Onko se naisten pokaaminen todella niin tärkeä asia?

Katselin tuossa viime viikolla hieman hämmennyksen vallassa tv-dokumenttia pokausfirmoista. Eli konsulteista, jotka opettavat miehiä iskemään naisia. Äijät olivat kuin kaatajapastorit konsanaan asiakkailleen.

Asiakkaat näyttivät olevan nuoria miehiä, joille naisettomuus on suurempi ongelma kuin vanhemmille miehille. Ja eräänlainen kunnia-asia, että saavat iskettyä naisen. Muuten on reppana. 

On surullista, että joku tekee bisnestä reppanoilla, mutta ei naisten pakonomainen iskeminenkään ihan tervettä ole. Pokausfirmat käynnistäneet miehet tuntuivat itse katuvan menneisyyttään ja kertoivat elämänsä olleen tyhjää ja turhaa vaikka naisia riittikin. 

Jonkinlaisesta metsästysvietistä tuollaisessa pokailuissa taitaa olla kyse. Että saa kehua kuinka monta kaatoa on tehnyt. Kai ne naisetkin harrastavat nykyisin samaa. Tosin naiset arvostavat enemmän varakasta kaatoa kuin pelkkää seksiä luulisin. 

Ja eivät nämä dokumentin pokaustähdet kautta opettajat välttämättä edes naisten miehiä olleet. Kävi ilmi, että he palkkasivat näyttelijättäriä, jotka esittivät suostuvaista. Yksi hyväkäs vielä raiskasi naisia. Tietynlainen naisviha henki koko touhusta. 

En kyllä itse ymmärrä pakonomaista halua iskemiseen tai ylipäätään toisten hyväksikäyttämiseen, vaikka itseäni on toki ihmissuhteissa tunteilla huijattu lukuisia kertoja. Enää itseäni ei edes kiinnosta ihmissuhdemarkkinat, jotka todellakin ovat markkinoita nykypäivänä.

Luettua: Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu: Kaupunkilaissinkkujen ihanuus ja kurjuus sekä köyhyys

 

En lue paljon nykykirjallisuutta, mutta ystäväni suositteli luettavaksi Sisko Savonlahden romaania Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. 

Aluksi kun luin kirjaa, ajattelin, että tämä on sellainen Bridget Jones -kirja, jossa nuori nainen deittailee yms., mutta kyllä tämä teos syvempi oli. Lisäksi kirjan minämuotoiseen päähenkilöön voin samaistua, olenhan itsekin liian vähillä töillä oleva vapaa toimittaja, joka joutuu antaa kavereiden maksaa kahvit kahvilassa. 

Kirjan päähenkilö, ilmeisesti Savonlahti itse, on sympaattinen, mutta ristiriitainen hahmo loppua kohden. Kirja lienee niin sanottu autofiktio-romaani, eli taiteellisin vapauksin perustuu kirjoittajan elämään. Kirja on vakava, mutta samalla hauska. Sellaisen kirjoittaminen ei ole helppoa.

Mutta päähenkilöön taas. Samaan aikaan hän on liian kiltti sipsejä mussuttava tyyppi, mutta sitten myös harrastaa yhden illan juttuja. No. Ehkä jos päähenkilö olisi mies, niin ajateltaisiin eri tavalla. Näinhän se menee. Ja asuu Kalliossa tottakai

Kirjan päähenkilö kuitenkin haluaisi vakituisen miehen, työn ja lapsia, kuten muillakin on. Tai no, en tiedä, kuinka monella on sitten, mutta näin painostetaan. Ja voihan se olla, että naisilla on haave perheestä sitten lopulta. Hän suree ex-poikaystäväänsä ja itseään. Mahtavia ystäviä hänellä ainakin on, koska maksavat köyhälle päähahmolle kaikki ravintolassakin. 

Miehenä on ehkä vähän vaikea päästä kiinni naisten ajatusmaailmaan, mikä ehkä vaikeutti kirjan lukemista. Päälle nelikymppisenä vapaana toimittajana, kun en edes jaksa haaveilla vakituisesta työpaikasta tai vielä vähemmän perheestä. Siihen pystyin samastumaan, että vertaan itseäni muihin, jotka samanikäisenä ovat menestyneet paremmin.

Kirjan kantavin teema on rakkauden kaipuu. Itsekin otan kirjan päähenkilön lailla ihmissuhteet vakavasti ja suhteen loppumista surressa vierähtää helposti vuosikin. Tinder-treffeillä en onneksi ehtinyt käydä kovinkaan monta kertaa. 

