lauantai 16. lokakuuta 2021

Fanit eivät käännä Sanna Marinille koskaan selkäänsä

Sanna Marinin hallitus kyllä osaa draamailun keinot. Jopa niin, että he riitelevät keskenään niin raivokkaasti, että opposition kansanedustajat jo kyselevät, etteikö tämä homma nyt kuuluisi meille. 

Tämän viikon  kulttuurin leikkausten peruminen oli varsinainen show, jollaista ei olisi ennen voinut kuvitella edes näkevänsä muuta kuin joissain perähikiän kunnanhallituksen kokouksessa. 

Kysehän ei varsinaisesti edes ollut leikkaamisesta vaan Veikkauksen korvamerkittyjen rahojen katoamisesta. Koronan sulkemia Veikkauksen kaikkia peliautomaatteja tuskin avataan, kun nyt siinä on kuulemma yhteiskunnan suurin ongelma siinä pelaamisessa. Ikään kuin ihmiset eivät voisi pelata ulkomaisissa nettikasinoissakin.

Kulttuuriväki kokee nyt saavuttaneensa nyt suuren torjuntavoiton, kun hallitus kaivoi rahaa loppumattomista taskuistaan. Äänekkäimpänä joo voittivat, mutta samat säästöt ovat ilmisesti taas vuoden päästä edessä. Urheiluväki, muista järjestöistä puhumattakaan, ei edes ryhtynyt minkäänlaiseen taistoon rahansa pelastaakseen. 

Hullua kyllä, Sanna Marin säilyy tämänkin tarinan sankarittarena. Hänen faninsa tosin eivät edes kuvittele, että Marin voisi tehdä jotain väärää. Nyt homma laitettiin ilkeän kulttuuriministeri Antti Kurvisen piikkiin. Sinänsä ihan oikealla tavalla hän toi julkiseen keskusteluun asian. 

Hänen onnettomuudekseen Marin oli järjestänyt vain ns. lastenkutsut tarkoin valituille poppareille, joista moni oli sateenkaariväkeä. Se kun näyttää julkisuudessa hyvältä. Kurvisen veto siis nolasi Marinin.

Jo aikaisemmin suuremmita kohuitta paukuteltiin maailmalle Marinin, anteeksi Sipilän aktiivisuusmalli. Mitään somekampanjoita tai mielenosoituksia ei tällä kertaa vain syntynyt tuota mallia vastaan, joka lähettää karenssille työttömän siinä missä Sipilänkin malli. Ehkä joki teistä osaa kertoa miksi?

Tämän hallituksen kanssa mahdotonkaan ei ole mahdotonta. Odotan mielenkiinnolla jatkoa.

torstai 14. lokakuuta 2021

Miksi murjaaniksi saa nimittää, mutta kasvoja ei maalata tummalla?

Kun on kuusitoista vuotta kirjoittanut tätä blogia, niin väkisinkin on kirjoittanut melkein jo kaikesta. Joten en muista, olenko tästäkin jo kirjoittanut. 

Suomi on siitä poikkeuksellinen maa, ettei se arvosta omaa kulttuuriaan ja perinteitään. Suomalaiset perinteet toki menetettiin pitkälti Ruotsin ja Venäjän siirtomaavallan aikana. Mutta niitä vähiäkin mitä jäi, ei arvosteta. 

Suomessa ollaan hypersensitiivisiä nykyään saamelaisten kulttuuria kohtaan. Puhumattakaan maahanmuuttajien kulttuuria kohtaan. Suomalaista kulttuuria taas pidetään tunkkaisena ja ikävänä. Koskee tietenkin vain miesten luomaa kulttuuria. Naiset ovat asia erikseen. 

Tietenkin itsenäisellä Suomella on lyhyet perinteet. Meillä ei ole vuosituhansista kulttuuria kuten Persialla, Kreikalla tai Egyptillä. Vai onko? Mitä me edes tiedämme esi-isiemme kulttuurista? Emme mitään käytännössä.

