Päivän musiikkiajatus: Herkkää ja kaunista

Herkkää ja kaunista Baddingia. Aina uhotaan, että jokin uusi laulaja on uusi Badding.

Tuskinpa sentään.

Ei Baddingeja ole kuin yksi.

Minulla tulee Baddingista mieleen aina lapsuuden kesät. C-kaseteilla soi ahkerasti Badding Dean Martinin lisäksi.

Ilmankos minust on tullut musiikin suhteen vanhojen aikojen haikailija.

Taistelua loppuun asti

Töissä olen tehnyt monta juttua henkilöistä, jotka ovat taistelleet vuosikymmeniäkin vakuutusyhtiöitä tai viranomaisia vastaan. Useammin kuin kerran olen miettinyt, mistä he kaivavat taistelutahtonsa. Useimmat kuin luovuttavat viimeistään vuoden jälkeen, jos mitään muutosta ei tapahdu.

Tähän tietysti viranomaiset ja vakuutusyhtiöt tähtäävätkin. Väsytystaktiikkaan. Kun saat jokaisen valituksen bumerangina takaisin, oikeus väistyy.

Jotkut tarinat ovat niin hämmästyttäviä, että niitä on vaikea uskoa todeksi, kunnes saa dokumentit eteensä. Monimutkaisimmat vääryystarinat eivät edes saa julkisuuttakaan, koska niihin perehtyminen vaatisi viikkojen työn ja harvassa paikassa yhteen juttuun voidaan tänä päivänä uhrata niin paljon aikaa.

Harva näistä vääryyksien oikojista enää uskoo siihen, että viranomaiset heidän kokemansa vääryyden oikaisisi, ongelmahan piilee useimmiten juuri viranomaisissa. Joko siinä, että he ovat tehneet väärän päätöksen tai siinä, etteivät viranomaiset osaa vain inhimillisesti selvittää päätöksiään kansalaisille.

Moni kokee, että media on ainoa keino saada vääryys korjattua. Valitettavasti sekään ei välttämättä auta, sillä ko. viranomaiset ovat yleensä mediavihamielisiä ja väittävät, että asiaa on vääristelty ja väkisin väännetty kohu. Siten päätöksen korjaaminen on vähän niin ja näin.

Poliitikkojen tahtoon auttaa uskotaan siihenkin vähän.  Poislukien Timo Soini, jonka nimen olen kuullut useammankin kerran kansalaisen suusta sinä ainoana, joka voi auttaa median lisäksi. Ja poliitikkojen mahdollisuudet auttaa taitavat olla aika heikot, koska mekkalahan siitäkin nousisi, jos poliitikko alkaisi suhmuroimaan jotain viranomaisten tekemää päätöstä.

Vaikka sitä varten poliitikot pitäisi olla. Puolustamassa pienen ihmisen oikeuksia virkakoneiston edessä. Näinhän se ei mene, kun poliitikkojen osalta kyse on useammin puolueen tai omasta edusta.

Ihminen on loppujen lopuksi aika yksin, vaikka se tuntuu masentavalta kirjoittaa. Paljon on kiinni siitä, miten itse jaksaa vaatia oikeutta. Sitä harvoin tuodaan muuten nenän eteen. Tietenkin meidän pitäisi elää sellaisessa yhteiskunnassa, missä ei vääryyksiä tehtäisi. Se taitaa vain olla mahdoton toive.

Yhteiskunnassamme on kyllä myös se ongelma, että Suomessa voi valittaa turhaan ja tehdä suoranaista kiusaakin. Lainsäädäntö mahdollistaa sen ja samoin lainsäädäntö estää pitkälti päätösten muuttamisen, kun pelivaraa ei välttämättä aina ole lain edessä. Edellisessä työpaikassa tuli tutuksi jokunen ammattivalittajakin. Tällaiset tyypit vievät tietenkin aikaa ja sitten kärsivät ne, jolla olisi oikea asia oikaistavaksi.

Itsekin olen kokenut vääryyksiä elämässäni, mutta en mitään sellaista vääryyttä, että jaksaisin vuosikymmentolkulla taistella ja joka täyttäisi ajatukseni ja aikani. En sano, etteikö olisi oikein taistella, mutta jossain vaiheessa kyllä luulisi tulevan sellainen hetki vastaan, että luovuttaa. Jos ei muuta, niin jo oman hyvinvointinsa kannalta. Mutta jos ei olisi loppuun asti taistelijoita, niin silloin kaikki jatkuisi mitä todennäköisemmin vain ennallaan, eikä mikään koskaan muuttuisi.

Silloin kun runoilijalla oli vielä merkitystä

Kuvaaja: Robert Seger/Kansallisteatteri

Starttasin teatterin syyskauteni katsastamalla Kansallisteatterin Musta Purje Valkea Purje -näytelmän. Mukanani siskoni uskollisena teatteriseuralaisenani. Kuten nimestä saattaa jo vetää johtopäätöksiä, kyseessä on varsin runollinen näytelmä. Se kertoo venäläisrunoilijatar Anna Ahmatovasta ja hänen muutamista, mutta sitäkin uskollisemmista ystävättäristään.

Kyseessä onkin aikamoinen naisten näytelmä, kun kaikkia rooleja naisittavat naiset. Ja mikäs siinä. Hyvinhän ne naiset tässäkin näytelmässä näyttelivät. En tuntenut oloani lainkaan kiusalliseksi niiden noin viiden mieskatsojan joukossa, joita meitä oli naiskatsojien keskellä näytelmää katsomassa. Heh.

Helene Cixousin kirjoittama näytelmä kertoo Annan Ahmatovan pyrkimyksistä saada kirjansa, tai itse asiassa mitä tahansa tekstejään julki hänet pannaan laittaneessa 1950-luvun neuvostoyhteiskunnassa. Mutta näytelmässä liikutaan myös menneisyydessä, suruissa, iloissa ja muistoissa, kuten arvata saattaa. Runoilijoille kun menneisyys on usein nykyisyyttä.

Näytelmässä riittää puhetta ja siitä suurimman elämyksen saadakseen täytyy kyllä ymmärtää jotain jo valmiiksi Venäjän lähihistoriasta ja mielummin itse Anna Ahmatovasta ja venäläisestä runoudesta. Itse nämä reunaehdot täyttävänä näytelmästä saattoi nautiskella. Varsinkin kun runoilijana saattoi samastua Annan tuntoihin, vaikka vastaavassa tilanteessa en tietenkään ole koskaan elänytkään kuin hän. Eihän se ole mahdollistakaan. Mutta Annan teosten ihailijana pystyin kyllä eläytymään tuohon aikakauteen.

