Pressikortti saapui

Tänään se sitten saapui. Nimittäin pressikorttini. Noin viisitoista vuotta sitten päätin, että minusta tulee toimittaja. Toimittajan työ lähinnä sitä työtä mitä haluaisin loppuikäni tehdä. Runoilijanakaan kun ei Suomessa elä. Pressikorttia ei ole helppoa saada, vaikka kuka tahansa voi kutsua itseään toimittajaksi. Jäseneksi on turha kuvitella pääsevänsä, jos on kirjoittanut tuurilla pari juttua johonkin lehteen. Minullakin se edellytti vakituista työpaikkaa lehtitalossa, kun en ole yliopistoja käynyt. Silloinhan pääsisi jäseneksi jo opiskelijana.



Toimittajan ammattinimikettä ei ole käsittääkseni suojattu, eikä mitään tiettyä koulutusta edellytetä toimittajaksi. Hyvä niin, sillä muuten ei minusta olisi tullut toimittajaa. Minä olen kasvanut toimittajaksi ihan elämänkoulussa, joka sekin on välillä koulinut kovaakin. Ehkä ymmärrän juuri siksi tavallista ihmistä paremmin kuin moni muu toimittaja.

Tiedän, kuulostaa itserakkaalta, mutta uskon todella näin. Tosin tulen kyllä julkkistenkin kanssa toimeen, he tosin ovat usein varautuneempia kuin tavikset, jotka ovat yleensä vain onnellisia kuin heidän kohtaamastaan vääryydestä tehdään juttu. Monet heistä soittelevat vielä myöhemmin jälkeenpäin kuulumisiaan. On tietysti siinä vaiheessa jo se ongelma, onko terapeutti vai toimittaja.

Yleensä olen halunnut tehdä juttuni eri näkökulmasta kuin yleensä tehdään ja nykyisellä työnantajallani se on onneksi mahdollista. Omaa luovuuttani ei oikeastaan rajoita kukaan muu kuin minä itse ja monesti oma itse on vaarallisin vastustaja. Useimmat esteet ovat kuitenkin voitettavissa ja yhtään juttua ei ole jäänyt kirjoittamatta. Toimittajan työssä vaikeinta on silti heittäytyminen ja veikkaan, etteivät siihen kaikki toimittajat edes aina pysty. En minäkään.

Kymmenen vuotta olin tiedottajana ennen toimittajaksi "heittäytymistä", se oli sinänsä hyvä koulu, joskin välillä erittäin turhauttava. Takaraivossa kolkutti kuitenkin koko ajan ajatus, etten ole siinä työssä missä haluaisin olla ja missä oikeasti voisin olla parempi. Ja kun silloinen työnantaja ei antanut minulle mitään uusia työmahdollisuuksia, päätin otta riskin ja ottaa loparit. Onneksi se kannatti. Olisin voinut epäonnistua myös täydellisesti.

Toimittajan työ on siitä kummallinen ammatti, että niin moni haluaa toimittajaksi, mutta toimittaja ei oikeasti ole enää hirveän arvostettu ammatti joidenkin silmissä. Toimittajia pidetään liiottelijoina, epärehellisinä ja ikävinä sensaationhakuisina ihmisinä, mutta silti he kirjoittavat vain siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Välillä tuntui, että muut ihmiset luottivat minuun enemmän kuin minä itse.

Poliitikot ovat ilmeisesti onnistuneet istuttamaan toimittajavihaa kansaan. Poliitikkojen, virkamiesten ja yhteiskunnan muiden johtajien mielestä kuin heidän olisi saatava puuhastella rauhassa ja kaikki jutut ovat liioittelua. Mutta ihmisillä on yleensäkin viha-rakkaussuhde toimittajiin. Jokainen haluaa taivastella juttuja, kuinka nyt taas näin kirjoitetaan, mutta samalla salaa nautitaan, että olipa hyvä, että tuo ketkun puuhat paljastettiin. Tänä päivänä tavalliset ihmisetkin taatusti tietävät, mitä haluavat, kun ottavat yhteyttä toimittajiin puhumattakaan poliitikoista ja julkkiksista. Kyseessä on molemminpuolinen hyötysuhde, vaikka muuta väitetäänkin.



PS. Tämä tilattavien lehtien arvonlisävero-projekti on tosi tyhmä homma. Samaan aikaan kun ihmisiä kannustetaan lukemaan, ihmiset ajetaan lopettamaan lehtien tilauksia, kun hinnat luonnollisesti nousevat uuden alvin myötä. Jos muutos astuu voimaan. Mediamaailma jää aika orvoksi, jos aikakaus- ja tilattavia sanomalehtiä kurjistetaan. Media on muutakin kuin televisio ja ilmaisjakelulehdet.

PS.PS. Mulla on nyt käytössä blogissa ennakkomoderointi, kun roskapostia on alkanut tulla. Eli kommentoikaa vain, kyl ne kommentit ilmestyy, kunhan ehdin vaan hyväksymään.