja tuo jopa eräänlaista mielekkyyttä elämään. Varsinkin jos saa lapsia.

Kaikki yksinäiset miehet eivät välttämättä edes naista kaipaa. Osa on tyytynyt kohtaloonsa yksin tai ei jaksa nöyryyttää itseään aina vain vaativimpien naisten edessä. Omalla tavallaan nykyisin vanhaksi piiaksi jäänyttä naista ei enää pidetä sellaisena kummajaisena kuin poikamiestä. Yksin jääneellä naisella ehkä se koetaan omaksi valinnaksi, kun taas vanha poika ei ole kelvannut kenellekään.

Suomessakin riittää poikamiehiä, jotka eivät koskaan tule löytämään naista, mutta en sinänsä pitäisi yhteiskunnallisena uhkana sitä, että mies ei saa seksiä puhumattakaan parisuhteista, kuten jotkut ovat väittäneet.

Suurin osa suomalaisista vanhoista pojista tyytyy elämään omissa oloissaan, ei riehu, eikä rellestä kapakoissa. Siksi he kai yksin ovatkin, kun eivät osaa tehdä itseään tykö naisille ja näpertelevät mielummin omien harrastusten parissa kuin yrittävät miellyttää naisia.

Miehiä kai jää ylimääräisiä jo senkin takia, että poikia syntyy tyttöjä enemmän, vaikka kuolo korjaa miehiä nuorempana ja useammin. Hurmaavia adoniksia saapuu myös ulkomailta Suomeen vieden suomineitojen sydämiä.

Toisaalta taas suomalainen mies voi hakea vaimon itänaapurista ja Thaimaasta, jos näin haluaa. Suuresta rakkaudesta ei ehkä aina ole kyse, mutta ei ole pakko jäädä yksinkään jos ei halua, kuten ennen oli, jos kotimaiselle naiselle ei syystä tai toisesta kelvannut.

Kulttuurimme pitäisi korostaa yksilön vapautta omiin valintoihin, mutta yhä edelleen parisuhteessa elämistä pidetään sinä parhaimpana vaihtoehtona. Lottovoitto onkin löytää hyvä kumppani rinnalleen. Hyväksyttävämpää pitäisi olla kuitenkin se yksin elo. Sekun ei välttämättä ole edes kaikkien oma valinta.

Ostamaan, ostamaan!

Ostamaan, ostamaan! On kiire. Ruuhkat tukkeuttavat ja tavara loppuu!

Mikä ihmisiin menee, kun kauppakeskus avataan. Pääkaupunkiseutu on kauppakeskuksia täynnä. Miten kaikkiin riittää asiakkaita?

Eikö suomalaisilla pitäisi olla vähemmän rahaa kuin aikoihin? Eikö meille ole näin taloudellisten näkijöiden toimesta opetettu? Olenko ihan väärässä? Vai ostavatko ihmiset vallan velaksi, kuten maamme elää muutenkin.

Vai onko puheet taloudellisesta kurjuudesta vain valhetta? Onko taloudellinen kurjuus vain sitä, ettei sinulle kyetä tarjoamaan yhteiskunnan puolesta palveluita, joista olet verorahoilla maksanut? Kun rahaa ei ole ja ajat ovat huonot.

Mutta ostamaan kykenet aina.

Syksyisiä kuvia

Syksyisiä kuvia Heinävedeltä.

Jeesus pelastaa

Ajellessani kotiin Itä-Suomesta erään huoltoaseman parkkipaikalla, seisoskellessani siellä päämäärättömästi viereeni hiipi kuin varkain vanhempi mies. Eipä aikaakaan, kun sieltä tuli, että Jeesus pelastaa sinut. Ja tietenkin brosyyria olisi ollut tarjolla.

Kieltäydyin.

Kuten tapanani on, torjun kaikki tyrkyttäjät, mitä tahansa he yrittävät kaupatakin. Mies poistui etsimään seuraavaa uhria, jonka hän pian löysikin.

Uskovaiset eivät ole aikoihin minua ahdistelleet, olenko jotenkin erikoisen pelastuksen tarpeessa vai näytinkö vain poissaolevalta. Onkohan heillä jokin koodi, kehen iskeä? Enpä usko, heppu kävi parkkipaikkaa järjestelmällisesti läpi.

Autossani heittäydyin pohdiskeluun. Autossa yksin ajelu on usein parhain paikka ajatuksille ja pohdinnoille. Mietin, että miten kaverilla on pokkaa sanoa minulle, että Jeesus pelastaa. Jos haluan, että Jeesus pelastaa, valitsen hänet itse. Ja mitä pelastusta tarvitsen, onko pelastuksen määre se, että minulla ei ole Jeesus-paitaa.

Pelastus on vaarallinen sana. Pelastusta ei anneta niille, jotka sitä oikeasti tarvitsevat. Pelastus suodaan niille, jotka eivät sitä tarvitse. Ja onko pelastukselle tarvetta, sillä jokainen ihminen kuolee. Kaikki mitä siinä välissä tapahtuu, on kiinni muusta kuin pelastuksesta. Joillekin jonkin muun myöntämä pelastus voi kenties tuoda mielenrauhaa.

Minulle ei ja kuolemanjälkeiseen elämään luottaminen on hakuammuntaa.

Lisäksi pohdin, miten Jeesuksen tyrkyttäjät kuvittelevat etukäteen tietävän uskostani. Jos uskon Jumalaan, en heitä siihen tarvitse. Mitään sellaista itsetietoista varmuutta, että he ovat oikeassa ja minä väärässä.

Jos olen kaikesta väärässä, se on minun vääryyteni ja oikeuteni.

Turhat julkkikset

Tänään se sitten loppuu. Nimittäin Suomen Julkkis Big Brother. Lupaavan alun jälkeen sarja lässähti pian Suomen mittakaavassa isojen julkkisten Frederikin ja Andy McCoyn lähtöjen jälkeen. Sitä ennen oli ehditty marisemaan, ettei siellä Andy ja Reetun lisäksi oikeita julkkiksia ollutkaan.

No, ei kansainvälisissäkään Julkkis Big Brotherissa Madonnaa nähdä, vaan viihdejulkkiksia, joille kaikki julkisuus todellakin on hyvää julkisuutta. Heitä ihmiset useimmiten tarkoittavat puhuessaan turhista julkkiksista.

Työssäni toimittajana olen tavannut sekä niitä oikeita julkkiksia että turhia julkkiksia.

Minusta määre oikea julkkis on ristiriitainen. Oikealla julkkiksella tarkoitettaneen julkkista, jonka kaikki tuntevat. Sellaiset alkavat olla harvassa ja nekin julkkikset jo iäkkäämmän puoleisia. Koko kansan julkkiksia ei oikein enää synny kuin kerran vuosikymmenessä jos sitäkään. Täytyy osoittaa jos kiinnostuneita julkkiksia kohtaan, jos tietää heitä oman kiinnostuneisuusalueensa ulkopuolelta.

Turhaan turhat julkkikset eivät ole olemassa, vaikka kukaan tuskin enää muistaa, mitä mahtoi esimerkiksi tehdä takavuosien julkkis Rachel Kauppila. Turhat julkkikset elävät julkisuudessa ja katoavat sitten. Vain sitkeimmät selviävät.

Turhan julkkiksen ei välttämättä tarvitse tehdä yhtään mitään tai hän on joskus kuulunut julkkisten parempaan kastiin, mutta pudonnut sieltä, eikä enää tee mitään. Eniten he elävät verkko-uutisissa, missä kansa rakastaa sättiä heitä, mitä kummallisemmista asioista he ovat keksineet kertoakaan. Juhlallisemmassa printissä yleensä vakavasti otettava julkkis myy paremmin kuin turha julkkis.

