Miten ihmisen tulisi asua ja elää?

Ystäväni Kirsi Haapamatti on kirjoittanut kirjan Unelmien ekokylät, joka kertoo suomalaisista ekoyhteisökylistä nimensä mukaan ja tietenkin niiden asukkaista, joiden tarinat ovat mielenkiintoisia. Monet ovat lähteneet hyvinkin palkatuista hommista valitakseen toisenlaisen tavan elää. Se vaatii rohkeutta ja sitä täytyy kunnioittaa.

Jos rehellinen olen, minusta ei olisi ekoyhteisöasujaksi, eikä minkäänlaiseksi yhteisöasujaksi. Itse olen tyytyväinen rauhaan kerrostalokaksiossa, sillä missään muualla ei saa enemmän olla kuin kerrostaloasunnossa. Kuollakin saa rauhassa. Sain armeijassa riittävästi kokemusta yhteisöasumisesta.

Yleensä ekoyhteisöihmisiä pidetään jonkinlaisina hihhuleina, joiden pyrkimyksille naureskellaan tavallisten ihmisten toimesta. Mutta tämä on tavallista, se, joka yrittää jotain muuta kuin mitä suurin osa tekee, on aina pilkankohde.  Itse en kyllä naureskele, minusta on aina hienoa, jos jotkut ihmiset valitsevat asumiselleen ja elämälleen toisenlaisen tien, mikä on siihen kiveen kirjoitettu.

Suomessahan on kiveen kirjoitettu, että oma asunto täytyy olla. Mielummin omakotitalo, mutta paremman puutteessa sitten oma kerrostaloasunto. Kaikki muu on sitten erilaista ja ihmeellistä. Vuokra-asumistakin pidetään vain välivaiheena omaan asuntoon. Sääli. Että ajattelu on näin urautunutta.

Itse en usko, että maailmaa pelastetaan ekoilulla, se vaatisi jonkinlaisen maailmanlaajuisen kriisin, jolloin ihmisten olisi pakko muuttaa kulutustottumuksiaan ja elämäntyyliään. Sellaista ei vielä ole kaikista uhkakuvista huolimatta näköpiirissä.

Ja jokainen tiedämme, että nykypäivän mukavuuksiin tottuneiden ihmisten on vaikea tottua yhteisöllisyyteen. Se entisaikojen haikailtu yhteisöllisyyskin oli vain olosuhteiden pakko. Oli pakko asua ahtaasti ja yhdessä, kun vaihtoehtojakaan ei ollut. Ainakaan köyhällä kansalla.

Elämme siitä onnellista aikaa, että meillä on nykyään vaihtoehtoja. Me voimme valita elämämme ja elämäntyylimme itse. Ennen sitä mahdollisuutta ei ollut. Siitä tulisi olla kiitollinen.

Rumat ja kauniit

Anu Saagim sanoi Maria Veitolaa rumaksi. Kohu oli valmis. No. Maria Veitola tuskin on rumimmasta päästä. Onhan hän hoikka ja hänellä on kauniit kasvot, näitä ominaisuuksia pidetään yleisesti kauniin ihmisen merkkinä.

Kansa raivostui Veitolan puolesta, koska suurin osa kansasta on joko tavallisen näköisiä tai rumia. Kauniit eivät raivostu siitä, että jotakin haukutaan rumaksi, sillä he tietävät olevansa kauniita, eikä heillä ole ulkonäkönsä suhteen hätää tai itsetunto-ongelmia.

Yleensä unohtuu, että kyllä maailmassa toden totta on sekä rumia ja kauniita. Siitä ei pääse yhtään mihinkään. Kauneus on katsojan silmässä, mutta vain pienen osan katsojista. Tiettyjä ihmisiä pidetään kauniina ja tiettyjä rumina. En oikein ymmärrä, miten joku voi väittää mitään muuta.

Ei kauneuskilpailuja järjestetä rumille, vaikka mielestäni siinä olisi ideaa. Valittaisiin kaikkein rumin, mutta tällaista ei hienotunteisuussyistä ainakaan nykyisin voi enää järjestää.

Rumuus on mielestäni ihan ok, jos on sinut rumuutensa kanssa. Suurin osa rumista ihmisistä tuskin on. Se johtuu jo siitä, että he aistivat muiden katseet. Näitä katseita luovat eniten tavallisen näköiset, joita suurin osa meistä on.

Rumuus ei ole elämän loppu. Ruma ihminen voi kompensoida ulkonäkönsä puutteet muilla ominaisuuksilla. Älykkyydellä, sosiaalisuudella näin esimerkiksi. Näin hän voi saada itselleen jopa kauniin ihmisen.

Salaperäinen (runo)

Sinussa on jotain niin salaperäistä,
jollaista en ole kenessäkään
kohtaamassani  havainnut.
Yllätät minut kerta toisensa jälkeen,
sinussa on vähän ennalta-arvattavaa.

Sinun kanssasi jokainen hetki
on johdatusta johonkin,
josta sinä olet tullut,
ja jota sinusta yritän etsiä.

Minä olen palvelijasi
tällä johdatuksen tiellä,
josta ihmiset ovat puhuneet
alkuajoistaan lähtien.

Mechelininkadun lehmukset

Ne kaatoivat Mechelininkadun lehmukset.
Ne olivat kuulemma lahonneet.
Se, mikä oli joskus kaunista
on nyt rumaa ja paljasta.

Noita lehmuksia katselin, kun kävin luonasi,
lehmukset kaatuivat sen jälkeen,
kun minäkin kaaduin ja kaduin,
ja sinä minut olit jo unohtanut.

Uskon, jos uskon

Uskon, jos uskon, sanotaan.
Se onkin haastava tehtävä mietittäväksi.


Miksi uskoa, jos ei usko?
Ja jos ei usko oikeasti?


Miksi täytyisi uskoa?
Ja mihin täytyisi uskoa?


Ihmisiin, uskoon, elämään?


Mikä on usko?


Mistä lähtee usko?
Tarvitseeko kaikkien uskoa?
Selviääkö ilman uskoa?


Mikä on uskon tehtävä?

Kristallinen pääkallo (runo)

Se paljastui sittenkin valheeksi.
Toive aitoudesta oli vahvempi kuin valhe. 
Kristallinen pääkallo ei ollut atsteekkien tekemä.
Ei edes roomalaisten.
Ei edes isoisän.

Eikä siinä ollut taikaa mitä toivoimme.
Kristallinen pääkallo ei kyennyt tappamaan.
Ei kostamaan. 
Ei edes pelastamaan.
Ei antamaan anteeksi tai antamaan armoa.

Se oli tavallista lasia.
Ja sen oli tehnyt joku, joka yhä elää kanssamme.

Enää ei kristallista pääkalloa kierrätetä näyttelyissä.
Enää eivät ihmiset sitä ihastele.
Sen arvo hävisi.

Nyt se lepää pölyttyneenä jonkun kokoelmissa.
Ja siitä halutaan eroon. 
Sen taika tuhoutui, kun valhe muuttui todeksi,
eikä todellisuudessa ei ole taikaa.