Sanattomat sanat

Jostain sieluni syövereistä heräsi halu kirjoittaa sanomattomista sanoista tai sanattomista sanoista. En oikein tiedä miksi. Ihmisen elämässä tulee vain paljon sellaisia tilanteita eteen, että puhuu väärillä sanoilla, eikä niillä sanoilla, joilla oikeasti haluaisi puhua. Ja joskus haluaisi puhua, mutta ei tiedä, mitä puhua. Tai sitten puhuu, kun ei muutakaan osaa.

Itse olen kova puhumaan ja puhun liikaakin kaikenlaista. Puhun myös tyhmiä ja vasta myöhemmin tajuan, että mitä tuli puhuttua. Toisaalta taas osaan puhua kohteliaasti ja kauniisti. Tasapainon löytäminen on tässä asiassa yhtä vaikeaa kuin muissakin asioissa. Oikeastaan koskaan en halua ketään loukata tietoisesti.

Puhuminenhan on eräänlainen suojakeino sekin, siinä missä hyvän tuojakin ympärilleen. Oikeastaan kirjoittaessani pystyn ilmaisemaan kauneimmat ajatukseni ja syvimmät pelkoni. Ja runoissa eritoten. Aika harvasta ihmisestä olen runoja kirjoittanut, mutta sitä enemmän tarkoittavia, keistä olen kirjoittanut. Kirjoittaessa ihmisiltä puuttuu se puhesuodatin, mutta kirjoitettu ymmärretään eri tavalla. Puheessa kun on se sävykin, joka ratkaisee.

Olen monta kertaa kirjoittanut puhumattomuuden kiroista. Mutta mitalin toinen puoli on se, että aina ei pitäisi kaikkea puhuakaan. Sanathan haavoittavat. Pahimmassa tapauksessa ei itse sitä edes huomaa. Kaikki ihmiset eivät edes sano loukkaannuttuaan jostain. Siinä sitä sitten ihmettelee, että mitäs nyt. Ehkä meidän suomalaisten pitäisi tosiaan puhua enemmän. Kuin sanoja on enemmän, ehtii niiden merkityksiä miettiä enemmän.

Puhetaito erottaa meidät eläinkunnasta, mutta joskus tuntuu, että pelkkä perustunteiden ilmaisu ilman sanoja riittäisi. Kyllähän eläimetkin tulevat sillä toimeen. Ynisisimme toisillemme, että nyt on hyvä olo, nyt tekisi mieli syödä, tahtoo nukkua.

Tai Star Trekin mielenlukijakansana olo voisi olla kanssa mielenkiintoista. Tosin mitähän siitäkin tulisi, jos pystyisi keskustelemaan toisten kanssa mielen kautta. Eihän silloin jäisi mitään arvailujen varaan. Tuloksena saattaisi olla riitoja ja mykkäkoulua.  Millä sitä ilmaisisi sitten iloa tai suuttumusta. Aika tylsää taitaisi sekin olla.

Ajatelkaapa kuinka iso merkitys sanoilla on tässä maailmassa. Niillä sanoilla, jotka sanotaan ja niillä sanoilla, joita ei sanota. Kuinka moni sota on alkanut vääristä sanoista, joilla on kiihotettu kansaa. Ja kuinka monta kertaa kaikki olisi hyvin meidän ihmisten kesken, kun puhuttaisiin toisille kauniisti. Joskus tuntuu vain, että ne jotka koviten ja törkeimmin puhuvat, parhaiten pärjäävät. Mutta näinhän se menee. Aina ei ole aika kaunopuheisten.

Joku saattaa ihmetellä, että mitä ihmettä ne sanattomat sanat ovat. Ne ovat sellaisia sanoja, joita pitää/pitäisi sanoa. Niitä pitäisi toistella väsymykseen asti. Sanattomat sanat ovat niitä sanoja, joilla on merkitystä. Sanattomat sanat ovat niitä, joita odotetaan. Ne ovat niitä kauniita sanoja.

PS. Minusta tehtiin pieni haastattelu rottahavaintoni perusteella paikallislehteen, jonka tein Vantaan Tikkuraitilla. Olen nyt sitten Vantaan "rottakeisari". No, yksi sitaatti, joten tuskin sentään. Oletteko koskaan ajatellut, kuinka hyvin rotat ovat luotuja tähän maailmaan. Syövät mitä tahansa, lisääntyvät nopeasti ja ovat älykkäitä. Valloittavat hetkessä kaikki ekosysteemit. Ilmankos ihmiset vihaavat rottia, kun itse muistuttuvat niitä.

Torstai-aamulla suunnistan Heinävedelle auttelemaan lumitöissä ja muissa hommissa vanhempia. Tulen sitten sunnuntai-illalla takaisin. Tämä toimistorotta joutuu siis taas kunnon töihin. Mukaan otan kirja-alesta hommaamani Mozart-elämäkerran. Joten kauniita sanoja ja hetkiä kaikille siksi ajaksi.

Keskustelupalstoja selaillessa löytyi...

Aina silloin tällöin käyn seuraamassa netissä eri keskustelupalstoja. Työn puolesta tulee seurattua tiettyjä päivittäinkin. Yleensä niissä on paljon turhanpäiväistäkin, mutta mistään muualta ei saa paremmin tietoa siitä, että mikä kansaa mietityttää. Yllättävän hyviä ja hauskoja kirjoittajia löytyy palstoilta, mutta sitten myös turhan melskaajia.

Joskus olen työnpuolesta vastaillut omalla nimelläni ja joutunut suorastaan henkilökohtaisten ja kaunaisten hyökkäysten kohteeksi. Hieno termi tuo Lipposen kauna muuten. Mutta ilmeisesti jopa minun persoonani herättää joissakin vihaa. Päätinkin lopettaa sen julkishallinnon avoimuuden siihen. Vapaa-ajallani en ole keskusteluihin osallistunut, mitä nyt kommentoinut muiden blogeja.

Yleensä yritän olla menemättä iltapäivälehtien keskustelupalstoille tai edes avaamatta niitä, kun niistä tulee paha mieli, mutta äsken retkahdin menemään Ilta-Sanomien palstalle.

Yhtä keskustelua käydään siitä, että miten ihmeessä ihminen saa olla kuolleena vuosikausia kotonaan. Juurihan löytyi Helsingistä eläkeläismies, joka oli ollut kuolleena kotonaan vuosia. Kuolemaa ei olisi huomattu, ellei laskut olisi jääneet maksamatta. Ennätyshän taitaa olla se kuusi vuotta kuolleena siellä Maunulassa.