Terhi Panula oli ikääntyvänä Annana kyllä uskottava, hänen voisi oikeasti kuvitella olevan oikea dramaattinen runoilijatar, ja eikä Annan ystävättäriä Nadezda Mandelstamia ja Lidia Tsukovskajaa näytelleet Sari Puumalainen ja Katariina Kaitue huonoja olleet hekään. Luonnollisesti kyseessä on kuitenkin Panulan näytelmä.



Itse olisin ehkä jättänyt tilaa hieman pienimuotoisemmalla näyttelytyölle. Välistä pitkin seiniä huojuvat näyttelijät Annan pitäessä omaa monologiaan tuntuivat teennäisiltä. Mutta puhenäytelmä ei ole koskaan teatterinmuodoista se helpoin. Silloin yleisön täytyy jo valmiiksi kunnioittaa tekstiä, eikä vain odottaa muutamaa heittoa vapauttaviin naurunhetkiin.

Mitkä näytelmän teemat sitten jäivät minulle päällimmäiseksi mieleen, tai millaisena minä ne koin?

Ensinnäkin ilo siitä, että runous on joskus ollut jonkun toimesta niin merkittävä ja pelottava uhka yhteiskunnalle, että runojen julkaisu on päätetty estää. Oikeasti Venäjä on todella kunnioittanyt runoilijoitaan, en tiedä, tekeekö se enää niin. Jonkun taiteilijan töiden kieltäminen on yleensä merkki siitä, että hänen työnsä on ollut todella merkittävää.

Useimmat taiteilijat joko vain vaiennetaan kuoliaaksi tai eivät saa ääntään lainkaan kuuluville. Annan tapauksessa hänen ystävänsä jopa opiskelivat ulkoa Annan runoja, kun niitä ei Stalinin kätyreiden perässä uskallettu painaa. Niin, nykyisin runokirjoja ei tahdota huolia enää edes ilmaiseksi. Neuvostoliiton aikana runot kiersivät tuhruisina, loppuun luettuina kopiona ympäri maata. Voi sitä menetettyä runouden merkitystä tänä päivänä.

Purjeet oli näytelmä myös ystävyydestä ja siitä, ettei ystävyys ole läheskään aina tasapuolista, jos toinen osapuoli on hallitseva, itsessään rypevä despootti, sitähän Anna oli ystävilleen. Hän tiesi arvonsa ja kertoi sen ystävilleen, ja jos esivalta alisti häntä, niin hän alisti ystäviään. Lypsi läheisensä loppuun marttyyriudessaan, vaikka näidenkin elämässä riittää  tragediaa. Joku vain ottaa aina suurimman kärsijän roolin.

Niin, tuttua jopa arkisessa elämässä ja tässä näytelmässäkin. Useimmat tunnistanevat marttyyrin piirteen myös itsessään. Omien kärsimysten ainutlaatuisuuden juhlallisoinnin.

Ja tietenkin sitten se menneisyys. Tässä näytelmässä Annan epätoivoinen pyristely kirjansa julkaisemiseksi voi kuvastaa pyristelyyn pois menneisyydesta tai takaisin menneisyyteen. Loistoon tai epätoivoon, mitä silloin ennen oli, kun kaikki oli hyvin. Molempiin voi epätoivoisesti takertua.

Niin teki myös Anna.

Julkinen rakkaus

Ihmisiä kiinnostaa se, kuka seukkaa kenenkin kanssa. Vaikka tietty sanovatkin, että minuahan ei juorut kiinnosta. Vielä enemmän ihmisiä kiinnostaa se, kenen kanssa julkkis seukkaa. Yleensähän julkkikset kieltäytyvät kommentoimasta seurusteluhuhuja, kunnes sitten koittaa yhteishaastattelun aika. Ja se koittaa aina. Sen jälkeen voikin ruveta suunnittelemaan erohaastattelun antamista.

Suurin osa pariskunnista on varsin tylsiä ja rakastuvat ja eroavat harmaan arkisesti, mutta aina silloin julkisuuteen pongahtaa pariskuntia, jonka ympärillä sattuu ja tapahtuu. Nimet vaihtelevat, mutta aina sellaisia on olemassa. Kaikki muistamme varmasti Matti Nykäsen ja Mervi Tapolan rakkaustarinan. Sitä seurasimme vuosia, yleensä kun korkki aukeni, niin sitten sattui ja tapahtui. Vähän samaa virkaa toimittavat nyt Johanna Tukiainen ja Arto Länsman. Viime päivinä on muisteltu myös Arto Mellerin ja Nadja Pyykön alkoholinhuuruista rakkaustarinaa.

Uusin päivittäisuutisointipariskunta on mitä ilmeisemmin Jussi ja Saana Parviainen. Heidän suhteessaan on kaikki elementit, mikä pitää median ja yleisön kiinnostusta yllä. He ovat ensiksikin epätodennäköinen pariskunta.  On seksiä ja erikoista elämää. Ikäeroa riittää ja he tuntuvat tulevan täysin eri maailmoista. He ovat tehneet myös julkisuudesta jo oman taiteenlajinsa. Molemmat pitävät blogia ja he kuittailevat toisilleen julkisesti blogien kautta. Ihmiset voivat seurata heitä siis lähes reaaliaikaisesti.

Päivittäisuutisointipariskuntien tehtävänä on toimia ihmisten kauhistelun kohteena. Ihmiset saavat taivastella, että voi tuota ikäeroa ja miksi ihmeessä ne koko ajan sekoilevat keskenään ja välillä muidenkin kanssa. Jos mies on huomattavasti vanhempi kuin nainen, on tietysti aina saatava sanoa, että jätä se ukko, kun taas jos nainen on vanhempi, suhtautuminen on huomattavasti kannustavampi. Joskin kyllä yleensä jollain tavalla hieman vähättelevä ellei jopa alentuva.

Julkisista rakkaustarinoista on loppujen lopuksi vaikeaa tietää, mikä on totta ja mikä ei. Koska riitely ja rakastaminen muuttuu nopeasti jatkuvasti toistuvaksi kehäksi. Ehkä ihmiset ovat jollain tavalla myös kateellisia rajusti rakastavia pareja kohtaan. Todella paljon rakkautta ja erilaisia tunteita sisältävää suhdetta on vaikea löytää, vaikka rakkaus kävisikin myös tuhoisaksi ja repiväksi.

