Kirja-arvio: Tuija Saarinen-Härkönen - Sotaan väsyneet: Sotilaskarkurit jatkosodassa

Ukrainasta tulee aina silloin tällöin videoita, jossa miehiä jahdataan pitkin katuja rintamalle sotimaan. Se on ollut todellisuutta Suomessakin. 

Sotakirjoja ilmestyy tänä päivänä paljon ja nykyisessä militaristisessa todellisuudessamme ei juuri viime sotien ei-sankarimyyttiin kuuluneista asioista puhuta. 

Onneksi kuitenkin jotkut. Tuija Saarinen-Härkönen on tutkinut jatkosodan aikaisia sotilaskarkureita. Heitä oli yllättävän paljon tai vähän, katsantokulmasta katsoen, yli 35 000 henkilöä. Hän on jo aiemmin kirjoittanut samasta aihepiiristä yhden teoksen.

Kaikki eivät suinkaan piileskelleet metsissä koko sotaa, osa ei edes koskaan sotaan mennytkään, osa saatiin kiinni pian ja palautettiin rintamalle, mutta oli myös niitä sitkeitä sissejä, jotka onnistuivat pakoilemaan esivaltaa vuosiakin, joskus jopa omassa kodissa.

Syyt karkuruuteen olivat moninaisia. Osa saattoi karata pelkästä pelosta tai mielenjärkkymisestä. Tuolloin ei tunnettu mitään traumaperäistä stressireaktiota tai muutakaan, ainoastaan pelkuruutta. 

Osa taas ei suostunut sotimaan Natsi-Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan ideologisista syistä eli tahtoo sanoa, että olivat kommunisteja.

Jos sotilaskarkuri oli halveksittu olento, he saivat kuitenkin yllättävän paljon apua tuttaviltaan ja perheiltään. Jopa muiltakin ihmisiltä. Ilmiantajia ei todellakaan ollut joka puolella. 

Karkuria suojellut perhe tietenkin menetti kaiken sotapalkan valtiolta, mikä oli muutenkin ruokapulasta kärsivässä maassa kohtalokasta, jossa mies oli yleensä ainoa elättäjä.

Kiinni jäädessään karkureilta saattoi lähteä henki, hyvässäkin lykyssä tuli hakatuksi, kuten myös heidän piiloittelijoiltaan. 

He eivät juurikaan saaneet korvauksia kokemastaan ja vapauskaan ei koittanut heti rauhan tultua. Harva karkureita hakannut tai ampunut sai myöskään tuomioita edes jatkosodan jälkeisessä kostomentaliteetissa.

Sodan jälkeenkin oli vaikea saada töitä ja lapsia kiusattiin. Suomalaiseen tyyliin asiat vaiettiin. Eikä tänäkään päivänä huudella, että isoisä oli sotilaskarkuri. Aihe on arka, sillä suomalaisesta miehestä elätellään yhä myyttiä, että se kestää kaiken.

Sotilaskarkureilta tai heidän omaisiltaan ei olekaan jäänyt kovinkaan paljon aikalaiskertomuksia tai lehtihaastatteluista puhumattakaan. 

Joitakin kirjan kirjoittaja on onneksi onnistunut löytämään, sillä sota-ajan lehtijutut olivat propagandan ja sensuurin värittämiä, jossa karkurit olivat tietenkin roistoja ja pelkureita sen enemmittä heidän motiiveistaan kyselemättä. 

Roistojakin toki oli, mutta suurimman osan vaikuttimet olivat henkilökohtaisia tai puhtaasta sattumastakin johtuvia.