Huh, on tämä maailma mennyt tylyksi paikaksi, jos jotain ihmistä kaivataan vasta sitten kun tili tyhjenee. Eikö ruumiin luulisi jo haisevankin niin, että naapureiden uteliaisuus heräisi, että onko siellä A-rapun viitosasunnossa kaikki kunnossa. Jos parveketupakoinnista valitetaan, niin luulisi ruumiinhajun nyt jopa tupakanhajun voittavan.

Osa kirjoittajista heitti pallon kuolleille itselleen. Että ihminen haluaa itse erakoitua. Näin varmaan joissain tapauksissa onkin. Mutta eikä erakoitumisenkin luulisi jostain johtuvan? Vaikea kuvitella, että kukaan ihminen haluaisi olla täysin yksin, ellei omaa jotain sellaista sairautta, että haluaa vetäytyä omiin oloihinsa. Sitten syytettiin myös siitä, että ihminen on eläessään ollut sellainen retku, ettei kukaan ole hänestä kiinnostunut. Sekin saattaa pitää paikkaansa, niinhän sitä tässä elämässä joskus makaa kuin petaa. Mutta ei aina. On maailmassa hyviäkin ihmisiä, jotka on jätetty yksin lähdönkin hetkellä.

Itsekin muistan kun asuin vielä Korsossa, kun joku samassa rapussa asuva keski-ikäinen mies teki itsemurhan. En ollut koskaan edes nähnyt miestä. Kuulostaa sekin kohtuuttomalta, että pitäisi tutustua kaikkiin ihmisiin. Jos ihminen ei itse ota kontaktia, ei sitä seuraansa voi väkisinkään mennä tuputtamaan. Ainoa keino lienee varmistaa avun saanti, jos on yksinäinen ihminen, että hakeutuu viranomaisten palveluiden piiriin. Viranomainen on sitten joillekin se ainoa omainen.

Jos kuoleman hetkellä ei ketään ole lähellä, ei sitä välttämättä ole hautaamisenkaan hetkellä. Ainakin pääkaupunkiseudulla haudataan jonkin verran ihmisiä, joiden hautajaisissa ei ole ketään. Useimmiten laitapuolen kulkijoita. Siinä sitä kyllä sananlasku pitää paikkaansa. Yksin tänne tullaan ja yksin täältä lähdetään. Vaikkapa mitä väliä sitä enää itselleen on, onko hautajaisissa ketään siinä vaiheessa kun on kuollut.

No  joo, en tiedä, miksi tähänkin aiheeseen taas tartuin, kuin ulkona on niin kaunis ilmakin, eikä mielikään synkkä. Jotenkin tuntuu vain aina pahalta ihmisten yksinäisyys lähdönkin hetkellä, kun on sitä joskus itsekin joutunut kokemaan yksinäisyyttä.

Sitten se rikottu lupaukseni. Lupasin etten ota kantaa Ruusus-oikeudenkäyntiin, mutta en sitten pystynyt. Keskustelupalsta innoitti sen verran. Nyt Susan on ilmeisesti pyytämässä Matilta anteeksi. Miten joku voi kuvitella, että joku antaa anteeksi, jos on kirjoittanut tämän intiimeistä asioista kirjaan. Jota tosin ei ole edes juuri myyty kirjankansien julkistamisen jälkeen.

Sitä paitsi minulla herää epäilys suhteen vakavuudesta, jos silloin tällöin nähdään pari tuntia ja sen ajan sisään syödään, juodaan ja rakastellaan. On se aika tulosvastuullista tapailua ainakin toden totta.  Jos anteeksipyyntö vieläpä tapahtuu Seiskan kautta, niin se tuntuu minusta aika epätodelliselta keinolta.

No joo uudelleen...

Kirkon siunaus kaikille?

Mirja ehdotti minulle kirjoituksen aiheeksi homo- ja lesboparien vihkimistä kirkossa. Tai oikeastaan mitä mieltä olen asiasta. Kiva sinänsä, että ehdotuksia blogin aiheiksi tulee. Välillä kun tuntuu, että omat aiheet on ammennettu.

Homo- ja lesboparien oikeudethan pulpahtavat aina ajoin mediankin kirjoittelun aiheeksi, miksi en siis minäkin jotain kirjoittaisi, vaikka en asiantuntija olekaan kuin omalta mielipiteeltäni. Viimeksi juttua homo- ja lesboparien oikeuksista taisi olla paikallislehdissämme täällä Vantaalla Vantaan Sanomissa ja kirkon omassa lehdessä Vantaan Laurissa.

Kysymys homo- ja lesboparien oikeuksista saa yleensä papit hieman kiusaantuneiksi haastatteluissa. Eikä ihme, kirkon linjahan on selvä. Papin aamenta homot ja lesbot eivät alttarin edessä saa. Moni pappi saattaisi heidät vihkiäkin, jos se heistä itsestään kiinni olisi. Mutta kun ei voi.

Jos asiaa ajatellaan pelkästään syrjinnän kannalta, niin onhan se syrjintää, että homot ja lesbot eivät naimisiin kirkossa pääse. Mutta syrjitään kirkossa muitakin. Itse olen kirkon jäsen, mutta papin aamenet jäisivät tällä erää alttarilla minullekin haaveeksi. En ole nimittäin käynyt rippikoulua ja käsittääkseni on turha kolkutella silloin kirkon ovia naimisiin meno mielessä.

Kirkko ei ole mikään parin vuoden päiväperho it-yritys, vaan sillä on pitkät ja jäykät perinteet. Homot ja lesbothan ovat vasta hiljattain saaneet oikeuden rekisteröidä parisuhteensa yhteiskunnan edessä muutenkin. Kirkossa muutokset tapahtuvat vielä hitaammin. Mieleen tietysti tulee, kuinka monta kaappihomoa ja lesboa kirkko on jo vihkinyt, jotka kulissin vuoksi menevät naimisiin. Sinänsä on paljon rohkeampaa hyväksyä seksuaalisuutensa ilman kulisseja. Vihittiin sitten kirkossa tai ei.

Homot ja lesbot lienevät tehneen kirkkovihkimyksestä tasa-arvokysymyksen, mikä sinänsä on ymmärrettävää ja oikeinkin. Mutta toisaaltahan kirkkovihkiminen on muodollisuus. Eivät ihmiset käyttäydy siellä tehtyjen lupausten mukaan muutenkaan. No, tietysti  poikkeuksiakin löytyy. Myötä- ja vastoinkäymiset unohtuvat samoin kuin uskollisuuskin.