Ihmiset pelkäävät todellisuudessa rajua rakastumista ja siksi etsivätkin mahdollisimman "sopivan" kumppanin itselleen. Se ei välttämättä takaa taas suurta rakkautta.

Minullekin on jokaisessa seurustelusuhteessani tai edes sellaisen tapaisessa jossain vaiheessa todettu, etten ole sinua nyt sitten koskaan oikeasti rakastanutkaan. Kiitos, kiitos, senhän se ihminen haluaa aina kuulla. Itse haluaisin joskus kokea elämää suuremman rakkauden, vaikka se välillä repivää olisikin. Niin varmasti moni muukin, sillä muutenhan päivittäisuutisointipariskuntia kohtaan ei olisi suurella yleisöllä kiinnostusta.

Ja sit mie en saa.... (kielletyt sanat)

Meiltä on kielletty monia asioita, jotkin jopa aiheesta, mutta nyt kun elämme jo kiellettyjen sanojen aikaa, niin tämä Vintiöiden Kesämies kuulostaa pelottavan todelliselta.

Koskahan olemme demokratian aikana eläneet sellaista aikaa, että puolueiden kansan suussa muotoutuneita lyhenteitä ruvetaan oikein lainsäädännön kehdossa kieltämään. Sanat eivät valitettavasti vain kieltämällä katoa. Vaikka jotkut sanat eivät kansamme eliittiä miellytä, se ei poista niitä käytöstä edes pakkokeinoilla.

Huolestuttavaa tämä touhu. Joskus tulee mieleen, että pitäisikö tässä ruveta etsimään jotain toista maata asuttavaksi. Sen verran hulluksi touhu on mennyt... mutta juuri siksi pitää jäädä.

Kiitos R.E.M

Laulu- ja soitinyhtye R.E.M Amerikan Atlantasta ilmoitti päättävänsä uransa. Ja kun tästä bändistä on kyse, on jopa todennäköistä, että päätös pitää, eikä tule jäähyväiskiertueita jäähyväiskiertueen perään.

R.E.M oli aina sellainen musiikkiinsa luottava bändi, ei lainkaan itseään korostava, ja silti 90-luvun alkupuolella bändi oli yksi suurista.

Harmi, etten koskaan ehtinyt nähdä bändiä livenä.

PS. Eipä tässä tällä kertaa enempää, olen parina viime yönä nukkunut niin huonosti, ettei ajatus kulke enempää...

Ahneus ja viha keskuudessamme

Tosi-tv-sarjat ovat tänä päivänä toinen toistaan väsyneempiä. Yksi porskuttaa. Diili. Paljolti Hjallis Harkimon ansiosta, sillä mies luontuu vuosi vuodelta paremmin tylyn johtajan rooliinsa, vaikka ei varmasti ammattiliittojen palkintoja saa. Melkein haluaisi unohtaa, että Hjallis on bisnesmies.

No, Diilissä kyse on viihteestä ja Hjallis laukoo koko ajan totuuksia tämän päivän hulluudesta ja eri toten kilpailijoista. Varsinkin kun joukkueet koostuvat vielä vastakkaisten sukupuolten edustajista, on meno hersyvän hauskaa. Sen verran kliseisesti miehet ja naiset käyttäytyvät omissa joukkueissaan.

Heti uuden kauden kärkeen Hjallis laukaisi varsinaisen pommin. Hän piti Diili-kisaajille puhuttelun ahneudesta ja kuinka se on ajanut maamme ja koko Euroopan kaaokseen. No, Hjallis tai käsikirjoittajat tietänevät hyvin, että ahneus ei ole nyt muotia.

Maailma ajautuu tasaisin väliajoin taloudelliseen helvettiin juuri ahneuden ansiosta. Välillä ahneuden opetetaan olevan hyväksi ja sitten kun taloudelliset ongelmat alkavat, niin se on huonosta. Yleensä siinä vaiheessa kun taloudellinen kasvu alkaa taas, unohtuu puheet ahneuden ikävyydestäkin.

Sitä pienet perässä, mitä isotkin. Jos pankkiherrat ovat jaelleet rahaa kuin omaansa Kreikan kaltaisille konkurssipesille, niin myös ihan tavalliset ihmiset ovat eläneet yli varojensa. Kyse on rahan huumasta, silloin kuin sitä liikkuu. Jota tietysti lietsotaan pankkien ja sijoitusyhtiöiden kautta pienenkin ihmisen sieluun ja josta pieni ihminen joutuu viimeistään valtioiden vakuus- ja takuuslainojen (mitä ne nyt ovatkaan) kautta ottamaan vastuun.

Ahneudessa on kyse yhteisestä hulluudesta, josta ei päästä koskaan eroon. Vaikka ei olisi edes rahaa, ihminen on ihan yhtä ahne vaihdantataloudessakin.

Toinen asia, mikä minua suorastaan ahdistaa, on tämä keskustelun taso tämän päivän Suomessa. Ilma on koko ajan sakeana vihaa. Vihaa, vihaa ja vihaa. Ihmiset loukkaantuvat nykyisin heti kaikesta ja haluavat ymmärtää kaiken väärin. Nyt tartutaan yksittäisiin sanoihin, eikä enää ymmärretä koko ongelmaa, jos kukaan kohta enää tietää, mikä se alkuperäinen ongelma olikaan.

Ja kun joka asiasta vedetään rasismi- tai rotukysymys puolesta että vastaan, niin kaikki alkaa olla menetetty, mitä tulee järkevään keskusteluun. Asia koskee kaikkia vihaosapuolien vihapuolueiden vihapuoleita.

Minä sanoudun irti kaikesta vihasta. Mielummin eläisin ilman koko sanaa, vaikka olen oman osani vihasta saanut. En silti itse suostu vihaamaan ketään tai mitään ehdottomasti.

Joo, ja en hyväksy rasismia ja fasismia, kun tämä todistuslausunto on kuitenkin loppuun aina annettava. Mutta en hyväksy kyllä kansan kahtiajakautumistakaan, mikä on tällä hetkellä silkka tosiasia. Kansaa tosin jakaa monet muutkin asiat kuin näkemys maahanmuuttajista ja homoista, mikä näin vihan aikoina on helppo unohtaa. Suomessa on muitakin vähemmistöjä, mikä on unohtunut taistelujen tuoksinassa.

