Minäzillat

Televisiolla on mukava turruttaa itseään, eikä siitä edes tule moraalista ja muutakaan krapulaa, kuten alkoholin kanssa lotratessa. Pääosin se on ilmaistakin.

Nyt lomalla on joinakin päivinä järjestänyt itseäni huvittaakseni televisiomaratoneja, kun en ole jaksanut lukea tai tehdä mitään muutakaan.

Ja televisiosta löytyy vaikka mitä, jos kestää uusinnat ja uusinnan uusinnat. Aina tulee jokin vanha hyvä sarja, kun uusista draamasarjoista on vaikea löytää mitään sopivaa, tai ei jaksa etsiä sopivaa.

Tänään katselin Häähullut -sarjaa, jonka englanninkielinen nimi Bridezillas on paljon parempi. Sillä hulluus oli lievä sana kuvaamaan sarjan morsiamia, he olivat lähempänä hirviötä.

Ko. sarjassa mihinkään tyytymättömät morsiamet raivoavat, huutavat ja itkevät saadakseen tahtonsa läpi. Moni kuusivuotiaskin käyttäytyy paremmin ja ovat tasapainoisempia kuin nämä morsiot.

Ja jotta tilanne olisi entistäkin hullumpi, morsiot ovat harvemmin edes kauniita ulkoisesti ja eivät varsinkaan sisäisesti. Heidän luulisi olevan onnellisia, että ovat edes sulhasen saaneet, mutta ei, nämä morsiot kohtelevat sulhasiaan ja kaikkea muitakin kuin roskaa.

Eräs morsio oli mielestäni jo eräänlainen psykopaatti. Hän jopa kehitti tekoitkukohtauksen saadakseen tahtonsa läpi. Ja hymyili sitten pirullisesti päälle.

Olemmeko me ihmiset, jotkut ainakin, jo tänä päivänä niin itseämme täynnä, että emme kehity lapsesta aikuiseksi. Eikö millään muulla ole merkitystä kuin sillä, että asiat sujuvat niin kuin itse haluaa.

Tuon ohjelman jälkeen ymmärsin, ettei poikamiehenä elo olekaan lainkaan niin huono ratkaisu, jos sattuisi tuollaisen hirviömorsiamen kynsiin.

Ellen sitten olisi sulhaszilla itse.