Olen sen verran romantikko, että kaksi ihmistä voivat olla toisilleen tehdyt ilman kirkkovihkimystäkin. Tärkeintähän on toisilleen tehdyt lupaukset ihan kaksistaan tehtynä. Naimisiinmenohan on näin ajateltuna sen vahvistava rituaali.

Tietysti jokainen ihminen (kyllä siis me miehetkin) kaipaa kauniita ikimuistoisia häitä ja siinä kirkko on tietysti parhain vaihtoehto. Jos ajattelee häitä sinänsä, tuntuu ainakin tv-hääohjelmien perusteella, että kyseessä on kilpavarustelu kalleimmista (kauheimmista) häistä, eikä rakkaudenvaloista toisilleen. Niistä valoistahan asiassa pitäisi parhaimmillaan olla kyse.

Homo- ja lesboparien vihkimistä vastustavat vetoavat Raamattuun. Ja onhan siellä asia kielletty aika jyrkästi. Toisaalta Raamattuakin pitäisi tulkita ajan hengen mukaan, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Ja pystyykö sitä tulkitsemaan edes kaiken sallivaan nykyhetkeen. Mutta onhan kirkko muutakin kuin Raamattu.

Sen pitäisi olla sorrettujen viimeinen piilopaikka. Ilmeisesti homot ja lesbot eivät kuulu niihin. Eivätkä he lainsäädännössä olekaan enää sorrettuja. Tai no, ovat kyllä yhä joissakin kysymyksissä. Ennemminkin kysymys on kirkon ja ennen kaikkea kirkon jäsenten asenteista. Kai kirkko homot vihkisi, jos seurakuntalaiset sitä äänekkäästi vaatisivat. Tosin yhteiskunnan asenteet ovat jo aika paljon muuttuneetkin ainakin kaupungeissa. Ei homojen tarvitse enää tapailla yleisissä vessoissa.

Mutta tiivistettynä. Mitä siis ajattelen asiasta. Jos homot ja lesbot haluavat mennä kirkossa naimisiin, vaikka sitä ei kirkossa hyväksyttäisi, niin menkööt. Kirkon pakottaminen vihkimykseen ei vain poistaisi yleistä asennetta. Ehkä itsekin olen asenteellinen (ainakin uskallan sen tunnustaa) ja vähän sitä mieltä, että alttari on miehen ja naisen välisen liiton paikka. Ehkä olen vähän vanhanaikainen tämän asian suhteen. Anteeksi.

Mutta toisaalta kuten sanoin, tärkeintä on kiintymys toisiinsa piti sitten miehistä ja naisista. Paremman puoliskonsa löytänyt sietäisi olla onnellinen tässä pikasuhteiden maailmassa, sai sitten kirkon siunauksen rakkaudelleen tai ei.

PS. Sitten ehkä vähän kevyempiin aiheisiin. Yleensä olen moittinut kaikkia, jotka jäävät markkinoinnin koukkuun. Nyt olen itse jäänyt koukkuun tähän R-kioskin pehmokoirakampanjaan. Vielä noin 20 merkkiä kerättävänä, niin saan itselleni pehmokoiran.

Kirjailijaliitto on muuten mielenkiintoinen liitto. Ei auta kaikille jäsenyyttä hakeville, vaikka kirjoittaisivat kymmeniä kirjoja, joita kansa ostaa. Pieni klikki valitsee liiton jäsenet. Olisiko aika avoimuudelle? Vai onko kysymys jälleen kateudesta? Kaupallisesti menestynyt ei kai voi olla koskaan hyvää.

Kuubassakin koittaa uusi aika. Ikijohtaja Fidel Castro väistyi vanhana ja väsyneenä miehenä sivuun. Toivottavasti kuubalaiset eivät vapaudenhuumassaan unohtaisi, että Castro toi myös hyvää. Toki Kuuban täytyikin muuttua demokraattisempaan suuntaan, mutta huono talous johtuu paljolti USAn järjellä selittämättömistä pakotteista. Ilman Castroa Kuuba olisi yhä amerikkalaisten leikkikenttä.

Uusia runoja

Kukka pyysi saada näytille lisää runojani. Joitakin on tosiaan tullut kirjoitettua viime aikoinakin. Vähän epätasaisesti kyllä. Joka viikko olen kuitenkin kirjoittanut. Kerralla usein useamman. Ehkä runoissani näkyy nyt entistä enemmän iloa, kun sitä on elämässänäkin. Vaikka kyllä sitä vanhaa melankoliaakin aina silloin tällöin. Enhän muuten taitaisi olla suomalainen.

Harmittavimpia ovat ne runot tai oikeastaan välähdykset, joita ei heti kirjoita ylös ja sitten ne katoavat. Nämä sain kuitenkin kiinni ikuisuudesta aikaan.


-------------------------------------------------
Se runo ei ole syntynyt, jota olen etsinyt.
Runo rakkaudesta ja kuolemasta.
Kaikesta olevasta.
Se kaunein runo.
Yhtä ruma kuin kauniskin.

Se liikkuisi sellaisella voimalla.
Sitä ei kaataisi kaunistelematon kieli.
Sitä ei moittisi likaantumaton mieli.
Se kertoisi rakkaudesta ja kuolemasta.
Onneksi aina vain enemmän rakkaudesta.

---------------------------------------------------

Minulla on etruskin hymy aina aamuisin.
Näen sinut paremmalla silmälläni.
Sinun kaunis tapasi puhua saa minut polvilleen.
Tunnen hyvää oloa, en edes pientä pettymystä.
Miehenä on helppo puhua, en tarvitse uhoa.
Ostin tänään sinulle korun lumihiutaleesta.
Pidäthän siitä.
Sinun ei tarvitse pelätä.
Olen aina lähelläsi.

-------------------------------------------------------

Pystyn ajattelemaan sinut kohdussa.
Siellä lämmössä
sinulla on vähän matkaa syntymään.
Sormesi haparoivat, mielesi on kirkas.
Täytyy syntyä, täytyy tietää.
Jossain ulkona on kaunis elämä.
Syntyessäsi kuului ääntä.
Mukanasi syntyi poika.

---------------------------------------------------------

Seuraava taivas seuraa minua.
Sillä on kirkas katse.
Paljon kirkkaampi kuin omani.

Päivät ovat unilääke, joka ei tehoa.
Vaikka kaipaa vain unta.