Valitettavimpaan unohdustilaan ovat joutuneet köyhät. Koska muistatte viimeksi lukeneenne edes jotain köyhyydestä ja köyhyyden poistosta?

Runoja kaipuusta ja kaipaamattomuudesta

Jonain päivänä



Miksi Luojan tehtävänä on

teidän mielestänne kostaa?



Ajat ovat epävarmoja,

ovat aina olleet.



Miksi mielestämme on

syntiä

rakastaa itseään?



Jonain päivänä

emme tarvitse ketään,

                           mitään.



Olemme olemattomuudessa

                 rakastaen hetkeä.

------------------------------

Rakastetun ilo

Ei ole ikävää kesää.

     Ei näitä tunteita.

          Ei mitään sellaista, josta puuttuu ilo.



                       Jossain odottaa ilo

                                   toiveikkaille rakastetuille.



Asuisitko enää kuolleiden ihmisten kodeissa,

            kun katulamppu valaisee liikkeesi,

    etkä suostu vihaamaan ketään.

-----------------------------------------

Mutta kun ei muuta



Teitä kohti on tulossa auttaja.

Kysymykset jäävät vaivaamaan loppuiäksi.

Seuraava on nyt:

Mitä hän ajatteli, kun loppu tuli.

Ei hän voi olla onneton, syksy tulee.

Kuka voisi olla onneton?

Kun kylmyys tuli,

mutta hänen lämpönsä jäi.

Hänen on lämmin olla,

meidän on lämmin.

Vaikka kuinka rakkaus kuoli.

-------------------------

He rakastavat ehdoitta



Älkää jättäkö minua.

       Ei ollut tarkoitus loukata ystäväänne.

              Liha tulee muualta,

                    katso,

                        kuinka sitä sattuu.



Halusivat tehdä mustasukkaiseksi

           epäilyttävän maan.

   Syytöstä varten tarvitaan ikäviä kysymyksiä.

             Sambakarnevaaleille väsyttäviä kipulääkkeitä,

nokkahuilun soittoa epävireisesti.

  Ei hyvältä näytä.

                                  Tie nousi pystyyn.



   He rakastavat ehdoitta, raivoavat myöhemmin.

             Siellä ovat ne onnenniityt, joita he kaipaavat.



--------------------------------------------

Mitä olisi voinut tulla?

Katumus, luottamus, pettymys.

Ihmiset suviyössä.

Mikä oikeus sinulla on pitää

toisen palvelijaa huonompana?

Mitä elämästä olisi voinut tulla?

Mitä asioita ilman et voisi elää?

Suomen kuvalehdessä oli juttu tutkimuksesta, joka oli tehty Englannissa. Tutkimuksessa kysyttiin briteiltä viittä asiaa, joita ilman he eivät voisi elää. Britit nimesivät auringonvalon, nettiyhteyden, puhtaan juomaveden, jääkaapin ja Facebookin.

Että näin. Netti ja Facebook ovat toki kivoja, mutta voisin elää ilman niitäkin. Ilman jääkaappiakin, eläisin purkkiruoallakin. Aurinkoa kyllä tarvitaan, kun elämää ei muuten olisi. Eikä ilman vettäkään.

Jos riippuvuuksia tai paheita ei oteta huomioon, listaan tähän joitakin asioita, joita ilman en voisi elää.

-Ihmisiä (ainakin ystäviä ja läheisiä)

-Ruokaa

-Kirjoja

-Kirjoittamista

-Lukemista

-Liikkumisen vapautta

-Nukkumista (vaikkakin usein heikkoa sellaista)

-Televisiota (varsinkin vanhoja suosikkitv-sarjojani)

-Elokuvia (juuri niitä, joita jaksan katsoa uudelleen ja uudelleen)

-Lehtiä

-Jonkin tason rakkautta

-Edes jonkinlaista tavoitetta elämässäni

-Kauniita asioita (edes yksi)

-Tunteita (kaikenlaisia)

-Jonkinlaista puhelinta

-Musiikkia (60- ja 70-luvun)

-Rauhaa (mutta ei yksinäisyyttä)

Pressikortti saapui

Tänään se sitten saapui. Nimittäin pressikorttini. Noin viisitoista vuotta sitten päätin, että minusta tulee toimittaja. Toimittajan työ lähinnä sitä työtä mitä haluaisin loppuikäni tehdä. Runoilijanakaan kun ei Suomessa elä. Pressikorttia ei ole helppoa saada, vaikka kuka tahansa voi kutsua itseään toimittajaksi. Jäseneksi on turha kuvitella pääsevänsä, jos on kirjoittanut tuurilla pari juttua johonkin lehteen. Minullakin se edellytti vakituista työpaikkaa lehtitalossa, kun en ole yliopistoja käynyt. Silloinhan pääsisi jäseneksi jo opiskelijana.



Toimittajan ammattinimikettä ei ole käsittääkseni suojattu, eikä mitään tiettyä koulutusta edellytetä toimittajaksi. Hyvä niin, sillä muuten ei minusta olisi tullut toimittajaa. Minä olen kasvanut toimittajaksi ihan elämänkoulussa, joka sekin on välillä koulinut kovaakin. Ehkä ymmärrän juuri siksi tavallista ihmistä paremmin kuin moni muu toimittaja.

Tiedän, kuulostaa itserakkaalta, mutta uskon todella näin. Tosin tulen kyllä julkkistenkin kanssa toimeen, he tosin ovat usein varautuneempia kuin tavikset, jotka ovat yleensä vain onnellisia kuin heidän kohtaamastaan vääryydestä tehdään juttu. Monet heistä soittelevat vielä myöhemmin jälkeenpäin kuulumisiaan. On tietysti siinä vaiheessa jo se ongelma, onko terapeutti vai toimittaja.

Yleensä olen halunnut tehdä juttuni eri näkökulmasta kuin yleensä tehdään ja nykyisellä työnantajallani se on onneksi mahdollista. Omaa luovuuttani ei oikeastaan rajoita kukaan muu kuin minä itse ja monesti oma itse on vaarallisin vastustaja. Useimmat esteet ovat kuitenkin voitettavissa ja yhtään juttua ei ole jäänyt kirjoittamatta. Toimittajan työssä vaikeinta on silti heittäytyminen ja veikkaan, etteivät siihen kaikki toimittajat edes aina pysty. En minäkään.