Savonlahti on hyvin tavoittanut ajan hengen kaupunkisinkkujen hengessä. Kaikki haluavat turvallisuutta, mutta eksoottisia kokemuksia myös. Päälle 30-vuotiaana vähän kuin lapsia rakkauden leikkipuistossa.

Näkisin tämän kirjan elokuvana. Ehkä sellainen tulee. Lyhyet luvut helpottavat myös nykypäivän hamsterin keskittymiskyvyllä varustetun ihmisen lukemista.

Miksi elämä lässähtää ja mikään ei riitä?

Oletteko miettineet sitä, miksi moni asia lässähtää elämässä? Paljonhan sanotaan, että mikään ei tunnu enää miltään. 

Se, mikä tuntui lapsena aivan valtavan hienolta, on nyt kömpelöä, lapsellista ellei huvittavaa. Vähän niin kuin Ritari Ässä tai Ihmemies-sarjat. Eihän niitä enää jaksa katsoa jaksoakaan ja ennen niitä odotti 80-luvulla kuin tulisilla hiilillä. 

Samoin eivät enää jätski, karkki tai limu saa onnelliseksi, kuten lapsena. Ehkä se, mitä eniten ihminen menettää vanhetessaan on ilo. 

Ja vielä enemmän katoaa viattomuus lahjan tai hyvyyden vastaanottamiseen. Aikuisena vaadit jopa että sinulle ostetaan, etkä ole kiitollinen siitä, mitä saat. 

Siksi kai tv-sarjoistakin suurin osa tuntuu kliseisiltä ja jo nähdyiltä. Tosin sitä ne ovatkin, koska ovat riskittömiä.

Sellainen tietynlainen tyytymättömyys ja ilottomuus kulkee aikuisen mukana. Ja valitettavan monen lapsenkin mukana nykyisin. Monet vaativat tietynlaisia joululahjoja ja pitävät vanhempia palvelijoinaan. ja vanhemmat sitten joitakin toisia aikuisia. 

Meillä ihmisillä on tietynlainen tarve arvottaa toisiamme ja heidän paikkaansa. Palatkaamme lapsiksi ennen kuin hekin oppivat koulussa aikuisiksi ja mikään ei tunnu miltään.

Lauantai-aamun pohdintaa ikuisesta muistista ja tarpeettomista ihmisistä

Tässä yhtenä päivänä katselin Youtubea. Niin kuin usein teen. Sieltä löytyy useammin parempaa materiaalia kuin televisiosta. Tässä dokumentissa käsiteltiin ihmisiä, jotka muistavat kaiken elämästään. Dokumentin oli tehnyt sinänsä vakavasti otettava tv-kanava, joten kai se oli ihan totta. 

Mutta mielestäni tilanne olisi karmaiseva, että muistaa kaiken. Ja näin nämä ihmisetkin kärsivät ominaisuudestaan. Itse olen käyttänyt suuren osan elämästäni unohtaakseni mitä minulle on tapahtunut. Toki usein onnistumatta. Siinä ei ole auttanut sauna, viina eikä terva. Yleensä kun se negatiivinen jää vieleen mieleen poislukien se, kun sait naista ensimmäisen kerran. Tosin sekin voi olla hyvin negatiivinen kokemus.

Nythän voit tarkistaa sometililtäsi mitä olet tehnyt viisi vuotta sitten. Minä hölmö kun kirjoittelen sinne ikävätkin asiat, toisin kuin monet muut. Somessahan pitäisi antaa itsestään kiiltokuva, kuten muuallakin nykypäivänä. Ei ihme, että kansa sitten nappailee masennuslääkkeitä. 

Tästä armottomuudesta itseäni ja muita kohtaan olen saanut moitteitakin. Vaikka tuhoaisit sometilisi, joku muu muistaa aina mitä sinulle on tapahtunut. Varsinkin jos olet sekoillut jotain. Eli et pääse eroon muististasi kuin dementikkona ja et silloinkaan. Silloin palaat vielä lapsuutesi, vaikka et enää tiedä, kuka olet. 

Olen pohtinut myös venäläisessä kirjallisuudessa käytettyä termia tarpeeton ihminen, kuten eilisestä runostani voi päätellä. Kysehän ei ole köyhästä, työttömästä, sairaasta ja  vanhasta ihmisestä, kuten Suomessa ajatellaan. 