Turhan julkkiksen ja asiallisemman julkkiksen raja-aita on kyllä kaatumaan päin. Monet asiajulkkikset kun avautuvat tragedioistaan ja sairauksistaan tarkoin valituille medioille. He piipahtavat myös yhä useammin erilaisissa viihdeohjelmissa, kunhan formaatti on riittävän kiltti ja katsottu.

Yleensähän asiajulkkikset mielummin puhuvat vain uusimmasta levystään tai kirjastaan. Myös turha julkkis saattaa luulla olevansa jossain vaiheessa vakavasti otettava julkkis, ettei homma menisi liian yksinkertaiseksi. Yhtäkkiä ei sovikaan puhua yksityiselämästään, vaikka on siitä aiemmin avomielisesti avautunut.

Aikanaan joka vuosi valittiin Suomen turhin julkkis. Nyt moista ei ole enää tehty. Ovatkohan jo ihmiset jo turtuneet turhiin julkkiksiin, joita kukaan ei tunne, mutta joita jaksataan ivata.

Keski-iän tyhjyyttä ja lääkintää Hollywoodissa

Bret Easton Ellis kuuluu kansainvälistä mainetta saavuttaneisiin kirjailijoihin. Maineensa amerikkalaiskirjailija on luonut täysin omanlaisella tyylillä.

Ellisin tavaramerkki on pinnallisten ja tyhjien ihmisten kuvaaminen. Hänen kirjojensa henkilöistä ei sisäistä kauneutta löydä ja ulkoistakin kauneutta on usein auttanut plastiikkakirurgi.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Sääli pellejä

Aurinko paljastaa
käden raitiovaunun ikkunassa.
Hiljaiset mullat arkkuun,
heijastus, nurkassa olevasta peilistä:
vanhannäköinen nuori.
Sääli pellejä.
Todella surullisen näköisiä.
Katoavat tässä.

Juoksukaljat

Nyt jo noin kuukausi sitten todistin Eerikinkadun Siwassa klassista liikettä. Olin menossa tupakkiostoksille ja polttelin röökiä oven edessä.

Yhtäkkiä ovi aukesi. Ensiksi ovesta juoksi ulos nuorehko nainen ja sitten nuorehko mies. Reput selässä totta kai.

Jäin miltei heidän alleen, kun olin avaamassa ovea. Ajattelin heti, ettei sieltä nyt karkkia oltu ostamassa. Eipä ollutkaan.

Kun menin sisälle, kassatyttö oli jotenkin poissaolevan oloinen. Kysäisinkin heti häneltä, että oliko ulos juossut pariskunta pöllimässä jotain. Kassaneiti vahvisti näin olevan. Hetken päästä vartijakin pörhälti kauppaan sisään. Liian myöhään.

Kerroin vartijalle, mihin suuntaan toisiaan sättivä pariskunta oli suunnannut. Nainen ei ollut toiminut miehen odotusten mukaan.

Mutta ei heitä vartija tietysti kiinni saanut. Ja vartija palasi hetken kuluttua takaisin. Yritin puhua kassaneidille jotain muka hauskaa ja hän naurahtikin. Ehkä autoin häntä hetken haistattelevan pariskunnan ylenkatsonnan jälkeen.

Olen nähnyt tuon saman kassaneidin useasti uudelleen. Ilmeisesti moinen tapahtuma on hänelle tuttua kauraa. Mutta hetken hän oli poissaoleva.

Mitä ilmeisemmin juoksukaljojen hakijat olivat narkomaaneja tai edes sekakäyttäjiä. Juoksukaljat ovat aikamme arkipäivää. Kun ei ole mitään menetettävää, eikä kiinnijäämisellä ole merkitystä. Eikä kassaneitien kannata uhrata terveyttään hullujen edessä pelkän kaljan edessä.

Me elämme maailmassa, jossa joillakin ei ole mitään menetettävää ja ketkä edustavat järjellistä maailmaa eivät halua uhrata henkeään ja terveyttään epätoivon edessä.

Suomen hyvinvointivaltio on epäonnistunut. Tai vain ihmiset ovat.

Itse en kykenisi ylittämään varastamisen kynnystä. Jokin on aina estänyt minua, vaikka olisin ollut rahaton. Olen liian kiltti tai rangaistuksen pelko on riittänyt, vaikka sellaista ei varattomalle ja kaiken menettäneelle edes ole olemassa.

Tosin silloin kun jollakin on niin kallis taipumus kuin narkomania, millään ei ole mitään väliä. Jokainen narkomaani ymmärtänee, ettei hän muutenkaan tule näkemään kultaisia vanhuuden (unohduksen) vuosia.

Silloin juoksukaljat Siwasta ovat yksi vitun maku.

Propagandan häijy kaiku

Propaganda on valtioiden keino oikeuttaa sota kansalaisilleen ja sotilailleen. Niinpä ei ollut yllätys, että Neuvostoliitto väsäsi sotilailleen Finljandija - Puna-armeijan Suomi-oppaan (Minerva 2013) ennen talvisotaa 1939.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Ikimuistoinen osa 2

Urheilijatarinat ovat elokuvataiteen tuttuja ilmestyksiä. Varsinkin niiden urheilijoiden elämä kiinnostaa, joilla uran jälkeen ei onnistunut siirtyä sujuvasti valmennushommiin. Oma suosikkini on Kuin raivo härkä, jossa Robert De Niro näyttelee ansiokkaasti nyrkkeilijä Jake LaMottaa.

Nyrkkeilijäsuuruus muuten elää yhä ja on 92-vuotias.

Runo Korsosta (välinpitämättömyys ja antaumus)

Heli Laaksonen kun on lyönyt itsensä läpi murteella, koitan minäkin samaa kömpelöllä Korson murteella.

-------------------------------------------------------------------------------------------------

Korso auttaa kun muut eivät auta.
Assalla riittää vittu autettavaa.
Ja kiroilu on korsolaisuutta.
Onko ennakkoluuloisuutta vittu.
Niin ne sanoo.

Meijän on pakko elää ja asua yhdessä,
Korsos,
miten me voitaisiin siin onnistua,
meit on niin vitun paljon erilaista tyyppii ja mulkeroo.

Suurin osa ihmisist on vitun pelkureit.
Korsost vain muutamii.
Me ei olla raukkiksii.

Mut ne. Ne siel muualla.
Ne pelkää itteensä enemmän ku toisii.
Kyl meist jokaist toisen naama vituttaa.
Aina vittu aina.

Ne kuvittelee et jokaine korsolaine on juoppo, narkki tai hullu.
Jos kysyisit,
et mitä vittua meille kuuluu
et mikä vittu meijän nimi on?

Olkaa vittu huomaamatta,
eläkää omaa elämäänne perseet,
teijän palkkiot ja erorahat,
viette kaiken.

joka sekin on vittumaista.

Mä oon ihan vitun sekaisin.
Miksen mä oo vaa.
Vittu kusettakoot. Mulkut.

Hidasta on vittu.
Jotkut perkelee kitisee kun myöhästyy töistä.
Yksi vitun maku.
Mä pysyn Korsossa.
Oli sit töit tai ei.

Tulis itte kattoo mitä tää on.
Toivoo, pettymyst, toivoo.
Ja sit takasin ku onnistuu.
Tulis kattoo mitää tää on.
Mä oon vitun onnellinen ilman niide hyväksyntää.

