Kirja-arvio: Ingmar Bergman - Laterna Magica: Muistelmat

Tässä taannoin luin ruotsalaisen ohjaajalegenda Ingmar Bergmanin Daniel-pojan muistelmat. 

Kirjassa hän ei isäänsä muistellut hyvällä, joskin jollain tapaa ymmärtäen. Taisi olla Bergmanin yhdeksästä lapsesta ainoa, jonka nimi edes mainittiin tässä Ingmar Bergmanin omassa kirjassa. Mikään unelmaisä hän ei ollut vaan juoksi seikkailusta toiseen itseään pakoon.

Ingmar itse taisi kirjoittaa useammankin muistelmakirjan ja hänen tuotantonsa muutenkin oli tavalla tai toisella hänen elämästään. Varsinkin lapsuus jäi häntä sydämettömässä pappilassa kasvaneena kalvamaan ja lapsuus on tässäkin kirjassa isossa osassa, joskaan ei mitenkään hallitsevana.

Nyt lukemani Laterna magica näyttää vain pienen osan hänen elämästään. Enimmäkseen ammatillisia käännekohtia. Kirja jää väkisinkin sirpaleiseksi yli 40 elokuvaa ohjanneelta mieheltä, mutta Bergmanista on kirjoitettu lukemattomia kattavampia elämäkertoja, jos sellaista kaipaa.

Kirja on kohta jo 40 vuoden takaa, jolloin Bergmanin ura oli jo ehtoopuolella, vaikkakin hän kuoli vasta 2000-luvun puolella. Bergman itse väittää ettei ole kovin kaksinen kirjailija, mutta kyllä hän osaa kirjoittaa hyvää proosaakin. Kirja kun tuntuu muistelmia enemmän romaanimaiselta. 

Bergman oli ristiriitainen hahmo ja kirjastakin heijastuu samaan aikaan lämpö ja kylmyys. Kaikkein eniten hän omistautui työlleen, aivan kuten inhoamansa isä omalleen. Työ piti hänen rikkinäisen sielunsa kasassa, kuten hän itse kirjassa usein pohtii. Uusi projekti vie tuskan ja kaaoksen kauemmaksi.

Hän osasi olla pikkumainen, sillä kirjaan on tallennettu monet hänen kokemansa nöyryytykset, vaikka luulisi, että Ruotsin elokuvamaailmaa itsevaltiaana hallinneella miehellä olisi enemmän voittoja takataskussaan. Samoin hän jakelee rankkoja iskuja muun muassa kriitikoille. Nämä ovat aikoinaan taatusti kiinnostaneet mediaa.

Vaikka kirjan nimi viittaa taikalaatikkoon eli sitä kautta elokuvaan, Bergman kirjoittaa huomattavasti enemmän ohjaamistaan näytelmistä kuin elokuvista. Niihin ainoastaan melkein viitataan, vaikka Bergmanin ohjaamat näytelmät ovat kadonneet historian hämärään toisin kuin elokuvat.

Eli elokuvatähdistä ei juuri juoruja irtoa, ellei sitten muutama rivi Greta Garbosta tai Charles Chaplinista, joiden kanssa hän ei tietenkään edes työskennellyt. Sukunimikaimansa Ingrid Bergmanin kanssa kylläkin, mutta en paljasta enempää.

Kirja on osoittautunut maailmanlaajuisesti pidetyksi ja käännetyksi, eikä suotta. Se avaa mestarilegendan elämää sillä tavoin, kuten aina langat käsissään pitävä Bergman suostui kertomaan. Se ei ole aina paljon, mutta se mikä irtoaa, on kuuntelemisen arvoista.