Venäläisessä kirjallisuudessa tarpeeton ihminen oli usein varakas, eli mukavasti toisten kustannuksella, mutta ei tehnyt tai saanut aikaiseksi mitään. Tietysti köyhät ja työttömätkin elävät yhteiskunnan kustannuksella, mutta ei sillä mukavaa ajatteluvapaata saa. Lisäksi moni köyhä ja työtön on maksanut vuosikymmeniä veroja ennen tuhoaan. Mutta Suomessa saat maksaa veroja, et käyttää yhteiskunnan palveluja.

Itse en ole koskaan ymmärtänyt tätä luokittelua tarpeellisiin ja tarpeettomiin ihmisiin. Suomessahan asiallisen palkan maksavvan työn saantikin on nykypäivänä jo vaikeaa, jos persoonasi on edes hiukan erilainen kuin keskiverto. Sama koskee asuntojen, kumppanin yms. asioiden saantia.

Voidaanko silloin syyttää henkilöä tarpeettomaksi, jos hän ei vain kelpaa iloiseen keskivertoon suomalaiseen yhteiskuntaan? 

On tämä hämmästyttävä maa.

Tarpeettoman ihmisen tarinoita (runo)

Syksyn parin myrsky Helsingissä.
Puita ei tainnut kuitenkaan edes kaatua.
Huomenna on valoisampaa.
Näin haluan uskoa. Näin on.
Eerikinkatu jää pian taakseni.
Ystävät.
Mutta kiitän kaikesta Jumalaa.
Ei se haittaa, ettei saa unta öisin,
että päivät ovat yhtä pimeitä kuin yöt.
Kaikki ei ole valhetta,
mutta ei aivan tottakaan.
Erään tarpeettoman ihmisen tarinoita.

Luettua: Pentti Saarikoski: Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat: Ahdistunut runoilija nappailee Diapamia ja harkitsee raittiutta

 

En tiennytkään, että Diapam oli jo käytössä 70-luvun alussa. Tämä kävi ilmi viimeisimmästä julkaistusta Pentti Saarikosken päiväkirjasta, joka kattaa 70-luvun vuodet vuosikymmenen puoliväliin asti. Tämäkin päiväkirja on taattua Saarikoskea Saarikosken päiväkirjojen ystäville. Pettyä ei tarvitse. 

Saarikoski kertoo tarkasti niin vatsansa toiminnasta, runkkaamisesta ja panemisesta kun kirjoittamisen tuskasta yhden ainoan päivän aikana. Jollain kummalla tavalla tämä koukuttaa. 

Päällimmäisenä Saarikosken mielessä on kuitenkin kirjoittamisen hankaluus. Suomentaminen tuo rahaa, muttei innosta. Eino Leinosta tilattu elämäkerta suorastaan pelottaa häntä. Tai kirjoittamisen aloittaminen. 

Samaan aikaan kun Saarikoski rämpii masennuksen syövereissä, hän on Suomessa arvostettu. Kutsuja satelee eri tilaisuuksiin ja yhteistyöpyyntöjä. Saarikoski tuntee lahjansa, mutta ei päiväkirjoissaan tunnu arvostavan niitä. Tai edes elämäänsä. 

Saarikoski tuntee olevansa täysin ulkopuolinen, mutta silti hänen seuraavansa kaivataan niin kulttuuripiirien juhlissa kun keravalaisessa kapakassa tavallisten ihmisten kanssa.

Ehkä se on se Saarikosken ankaruus itseään kohtaan sekä toisaalta narsistisuus mikä hänen päiväkirjoissaan kiehtoo. Koko Saarikosken maailma liikkuu hänen ympärillään. Hän kylläkin kyllä seuraa aikaansa ja kirjoittaa ajankohtaisista tapahtumista, jotka nyttemmin ovat jääneet historiaan.

Tässä päiväkirjassa Saarikosken maailma on romahtamassa. Vaimo saa miehestä tarpeekseen ja hommaa sivusuhteen. Tässäkin Saarikoskea huoletti eniten, kuka hoitaa hänen asioitaan, jos ei vaimo, kun hän ei itse kykene hoitamaan asioitaan tai huolehtimaan itsestään. 

Päiväkirjat päättyvät siihen, että Saarikoski lähtikin uuden naisen matkaan, Mia Bernerin kanssa, Ruotsiin. Noita Ruotsin päiväkirjoja odotan, jos sellaisia on, sillä ne kattavat ajat Saarikosken kuolemaan asti. 