Kymmenen vuotta olin tiedottajana ennen toimittajaksi "heittäytymistä", se oli sinänsä hyvä koulu, joskin välillä erittäin turhauttava. Takaraivossa kolkutti kuitenkin koko ajan ajatus, etten ole siinä työssä missä haluaisin olla ja missä oikeasti voisin olla parempi. Ja kun silloinen työnantaja ei antanut minulle mitään uusia työmahdollisuuksia, päätin otta riskin ja ottaa loparit. Onneksi se kannatti. Olisin voinut epäonnistua myös täydellisesti.

Toimittajan työ on siitä kummallinen ammatti, että niin moni haluaa toimittajaksi, mutta toimittaja ei oikeasti ole enää hirveän arvostettu ammatti joidenkin silmissä. Toimittajia pidetään liiottelijoina, epärehellisinä ja ikävinä sensaationhakuisina ihmisinä, mutta silti he kirjoittavat vain siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Välillä tuntui, että muut ihmiset luottivat minuun enemmän kuin minä itse.

Poliitikot ovat ilmeisesti onnistuneet istuttamaan toimittajavihaa kansaan. Poliitikkojen, virkamiesten ja yhteiskunnan muiden johtajien mielestä kuin heidän olisi saatava puuhastella rauhassa ja kaikki jutut ovat liioittelua. Mutta ihmisillä on yleensäkin viha-rakkaussuhde toimittajiin. Jokainen haluaa taivastella juttuja, kuinka nyt taas näin kirjoitetaan, mutta samalla salaa nautitaan, että olipa hyvä, että tuo ketkun puuhat paljastettiin. Tänä päivänä tavalliset ihmisetkin taatusti tietävät, mitä haluavat, kun ottavat yhteyttä toimittajiin puhumattakaan poliitikoista ja julkkiksista. Kyseessä on molemminpuolinen hyötysuhde, vaikka muuta väitetäänkin.



PS. Tämä tilattavien lehtien arvonlisävero-projekti on tosi tyhmä homma. Samaan aikaan kun ihmisiä kannustetaan lukemaan, ihmiset ajetaan lopettamaan lehtien tilauksia, kun hinnat luonnollisesti nousevat uuden alvin myötä. Jos muutos astuu voimaan. Mediamaailma jää aika orvoksi, jos aikakaus- ja tilattavia sanomalehtiä kurjistetaan. Media on muutakin kuin televisio ja ilmaisjakelulehdet.

PS.PS. Mulla on nyt käytössä blogissa ennakkomoderointi, kun roskapostia on alkanut tulla. Eli kommentoikaa vain, kyl ne kommentit ilmestyy, kunhan ehdin vaan hyväksymään.

Mikä on päättäjän vastuu yksityiselämästään?

Tänään on seurailtu erään päättäjän kiemurtelua piinassaan. Iltapäivälehtien otsikoihin nousi hieman yllättäenkin Vantaan kaupunginjohtajan Jukka Peltomäen naisseikkailut. Tapaus kun oli uutisoitu jo heinäkuussa Vantaan Sanomissa. Herra kun on naimisissa tahollaan aivan kuin uusi tyttöystäväkin ja yhdessä ollaan matkailtu virkamatkalla ainakin kerran Manchesterissa.

Jokainen vetää itsensä kanssa sitten johtopäätöksen, kuinka paheksuttavaa tämä on. Pariskunta kun on ilmeisen julkisesti osoittanut tunteitaan, sellaista salailua tai valehtelua ei ilmeisesti ole ollut julkisesti, kuten Matti Vanhasen tai Ilkka Kanervan naisseikkailuissa.

Ei tietysti tarvitse olla järjen jättiläinen, että tyttöystävätapaus nostettiin julkisuuteen nyt uudelleen poliittisista syistä tai sitten yksinkertaisesti kun Helsingin Sanomat kirjoittaa jostain, on se kaikkien lehtien otsikoissa sen jälkeen. Vantaalla kun kokoomus ja Peltomäen puolue demarit käyvät kovaa valtataistelua.



Ennen tätä kohua kohuttiin jo Peltomäen epämääräisestä vuokrasuhteesta kaupungin käyttämän arkkitehtifirman kanssa, mutta nyt ilmeisesti tämä kohu taitaa olla viimeinen niitti Peltomäen kaupunginjohtajan uralle, jos hänen oma puolueensa hänet hylkää, kuten heidän ennemmin tai myöhemmin on pakko. Jatkoaikaa ilmeisesti haetaan Peltomäen sairaslomalla, sillä sairaslomalaista ei tietenkään voida erottaa.

Suhteen todellista laatua tämän tyttöystävän kanssa ei taida tietää kuin "pariskunta" itse. Ainakaan julkisuuteen asti ei myöskään naimisissa tahollaan olevien puolisot ole kiukutelleet suhdetta vastaan. On aina pohdittava, onko päättäjien elettävä sen nuhteettomampaa yksityiselämää kuin muidenkaan.

Tuskin päättäjiä kukaan enää esikuvina pitää, mutta jos päättäjät vaativat kansalta moraalia ja antaumusta isänmaan rakentamiseen, pitää heidän myös itse käyttäytyä siivosti. Minusta päättäjien raja yksityiselämän sekoiluihin menee siinä, vaikuttaako sekoilu yksityiselämässä tehtävien hoitoon. Ja jos päättäjän maine menee, silloin häneltä menee myös kyky hoitaa rakentavasti tehtäviään.

Elämme sellaista aikaa, että päättäjän luottamus ei perustuu enää siihen onko häntä tuomittu jostain epäselvyyksistä vai ei. Jos maine on mennyt mediassa, menee se pian kansankin silmissä ja silloin on päättäjän vaikea toimia tehtävässään, mikäli kohu ei nopeasti osoita laantumisen merkkejä.

Usein ajojahti loppuu vasta sitten, kun jahdattu päättäjä itse tajuaa maineen merkityksen.



PS. Peltomäki ilmoitti erostaan melkein heti sen jälkeen kun ehdin blogin kirjoittamaan. Eli lähtö tuli hänelle periaatteessa päivässä, kun valtakunnallinen lehdistö kirjoitti uusimmasta kohusta.

Paavo Lipponen is back

Tuore presidenttiehdokas Paavo Lipponen oli yksi Iltalypsyn sankareista.