Taivaan kirkas katse pitää hereillä.
Pimeyttä kai kaivataan,
etteivät villit unet vie mukanaan.

-------------------------------------------------------------

Jumala minun rinnallani
tunnen kaiken mahdolliseksi
yksi kerrallaan
toinen toisensa jälkeen
kaikki virheeni maksavat minulle paljon
mutta
tunnen korvaavani kaiken
suurella rakkaudella
mikä minulla on
ja mikä minä olen

Kalapuikkoviiksimiehet ja -naiset

Yksi termi on jäänyt mieltäni vaivaamaan/vainoamaan tässä eduskunnan nyt jo viikkojen pituiseksi venyneessä ahdistelukeskustelussa. Nimittäin nämä kalapuikkoviiksimiehet. Ne, jotka joutuvat kuuntelemaan ajoittain heikohkoa vitsinheittoani lienevät jo kohta hätää kärsimässä.

Olen kyllä pohdiskellut, että onko kaikilla viiksekkäillä ja sovinistisilla miehillä jokin yhdistävä kalapuikkoviiksimiesfilosofia. Kalapuikkomiehet taitavat olla vain uudestisyntyneitä teryleenihousumiehiä Faktasta hommasta, joilla pullottavine vatsoineen oli kansakunnan johtavien sikojen airue johdettavanaan. Nyt on sentään saatu jo parlamentaarista taustatukea.
Ensinnäkin anteeksi kaikille viiksekkäille. Olen teille vain kateellinen, kun oma parrankasvu on heikkoa.

Niin, siitä kalapuikkoviiksimiesfilosofiasta piti kirjoittaa. Onko se sovinismia höystettynä pienellä vallanosoituksella. Sovinismissa on osiltaan kyse siitä, että pelkää naisen menevän edelleen tavalla tai toisella. Ottavan sen aktiivisen roolin. Kaikkihan lähtee äiti-suhteesta joidenkin teorioiden mukaan, niin ehkä kalapuikkoviiksimiehet näkevät kaikissa naisissa komentelevan äidin. Ja naisia on kai helpointa loukata lausunnoilla heidän vartalostaan, niin sitä ne sitten käyttävät kähminnän lisäksi. Mutta suurin osa meistä miehistä taitaa onneksi alistua naisen ohjaaviin sanoihin ilman sovinismia ja mielenosoituksia.

Tosin eihän se avustajien asema muutenkaan häävi ole eduskunnassa ilman pepulle taputtelijoitakin. Kansanedustajilla kun omat lukusalinsakin eikä istuntosaliinkaan ole asiaa. Voi siinä kiukuttaa lahjakasta avustajaa, joka kirjoittaa puheetkin edustajalleen valmiiksi.

Sitten ajattelin hieman pohtia, minkälainen mahtaisi olla kalapuikkoviiksinainen. Siis useimmiten ilman viiksiä ainakin (paitsi kai Etelä-Euroopassa), mutta näin henkisellä tasolla. Useinhan kirjoitetaan ennakkoluuloisista ja sovinistisista miehistä. Mutta entä sitten naispuolinen vastine? Mitkä ovat sellaisia ominaisuuksia naisissa? Onko kalapuikkoviiksinaisella sitten jakkupuku ja piikkarit ja se ahdistelee firman pikkujouluissa firman nuorimpia miestyöntekijöitä.

Eipä tule heti mieleen kalapuikkoviiksinaisen karikatyyria, kun miehen huono käytös tyrmätään helposti, mutta naisen vastaava käytös ei. Ehkä naiset eivät yksinkertaisesti kommentoi miesten ulkonäköä suoraan miehille itselleen. Asemastaan nauttivia pikkumaisia naisia kyllä ainakin löytyy. Mutta silloinkin taitavat sitä esitellä toiselle naiselle enemmän. Joiltakin naisvaltaisella alalla työskenneiltä miehiltä olen kyllä kuullut kommentteja, joissa heidän miehisyyttään on epäilty. Poliisit ja palomiehet ovat kuulemma niitä ainoita oikeita miehiä.

Se kalapuikkoviiksistä.

Luitteko lehdistä tästä Pekkarisen hankeen heitosta Lapissa? Se on mahtanut olla mielenkiintoisen näköistä. Onkohan sen tupee pysynyt päässä? Pienikokoinen Pekkarinen on toisaalta helpompi hankeenheitettävä kuin kaksimetrinen Vanhanen.

Lehdistä tuli mieleen myös tämä Kosovon itsenäistyminen. Balkanillahan on kohta enemmän valtioita kuin Suomessa kuntia. Mutta se lienee ainoa keino ratkaista Balkanin ongelmat. Jokainen valtio kohta jokaiselle perheelle.

Hesarissa alkaa myös nyppiä tämä Romanian romaanien jatkosarjakirjoittelu. Nyt oli menty jo oikein paikan päälle Romaniaan. Eikö kotimaassa ole omiakin köyhiä puolustettavaksi? Tosin Hesarille on nostettava hattua esimerkiksi asunnottomien asian esillä pitämisestä. Nämä romanialaiset ovat kyllä kuitenkin ihan rahanhakureissulla. Italiastakin heidät jo häädettiin, kun rikollisuus nousi pilviin. Jopa kotipitäjässäni Hiekkaharjussa tunkivat kultaketjua ostettavakseni puoliväkisin.

Ainakin yksi asia mitä tällä viikolla ei tarvitse ainakaan seurata on se Ruusus-oikeudenkäynti... tarvitseeko sanoa enempää?

Rohkea kuin leijona

Neiti A oli nähnyt telkkarissa ohjelman, jossa kerrottiin eläinten rohkeudesta. Haastateltavalta oli kysytty, kumpi on rohkeampi, leijona vai jänis. Haastateltava oli kuulemma sanonut, että koon perusteella leijona. Niinpä, mistä määritellään rohkeus ihmisellä ja eläimellä.

Yleensähän ajatellaan, että se on rohkea, joka ei pelkää. Mutta eikö pelkokin ole ihan tervettä, että tietää, mitä itselleen tapahtuu. Pelottavintahan olisi se, jos ei osaisi pelätä. Niinhän ne sotaveteraanitkin sanovat, että se, joka ei pelkää, niin valehtelee. Uhkien peloton kohtaaminen kyllä on rohkeutta, mutta tyhmän rohkeus ei. Täytyy tietää, vaan mitä tapahtuu.