Kysyvät, mitä vittua siellä Korsossa tapahtuu?
Onko se niin paska paikka?
Paskaa on se mitä tunnet ja sitten on vitun ankeeta.
Oikeest täällä ei tapahdu mitään.
Ei sitten mitään vittu.

Mäntsäläs kyl maa järisee.

Onni on rahiseva vinyyli

Maailmassa ei ole montaa niin kaunista ääntä kuin se hetki, jolloin levysoittimen neula koskettaa vinyylilevyä, rahina alkaa ja sitten musiikki. Maailma on musiikkia täynnä ja varsinkin erilaisia laitteita äänentoistoon, mutta mikään ei voita vinyylilevyä, ei CD, eivätkä varsinkaan tuoreimmat laitteet.

Lue lisää kirjallisuusblogistani. 

Unohdus

Toissaviikolla kävin siskoni ja äitini kanssa katsomassa isoäitiäni hoitokodissa. Hän on lähes 90-vuotias ja dementoitunut.

Dementia on sairauksista hämmentävin. Ihminen on edessäsi ilmielävänä, mutta hän ei muista asioita minuuttia kauempaa. Hän ei tunnista lastenlapsiaan, mutta ei edes omaa lastaan. Miehensäkään hän ei usko olevansa kuvassa, koska tämä näyttää kuvassa niin vanhalta.

Ihmisen aivot, tuo monimutkainen kapistus. Kuinka on mahdollista, että ne muistavat 50 vuoden takaiset asiat, mutta ei nykyhetkeä. Hetkittäin taas kaikki voi palautua hetkeksi dementikon mieleen, hän muistaa nimet ja tapahtumat.

Dementikko, eivät kaikki onneksi, menetä täysin otettaan nykyhetkestä. Isoäitinikin vieraanvaraisena ihmisenä olisi kovasti halunnut tarjota kahvit ja oli huolissaan, olimmeko syöneet. Hän oli myös huolissaan siitä, ettei minulla ole akkaa, mutta tokaisi sitten, että kai sitä nykyisin ilman akkaakin pärjää.

Vaikeinta dementia hyväksyminen on dementikon lapsille itselleen. Ei ole helppoa nähdä oma vanhempansa, joka ei kuitenkaan ole siinä. Ei täysin. Ei omana itsenään, sellaisena silloin kuin joskus. Eikä ole helppoa vastailla, kun dementikko yrittää muistella, onko hänen miehensä kuollut vai ei ja kuka muu on kuollut. Missä he ovat?

Kukaan muu ei voi tietää, mitä dementikon päässä tapahtuu kuin dementikko itse. Mutta voin kuvitella, että ihmisessä vallitsee suuri hätä ja hämmennys, kun sairastaa dementiaa. Tai sitten ei. Hän voi olla tyytyväinen elämäänsä, sitä emme tiedä. Ehkä tuo sisäinen elämä voi olla värikäs. Se on vain erilainen kuin arkitodellisuus, missä me muistavat elämme.

Muisti on ihmisen suurin työkalu. Se oikeastaan määrittää ihmisen, millainen hänen elämänsä on ja millainen ihminen itse on. Mitä on silloin kuin muistia ei ole?

Väkisin dementikon kanssa jutellessa käy mielessä, entä jos minulle käy noin. Käykö minua edes kukaan katsomassa, kun ei ole lapsia. Unohdunko vain johonkin laitokseen? Kaikki mitä olen kokenut on kadonnut, onko minua silloin enää olemassa kuin vain nimenä hoitajille, joille merkitsen vain hoidettavaa. Työsuoritusta. En tiedä. Ehkä tämäkin kirjoitus säilyy, vaikka en sitä silloin muistaisikaan.

Äitejä ja isiä ei riitä kaikille

Kustantajille tarjotaan vuodessa villin arvaukseni mukaan satoja omaelämäkerrallisia teoksia. Julkaisukynnys harvoin ylittyy, jos kyseessä on tavallinen ihminen. Julkkikset ovat asia erikseen. Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Ikimuistoinen kohtaus

Kaikilla meillä on elokuvia ja erityisesti kohtauksia elokuvista, jotka ovat jääneet mieliimme. Tämä kohtaus Viettelysten vaunusta lienee elokuvahistorian kuuluisimpia. Ja eipä Marlon Brandoa tainnut nähdä missään muussa roolissa huutamassa naisen perään. Marlon Brandolla kuuluisia kohtauksia riittää tämänkin lisäksi.

Stella, tuo kohtauksien kuningatar.

Miksi kansa rakastaa NYT Andy McCoyta?

Kuva: bigbrother.fi

Julkkis-BB alkoi viikko sitten. Sen verran julkkismaailmaa tunnen, että kukaan osallistujista ei ollut yllätys. Todellinen yllätys tipahti silmille vasta sitten kun rockin legenda Andy McCoy asteli sisään taloon.

Yhtä yllättyneitä olivat kilpakumppanit, ilme vaihteli pelästyksen ja yllätyksen välimaastossa. Andy kun ei ole ollut julkisuudessa aikoihin. Silti hän on niitä harvoja julkkiksia ajassamme, jotka kaikki tunnistavat. Moiseen on vaikea pirstaloituneena julkkisaikana enää päästä.

Sen jälkeen tapahtunut on historiaa. Andy valloitti välittömästi niiden sydämet, joilla on rohkeutta tunnustaa katsovansa Big Brotheria. Kyseiseen ohjelmaformaattiin Andy sopii kuin nakutettu, vaikka kukaan ei sitä uskoisi. Andyn kun ei tarvitse esittää yhtään mitään. Jos hän esittääkin, se kuuluu Andyyn. Jos Andy sanoo, ettei käytä alusvaatteita, uskottava se on.

Suomalaiset pitävät itseään suorapuheisina, mutta näinhän se ei enää ole. Harva uskaltaa tai haluaa ilmaista mielipiteensä suoraan. Andy uskaltaa. Siksi on ihme, ettei Andy aiemmin ole saanut ansaitsemaansa arvostusta.

Andysta tuli heti Ameriikan reissulta palattuaan 90-luvulla kulttihahmo. Ja kuten usein Suomessa miehen suurille puheille naureskeltiin sekä koko olemukselle, sillä Suomessa ei todellisuudessa oikein saa poiketa massasta, vaikka siihen kannustetaankin. Vain suuret persoonat ovat oikeasti mitä ovat, niihin Andy kuuluu.

Kun muutama päivä Julkkis-BB:ia oli vierähtänyt ihmiset sitten jo ihmettelivätkin, että tämä Andy on tosi syvällinen tyyppi, ellei jopa herkän valloittava. Se kertoo tietenkin siitä, että joko Andysta on haluttu tuoda aikaisemmin vain tietyt puolet esiin tai sitten Andy on itse halunnut tehdä niin.

Kuka tietää. Andy ei ole yksiselitteisimpiä persoonia. Ja Andy jos kuka on välillä käynyt pohjalla ja noussut sitten lentoon uudelleen kuin tarujen Fenix-lintu. Ja sehän on jos jotain, jota suomalaiset rakastavat. Andyn julkisuuskuva muuttunee kuitenkin pysyvästi positiivisempaan suuntaan.

Joten ei tosi-tv pelkkää paskaa ole.

PS. Kirjoitin Andysta neljä vuotta sitten ilmeisesti vaikututtuani Real McCoy-elokuvasta.

Vallankumouksen kaunis kaipaus

Kirjallisuus ei koskaan lakkaa kiehtomasta minua siksi, että aina on mahdollisuus löytää uusi kiehtova kirjailija.

