perjantai 27. toukokuuta 2022

Minulla on tapaaminen kuoleman kanssa (runo)

Minulla on tapaaminen Kuoleman kanssa.
Se etsii minua joltain syrjäiseltä barrikadilta,
juuri silloin, kun kevät saapui uudella lupaavalla varjollaan,
juuri silloin, kun omenan kukinnat täyttävät ilman.
Minulla on tapaaminen Kuoleman kanssa,
juuri silloin, kun kevät tuo takaisin siniset päivät,
ja Kuoleman odottavan kohtuuden.

Se saattaa tarttua kädestäni
ja johtaa minut synkkään maahansa,
sulkea silmäni ja salvata hengitykseni -
saattaa olla, että vältän hänet silti.
Minulla on tapaaminen Kuoleman kanssa,
jollain kolhitun kukkulan arpisella rinteellä,
juuri silloin, kun kevät jälleen palaa tänä vuonna,
juuri silloin, kun ensimmäiset kevään kukkaset valoa valaa.

Jumala tietää,
että kuolema silkin pehmeydessä kotona olisi parempi.
Siellä missä Jumala hellii siunattuun uneen,
ja on armollinen ja hellä.
Siellä missä tuntisin pulssini hiljaan keventyvän,
juuri silloin, lupaan poistua täältä.
Siellä missä hiljaiset heräämiset ovat yhtä helliä,
juuri silloin, lupaan poistua täältä.

Mutta minulla on tapaaminen Kuoleman kanssa.
Keskiyöllä jossain liekeissä, yön pimeydessä,
juuri silloin, kun kevät matkustaa pohjoiseen tänä vuonna,
ja lupaamani sanat ovat totta.
En hylkää tapaamista Kuoleman kanssa.

------------------------------------------
Runo on mukaelma Alan Seegerin runosta.



torstai 26. toukokuuta 2022

Elokuva-arvostelu: Kultainen maa -dokumentin luoma kuva kantasuomalaisista on hämmästyttävän kaksijakoinen

 

Somalimaa on erikoislaatuinen maa Somalian sisällä. Se ei ole minkään maan virallisesti tunnustama, mutta se on muuhun Somaliaan verrattuna ilmeisen rauhallinen.

Suomeen alun perin pakolaiseksi tullut Mustafe päättää kuitenkin palata Suomea huomattavasti köyhempään syntymämaahansa kuultuaan, että kiinalaiset aikovat kähveltää puoli-ilmaiseksi suvun maat kaivosbisnekseensä. Kiinahan käyttää Afrikan luonnonvaroja nyt hyväkseen säälittä. Eräänlaista uuskolonialismia. Ja kuiva ja karu Somalimaa kätkee maaperäänsä kalleuksia.

Kultainen maa-dokumentissa itse kaivos jää kuitenkin toisarvoiseksi. Se on sinänsä hyvä kuvaus kulttuurien törmäämisestä sekä Suomessa että Somalimaassa. Maahanmuuttajista kertovat elokuvat ovat yhä harvinaisuuksia, varsinkin jos tapahtumat ovat pääosin muualla kuin Suomessa.

Varsinkin Mustafen tyttärien on vaikea sopeutua Somalimaan tiukan islamilaiseen kulttuuriin huntuineen ja kavennettuine tyttöjen vapauksiin Somalimaassa. Perheen vanhin tytär koko ajan haluaakin palata takaisin Suomeen ja on pulassa lukiessaan uskonnollisia tekstejä paikallisessa koulussa. Hänen kotimaansahan on Suomi eikä Somalimaa, koska on Suomessa syntynyt ja elänyt. 

Jotenkin tuntui ihmeelliseltä, miksi Mustafe ehdoin tahdoin tahtoi viedä perheensä Somalimaahan. Sinänsä Mustafe on sympaattinen ja arvoiltaan aika suomalaistunut. Välillä kävi tyttöjen puolesta jo melkein sääliksi, että viedäänkö heidät nyt ympärileikattaviksi ja naitetaan jollekin vanhalle ukolle. Näin tuskin on onneksi tapahtunut.