Jotkut sanovat, että elämän kohtaaminen on vaikeinta, ja se pitää kyllä paikkaansa. Niinpä pitäisin rohkeimpina niitä, jotka ottavat vastaan sen, mitä on tulossa. Vaatii asennetta, ei pakene itseään tai ikäviä tunteita.

Se ihmetyttää minua, että rohkeina ihmisinä pidetään niitä, jotka ottavat väkivallan uhkan vastaan tyynen kylmästi. Väkivallanhan voi/joutuu ottamaan vastaan ilman rohkeuttakin. Ainakin kaupungeissa miespuolisen ihmisen ei tarvitse kovinkaan paljoa tehdä, että joku tulee jossain vaiheessa uhoamaan.

Itse pidän niitä rohkeina, jotka uskaltavat tehdä mitä heidän omatuntonsa/kutsumuksensa sanoo, vaikka se ei olisi kyseisenä hetkenä yleisesti hyväksyttävää. Ajatelkaapa vaikka kaikkia uuden keksijöitä, joita on oikeuteen astikin raijattu, että uskovat omaan ajatukseensa. Tai kaikkiin kansalaisoikeusvapaustaistelijoihin, jotka ovat henkensäkin antaneet jonkin suuremman ajatuksen puolesta.

Mutta suurin osa meistähän on aivan tavallisia ihmisiä. Miten me voisimme olla rohkeita. Meitähän pelottavat niin kovin monet asiat. Tulevaisuus, oikeastaan kaikki mahdollinen. Me ihmisethän olemme aika pelokkaita olentoja loppujen lopuksi. Ei kai muutenkaan kaikki tutkimuksetkaan osoittaisi, että ihmiset pelkäävät heti pimeän laskeuduttua kaikkea mahdollista.

Mistä sitten rohkeus lähtisi? Siitä esimerkiksi, että mitään ei voi ennustaa. Se, mikä tapahtuu, varmaan tapahtuu, halusi sitä tai ei. On turhaa pelätä, kuin useimmiten mitään ei voi ennustaa. Ainoa, millä rohkeutta voi saada, on se, että ei pelkää. Niin, se on kyllä helpommin sanottu kuin tehty, kuin niin monet asiat pelottavat. Itse elämä on pelottava asia. Se alkaa niin turvallisesti, mutta kaikki jossain vaiheessa pelottaa. Antaa itsestään muille, vaikka ei tiedä, saako vastakaikua. Tai se, että on hyvä ihminen, mutta ei tiedä, saako itselleen tarpeeksi.

PS. Tänään oli kiva katsella junassa abeja. Jotenkin tuntui kivalta nähdä nuoria. Sitten rupesin laskemaan, että apua, nehän on syntyneet vuonna 90. Silloin olin itse jo yläasteella. No, aika kuluu...

Ystävämme demarit etsivät tietään

Eilisen "uutispommi" oli Eero Heinäluoman vetäytyminen Sdp:n puheenjohtajakilvasta. Lainausmerkeissä siksi, että en yllätyksenä sitä olisi pitänyt. Jos jotain ihmistä jahdataan ottamaan vastuu (eroamaan) kuukausitolkulla, niin eihän sitä kukaan voi jaksaa.

Mutta ehkä jotain kertoo se demareiden päätöksenteon avoimuudesta, että yllättyneimpiä tuntuivat olevan demarit itse. Vaikka ykkösen aamu-tv:ssa demarinaiset eivät pystyneet peittämään tyytyväisyyttään Heinäluoman lähtöpäätöksestä.

Demarit hakevat muutosta. Hyvä niin, syytä onkin. Mutta olen aina ihmetellyt, miksi muutoksen oletetaan olevan kiinni johtajasta. Vai elämmekö me niin johtajakeskeisessä kulttuurissa, että johtajat ovat ainoita muutoksentekijöitä. Tosin kokemuksestakin tiedän, että näin on. Olen sen verran sinisilmäinen silti, että muutos lähtee ihmisistä, joukkojen halusta. Jos tuota halua ei ole, niin aito muutos taitaa jäädä haaveeksi. Muutos muutoksen takia, mikän tuntuu olevan päämääräänä liian usein. Ja tietävätkö demarit itsekään, minkälaista muutosta haluavat.

Demareiden suurin ongelma on ollut se, että he ovat olleet vallassa liian kauan. Äänestyksistä on tullut itsestäänselvyyksiä. Mutta nytpä perusdemariäänestäjät ovat kadonneet jonnekin tai kuolleet vanhuuttaan. Nuoret eivät yleensä innostu "valtionhoitajapuolueista". Demareilla tosin taitaa olla äärimmäisen hyvä kasvatusjärjestelmä, mistä löytyy demari-ideologialla kyllästettyjä nuoria.

Ainakin pääkaupunkiseudulla demarit ja kokoomus ovat perinteisesti jakaneet vallan veljellisesti keskenään. Nyt kuitenkin ollaan tilanteessa, jossa kokoomus houkuttelee äänestäjiä, mutta demarit eivät. Joko äänestäjät ovat oikeistolaistuneet tai duunareille jopa kokoomus osaa lähettää houkuttelevia viestejä. Ehkä perusdemariäänestäjät ovat kyllästyneet sulle-mulle-jakopolitiikkaan. Mutta rankaisu siitä meni demareille, eikä kokoomukselle.

Mihin sitten demarit ovat menossa? Ainakin poliittiset ikikestotaistelijat ovat kieltäytyneet poliittisesta kunniapuheenjohtajuudesta. Demareille voisi hyvää tehdä valita nainen puheenjohtajaksi, kun sitä vanhaa perusdemariäijää ei enää äänestysuurnille löydy.

Itse pidän kyllä Tuomiojasta, vaikka hän on älykkö, hän on rohkea ja selkeäsanainen mies. Senlaisille tyypeille ei ole valtakunnanpolitiikassa ole löytynyt puheenjohtajan töitä. Ulkoministerinä hän teki niin hyvää työtä, ettei Kanervaa voi samana päivänä verrata. Maria Guzenina-Richardson vaikuttaa myös fiksulta ja empaattiselta naiselta.

Heinäluomahan aloitti kertomalla demareiden siirtyvän piirun verran vasempaan. Kansa ei ottanut viestiä vastaan, mikä oli hieman yllättävääkin, kun vaaditaan rohkeampaa politiikkaa. Toisaalta ei radikalisoituneempi vasemmistoliittokaan siihen pystynyt. Mikä sitten on vasemmistolaista politiikkaa pirstaloituneessa ihmisten elämässä? Ei ole enää sitä minkään puolueen perusäänestäjää. On päätöksessään hämmentyneitä ihmisiä.