Näin tapahtui minulle Elvi Sinervon (1912-1986) kanssa. Nimenä Sinervo oli etäisesti tuttu, mutta en lainkaan ollut aiemmin tutustunut hänen tuotantoonsa.

Lue lisää kirjallisuusblogistani. 

Päivän musiikkiajatus: Anki I will wait for you

Vielä kerran

Parisen viikkoa sitten aloitin jälleen muokkaamaan puolisentoista vuotta sitten aloittaamani runokokoelmaa. Hetki ei ollut tuolloin oikea, vaikka runoja syntyikin, niin kärsivällisyyttä ja päättäväisyyttä sen enempää ei riittänyt.

Tauko teki hyvää. Ajoittain teksti on syntynyt nyt jopa itsestään, vailla tuskailua ja epäilyä. Kukaan kirjoittaja ei tosin olisi oikea kirjoittaja, ellei myös kärsisi tuskailusta ja epäilystä. Itsensä epäilystä.

En enää kirjoita itseäni varten, vaan useamman vuoden toimittajan työ on opettanut, että kaikki luominen tehdään muita varten, vaikka aiheet kumpuavatkin omasta itsestään. Omaan itseensä ei saa käpertyä.

Kirjan kokoaminen on aina hankalaa, sillä maailma ei välttämättä kaipaa omaa kirjaasi. Niitähän on maailmassa jopa liikaa, lukemattomia sellaisia. Tuosta turhuuden tunteesta on päästävä yli. Se on minulle vaikein kynnys. Tiedän kykeneväni tuottamaan tekstiä, joka on vaivan väärti, mutta kun ei ole kustantajaa, niin aina sitä miettii, onko maailma tätäkään omakustannetta vailla.

Toivon, että on.

Aikaisempiin kirjoihini, Huone Veronassa ja Jäisen maan päiväkirja, verrattuna uudet runoni ovat vallan erilaisia. Tietyt teemat minua riivaavat ja kiehtovat, joten niitäkin uudesta kokoelmasta löytynee. Minkäänlaista nimeä kokoelmalle ei vielä ole. Kaikki on alkutekijöissään siinä mielessä, että ole vasta saamassa raakamateriaalin kasaan.

Jokainen kunnianhimoinen kirjoittaja tietää, että siitä se työ vasta alkaa.

Murhaballadi

Ruusu kädessä tappamaan.
Ettei häntä muutkaan saa.

Olen tappanut hänet vasaralla,
ettei häntä muutkaan saa.

Hän on minun, minun.

Hän ilmoitti, ettei meillä ole tulevaisuutta.
Kärsimykseni oli sanoinkuvaamatonta.

Hänet vietiin minulta hirvittävällä tavalla.

Hän ei koskaan huolinut ruusuani
rakkauttani.

-------------------------------

Eräs rikosuutinen innoitti kirjoittamaan minut tämän runon.

Huomioita ajasta, osa 1

Satoja vuosia kruunuista tapeltiin henkihieverissä. Hautaan pistettiin niin kilpailevat siskot kuin veljetkin. Ja kruunua kannettiin pääsääntöisesti kuolemaan asti.

Kruunupäillä ei ole enää valtaa ja kiinnostus kruunuun on vähentynyt radikaalisti. Viime vuosina kruunusta on luovuttu vanhuuteen ja väsymykseen vedoten. Näin Belgiassa ja Hollannissa. Jopa paavikin luopui hiipastaan ennen kuin oli totaalisesti talutettavassa kunnossa.

Ainoat keiltä kielletään väsymys ja huono kunto ovat työntekijät. Varsinkin suomalainen työntekijä tuntuu olevan laiska, uratiedoton keplottelija, mitä tänäkin vuonna on työnantajajärjestöjen mielipiteitä lukenut. Hän ei uhraudu ja näe, kuinka kansakunta kärsii.

Hänellä kun ei ole kruunua.

Väsynyt kehäraakki halutaan kehiin viimeiseen asti, ellei sitten satu tulemaan irtisanotuksi, jolloin töitä ei työhaluisellekaan raakille heru.

Hänellä kun ei ole kruunua.

Skoude osaa kirjoittaa!

Kesälomalla loppuivat lukemiset kesken ja oli piipahdettava Varkaudessa kirjakaupassa. Ja kuinkas sattuikaan, ainoa kirja, joka reissulla sytytti oli eläköityneen helsinkiläisen rikoskomisarion Seppo Sillanpään Skoudena Stadissa (Crimetime 2012).

Vaikka poliiseista ivaillaan toisen osaavan kirjoittaa ja toisen lukea, niin Seppo Sillanpäältä sujuvat ilmeisesti kummatkin taidot ja vieläpä keskivertokirjoittajaa paremmin.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Minäzillat

Televisiolla on mukava turruttaa itseään, eikä siitä edes tule moraalista ja muutakaan krapulaa, kuten alkoholin kanssa lotratessa. Pääosin se on ilmaistakin.

Nyt lomalla on joinakin päivinä järjestänyt itseäni huvittaakseni televisiomaratoneja, kun en ole jaksanut lukea tai tehdä mitään muutakaan.

Ja televisiosta löytyy vaikka mitä, jos kestää uusinnat ja uusinnan uusinnat. Aina tulee jokin vanha hyvä sarja, kun uusista draamasarjoista on vaikea löytää mitään sopivaa, tai ei jaksa etsiä sopivaa.

Tänään katselin Häähullut -sarjaa, jonka englanninkielinen nimi Bridezillas on paljon parempi. Sillä hulluus oli lievä sana kuvaamaan sarjan morsiamia, he olivat lähempänä hirviötä.

Ko. sarjassa mihinkään tyytymättömät morsiamet raivoavat, huutavat ja itkevät saadakseen tahtonsa läpi. Moni kuusivuotiaskin käyttäytyy paremmin ja ovat tasapainoisempia kuin nämä morsiot.

Ja jotta tilanne olisi entistäkin hullumpi, morsiot ovat harvemmin edes kauniita ulkoisesti ja eivät varsinkaan sisäisesti. Heidän luulisi olevan onnellisia, että ovat edes sulhasen saaneet, mutta ei, nämä morsiot kohtelevat sulhasiaan ja kaikkea muitakin kuin roskaa.

Eräs morsio oli mielestäni jo eräänlainen psykopaatti. Hän jopa kehitti tekoitkukohtauksen saadakseen tahtonsa läpi. Ja hymyili sitten pirullisesti päälle.

Olemmeko me ihmiset, jotkut ainakin, jo tänä päivänä niin itseämme täynnä, että emme kehity lapsesta aikuiseksi. Eikö millään muulla ole merkitystä kuin sillä, että asiat sujuvat niin kuin itse haluaa.

Tuon ohjelman jälkeen ymmärsin, ettei poikamiehenä elo olekaan lainkaan niin huono ratkaisu, jos sattuisi tuollaisen hirviömorsiamen kynsiin.

Ellen sitten olisi sulhaszilla itse.

Selviytyjä nimeltään Ozzy

Jotta lähtötilanne olisi mahdollisimman epätodellinen, päätin kirjoittaa hevimusiikin presidentistä Ozzy Osbournesta kuunnellen samaan aikaan Edith Piafia. Vai onko epätodellinen?