Saarikoski mainitsee juopottelunsa usein, mutta pahimpina juopottelupäivinä hän ei päiväkirjaansa kirjoita. Sekavaa teksti ei juuri olekaan. Ja jokainen viinaa ottanut tietää, että humalassa tulee harvoin mitään kirjoitettua. 

Saarikoski kirjoittaa päiväkirjojaan tietoisena siitä, että ne joskus julkaistaan. Kuten hän kirjoittaakin. Mielenkiintoista olisi ajatella, olisiko Saarikosken päiväkirjat yhtä avoimia, jos hän nykyaikana kirjoittaisi blogia. Itse en ainakaan pysty blogiini oikein vatsantoiminnasta tai masturboimisesta kirjoittelemaan. Muuten toki kaikki onkin mahdollista.

Oma itse on se tärkein suomalaisille koronankin aikana (kokemuksia noitajahdista)

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Pakollinen maskikuva.

Henkilön Esa Pesonen (@esapesonen) jakama julkaisu Elo 22, 2020 kello 11.04 PDT

Kaiken muun mahdollisen viime vuosien epäonnen lisäksi sairastuin keuhkosairauteen koronan aikana. Ajoittain yskin rajustikin. Enimmäkseen olen pysytellyt omissa oloissani kotona. Jo senkin takia, etten jaksa ihmisten kauhistelua ja suoranaista aggressiivista vittuilua ja vihamielisyyttä yskäni takia. Muutenkin kiinnostunut sosiaalisuuteen on rapissut viime aikoina.

Aina en voi olla sisätiloissa vankina vaan joskus on käytävä ulkonakin. Viime viikonloppuna eräs  kävi verbaalisesti kimppuuni. En edes yskinyt mittakaavaani nähden ankarasti, mutta hän käski minut poistumaan eräästä liikkeestä. 

Suvaitsevaisuutta ei tällä  riittänyt minulle. Niinpä vastasin samalla mitalla, että sinä se tässä aiheutat vaaraa minulle, kun olen keuhkosairas. Siinä sitten vaihdettiin loukkauksia puolin ja toisin. 

Itse en pysty maskeja käyttämään. En pysty niissä hengittämään. Kyseessä olevassa kuvassa pidin sitä neljä tuntia sairaalan päivystyksessä ja hädin tuskin selvisin tajuissani. Mutta eipä näkynyt kasvomaskia tälläkään tyypillä, joka kimppuuni hyökkäsi. 

Mutta onko tämä sitä välittämistä koronan aikana? Vihamielisyys, kun olisi noita tai minulla olisi rutto. Sitä yhteisöllisyyttä ja yhteishenkeä josta puhuttiin ei vain ole. Itse tiesin, että näin tulee käymään. 

Itse ainakin kysyisin, jos joku yskisi, että oletko kunnossa. Se on se oma perse suomalaisille tärkein. Paras läheinen on edelleen viranomainen. Tämä korona on vaan korostanut ihmisten itsekkyyttä Suomessa. 

Itse olen kohta suoranaisten noitavainojen kohteena yskän takia, vaikka muut ihmiset ovat vaarallisempia minulle kuin minä heille. Jos heillä on korona, he todennäköisesti tappavat minut tartuttamalla, jos saan koronan. 

Ulos en viitsi enää mennä jos ei ole pakko. Pitäkööt kaupunkinsa.

Katsottua: Stalker: Kun elokuvaa on mahdotonta ymmärtää ja silti ymmärtää jotain

 

Andrei Tarkovskin elokuvat eivät kuulu niihin kaikista helpoimmin kulutettaviin. Ne ovat tunnetusti vaikeita, hitaita ja tuskastuttaviakin. Nyt päätin käydä Tarkovskin elokuviin uudelleen käsiksi. Stalker löytyikin Ylen areenasta. 

Stalkerin muistelen lainanneeni joskus 90-luvun puolivälissä kirjastosta VHS-kasettina. Elokuva jäi kesken. Ei riittänyt alta 20-vuotiaana vielä kärsivällisyys. Tarkovskin nimi oli kuitenkin kiirinyt korviini.

Ja oli se kärsivällisyys nytkin koetuksella. Meillä nykyihmisillä on hamsterin keskittymiskyky ja Tarkovskia ei sillä otteella katsella. Täytyy yrittää keskittyä ja silti kaikkea ei ymmärrä. 

Stalkerin juoni on sinänsä simppeli. Stalker vie ihmisiä Vyöhykkeelle, jossa heidän on mahdollista päästä Huoneeseen, jossa heidän toiveensa voivat toteutua, jos he eivät toivo vain omaa etuansa. Vyöhykkeeltä ei ole kukaan palannut. 