Niinpä puolueet ovat päätyneet siihen, että miellytetäänpä kaikkia. Ei onnistu. Kokoomus epäonnistui siinä Sari Sairaanhoitaja -valheellaan, vaikka onnistui huijaamaan hoitajien ääniä, jotka seuraavissa vaaleissa menevät muualle. Ehkä demareiden pitäisi olla aidosti rohkeita duunareiden puolustajia ilman mainostoimiston ja SAK:n tukea.

Mutta se valta, joko sitä on liikaa tai liian vähän.

Elämän ja järjestyksen epäjärjestysteoria

Lueskelin äsken taas Walt Whitmania. Eräs runo oli järjestyksestä ja epäjärjestyksestä, elämässä ja kai ylipäätään. Vaivuin sen jälkeen pohdintaan. Aloin miettimään asiaa. Elämässä on tosiaan kausia jolloin kaikki tuntuu olevan epäjärjestyksessä ja sitten taas järjestyksessä. Tai kaikki vaihtelu voi tapahtua päivänkin sisällä, jos huono päivä sattuu tulemaan eteen.

Mutta eikö toisaalta kaikki oleva ole toisaalta järjestyksen ja kaaoksen lapsia? Onhan jo evoluutiokin sattumien summaa, jossa jokin osoittautuu toimivaksi ja toinen taas ei. Kaikki syntyy kaaoksesta ja järjestyksestä. Tiedeihmiset tietysti kiistävät teoriani samantien, mutta uskon, että maailma on aika simppeli, kun on ymmärrystä olla pieni sen edessä.

Kaaos on kyllä ahdistavaa, jos sitä ei pysty hallitsemaan. Parhaiten siinä pystytään musiikissa ja taiteessa. Epäjärjestyksessä olevista sävelistä syntyy kaunista musiikkia parhaimmassa tapauksessa. Mutta taidetta syntyy seesteisyydestäkin, onnesta. Mutta epäjärjestyksen järjestämisessä tasapainoon piilee taiteen alkuvoima. Ja epäjärjestyshän voi olla jollekin onneakin.

Suru on jonkin tason epäjärjestystä (joskin puhdistavaa ja pakollista sellaista tietyissä elämänvaiheissa) ja siihenhän ihmiset jäävät ansaan. Raja kai menee siinä, onko kämppä vain vähän sotkuinen vai elämä solmussa. Olisi vaikeaa kuvitella, että joku pitäisi siitä, että elämä olisi sekaisin. Ja sitten on taas niitä, jotka ovat kehittäneet järjestyksestä pakkomielteen, joka on jo epäjärjestystä.

Tietysti järjestyksen ja epäjärjestyksen välillä pitäisi vallita tasapaino. Siinähän on ihmiselämän suuri dilemma: Miten löytää tasapaino? Uskoisin, että kaikki kaipaavat tasapainoa. Sehän voi olla mitä vain kenellä vain. Tasapaino on onnea, oli se mitä tahansa. Sieluhan sen määrittää, mikä tuntuu hyvältä.

Järjestyksen ja epäjärjestyksen olleessa kyseessä tulee mieleen väkisinkin, että elämää täytyy ohjata jokin korkeampi voima. Silloinhan kaikella olisi jokin selitys. Miksi elämässä vaihtelee järjestyksien kaudet ja miksi kaikkea odottamatonta tapahtuu. Ja miksi odottamaton on joskus onnellista ja joskus surullista? Eikö atomien energiakin synny yhteentörmäyksistä? Ja sitäkin voi hallita. Mutta pitäisikö kaikkea hallita?

Ihmisen suurin ongelma on siinä, ettei ihminen osaa olla pieni asioiden edessä. Ihminen yrittää selittää asioita (niin kuin nyt minäkin). Tai ihminen yrittää hallita luontoa. Mutta luontoakin enemmän ihminen yrittää hallita omaa itseään ja tunteitaan. No, tietysti ei ole viisasta heittäytyä aina kaiken ja kaikkien tunteiden vietäväksi.

Ihmisen tulisi löytää tasapaino itsensä kanssa. Sehän lähtee itsetuntemuksesta ja sehän taas on kaikkein vaikeinta. Tai helpointa. Kuunteleeko ihminen itseään. Ja kuunteleeko vääriä asioita itsessään. Oikeaahan on taas vaikeaa määritellä, kun jokainen ihminen on pieni kaaosteoriansa.

PS. Tänä viikonloppuna olen ainakin itse ollut hyvin tasapainossa. On ollut kaunis viikonloppu. On tullut kuunneltua Johnny Cashiakin. Että Cashin "Hurt" osaakin olla kaunis kappale. Ostin myös The Bandin levyn. Tai no, itse asiassa piti ostaa suodattamia ilmanvaihtohormiin, mutta eihän niitä nykyisin löydy kuin jättiliikkeistä kehäteiden varrelta. Missä ovat vanhan hyvän ajan sekatavarakaupat, joista löytyy kaikkea mahdollista? Tulee jotenkin syyllinen olo, kun pitää biisistä Tonight they drove old dixie down. Sehän kertoo vanhasta etelästä ja orjayhteiskunnan lopettamisessa ei pitäisi sinänsä olla mitään surullista. Onpahan vai niin surumielisen kaunis biisi.

Perkele! Kuvia Suomesta ennen ja nyt

Toissapäivänä kävimme katsomassa Malmi-talolla Jörn Donnerin dokumentin Perkele! Kuvia Suomesta. Pätkä oli vuodelta 1970. Aluksi ajattelin, että minkälainenhan dokkari on luvassa, mutta hyvin tehty oli. Filmistä näki, että siihen oli käytetty aikaa ja vaivaa. Tällä hetkellä moinen jäänee haaveeksi, kun saman toimittajan täytyy vääntää radioon, televisioon ja vielä nettiinkin. Siinä voi tosiaan olla vaikeaa päästä syvälle aiheeseen. En tosin tiedä, onko siihen halujakaan.