En halua nähdä naapureitani alasti

Tämän päivän Hesari kirjoitti uudesta ilmiöstä. Ihmiset nimittäin latailevat itsestään alastonkuvia nettiin alastonsuomi ja muille vastaaville sivustoille.

Hulluhan tämä maailma on, että yksityisyyden menetystä pelätään enemmän kuin mitään muuta, ja sitten jotkut laittavat alastonkuviaan nettiin. Eihän hommassa sinänsä pahaa ole, kai se jokaisen oma asia on. Niinhän ne nuoret äiditkin kuulemma latailevat tissikuviaan nettiin, joten miksi ei kai sitten muutkin. Kohta kai työpaikkahakemukseenkin vaaditaan jo alastonkuva itsestään.

Eipä ihmiset taida kainostella enää omaa kroppaansa, kun jutun mukaan niitä kuvia laittelevat muutkin kuin kauniit ja hoikat. Sinänsä tietysti positiivista, että julkinen alastomuus on sekin nytten tavisten hallussa taas. Itse kyllä jättäisin kuvat laittamatta, mutta tuskin sieltä miesten kuvia hirveesti etsitäänkään. Olen sen verran estynyt, että jos alastonkuviani olisi netissä, olisin taatusti vain kauhuissani ja niin varmasti kuvien katsojatkin.

Eniten kuviaan kuulemma laittelevat naiset, mitä kai voisi pitää yllätyksenä. Ja naisten entiset kumppanitkin latailevat exiensä kuvia kostoksi. Mitähän kaikkea ne ihmiset makuuhuoneessa puuhaavatkin, itse en ole koskaan sinne ainakaan kameraa vienyt.

Tässä jutussa epäiltiin, että alastonkuvien latailu nettiin olisi jonkinlaista vastalausetta pornoteollisuudelle. En kyllä jaksa uskoa siihen, jotkut ihmiset kai vain nauttivat siitä, että saavat huomiota. Tällaisilta alastonkuvasivuilta kun tuskin edes aina saa positiivista palautetta alastonkuvilleen.

Päivän musiikkiajatus: It´s No Good

Olen aina haaveillut dekadenttitaiteilijan tyylikkäästä ja ihanan halveksuvasta elämästä turkiksineen ja kauniine naisineen ;) Siksi tämä video sykähdyttää aina. Ehkä jonain päivänä en huolehdi enää veroilmoituksesta ja kauppakuluista.

Kaikkitietävät taiteilijat

Suomessa on kolme taiteilijaa, jotka tuntuvat tietävät kaiken ja ennen kaikkea, mikä Suomessa on pielessä. Nämä taiteilijat ovat Sofi Oksanen, Jari Tervo ja Aki Kaurismäki.

Sofi Oksasen kaikkitietävyyttä ei tarvitse edes kyseenalaistaa, sillä tietyille piireille hän on lähes jumalhahmo. Valitettavasti myös joillekin toimittajille, joiden sentään pitäisi ymmärtää erilaisia näkökantoja. Useimmiten Sofin sanoma on ollut, että kaikki suomalaiset miehet ovat väkivaltaisia juoppoja. Mitä tuohon nyt voisi väittää vastaan, kun Sofi on näin sanonut ja jonka ihailevat toimittajat kirjoittavat sanasta sanaan ylös.Sofin linjaan kuuluu myös ripotella julkisuutta sopivalla tavalla sivuprojekteilla, joista palvojilla riittää aina kirjoitettavaa.

Aki Kaurismäki puolestaan haukkuu koko Euroopan rasisteiksi ja muistaa kertoa aina, kuinka häntä ei ymmärretä ja arvosteta Suomessa. Häntäkään palvotumpaa hahmoa on Suomesta vaikea löytää. Mies heittäytyy vielä useimmiten ylimieliseksi haastatteluissa ja lopettaa ne silloin kun hänelle itselleen sopii. Hänhän on taiteilija, joka ei julkisuutta tarvitse.



Mutta palvovia toimittajia tämä ei haittaa, pääsee sentään kirjoittamaan ylistävät arvioit Kaurismäen uusimmalle keskinkertaiselle elokuvalle. Huvittavinta oli Kaurismäen Oscar-boikotti Bushin takia, nyt hän on sen kuulemma lopettanut, mutta veikkaan, ettei Hollywood ole enää kiinnostunut miehestä.

Valitettavin uusi linkki kaikkitietävien taiteilijoiden joukossa on Jari Tervo. Hänkin haukkui suomalaiset rasistijunteiksi. Olen yleensä pitänyt häntä nokkelana ja ympäröivää maailmaa ymmärtävänä, joka osaa kirjoittaa huumorin varjolla vaikeistakin asioista, mutta nyt hänkin on lähtenyt mukaan tähän rasistisuomihuumaan, jossa kaikki väärin todistavat leimataan rasisteiksi.

Tällä hetkellä jokainen kynnelle kykevä taiteilija haluaa myydä ennakkoluuloisella Suomella. Valitettavasti. Suomessa olisi muutakin kynnettävää. Suomessa on taatusti rasisteja ja ennakkoluuloisia ihmisiä, mutta on myös ihmisiä, jotka haluavat nähdä kolikon eri puolet. Asiassa kuin asiassa.

Spede Pasanen muistoissamme

Spede Pasasen kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta.

Spede oli vähän niin kuin jokakodinkaluste. Tuttu lapsuudesta lähtien televisiosta. Mies on myös niitä harvoja ihmisiä, jotka ovat päässeet arkikieleen käsitteenä. Pelleilyä sanotaan spedeilyksi ja hauska sekä kommeltava ihminen voi olla yksinkertaisesti toisten mielestä, mikäs muukaan kuin spede.

Spede tuntui jotenkin kuolemattomalta kuin Kekkonen, koska aina sillä pyöri jokin ohjelma televisiossa, ja aina kirjoitettiin, kuinka hyvässä kunnossa se on ja jaksoi pomppia Speden Speleissä. Mutta niin sitä tuli lähtö Spedellekin ja sen jälkeen Riitta Väisänen onkin tehnyt osapäiväuran Speden muistelijana lehdissä ja telkkarissa. Yhtä kaikki Speden kuolema oli yllätys. Spede oli muuten nyt 81-vuotias, jos eläisi. Spedeä olisi jotenkin vaikea kuvitella vanhainkoti-iässä.