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Runo syntymättömälle lapselle

Tämän runon kirjoitin sisarelleni, joka menetti syntymättömän lapsensa.
-------
Olit pieni tyttö. Pieneksi jäit. 
Sinusta olisi tullut tyttö. Kaunis sellainen. 
Et saanut syntyä. 
Sinusta ei saanut kasvaa tyttöä, 
joka olisi ollut maailman kaunein ja viisain, 
koska elämä on väärä ja epäoikeudenmukainen pienelle enkelille. 
Rakas olet, äidillesi ja isällesi, 
ja meille muille, 
jotka olisimme halunneet sinut nähdä.

Heinäveden runoja

Yöllä on kylmä, vaikka on elokuu.
Koira haukkuu loputtomasti,
liekö sama, joka jahtasi jänistä jaloissani,
ja miksi se haukkuu vain öisin.

Heräsin. Jänistä ei ole näkynyt.

Hevonen pärskähtelee uidessaan,
se ei saa sydänkohtausta,
eikä kukaan vie sen munia,
ellei se ole jo ruuna.

Raivasin tien paskahuusiin,
vielä täytyisi tyhjentää laari.

----------------

Kaukana miehestä,
joka nukkuu iltapäivisin ratikkapysäkillä
ihmisten lainkaan huomioimatta.
Kaukana miehestä,
joka haisi bussissa kuselle
ihmisten torjuessa hajun kädellä.

Olen miettinyt
kuinka elän samassa maassa
samoin tuntein, samoin pakottavin tarpein
haaveillen milloin mistäkin.
Se suotakoon minulle sekä ajoittaiset kiukunpuuskat.
Makaan paikoillani,
ajattelen, mitä voisi olla.

------------------------

Kilometrin päässä puhuvat he,
joiden tämä maa oli ennen.
He tekivät siitä sen maan,
joka on mennyttä.
Metsä söi pellot,
karja kaukana ruokapöydistä,
ei enää täällä.
Täällä kasvan minä
ja ne muut,
jotka kesäisin (VAPAANA)
TÄNNE LENNÄMME.
----------------------

Viisi rukousta,
miehet mustissa kaavuissa.
He eivät tule kaukaa,
eivät edes Venäjältä.

Väsyneenäkin pysähdyin, kuuntelin,
en enää,
koska minun on elettävä.

Lähdettyäni syttyi tulipalo,
mutta luostari säilyi.

-----------------

Minä voin tuntea oloni viihtyisäksi ja voitokkaaksi
pienessä asuntovaunussa.
Minulla ei ole tarvetta tehdä mitään,
ei hyvittää olemassaoloani.
Olen taistellut, mutta myös antautunut,
meni aikaa ja tuli aikaa,
mutta nyt kirjoitan vankien tekemään vihkoon.

--------------------------

Suuren sudenkorennon lennossa on suurempi merkitys
kuin yhdenkään ihmisen.
Se ei elä itselleen,
se elää,
että sen suku saisi elää,
että sen olemassaololla olisi merkitys.

-------------------------
Ylivertaiset ihmiset jäivät Helsinkiin.
Siellä he törmäilevät,
juoksevat päivän maratoniaan,
kilpailevat,
kuka on nopein, kuka saa eniten, kuka on tehokkain,
ja kuka katsoo parhaiten ihmisiä alle.
Minä ostin mehukattia ja tupakka-askin
viimeisestä kyläkaupasta.
Myyjä sanoi käyneensä viikonlopulla Helsingissä.
Minä sanoin tulleeni sieltä.
---------------
Vanha mies jätti kesken myllynkiven.
Sairastuiko, väsyikö,
totesiko, ettei tästä tule mitään.
Antoi periksi.
Kivi säilyi,
vaikka tuskaa sen takana emme tunne.
Ajatus kannattaa miestä,
kivi ei hevillä tuhoudu.
 --------------------

Näin naisen, joka sanoi,
ettei pelkää kuolemaa
lukuisten sairauskohtauksiensa jälkeen.
Hän kiersi halvassa ruokakaupassa
osaamatta ostaa mitään.
Minä en vältellyt häntä,
muut eivät tunnistaneet.
Pelkääkö hän jo nyt kuolemaa?
-----------

Usva laskeutuu.
Yöllä pitäisi tulla
kaikkien aikojen ukkonen.
Älä tule!
Ilmassa on liikaa odotusta.
-------------------

Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts!

Lomani alkoi eilen ja ajattelin, etten nyt vähään aikaan kirjoittaisi ja yrittäisin vain rentoutua.

No, eihän se tietenkään onnistunut ja syntyi pakottava tarve kirjoittaa viimeksi lukemastani kirjasta eli Nathanael Westin Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts (WSOY 2011).

Ensimmäinen kerta muuten kun jätän otsikkoon kirjan nimen, mutta ei sitä aina tapaa yhtä hyvin nimettyjä kirjojakaan.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Happy birthday, Mick!

Mick Jagger taisi jo perjantaina täyttää 70 vuotta, mutta myöhästyneet onnittelut. Mick alkaa olla oikeasti rockin vanhempi valtiomies, vaikka sellaiseksi häntä tituuleerattiin jo tämän biisin valmistumisaikoina 1970-luvun alkupuolella.

Jostain luin, että jopa Suomeen saattaisi vielä tulla.

Kun ilta kääntyy yöhön

Tai epärunollisemmin olen Orimattilan karaokebaarissa.

Ja niin yksinäiset ihmiset löysivät onnen laulun surullisista sävelmistä ja lähtivät yksin kotiin.

Kävin sitä minäkin Turussa

Kävin työmatkalla Turussa. Siellä tapasin erään julkkiksen, joka opasti paikallisiin nähtävyyksiin. Mukava kaupunki oli Turku, vaikka päivä kylmä ja tuulinen oli.

Olihan se ravintolalaivassa Aurajoella käytävä. Tosin vasta päivän päätteeksi.

En ollut stalkkaamassa. Etsin vain tietä Samppalinnaan.

Lisää näkymiä Aurajoelta.

Laivoja ihailemassa Ruissalossa.

Palmujakin Turusta löytyy.

Kakolassa.

Kakolassa osa 2.

Ristiriitainen ystäväni

Vaaleahiuksinen naispuolinen ystäväni kirjoitti myös minusta runon. Elämäni tosin ei ole kauniiden naisten ympäröimää, valitettavasti.

RISTIRIITAINEN YSTÄVÄNI
Olet Korson kundi, joka asuu Eerikinkadulla.
Kutsuin sinua vasemmistovihreäksi, mutta paljastit olevasi piiloporvari.
En tiedä kunnianhimosi tasosta, mutta lahjakas olet. Onnistut muodostamaan kiinnostavia mielipiteitä monille vaikeasti ymmärrettävistä aiheista. Nöyrryt silti kirjoittamaan viihdejuttujakin. Olet älykkö, joka innostuu juoruistakin.
Piilovaatimattomaksi olet löytänyt monta foorumia tuoda itseäsi esille.
Olet itsekin kertonut olevasi sosiaalinen erakko.
Pidät kilttiä imagoa yllä, vaikka oletkin varmasti vaikeasti hallinnoitavissa oleva.
Olet sinkku, jota naiset ympäröivät.
Työskentelet kaunottarien keskellä, mutta kutsuit minua kauniiksi.

Kovin sotaromaani ikinä

Gustav Hasford ei välttämättä kirjailijana ole kovin monelle tuttu. Tunnetumpi on hänen kirjastaan Metallivaippa (WSOY 1987) Stanley Kubrickin ohjaama elokuva Full Metal Jacket.

Metallivaippa, kuten myös Full Metal Jacket, kertoo Usan merijalkaväen koulutuksesta ja Vietnamin sodasta kovimmillaan, armottomimmillaan ja julmimmillaan.