Vastaavanlaisia dokkareita ei oikeastaan oletakaan näkevänsä tänä korrektiuden aikakautena. Tai jos kohahduttavaa halutaankin, otetaan yksittäinen tapaus ja tehdään siitä yleistys. Veikko Vennamon suorasukaisuuden tuntevat kaikki poliittista lähihistoriaa tuntevat, mutta kukaan ei olettaisi nykydemari huippupoliitikkojen tokaisevan niin kuin Väinö Leskinen, joka tokaisi dokkarissa, että aika vähissä ne tavallisen kansalaisen vaikutusmahdollisuudet tosiaan ovat. Nyt kierreltäisiin ja kaarreltaisiin kuin sukellusvene Tukholman saaristossa.  Seksiäkin dokkarissa oli ajan hengen mukaan, yhden naisen pokaus Lahdessa oli sen verran mautonta, että en vastaavanlaista haluaisin nykyisin nähdäkään.

Omalla tavallaan dokkari antoi hyvän kuvan siitä kuitenkin ehkä viattomasta Suomesta, jossa rock-festarit ja ruotsinlaivat elivät vielä alkuhetkiään. Ja värikkäät kansanhahmot herättivät suorastaan katsomossa naurua. Jotenkin toivoisi, että nykytoimittajat ottaisivat rohkeammin poliittisesti kantaa. En tosin tiedä, stilisoidaanko kaikki omaan näkemykseen viittaava sitten toimitussihteerien toimesta jutuista. Perkele! oli aika vasemmistolaisesti (köyhän kansan) näkökulmasta tehty, mutta toisaalta kommunistitkin joutuivat tulilinjalle. Jos jokin on noista ajoista säilynyt, niin itsekkäät teollisuusherrat ja kahden puolueen sopimukset kaupunginvaltuustoissa.

Dokumentin katsottua tuli mieleen myös viime syksynä tulleet muut Ylen arkistosta kaivetut dokumentit, joissa oli tv-dokumenttiinkin saatu omaa tunnelmaa ja näkemystä. Ehkä sitä on liian kriittinen omalle ajalleen, mutta en muista nähneeni lähiajoilta kun sen erään vastavalmistuneesta naispoliisista tehdyn hyvän ja näkemyksellisen dokumentin. Sääli, sillä hyvä dokumentti ajaa asiansa sisään paremmin kuin sata lehtijuttua.

Pitäisi itse tehdä Perkele!Kuvia Suomesta 2008. Ainakin ongelmia riittäisi siinä missä 70-luvullakin kuvattavaksi.

PS. Nyt on sitten saatu Suomeenkin Unelmien poikamies -sarja. En oikeastaan viitsi edes kommentoida. Olen kai sen verran romantikko, että en ymmärrä, mitä iloa on saada sellainen mies tai nainen, jota puoli huushollia on suudellut ja kähminyt. Tosin työpaikan kahvipöytäkeskustelun perusteella varsin jähmeätä touhu oli ollutkin. Suomalaiset eivät ole yhtä sujuvia deittailijoita kuin amerikkalaisetkin. Täällä ehkä oikeasti halutaan tykätäkin toisesta ihmisestä.

Demareita olen aina pitänyt pysähtyneisyyden ajan puolueena, mutta nyt he yllättivät positiivisesti, kun julkaisivat onnellisen elämän ohjelmansa. Huomaa, että Taberman on ollut niitä väsäämässä, jos ei mies edustajaurallaan saa mitään muuta aikaan, niin jos ohjelma toteutuu edes osittain, on se jo tarpeeksi.

Suomalaisten perusturvallisuutta kahvipöydissä on muutenkin järkytetty pahemman kerran, kun Häkkiset julkistivat eronsa. Seurasin otsikointia iltapäivälehdissä mielenkiinnolla. Kohueron sijasta otsikkona taisi olla sentään yllätysero. Mikähän olisi sitten pitkän harkinnan tuloksena tullut ero. Pitkäaikaisharkintaeroko?

Tällä hetkellä luen Walt Whitmanin runokokoelmaa 1800-luvulta. Aika yllättävä tapaus. Vapaamuotoista mittaa ja yllättävän rohkeaa kieltä.

Ystävyydestä

Mieleen tuli tässä, että kohtahan on Ystävänpäiväkin. Innostuin heti, että ystävyydestähän on helppo kirjoittaa. Sitten iski epätoivo, että mitä ihmettä ystävyydestä voisi kirjoittaa, mitä ei olisi jo kirjoitettu. Ystävyyssuhteethan on elämän tärkeimpiä asioita, mutta toisaalta on ihmisiä, joilla ei ole yhtä ainutta ystävää. Ja kyllä nekin tuntuvat hengissä säilyvän.

Olen pohtinut, että millä perusteella ihminen ystävänsä valitsee. Vai valitsevatko ihmiset ystävänsä omasta tahdosta riippumatta? Joistain tulee vain ystäviä, kun taas toisista ei tule. Aina edes tarvitse olla ystävän kanssa ns. samalla aaltopituudella. Ihan erilaisetkin ihmiset voivat olla ystävyksiä, vaikka luulisi, ettei olisi mitään yhteistä. Ehkä sekin on näitä kemiajuttuja tämä ystävyyskin.  Mutta samalla tavalla sitä voi rakastua ihmiseen, joka ei ole samanlainen kuin itse on.

Itselläni ei lapsuuden ajalta ole kovinkaan monta ystävää. Olin aika yksinäinen lapsi. Ystävät olen löytänyt oikeastaan nuoruudessa ja jokusen aikuisiälläkin. En oikeastaan kaivannut lapsena edes hirveästi ystäviä, mikä ei kai ollut kovin tervettä. Olisi varmaan pitänyt, ettei olisi vanhempana sitten ollut liian varovainen luottamaan ihmisiin niistä kaiken kipeimmistä asioistaan.

Sinänsä minusta on hyvä, että Ystävänpäivä on olemassa, vaikka se kaupallinen olisikin. Mikä nyt ei olisi kaupallista. Eihän kaupallisuuten tarvitse lähteä mukaan, jos ei halua. Tosin ystäviä nyt voi huomioida muulloinkin kuin Ystävänpäivänä.

Ystävyydellä voi olla negatiivisiakin puolia. Kaikki tietävät nämä hyvä veli-verkostot, sun muut tavat, millä omia ystäviä suositaan muiden kustannuksella. Se on nyt toisaalta luonnollistakin. Yleensähän ihminen haluaa ympäröidä itsensä ihmisillä joihin voi luottaa.

Ja kyllä ystävyydessä luottamuksen pettäminen on ihan yhtä ikävä asia kuin rakkaudessakin. Ystävähän pääsee lähelle sisimpää siinä missä rakkauskin. Ja ihanteellisinta rakkaussuhteissakin on, jos rakkauden lisäksi tulee myös samalla hyväksi ystäviksi keskenään. Minusta on surullista seurata ystävyksiä, jotka eivät puhu toisilleen siinä missä jotkut sukulaiset eivät puhu toisilleen. Kuuluisimpia näistä ystävyysriidoista taitaa olla Frank Sinatran ja Dean Martinin riita. Miehet eivät puhuneet toisilleen vielä edes Martinin kuolinvuoteella. Aika surullista.

