Katsottua: Stalker: Kun elokuvaa on mahdotonta ymmärtää ja silti ymmärtää jotain

 

Andrei Tarkovskin elokuvat eivät kuulu niihin kaikista helpoimmin kulutettaviin. Ne ovat tunnetusti vaikeita, hitaita ja tuskastuttaviakin. Nyt päätin käydä Tarkovskin elokuviin uudelleen käsiksi. Stalker löytyikin Ylen areenasta. 

Stalkerin muistelen lainanneeni joskus 90-luvun puolivälissä kirjastosta VHS-kasettina. Elokuva jäi kesken. Ei riittänyt alta 20-vuotiaana vielä kärsivällisyys. Tarkovskin nimi oli kuitenkin kiirinyt korviini.

Ja oli se kärsivällisyys nytkin koetuksella. Meillä nykyihmisillä on hamsterin keskittymiskyky ja Tarkovskia ei sillä otteella katsella. Täytyy yrittää keskittyä ja silti kaikkea ei ymmärrä. 

Stalkerin juoni on sinänsä simppeli. Stalker vie ihmisiä Vyöhykkeelle, jossa heidän on mahdollista päästä Huoneeseen, jossa heidän toiveensa voivat toteutua, jos he eivät toivo vain omaa etuansa. Vyöhykkeeltä ei ole kukaan palannut. 

Matkalla he eivät tiedä mikä on totta, sillä kaikki muuttuu koko ajan. Toiveet osoittautuvat siis mahdottomiksi. Silti ihmiset haluavat toiveidensa toteutuvan. Stalkerissa vertauskuvallisesti toiveitaan tavoittelevat Kirjailija ja Tiedemies. Siis taide ja tiede. Kummatkin alat kun hakevat alati vastauksia.

Stalkerissa maailma on epätodellinen, joka  puolella on vettä ja synkkyyttä. Silti rauhallista. Tallinnan vanhasta satamasta on saatu unenomainen paikka. En edes tiedä, onko Stalkerissa pakko ymmärtää elokuvaa. Ehkä se on niitä harvoja elokuvia, joissa riittää, että katsoo sen ja yrittää kulkea mukana. 

Vähänhän elokuvasta voi aistia kritiikkiä Tarkovskin kotimaata Neuvostoliittoa kohtaan. Vyöhykettä vartioivat sotilaat ja ihmiset etsivät vapautta ajatella niin kuin haluavat. Elokuva on silti politiikkaa syvällisempi. Se etsii ihmisyyttä, sitä mitä ihminen haluaa ja ajattelee.