Oikeastaan täysin vailla mitään toivoa, ellei sellaisena pidetä päivien laskua tyttökalenteriin odottaen kotiuttamista helvetistä.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Vaaleahiuksinen nainen

Vaaleahiuksinen nainen.

Kirjoitin jo kerran vuotavista silmistäsi.
Ne näyttävät kauniilta.
Isot silmät kauniissa kasvoissa.
Silmäsi vuotavat edelleen.
Asiaan oli palattava.

Tuuli, hiekka
kaupungin suru
ne itkettävät minua.

Pidät itseäsi minua vanhempana,
mutta minä olen sinua vanhempi,
sinun on uskottava minua.

Olet minua varakkaampi,
sillä sinä ymmärrät rahaa,
minulta raha valuu karkuun.
En malta keskittyä.

Pyysit juomaan samppanjaa
ystäväsi kanssa,
mutta olin väsynyt, enkä tullut.
Menin suihkuun,
odotin unta, joka ei tullut.

Kutsunet minut uudelleen.
Olet ystävällinen minulle,
paitsi silloin kun olin liian väsynyt
haukuit minut.

Sinä elät jossain, missä kaikki on paikallaan.
Sinulla on aikaa minulle, koska itselläni ei ole.
Sinä tiedät laadusta,
saatat nähdä minussa sellaista.

Luopumisen ja kosketuksen lauluja

Aikanaan kun kirjailija-runoilija-psykiatri-poliitikko-muusikko Claes Andersson oli vielä Vasemmistoliiton puheenjohtaja, hän tuntui aina vaaliväittelyiden fiksuimmalta.

Hän ei huutanut kenenkään päälle, ei syyttänyt tai katsellut alta kulmien ketään ja perusteli mielipiteensä omaan rauhalliseen tyyliinsä. Herrasmies mikä herrasmies.

Kyse ei ole kuitenkaan Anderssonista vaan hänen uusimmasta kirjastaan. Lue lisää kirjallisuusblogistani.

36

Sanotaan, että ikä on vain numeroita. Näin se onkin. Tänään täytän 36 vuotta. Sinänsä tuo ikä on merkityksetön, mutta jokaisesta vuodesta, jonka saa elää, pitää olla kiitollinen.

Harvan elämä on sujunut niin kuin olisi halunnut. Ei minunkaan, mutta huonommin olisi voinut mennä. Kaikesta vaikeinta on olla kiitollinen siitä, mitä itsellään on. En tiedä, onko kyse tästä ajasta vai pelkästään minusta.

Kivikautinen ihminen olisi ollut ikionnellinen, jos olisi elänyt 36-vuotiaaksi. Hänelle onni oli jo sitä, ettei nääntynyt nälkään. Samoin rintamalla pelännyt soturi 70 vuotta sitten olisi tullut iloiseksi jo ajatuksesta, että hänelle suotaisiin mahdollisuus viettää 36-vuotissyntymäpäiviä.

Vaivuin viikonloppuna kuitenkin alakuloon. Ehkä sitä kuitenkin ymmärtää jollain tasolla elävänsä lähes jo elämänsä puoliväliä. Kaikessa se puoliväli on vaikein. Lähdössä kaikki on mahdollista ja lopun lähestyessä tietä olevansa jo lähellä maalia. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Siihen sitä kannattaisi tukeutua 36-vuotiaanakin.

Elämässä kun pääsisi jossain vaiheessa siihen, ettei ajattelisi liikaa. Heittäytyisi vain. Nauttisi hetkestä. Koska tuon hetken näkisi, toivottavasti pian. Olisi jo aika.

Kun lapsuudesta ei pääse irti

Kuulun niihin ihmisiin, jotka elävät liikaa menneessä. Murehtivat vanhoja traumoja ja tragedioita, eivätkä osaa oikein jatkaa eteenpäin. Menneessä eläjiin kuului myös venäläinen runoilija ja kirjailija Marina Tsvetajeva (1892-1941).

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Runo naisesta, joka piti minusta

Sinä halusit rakastaa minua.
En oikein antanut.
Sinä olit venäläinen, rakastava nainen,
jolle en halunnut tehdä lasta.

En tuntenut sinua,
tunsin sinut viikkoja.
Sinä tunsit minut. Luulit näin.
Et ollut riittävän kaunis.
Minä luulin olevani komea. Alkava möhömaha.
Olit ensimmäinen, joka innostui minusta.
Se oli pelottavaa.
Muut ovat työntäneet kauemmaksi.

Ostimme yhdessä postimerkkejä.
Sait postissa yliolkaista kohtelua.
Kirosimme sitä.

Keitit minulle teetä.
Se poltti suuni.
Näytit minulle kuvia perheestäsi.
Minulla ei ollut näytettävää.

En tuntenut sinua,
enkä antanut aikaa itselleni, en sinulle.
Ihailin vartaloasi.
Se oli sorjempi kuin naisilla ennen sinua.
Olit pitkä, pidempi minua.

Juoksin tupakalla.
Kohta raitiovaunulle.
Se kulki kotiisi.
Minun oli otettava toinen.

Menin takaisin Pohjoiseen lähiöön.
Aikasi tavoittelit minua. Luovutit.
Toivottavasti sinulla on pieni perhe.
Sellaisen halusit.
Ihmiset, jotka tietävät, mitä haluavat,
soisin saavan kaiken.

Minä olen venäläisen melankolian ylistys.

Céline ja toivottomuuden aakkoset

Ranskalainen kirjailija Louis-Ferdinand Céline (1894-1961) oli minulle tuntematon kirjailija, kunnes katsoin elokuvan Villit kuviot.

Elokuvan Neve Campbellin näyttelemä huippuälykäs murhaajatar ja pelinainen Suzie Toller nimittäin tokaisee eräässä kohtauksessa Célinen ymmärtäneen, mistä tässä elämässä on kyse. Pakkohan kirjailijasta oli kiinnostua.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Päivän musiikkiajatus: Risainen elämä

Tätä biisiä kuunnellessa tulee mieleen, että pitäisi itse lopettaa kirjoittaminen. Sen verran hyvin Juice Leskinen on tavoittanut sellaisten ihmisten ajatukset, joiden on vaikea tottua siihen yhteen ihmiselämään, joka ei tarjoa sitä tunnetta, jota etsii turhaan. Seurauksena risainen elämä, vaikka haluaisi eheämmän ja vaikka sellainen olisi tarjolla, sitä ei osaa ottaa vastaan. Miksi? Sitä voi kysyä risaiselta elämältään.

Runo yöllisestä matkasta Kurvista Kamppiin

Alkaa hämärtää.
Minulla ei ole kiire,
mutta olen luvannut
ottaa vastaan vieraita.
Minun on lähdettävä kotiin.
Raitiovaunut eivät kulje,
korjaavat jotain.
Viimeinen metro meni.
Taksiin ei ole rahaa,
kaljaan tietenkin oli,
enkä täältä taksia löytäisi.
Kävelen kotiin Kamppiin.
Kurvi on kyllä kaunis.
Kukaan ei örvellä,
vain rauhallinen Hämeentie
ohjaa kotiinpäin.
En ole juonut paljoa.
Vittuilijoista huolimatta
on hyvä olla.

Eivät vittuilleet Kurvissa.
Pitkänsillan pusikkoon
on pysähdyttävä kuselle.
Kun on pakko on pakko.
Kukaan ei huomaa.
Kohta olen kotona.
Humalaiset yökerhon edessä
jättävät minut rauhaan.
En ollut se kuuluisa, tv:stä tuttu
kirjailija, joksi minua luulivat.
Olen minä ja minun täytyy mennä kotiin.
Siwa on vielä auki.
Unelias kassaneiti myy
yömyssyksi jogurttia.