En osaa kirjoittaa mitään syväanalyysia Spedestä, se lienee mahdotontakin, kun ukko oli niin monipuolinen mies. Oma suosikkini oli Speden kisailuohjelmat. Spede ei edes peitellyt pettymystään, jos sattui häviämään niissä Speleissä julkkisvieraalleen. Sen verran kova voitontahto hänellä oli. Eikä Spede peitellyt viehtymystään kauniisiin nuoriin naisiin. Aina niistä Uuno-elokuvista löytyi rooli saman vuoden misseille.



Uuno Turhapuroista ja joistakin Speden sketseistä on aika ajanut vähän ohi, sillä sketsit olivat yleensä kuitenkin aika kilttejä ja tällainen paatunut tämän päivän ihminen (ainakin minä) tarvitsee rankempaa huumorikamaa. Speden sketseissä ei kuitenkaan ketään nöyryytetty, mikä on yksi 2000-luvun viihteen tärkeimpiä muotoja. Viimeiset Uunot ja muut Speden elokuvat 90-luvulla eivät enää kansaan mennetkään edes katsojalukujen perusteella. Mutta silloin 80-luvulla Uunot menivät kuin häkä ja muistelen, että ensimmäinen elokuva, minkä elokuvateatterissa näin oli Uuno armeijan leivissä.

Laitetaan Speden kunniaksi pyörimään video, jossa Spede kohtaa byrokratian. Onneksi ainakin yritysavustusvirastoissa on palvelutaso tästä videosta kohentunut. Spede taisikin saada aikanaan Elokuvasäätiöltä videon kaltaista kohtelua, sillä tuotantotukia ei miehelle koskaan herunut. Tuskin Spede niitä pätevänä bisnesmiehenä olisi edes todellisuudessa tarvinnut, mutta tajusi, että kansa rakastaa tyyppejä, jotka ottavat yhteen herrojen kanssa, ja virtaavat jo siitäkin syystä elokuvateattereihin katsomaan Speden elokuvia.

Unohtakaa yleisurheilu

Joka kerta kun yleisurheilun arvokisoja tulee, alkaa sama poru. Miksi suomalaiset eivät pärjää? Mistä tämä pärjäämättömyys johtuu? Eikö suomalaisilla ole voitontahtoa?

Elämässä kaikki ei ole haluamisesta kiinni. En ole urheilun asiantuntija, mutta uskoisin, että jokainen urheilija haluaisi pärjätä. Mutta kun urheilija tulee viisimiljoonaisesta kansasta, jossa urheilijan elämä on turhankin helppoa, ei ole helppoa pärjätä kenialaisille juoksijoille, joille urheilu on ainoa keino ylöspäin. Kilpailun koveneminen ei kaikkea selitä, sillä kilpailu on yhtä kovaa kaikille.

Kysymys tietenkin kuuluu, miten Jamaikan kaltainen pikkuvaltio sitten kykenee tuottamaan vuodesta toiseen huippusprinttereitä. Kyseessä lienee geenien ja perinteiden sekoitus. Suomessa ei nimittäin ole enää mitään yleisurheiluperinteitä, vaikka vanhoja saavutuksia muistellaankin. Jopa se viimeinen oljenkorsi keihäänheitto ei tuo enää mitaleita ja juoksijageenit ovat kadonneet myös historian hämärään.



Ehkä kannattaisi suosiolla unohtaa yleisurheilu ja keskittyä tukemaan lajeja, joissa suomalaiset tekevät tulemista. Esimerkiksi Suomen pääsy koripallon EM-kisoihin on jo iso juttu, kun maita riittää nyky-Euroopassa. Muita vanhoja rakkauksia, jotka eivät enää toimi on vaikkapa hiihto.

Toisaalta ketään ei auta se, että ennen yleisurheilun arvokisoja raahataan menneet suuruudet haukkumaan urheilijat ja valmentajat. Ehkä kannattaisi käydä vakoilemassa, mitä ne muut tekevät kilpailijamaissa paremmin.

Lopettakaa ruikutus, ja hakekaa nainen vaikka ulkomailta miehet!

Yksi lehtien säännöllisesti toistuvia jutunaiheita ovat naisenpuutettaan itkevät miehet tai aihetta sivuavat tutkimukset, kuten tässä uutisessa. Ja älkää nyt veljet luulko, etten ymmärtäisi tuskaanne, mutta silti...

Jos juttuja on uskominen, Suomessa naiset joko eivät vain anna tai sitten eivät suostu edes seurustelemaan. Miehet ovat juttujen mukaan aina siistejä, joskin tavallisen oloisia miehiä, eivät edes juoppoja. No, tietysti voimme ajatella, kuinka kiinnostava on siisti ja hiljainen mies naisen mielestä. Juopossakin sentään on äksöniä.

Ja kysymys kuuluu, kuinka ronkeleita nämä juttujen miehet itse ovat. Itse he kertovat luonnollisesti, että eivät ole. Jos nuoret naiset ovat nirsoja, joku vanhempi nainen voisi hyvinkin ymmärtää jo miestä ja tämän puutteita elämänkokemuksellaan paremmin. Jos itse on lihava, on taviksena turha haaveilla hoikasta ja seksikkäästä naisesta. Ja toisaalta jos mikä tahansa käy, naiset aistivat epätoivon, ja ovat entistäkin vähemmän kiinnostuneita.

Jo se on pelkästään fakta, että naisia ei riitä kaikille miehille. Miehiä syntyy enemmän ja vaikka heitä kuoleekin naisia enemmän, naiset eivät riitä. Osa naisista kun ottaa ulkomaalaisen miehen, osa on lesboja ja osa ei huoli miestä ollenkaan. Ja mikä tärkeintä, osalla miehistä on monta naista kerrallaan.

Sitä myös ihmettelen, että miksi nämä epätoivoiset sinkkumiehet etsivät seuraa aina netin senssipalstoilta. Sehän on kaikkein mahdottomin keino miehen löytää seuraa. Julmimmatkin rotuerottelulait ovat lasten leikkiä verrattuna mieserotteluun, jota naiset netin senssipalstoilla harrastavat.

Ymmärrän kyllä miesten tuskan, onhan itsellänikin ollut elämässäni "kuivia kausia", jolloin usko omaan markkina-arvoonsa on ollut nollan alapuolella. Uskomattominta kyllä, silloin niitä naisia ilmestyy elämään, kun tunne on epätoivoisin ja ajattelee, että antaa sitten olla.