Niin ja tosiaan on ihmisiä, joilla ei ole välttämättä ystäviä ollenkaan. Lapsena se on vaikeaa, mutta aikuiselämässä ystävyydetön elämä onnistunee. Vanhuksena kai täysin yksinäinen elämä iskee koviten silmille sairauksien yms. kanssa. Yllättävän usein sitä näkeekin vanhuksia kaljaostoksilla. Olisiko työ täyttänyt liikaa heidän elämänsä ja sen jälkeen odottaa sitten suuri tyhjyys. Mene ja tiedä.

Toisaalta jos ei ole ystäviä, voihan nautintoa saada elämään esim. musiikista ja elokuvista. Ainakin minua ne ovat auttaneet silloin kun joskus olen ollut yksinäinen. Oma yksinäisyyteni taisi tosin nuorempana johtua siitä, etten uskaltanut laskea ketään oikein lähelleni. Ja olin tosi omituinen hyypiökin varmaan, joka ei pikkupoikana ollut sitä halutuinta leikkiseuraa. Nyt taidan olla senkin edestä sosiaalinen.

Nyt ainakin itsellä on tosi hyvä olo monestakin eri asiasta johtuen. Ja kiitokset kaikille ystävilleni. Kertokaapa omia ajatuksianne ystävyydestä.

Esan sunnuntaimietelmiä

Ajattelin tässä kirjoittaa kahvikupposen ääressä erilaisia ajatuksia ylös, kun mitään suurempaa aihetta ei ole tällä kertaa mielessä. En tiedä, miksi kahvia ylipäätään keitin, kun en sitä yksikseni yleensä juo.

Suomen kuvalehdessä oli juttu katoavasta kansasta. Nimittäin japanilaisista. Kansakunnan väkimäärä on laskussa, kun lapsia ei synny ja väestö ikääntyy. Naiset eivät valitse enää kimonoa ja kotia vaan uran siinä missä miehetkin. Olen aina pitänyt Japania vanhustenhoidon mallimaana, mutta näin ei ole. Vanhainkotipaikkoja ei ole kuulemma riittävästi. Mutta niitä ei taida olla muuallakaan länsimaissa.

Olen aina luullut myös, että aasialaiset pitävät huolta vanhuksistaan, mutta niinkään ei taida olla. Jotenkin minusta on kansakunnan sivistyneisyydeen mitta, miten hyvin pidetään huolta vanhuksista. Sillä mittakaavalla sivistyneimpiä maita taitavat olla kehitysmaat. Vanhuksiin liittyvät asiat ovat alkaneet kiinnostaa entistä enemmän, kun omatkin vanhemmat ikääntyvät.

Japani muistuttaa muussakin Suomea, sielläkään ei järin paljon maahanmuuttajia ole suhteessa väkilukuun. Suomi taitaa tyhjetä tulevaisuudessa. Pohjoisessa prosessi on kai jo alkanutkin.

Ensi viikolla Vantaalla järjestetään Kansalliset mielenterveyspäivät. Tein siitä töissä tiedotteenkin, mutta ei se ole ainakaan vielä ylittänyt uutiskynnystä. Päivät on siitä hyvä asia, että siellä pohditaan miten sinänsä hyvää tarkoittavia kansallisia mielenterveysohjelmia saadaan oikeasti kuntien arkitodellisuuteen. Sehän ei ole kovinkaan mairitteleva. joskus tulee mieleen, että ministeriöiltä tulee ohjeita ja ohjelmia joka lähtöön, tarkastelevatko ne kovinkaan hyvin, miten ne toimivat kuntien rahapulaisessa todellisuudessa.

Mielenterveysasiat ovat siitä kumma juttu, että niistä kirjoitetaan jatkuvasti, mutta mitään parannusta ei tunnu asioihin tapahtuvan. Olen ainakin jossain vaiheessa piipahtamassa päiville jutunteossa, joten laitan korteni kekoon sillä pienellä osasella kuin pystyn. Alkuviikosta teen toisenkin jutun mielenterveysasioista, joten edessä on mielenterveyspainotteinen viikko siis.

Juuri katselin FST:ltä dokumentin Seilin saaren mielisairaalasta. Vielä 30-luvulla Suomessakin harrastettiin rodunjalostusta avoimesti. Mielisairaat naiset sterilisoitiin. Muuten ei ollut saarelta ulospääsyä. Jos positiivista hakee nykypäivän mielenterveysasioista, niin ketään ei ainakaan suljeta loppuiäkseen sairaalaan. Pikemminkin kai päivastoin, joka sekään ei ole hyvä asia.

Minulla on ollut kiva viikonloppu. Olen tehnyt jälleen elämässäni uuden aluevaltauksen. Neiti A:lla oli nimittäin synttärit ja laittelimme libanonilaista ruokaa. Kiitokset muuten Jean Bitarille hyvästä ruoka-ohjeesta kansainvälisestä kokkikirjasta. Olen luullut, etten ole ruoanlaittoihmisiä, mutta vallan innostuin asiasta. Ehkä todellakin on olemassa muutakin ruokaa kuin Saarioisten valmisruoat. Jospa tupakoinnin sijaan muuttuisin kokkausaddiktiksi.

Tänään alkaa televisiosta muuten Hurtta ja stara-sarja. Monen muun turhan asian lisäksi olen joskus pohtinut, että jos olisin koira, minkä rotuinen koira olisin. Nyt se on selvinnyt. Facebookissa oli asiasta testi ja olen kuulemma Kultainen noutaja. Apua, voiko tylsempää koirarotua löytyä. Haluaisin olla edes joku söpö terrieri enemmän. Ne kun ovat niin söpöjä elokuvissakin. Nyt tietysti Kultaisten noutajien omistajat pahastuvat. Anteeksi.

Jussitkin jaetaan tänään. Kiva katsoa taas kun pienet piirit pyörivät ja kavereille jaetaan palkintoja. Mutta eipä Suomen elokuvateollisuus mitään Hollywoodia ole muutenkaan. Ja miten iltapuvuissa loistelu onnistuisikaan kun astuu taksista punaiselle matolle räntäsateeseen. On siinä glamour kyllä kaukana.