Kuolema ei hävitä sanoja

En ole kirjoittanut henkilökohtaista kirjettä vuosiin, tuskin osaisin enää. Sähköposti ja Facebook tekivät viimeistään lopun kirjeiden kirjoittelusta ja niissä tunnetusti ei ajattele loppuun asti, kuten kirjettä kirjoittaessa.

En muista lukeneeni aikoihin kirjeromaania, eikä sellaisia edes spontaanisti enää tehdä. Sääli, sillä kirjeromaani on henkilökohtaisin kirjallisuuden muoto sekä aikansa kuva mitä parhaimmalla tavalla.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Femme Fatale (Saavuttamaton)

Saavuttamaton kaunotar.
Hän nukkuu harjoitellen kauneuttaan.
Hän kääntyy odottaen katseita.
Hän pysähtyy vaatien huomaamaan.
Hänet huomataan.
Kuinka uskottavasti hän unohtelee sanoja, matkii kauniita,
poistuu paikalta, haukkuu huonoja ja rumia.
Häntä ei voi olla rakastamatta.
Hän on syy elää huonoa elämää.
Hän on syy kohdella itseään huonosti,
hän kohtelee meitä kaikkia huonosti,
jokaista miestään,
jotka sanovat hänen kuvistaan:
olet kaunis ja minun.


Kesä on saapunut ja kauniit, saavuttamattomat naiset kesähamosissaan.

Sotakohtalot koskettivat ja koskettavat yhä

Sotahistorialle ja sotakirjoille on oma innokas lukeva yleisönsä, mutta kaikkia ei aihepiiri kiinnosta. Syynä lienevät pelko tai inho sotaa ja kuolemaa vastaan. Se on täysin ymmärrettävää. Sotaan liittyy muitakin tarinoita kuin taistelut ja kenraalit. Tämän voi todeta lukemalla John Lagerbohmin toimittaman Sata sotakohtaloa.

Lue lisää kirjallisuusblogistani. 

Päivän musiikkiajatus: Myrskyn ratsastajat

The Doorsin kosketinsoittajan, Ray Manzarekin, poismenosta uutisoitiin viime viikolla. Olen asian kanssa myöhässä, mutta pistetään tästä Doorsin tasoittavan voiman kunniaksi soimaan Riders on the Storm. Taivaan joukoissa Jim Morrison piti yksin hauskaa 40 vuotta, mutta nyt sai soittokaverin mukaan.

Hiljaisina hetkinä

Hiljaisina hetkinä
Hiljaisina hetkinä kuulen itseni laulavan,
yhä kauemmaksi käy se hetki,
kun huomaan itseni nauravan.
Elämä on salattu yksinäisyys.
Ja sellaisena se pysyy.
Toisinto on tahto,
ja se sinulta kysyy.

Kerto

Kuinka järjetöntä on muistaa eletyt päivät?
Kuinka järjetöntä on kiduttaa itseään,
ajatuksilla,
mitkä turhuudessaan taakse jäivät.
Kuinka tarpeetonta on olla vahva?
Ja kuinka tärkeää on olla elämänsä syy.

Kun tahdoin olla Jumala,
olinkin epäonnistunut saatana.
Ja kun tunsin rakkautta,
tunsinkin vain vihaa.

Mutta sieltä kaikesta jostakin,
synnyn minä uudelleen.
Toistan sanat,
käännän ne päälaelleen.
Olen onni, rakkaus, elämä,
ja aivan yhdellä kertaa.
Sen olen elämälle velkaa.

Kerto

Kuinka järjetöntä on muistaa eletyt päivät?
Kuinka järjetöntä on kiduttaa itseään,
ajatuksilla,
mitkä turhuudessaan taakse jäivät.
Kuinka tarpeetonta on olla vahva?
Ja kuinka tärkeää on olla elämänsä syy.

Sitten kun kohtaan sinut,
olen aivan rauhallinen.
Mennyt on mennyttä,
katkeruuttakin vain kauhallinen.
Tahdoin olla Jumala,
mutta olinkin ihminen.
Ja loppujen lopuksi,
sellainen aivan tavallinen.

--------------------

Ko. laulun sanat olen kirjoittanut ja ystäväni J.I. säveltänyt.

Onnellinen Sinead

Sinead O´Connor todisti keikallaan Finlandia-talossa 17.5., että kun ihminen voi henkisesti hyvin, myös kaikki muu tuntuu paremmalta. Musiikki ja esiintyminen ainakin. Sinead näytti silmin nähden nauttivan esiintymisestä. Ja silloin myös yleisö nauttii.

Sineadin Universal Mother oli ensimmäinen musiikkituote, jonka olen koskaan ostanut. Tuo vuonna 1994 c-kasetti ei ole tosin säilynyt mukana elämäntaipaleissa, vaan päässyt häviämään. Ko. levyltä Sinead esitti keikalla useammankin biisin, kuten Sineadin äänelle hyvin sopiva Fire of Babylon.

Ja hyvin on Sineadin ääni tuntunut kestävän vaikeat vuodet. Sillä niitähän hänellä riitti. Sekoiltua tuli ja seottua. Painoa tuli ja lähti. Tämänkin kiertueen nimi on itseironisesti Crazy Baldhead tour.

Mutta ääni on kestänyt. Sinead on niitä harvoja artisteja, jotka kykenevät vetämään biisin ilman bändin säestystä niin, että laulu kuulostaa vieläpä enemmän mukaansatempaavalta kuin säestyksen kanssa.

Bändiä ei käy kyllä moittiminen, vetivät kuitenkin tiukkaa perusgroovea ammattilaisten ottein, vaikka kyseessä tietenkin olikin yhden naisen show. Mieleen kuitenkin tuli, olisiko keikka kuitenkin toiminut vielä paremmin jollain isolla klubilla kuin arvokkaasti penkeillä istuen Finlandia-talossa.

Sinänsä Sinead on kyllä edelleen se entinen Sinead. Tukka on edelleen ajeltu kaljuksi ja missään seksikkäissä hepeneissä hän ei esiinny. Miehekkäät farkut ja paidat voisivat olla lesboklubilta. Tosin Sineadilla on neljä lasta neljän eri miehen kanssa, joten taitaa kyllä miehet olla hänen sydäntänsä lähempänä.

Sinead on yksi ahkerampia verkkopäiväkirjan päivittäjiä ja Facebookinkin. Suomeen saavuttuaan hän esimerkiksi ihmetteli, että Suomessa saa vielä polttaa hotelleissa ilahtuneena. En sitten tiedä, onko maailmantähdille eri säännöt hotelleissa. Tavis ei saa nyt ainakaan röyhytellä.

PS. Yksi asia jäi kismittämään. Tiketistä ostamiini lippuihin oli merkitty keikan alkavan kello 17.30. Todellisuudessa se alkoi vasta 19:30. Eipä naurattanut.

Tässä muutama kännykkäkamera kuva keikalta. Jostain syystä en saa niitä ladattua suoraan blogiini.

Kuva 1
Kuva 2
Kuva 3

Sinkku ei pärjää

On vierähtänyt tovi, kun viimeksi olen tänne varsinaisesti kuulumisia kirjoitellut. Ja eipä kai tässä ihmeempiä ole tapahtunut. Kesää puskee ja aika kuluu yhtä armottomasti kuin ennenkin. Unelmat siirtyvät, toteutuvat tai katoavat.