Käsitys kantasuomalaisista on myös täysin kaksijakoinen. He ovat joko rasisteja tai hyviksiä, kuten nuorena poikana Suomeen tulleen Mustafen ottoäiti. Sitten taas katsojalle vyörytetään 30 vuotta vanhaa kuvastoa skineistä. 

Kaksijakoinen kuva ei ole edes Mustafen tahto, sillä elokuva on kantasuomalaisten ohjaama ja käsikirjoittama. Mutta, mutta, näinhän Suomessa halutaan ajatella nykyään kaikesta kaksijakoisesti. Mitään harmaan sävyjä ei ole.

Avoimeksi jää jäikö perhe Somalimaahan, vaikka Mustafe saikin siellä vihdoin bisneksensä toimimaan kaikesta hallitsevasta klaaniajattelusta huolimatta. Elokuva kaipaisi melkein jatko-osaa, sillä imua elokuvassa on.

keskiviikko 25. toukokuuta 2022

Tv-arvostelu: Mariupolis: Karhean runollinen kuvaus sodan arjesta

Lähes kaikki tietävät nyt, missä lähes täysin Mariupol sijaitsee. Se kuitenkin sai rauhassa olla sodan alla kahdeksan vuotta, ennen kuin länsimaat kiinnostuivat uudelleen Ukrainan sodasta Venäjän hyökätessä isolla mittakaavalla Ukrainaan tänä keväänä. 

Kaupungin historia juontaa kuitenkin juurensa jo muinaisiin kreikkalaisiin joiden Krimiltä karkoitetut jälkeläiset asuttivat kaupungin ensimmäistä kertaa. Historia toistaa itseään tavalla tai toisella.

Tämä kevät koitui myös hienon Mariupolis-dokumenttielokuvan ohjaajan Mantas Kvedaravičiuksen kohtaloksi. Hän kuoli paetessaan kaupungista. Ensimmäistä kertaa Mariupol ei ole sotatoimialueena. Sen alueella on käyty lukuisia sotia.

Myöskään Mantas ei ollut ensimmäistä kertaa sodassa. Hän on tehnyt aiemmin dokumenttielokuvan Tsetsenian sodasta. Täytyy etsiä se elokuva käsiin, jos se on lähellekään yhtä runollinen ja hieno teos kuin Mariupolis. 

Mielenkiintoista muuten on nähdä, rakentavatko venäläiset kaupungin täysin uudelleen ikään kuin näyteikkunaksi, kuten Tsetsenian pääkaupungille Groznyille tapahtui. Vielä emme tietysti tiedä, miten kaupungille käy.

Mantaksella on taustallaan antropologin ja filosofin taustaa ja se näkyy hänen dokumenttielokuvassaan. Ote on hidas, mietiskelevä. Samaan aikaan etäinen, mutta kohteitaan lähelle menevä. Taito sinänsä. 

Kuvat saattavat viipyillä Neuvostoliiton aikaisissa tunnelmissa, jossa riidellään, kuka ne fasistit kaatoi ja kuka on fasisti. Samalla riittää pitkää kuvaa sodan legendaariseksi muodostamaa vastarinnan kuvaa terästehtaasta. Siinä on jotain Stalingradin taistelun oloista. Tietenkään näin ei vielä ollut kun dokumenttia kuvattiin. Elokuva muuttui historiaksi tietämättään.

Mariupolissa ei ollut käynnissä raskaita sotatoimia silloin, kun tämä dokumentti kuvattiin. Toki se oli satunnaisen tulen alla. Valitettavasti ruumisröykkiöiden kuvaaminen etäyttää katsojia sodasta. Niihin turtuu. Mantas on malttanutkin kuvata hienovaraisesti tilannetta, jossa sota on koko ajan läsnä, mutta se täytä kaikkea.

Nykyisin sanaa "historiallinen" käytetään lähes kaikesta, mutta tämän elokuvan voisi jäädä hyvinkin historiaan pitkäksi aikaa.