Matkalla he eivät tiedä mikä on totta, sillä kaikki muuttuu koko ajan. Toiveet osoittautuvat siis mahdottomiksi. Silti ihmiset haluavat toiveidensa toteutuvan. Stalkerissa vertauskuvallisesti toiveitaan tavoittelevat Kirjailija ja Tiedemies. Siis taide ja tiede. Kummatkin alat kun hakevat alati vastauksia.

Stalkerissa maailma on epätodellinen, joka  puolella on vettä ja synkkyyttä. Silti rauhallista. Tallinnan vanhasta satamasta on saatu unenomainen paikka. En edes tiedä, onko Stalkerissa pakko ymmärtää elokuvaa. Ehkä se on niitä harvoja elokuvia, joissa riittää, että katsoo sen ja yrittää kulkea mukana. 

Vähänhän elokuvasta voi aistia kritiikkiä Tarkovskin kotimaata Neuvostoliittoa kohtaan. Vyöhykettä vartioivat sotilaat ja ihmiset etsivät vapautta ajatella niin kuin haluavat. Elokuva on silti politiikkaa syvällisempi. Se etsii ihmisyyttä, sitä mitä ihminen haluaa ja ajattelee.

Katsottua: Armi elää!: Armi Ratia jäi edelleen arvoitukseksi ja löytymättä

Jörn Donnerin viimeiseksi näytelmäelokuvaksi jäi vaatekuningatar Armi Ratian elämästä kertova Armi elää! Ennen kuin näin elokuvan, minulla oli jo siitä tietty ennakkokäsitys, mutta elokuva yllätti lopulta. Ajattelin, pystyikö jo iäkäs Donner johonkin uuteen vuonna 2015. Osin pystyi, osin ei. 1960-luvulla tämä olisi ollut virkistävän tuore elokuva, enää ei täysin.

Suomessa elokuvia on harvoin tehty Armi elää!-elokuvan tyylillä. Se ei ole perinteinen elämäkertaelokuva siinä mielessä, että se kuvaa kohdettaan Ratiasta valmistettavan teatteriesityksen kautta. Samalla Armin elämää ja tekoja on mahdollista pohtia näyttelijän yrittäessä päästä kohteensa ajatuksiin.

Armi Ratia-myyttiin elokuva ei tuo mitään uutta. Kaikki kliseet ovat käytössä. Armi on tässäkin elokuvassa hullun ihana visionääri, joka pistää miehiä nippuun urakalla. Samaan aikaan hän on herkkä ja itsetuhoinen ihminen, kuten suuret ihmiset usein ovat olleet. 

Minä, ja monet muut arvostavat Ratiaa korkealle, joten vaikea Ratiasta on ollut elokuvaa ilman yleisön ennakko-odotuksia. Eikä Donner edes lähtenytkään elokuvassaan kilpailemaan näköispatsaan kanssa, kun heti elokuvan alussa todetaan, ettei Haapkylä edes näytä Ratialta tämän loppuaikoina.

Elokuvan suurin ongelma on se, ettei se anna kenellekään muulle tilaa kuin Armi Ratiaa näyttelevälle Minna Haapkylälle, joka kyllä näyttelee roolinsa hyvin. Mielestäni hän ei kuitenkaan pääse täysin Ratiaan sisälle, kuten turhautuneena elokuvassa totesikin. 

Ainoastaan Ratian Viljo-mies saa edes hiukan tilaa, jonka Hannu-Pekka Björkman ammattimiehen ottein käyttääkin hyväksi, se mikä hyväksi käytettävissä on. Haapkylä ja Björkman olivat muuten tosielämän pariskuntakin ja erosivat elokuvan teon kieppeillä. Muut sinänsä nimekkäät näyttelijät ja jopa heidän roolinsa jäävät sivuun ja arvoituksiksi, miksi he ovat elokuvassa. 

Kaapelitehtaaseen viritetty kevyt lavastys toimii yllättävänkin hyvin teatterimaisine lavastuksineen, kertoohan elokuva teatteriesityksen teosta. Yhtä kohtaa jäin vain ihmettelemään. Miksi Jörn Donnerin itse piti ilmestyä elokuvaan vailla mitään kontekstia. Se jotenkin veti vakavuutta pois elokuvasta. En tiedä, oliko kohtaus sitten tarkoitettu sisäpiirin vitsiksi. 

Mutta kuten otsikossa totesin, Ratia jää mysteeriksi tämänkin elokuvan jälkeen.