Suomalainen kalenteri on täynnä muualta tulleita juhkia kuten joulu ja monet muut. Ennen ei valitettu kulttuurisesta omimisesta. Kuinka paljon Suomella on edes omaa kulttuuriaan olemassa? Aika vähän. Kaikki on nykysanoin omittu muualta. 

Muualta omaksuttuja osin rasistisiakin hommia kyllä kaivetaan kulttuuristamme esiin. Kuten nyt tämä keskustelu tiernapojista. Murjaanien kuninkaan kasvoja ei saa värjätä tummiksi, mutta murjaani, joka on loukkaava sana, saa käyttää. Kaksinaismoralismia taas parhaimmillaan. Kaverini oli ihmetellyt asiaa nettikeskustelussa ja hänen kommentiaan ei julkaistu. Tämä kertoo kaiken maastamme näinä aikoina. 

Maailmalla taas koomikko Dave Chappellea syytetään transvastaiseksi, koska sanoi, että vain naiset voivat synnyttää. Milloin elämästämme tuli tällaista? 

No. Eksyin kauaksi alkuperäisestä aiheesta, mutta Puolan ja Unkarin politiikka alkaa tuntua järkevältä, missä tällaista hulluutta ei ole, jonka keskellä elämme.

tiistai 12. lokakuuta 2021

Luettua: Hannu Salama - Tapausten kulku: Salaman inhorealistinen, mutta yllättävän hyvä paljastusromaani

Hannu Salaman tajunnanvirtaromaani Tapausten kulku ei ole helppoa luettavaa. Jollain omituisella tavalla se silti palkitsee lukijansa. Se on tuskaisen ja ahdistuneen miehen oksennus, jolla onneksi on kaunokirjallista arvoa. 

Kirja jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa keskittyy kirjallisten ryyppukavereiden haukkumiseen, joiden nimet  kirjallisuuden historiaa tuntevien on helppo muuttaa oikeiksi nimiksi. Salama lienee viimeinen elossa oleva heistä.

Eniten Salaman hampaissa on Pentti Saarikoski, kirjassa Ilmari Autere. Heidän kantapaikkansa Hansa on muutettu hassusti Visbyksi. Enää ei ole muuten Hansaakaan, sillä se kuopattiin jo tässä kirjassa. 

Saarikoski itsekeskeisenä narsistina tuskin kauan kantoi kaunaa Salamalle, vaikka hänestä luotiin reppana kuva. Kirjan ilmestyessä vuonna 1975 Saarikoski oli jo aika huonossa hapessa. Saarikosken ex-vaimo Tuula-Liina Varis sen sijaan haukkui Salaman. 

Kirjan toinen osa keskittyy Salamaan itseensä ja hänen ilmeisen onnettomaan ja rakkaudettomaan avioliittoonsa. Salama haukkuu vaimonsa, sukulaisensa ja jopa lapsensa. Omaa sikailuaan ja pettämistään hän ei peittele. Nykyisin olisi kirjallinen itsemurha, jos mieskirjailija kirjottaisi Tapausten kulun kaltaisen kirjan elämästään.

Tosin ankara hän on myös itselleen juopottelunsa ja omasta mielestään liian vaatimattoman uransa takia. Kirjaa kirjoittaessaan Salaman on täytynyt olla kovin onnettomassa mielentilassa tai hän on halunnut tyhjentää kirjalla mielensä.

Tapausten kulku ei kuulu Salaman muistetuimpiin kirjoihin, mutta mielestäni se muistuttaa varsinkin toisessa osassa parjaamansa Saarikosken intiimejä ja inhorealistisia paljastuksia elämästään Saarikosken päiväkirjoissa. Myös Louis-Ferdinand Celine pulpahti mieleeni.

Tapausten kulku ei ole helppolukuinen kirja tajunnanvirtamaisuutensa takia, mutta ei ole tekstikään helppoa. Se on aitoa kaikessa rumuudessaan.