Katsottua: Armi elää!: Armi Ratia jäi edelleen arvoitukseksi ja löytymättä

Jörn Donnerin viimeiseksi näytelmäelokuvaksi jäi vaatekuningatar Armi Ratian elämästä kertova Armi elää! Ennen kuin näin elokuvan, minulla oli jo siitä tietty ennakkokäsitys, mutta elokuva yllätti lopulta. Ajattelin, pystyikö jo iäkäs Donner johonkin uuteen vuonna 2015. Osin pystyi, osin ei. 1960-luvulla tämä olisi ollut virkistävän tuore elokuva, enää ei täysin.

Suomessa elokuvia on harvoin tehty Armi elää!-elokuvan tyylillä. Se ei ole perinteinen elämäkertaelokuva siinä mielessä, että se kuvaa kohdettaan Ratiasta valmistettavan teatteriesityksen kautta. Samalla Armin elämää ja tekoja on mahdollista pohtia näyttelijän yrittäessä päästä kohteensa ajatuksiin.

Armi Ratia-myyttiin elokuva ei tuo mitään uutta. Kaikki kliseet ovat käytössä. Armi on tässäkin elokuvassa hullun ihana visionääri, joka pistää miehiä nippuun urakalla. Samaan aikaan hän on herkkä ja itsetuhoinen ihminen, kuten suuret ihmiset usein ovat olleet. 

Minä, ja monet muut arvostavat Ratiaa korkealle, joten vaikea Ratiasta on ollut elokuvaa ilman yleisön ennakko-odotuksia. Eikä Donner edes lähtenytkään elokuvassaan kilpailemaan näköispatsaan kanssa, kun heti elokuvan alussa todetaan, ettei Haapkylä edes näytä Ratialta tämän loppuaikoina.

Elokuvan suurin ongelma on se, ettei se anna kenellekään muulle tilaa kuin Armi Ratiaa näyttelevälle Minna Haapkylälle, joka kyllä näyttelee roolinsa hyvin. Mielestäni hän ei kuitenkaan pääse täysin Ratiaan sisälle, kuten turhautuneena elokuvassa totesikin. 

Ainoastaan Ratian Viljo-mies saa edes hiukan tilaa, jonka Hannu-Pekka Björkman ammattimiehen ottein käyttääkin hyväksi, se mikä hyväksi käytettävissä on. Haapkylä ja Björkman olivat muuten tosielämän pariskuntakin ja erosivat elokuvan teon kieppeillä. Muut sinänsä nimekkäät näyttelijät ja jopa heidän roolinsa jäävät sivuun ja arvoituksiksi, miksi he ovat elokuvassa. 

Kaapelitehtaaseen viritetty kevyt lavastys toimii yllättävänkin hyvin teatterimaisine lavastuksineen, kertoohan elokuva teatteriesityksen teosta. Yhtä kohtaa jäin vain ihmettelemään. Miksi Jörn Donnerin itse piti ilmestyä elokuvaan vailla mitään kontekstia. Se jotenkin veti vakavuutta pois elokuvasta. En tiedä, oliko kohtaus sitten tarkoitettu sisäpiirin vitsiksi. 

Mutta kuten otsikossa totesin, Ratia jää mysteeriksi tämänkin elokuvan jälkeen.