Suosittelisin netin sijaan miesten kuitenkin käyttämään ihan perinteistä tutustumistapaa. Juttelemaan vain, eihän se koskaan helppoa jörrikälle ole, eikä minustakaan ole naisten iskussa ketään neuvomaan, omatkin yritykseni ovat olleet enimmäkseen kömpelöitä ellei peräti haparoivia. Mutta tuottaneet sentään ajoittain tulosta.

Turpiin näissä asioissa on otettava, jos mies ei ole rikas, kuuluisa, komea tai edes erityinen supliikkimies, niin hän tulee saamaan naisilta käkättimeen sata kertaa yhtä onnistunutta "kaatoa" kohden. Ja kyllä niitä sellaisiakin ihmeitä on, että naiset iskevät, minullekin on käynyt näin. Ja on niitä ujoja naisiakin, jotka saattavat odottaa juuri sinun aloitettasi.

Ja jos kotimaasta ei naista löydy, niin on niitä naisia ulkomaillakin. Se on samantekevää, mitä suomalaiset naiset supisevat selän takana, jos et kerran ole heille kelvannut. Suomessa tylsäksi ja tarpeettomaksi todettu mies saattaa ulkomaalaisen naisen mielestä olla hyvinkin eksoottinen ja kiinnostava. Itselläni on ollut myös ulkomaalaisia ihastuksia ja heidän kunniakseen on sanottava, etteivät he listaa heti kaikkia virheitäsi. Sekään ei tietysti takaa onnistumista sen enempää kuin kotimaisten kanssa.

Big Brother aloitti uuden kautensa enemmän kuin jämäkästi

Kuva: Bigbrother.fi

Nyt alkoi taas se sarja, jota kukaan ei myönnä katsovansa, mutta jota yllättävän moni kuitenkin katsoo. Kyseessä on tietenkin Big Brother.

Viime kaudella BB kärsi tietynlaisesta hiipumisesta sekä asukkaiden että ideoiden suhteen. Ja ohjelma vaipui asukkaiden sohvalle istuskeluksi ja paskan puhumiseksi. Itsekin lopetin silloin kauden kesken ja katsoin vasta loppuhuipennukset.



Tällä kaudella kritiikistä on ilmiselvästi otettu vaarin. Ensimmäinen viikkotehtävä hipoo jo kärjistetysti sanotusti sadismia. Osa porukasta kulkee kahlehdittuna toisiinsa ja toinen saa puvuistaan sähköiskuja. Siinä välissä asukkaat ehtivät vetää myös lärvejä.

Toivotaan vain, ettei linja jatku turhan kovana koko ajan, sillä asukkaiden kärsimyksen katsominen käy jossain vaiheessa kiusalliseksi. Nyt ensimmäinen asukas kömpi talosta pakoon jo päivän päästä. Tosin sitähän emme tietysti tiedä, kuinka käsikirjoitettua tämä tapahtuma oli.

Asukkaiden valintaan on ilmiselvästi kiinnitetty tällä kaudella huomiota. On pornotähteä, uskovaista, alkumies, sokea. Sekä tietenkin perus-BB-asukkeja, kaksikymppisiä bilettäjiä, jotka eivät ole tehneet elämästä itselleen vielä turhan vakavaa tapahtumaketjua. Nyt löytyy myös kaksikymppiseksi jääneitä kolmikymppisiä neljän lapsen äitejä. Suurin osa naisasukeista on jopa rasittavan kovaäänisiä ja aggressiivisia humalassa. Miehet jäävät pahasti heidän jalkoihinsa.

Edelleenkään BB:n ei tunnuta saavan muita maahanmuuttajanaisia kuin venäläisiä tai virolaisia. Nyt ei ole itse asiassa heitäkään. Talossa on nyt parikin arabimiestä. Mieskannassa ei ole hurraamista lukuun ottamatta sitä alkumies Stefania.

Mutta BB:n ideanakin on valita taloon ihmisiä, jotka herättävät katsojissa mahdollisimman paljon ärtymystä ja että heitä saadaan kauhistella. Se on itse asiassa koko ohjelman tarkoituskin. Se on juorulehti televisiossa. Joku kirjoitti, että tavalliset ihmiset eivät enää kiinnosta BB:ssä. Se on totta. En minäkään haluaisi katsoa tylsiä arki-ihmisiä tunnin verran joka ilta. Koskahan jotkut ymmärtävät, että BB:n tarkoituskin on olla mahdollisimman sekopäinen ohjelma.

Katoavat teinitytöt

Kukaan ei varmasti ole voinut olla huomaamatta tämän Karoliina-tytön katoamista ja tapauksesta kirjoitettuja lehtiotsikoita. Median palstoilla tapauksesta kirjoitetaan jo yhtä paljon kuin tapaus Anneli Auerista, vaikka kyseessä ovatkin aivan erityyppiset tapaukset.

Näyttää siltä tässä vaiheessa, että Karoliinan katoaminen jää mysteeriksi. Kenties Karoliina voi tulla aikamme kyllikkisaareksi. Teinitytöksi, jonka tässä vaiheessa todennäköinen kuolema ei selviä koskaan. Muitakin tapauksia löytyy, useimmat muistavat vielä Raisa-tytön katoamisen yli kymmenen vuotta sitten.

Karoliina ei tunnu olevan ainoa katoaja, teinityttöjä tuntuu katoilevan alituiseen. Suurin osa heistä kuitenkin löytyy ja ovat ilmeisesti vain lähteneet seikkailemaan. Jostain syystä samanikäisiä poikia ei tunnu katoavan, olisivatko pojat sitten varovaisempia, vaikka  aina on opetettu, että pojille sitä sattuu ja tapahtuu. Teinipoika joutuu todennäköisemmin pahoinpitelyn kuin henkirikoksen uhriksi. Näin tuntuu, vaikka ei minulla mitään tilastoja ole.

Joskus aiemminkin kirjoitin ja pohdiskelin, mikä tekee rikoksesta ja erityisemmin henkirikoksesta kiinnostavan. Haastattelin taannoin rikostoimittaja Jarkko Sipilää, ja hän sanoi, että mysteeristä kaikessa on kyse. Selvittämätön rikos kiinnostaa. Uhrillakin on väliä. Itsekin väkivaltaisen alkoholisti-Penan kuolema henkirikoksen uhrina on todennäköisempi kuin teinitytön, mutta perushenkirikoksen uhreista ei juuri kirjoiteta. Useimmiten paikallislehdessä saattaa olla heidän tapauksessaan vain muutaman palstan juttu.