Sen olen huomannut tässä viime kuukausina, että kuinka vähästä ihmisen talous on kiinni. Tienaan kohtuullisesti, mutta kun yllättäviä hankintoja tulee, niin vaikeuksia tulee. Vaikka pääasiallisesti käytän joukkoliikennettä, tarvitsen autoa. Ja auton korjaaminen on kallista jos mikä, varsinkin pääkaupunkiseudulla, missä kaikki muukin on kallista.

Pääkaupunkiseudulla ollaan siinä tilanteessa, että sinkkuihmisen on vaikea saada rahojaan riittämään. Sinkkua verotetaan kunnolla ja kun ei ole toista osapuolta jakamassa ruoka- ja asumiskustannuksia, niin ei sitä herroiksi eletä. Oikein mitään yhteiskunnan palveluja et saa, mutta rahoitat osaansa aina yhtä tyytymättömiä lapsiperheitä ja kaikki muita.

Sekään ei auta, että hommaat omistusasunnon, sillä lainaa et pankista saa, ellei sinulla ole säästöjä, mutta mistä niitä säästöjä tulisi kun kaikki menee elämiseen, edes hirveästi tuhlaamatta. Itselläni on vieläpä kohtuullinen vuokra. Helsingiksi.

En jaksa ymmärtää, miksi Suomessa kaiken täytyy aina olla kallista jo vuosikymmenet. Palkkoja ei saisi nostaa, mutta kaikki muut elinkustannukset kyllä nousevat. Että onnea on asua Suomessa, mutta kallista.

Ja joo. Raha on rahaa. Tärkeintä on terveys ja perhe, mutta niukastikaan ei ole kivaa loppuikäänsä elää, kun tekee töitä elääkseen. Kohta olemme siinä tilanteessa, että naimisiin ei kannata taas mennä rakkauden vuoksi, vaan rahan takia.

Niskavuoren emäntä halusi vain rakkautta

Eräistä myyjäisistä mukaani tarttui Ylen Radioteatterin kuunnelma Niskavuoren nuori emäntä. Kuunnelma pohjautuu tietenkin Hella Wuolijoen, tuon aikansa Sofi Oksasen, näytelmään. Tässä kuunnelmassa vieläpä verrattain uskollisesti.

Lue lisää kirjablogistani.

Runo Viidakon tähtösistä

blondia sen olla pitää
hikisen kosteassa Thaimaassa
siellä monta sellaista rivoa ja huonokäytöksistä,
tyttöä, ohjelmaan päästäkseen useimmat ovat
missiprinsessaa, naisellisia ovat
kisataan luksuksesta
parista skumppalasista,
saahan sitä namussa,
pieni känni ilman kännykkää auttaa
ja kun tarpeeksi vituttaa, niin
kiva kilpakumppani haukkua nevahöördiksi
se ei ole joki
koska se ei ollut siinä lehdessä
pikkupalstalle tungosta
silikonitissit, parasta mitä tv tarjoaa?
meikatkaa tytöt meikatkaa
tissiä, pyllyä vilauttakaa
sillä sitä tv-aikaa irtoaa
muistakaa, hyvät ihmiset,
ei tämän kaiken tarvitse olla niin vakavaa

Piafin korot sopivat Patricia Kaasille

 

Kuva: patriciakaas.net

Patricia Kaas, Helsingin Finlandia-talo 3.5.2013

Ranskalainen laulajatar, kaivosmiehen seitsenlapsisen perheen nuorin tytär Patricia Kaas piipahti Helsingin Finlandia-talossa Edith Piaf-kiertueellaan. Piipahdin minäkin kuuntelemassa Patriciaa.

Mikään Kaasin superfani en välttämättä ole, mutta täytyyhän sitä ihmisen käydä kuuntelemassa musiikkia laidasta laitaan. Hiljattain kävin kuuntelemassa ensimmäistä kertaa elämässäni punkbändiäkin, Vandaaleja. Lisäksi olen innostunut Serge Gainsbourgin elämästä ja musiikista. Tuosta ranskalaisen kähinälaulun kuninkaasta ja naisten miehestä.

Voisi kuvitella, ettei ranskalaiselta laulajattarelta ole hirveän mielikuvituksekas tai edes viisaskaan veto laulaa Edith Piafia, tuota Ranskan tunnetuimpaa pikkuvarpusta. Piafia on vaikea ylittää laulun sielukkuudessa, eikä Kaas siihen pystynytkään. Tuskin tosissaan edes yritti, sillä omasta mielestäni laulajattarien äänialatkin ovat aika erilaiset.

Kaasin konsertti olikin avoin kunnianosoitus Piafille. Siitä todistivat kankaalla pyörivät filminpätkät Piafista. Seisottipa Kaas konserttiyleisöäkin Piafin kunniaksi. No, Piafin kunniaksi meikäläinenkin sai perseensä ylös penkistä. Taustanauhojen vaikuttivinta antia oli kuitenkin hurjasti ikääntynyt Alain Delon, jonka kasvot ovat sielukkaat kuin mitkä.

Patricia Kaasin keikan alku ei luvannut hyvää. Sekä yleisö että Kaas tuntuivat olevan hieman jähmeänä ja laulutkin olivat Piafin repertuaarista kepoisemmasta päästä. Tunnelma kuitenkin tiivistyi loppua kohden, yleisön jähmeyskin katosi, kun Kaas päätti antaa kielikylvyn suomalaisyleisölle. Jähmeää, ellei kiusallista, mutta toimi.

Kaas ei välttämättä ole tyypiltään mikään suloinen, valloittava naapurintyttö, vaan estradien kuningatar, joka on ammattilainen, eikä ehkä mikään jännitysmomentti siinä mielessä, saako vedettyä keikan läpi kiukuttelulta. Mikään etäinen jumalatar Kaas ei kylläkään ole. Omalla tavallaan Kaas oli jopa hauska tulkattuine lavaheittoineen. Eivätkä Piafin laulutkaan taivu kansan laulattamiseen herkästi, vaikka Kaas sitä yritti, kuten jo mainitsin.

Kuten arvata saattaa, ranskalaiset osaavat ladata konserttiin draamallista performanssia, mutta itse en oikein tanssiosuuksista syttynyt. Toki korkeissa koroissa lipuvaa lähes viisikymppistä Kaasia on miellyttävää katsella ja kuunnella.

Minä kun rakastan sanoja, menetin osan nautinnosta, kun en ymmärrä ranskaa, mutta kun se ei antanut häiritä, niin musiikki soljui mielessä kivasti. Omalla tavallaan saattoi kuvitella, että jopa itse Piaf olisi ollut läsnä.

Päivän musiikkiajatus: Mein Herz Brennt

Tämä on jotenkin omituisen vangitseva kappale.

Kansa hullaantui sotakuvista

Puolustusvoimat julkaisi viime viikolla vuosien 1939-1945 sotien TK-miesten ottamia kuvia. Kansa hullaantui kun jättiarkistot siirrettiin verkkoon ja sivut kaatuivat. Itse pääsin selaamaan näitä kuvia kunnolla vasta lauantaina. Ei se mitään, vaikuttaviahan nämä SA-kuvat ovat. Kuvien lähde siis SA-kuva.

Eivätpä kuvaajat tai edes kuvattavat eläessään arvanneet, että 70 vuoden päästä heitä tihrustetaan pieniltä ruuduilta tai jopa kannettavista puhelimista.

Enemmän kuvia löytyy SA-kuvagalleriasta.